Esikoiskirjoja ja Pentinkulmanpäivien esikoiskirjalijaseminaarin kirjailijoita esittelevä blogisarjani jatkuu turkulaisen kirjallisuudentutkijakollega Jouni Teittisen esikoiskokoelmalla Sydäntasku.
 |
| Kuvassa luonto on parhaillaan nielaisemassa esikoisrunoilijan keskellä urjalalaista kesäidylliä |
Teittisen kokoelman keskeistä kuvastoa ja aiheita ovat lapsuus, lapsen kasvu, ikäkaudet ja muistot. Tunnelmaltaan kokoelma on suloisen haikea, melankolinen ja surumielinen, mutta ei lainkaan nyyhky tai lälly. Kokoelma on kuin näky hiekkalaatikkoon unohtuneista hiekkaleluista: leikkijä on jo poissa, paikan yllä vielä viipyvä muisto leikin iloisesta hurmasta sekoittuu kadonneen hetken jättämään haikeuteen.
Unohtaminen, asioiden jääminen taakse, nykyhetken muuttuminen kalpeiksi ja värjyviksi muistoiksi ja toisaalta uuden rakentuminen menneen päälle ovat kaikki kokoelmalle tärkeitä teemoja. Kuten runoilija tiivistää:
ja kun kohta aloitat seuraavan kakun,
niin kuin jokin siinä olisi jo muuttunut hiekaksi.
Säkeissä liikutaan hiekkalaatikolla ja tehdään kakkuja kuin lapsena ikään. Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, kuten lapsuuden arkimagiikalle tyypillisesti manattiin. Teittisen kokoelmassa aikatasot kerrostuvat, jolloin lapsuuteen liittyvät motiivit tarjoutuvat luettavaksi myös ilmeisimmän merkityksensä ohitse ja ylitse. Kaikessa arkisuudessaan lapsikulttuurin ikiklassikot hiekkakakut ovat herkullisia (pun intended) kuvia: hiekkakakku on kakun jäljitelmä, valeruokaa, joka haukatessa murenee maaksi josta se on tullut. Syömisen, elämän ja kuoleman kuvat risteävät näissä lapsille ominaisen make-believe-leikin loihtimissa kakuissa. Hiekkakakku on materian hetkellistä sovittamista muottiin, sen pakottamista muodoksi, mutta muoto ei ole pysyvää ja hiekkakakun kohtalo on muuttua jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä takaisin merkityksettömäksi materiaksi.
 |
| Kuvan jääkarhulla on on todellisuuden kanssa täysi tekeminen. Runokokoelman kanssa hänellä ei ole juuri mitään tekemistä. |
Teittisen esikoiskokoelman tyyli on usein vähäeleinen, niukka, hiljainen ja ladattu – siis merkityksiltään. Paljon jää pinnan alle kytemään ja hiillostelemaan lukijan tutkittavaksi ja tulkittavaksi.
Kokoelma kutsuu taiten lukijaa toisaalta erittelevään itsereflektioon: aikakerroksiin itsessä ja toisaalta taas affektintäyteiselle matkalle omiin tunnekokemuksiin lapsuudesta. Tämä tapahtuu kielen tasolla sinä-puhuttelun tai passiivin kautta.
Jonkinlainen keskeislyyrinen minäkin häivähtää mukana kokoelman lopulla. Näissä runoissa puhuvan minän ja puhuteltava sinän suhde on monimuotoinen kuten seuraavissa säkeissä:
Minun osani sinussa on muistuttaa sinua
yhteisestä vieraasta.
Sinun osasi on lakata muistuttamasta.
Jotta mitään sinussa ei tunnista.
Puhuja-asetelmat vihjaavat, että läsnä runon puhetilanteessa eivät hengaa perus sinä ja minä liikennevaloissa. Minän sanat ovat samanaikaisesti runoilijan puhetta lukijalle, aikuisen puhetta lapselle ja vielä minä puhetta menneelle itselleen. Jälkimmäinen on kokoelmalle keskeinen oivallus. Teittisen runot muistuttavat, että lapsuus on hyvin erityinen identiteetti: kerroksinen, sisäkkäinen. Me kaikki kannamme sitä mukanamme koko loppuelämämme: lapsi meissä on aina olemassa vaikkakin sitä ei voi enää suoraan tavoittaa.
Sydäntaskussa korostuu myös tekstin materiaalisuus. Teoksessa on useita runoja, jotka ovat tyylikkäällä visuaalisella manipulaatiolla haalistuneet tai kuluneet osin lukukelvottomiksi. Pidin näistä runoista erityisen paljon. Lähes lukukelvottomiksi haalistuneet säkeet olivat emotionaalisesti latautuneita ja näissä runon visuaalinen muoto toi tulkintaan lisää kerroksia ja kierroksia ja vapautti myös kiinnostavasti tulkinnan ikeestä. Häviävä ja haipuva runo mahdollistaa myös haipuvan ja osittaisen tulkinnan: näiden runojen kohdalla keskityin vielä muitakin runoja vahvemmin tuntemaan.
Haalistuneista runoista erottuu monenlaisia sanoja. Useimmiten runot ovat luettelomaisia, eräänlaisia esineluetteloita. Ainoastaan osa esineistä ja asioista on näkyvissä ja luettavissa:
4 teelusikkaa nimikirjaimilla, suutarin laatikko, pieneen sylinteriin säilötty äänilevy, erikokoisia saapaspareja, pieni Raamattu, penaali tekstillä NY, duploja ämpärissä, patterilla koppuraiset sormikkaat jne.
Esineitä on eri aikakausilta, osa museokamaa, osa tuttua lapsuusesineistöä ainakin näin 80-luvun lapselle. Osa esineistöstä liittyy matkantekoon, kenties merimatkaan. En osannut palauttaa havainnoimaani esineistöä täysin mihinkään yhteen tulkintaan. Haipuva ja haalistuva tekstuaalisuus sen sijaan viittasi omassa tulkinnassani vahvasti muistamiseen ja unohtamiseen. Ihmisen muistihan on haalistuvien runojen tavoin aukkoinen. Muistot virttyvät ja rispaantuvat reunoistaan ja aika kuluttaa suurimman osan asioista unohduksiin. Enimmäkseen jää vain epätäydellisiä muistoja, sumeita, epämääräisiä kuvien sarjoja tai hetkien fragmentteja. Niiden pohjalta nykyhetken kokemusta ei saa enää koskaan täysin kiinni sellaisena kirkkaana ja täydellisenä kuin se aisteihimme ja aivoihimme tulvii.
Teittisen runot jäljittelevät myös kiinnostavasti valokuvia. Vanhat valokuvatkin ovat usein haalistuneita, tahraisia, ehkä revenneitä ja lopulta ne katoavat kokonaan. Ehkä tekstikin eräässä mielessä tällä tavalla katoava muoto, vaikka se onkin valokuvaa helpommin loputtomiin uusinnettavissa. Tekstistä haipuu ja kätkeytyy väistämättä osa alkuperäisistä merkityksistä: osa siitä kommunikatiivisestä funktiosta, mikä sillä on syntykontekstissaan ollut. Tässäkin mielessä haalistuva teksti on muotona kiinnostava.
Teittisen runoissa vaikuttavaa on runoilijan tapa käyttää esinemotiiveja. Esineet kaunokirjallisuudessa tai ainakaan lyriikassa ovat harvoin pelkästään esineitä. Eivätkä ne ole sitä edes "oikeassa" elämässä. Esineisiin tiivistyy muistoja, tunteita, haluja ja ihmisten välisiä suhteita. Esineet ovat myös meidän arkemme fyysisiä merkitsijöitä. Teittisen runokokoelmassa on nähdäkseni erityisen vahvaa esinepoetiikkaa.
Muodoltaan haalistuneissa runoissa esineet liittyy menneeseen elämään ja muistiin. Esineiden ja muistin suhde aiheena onkin loputtoman kiehtova. Kaikkein arkisinkin esine saattaa saada aikojen kuluessa ympärilleen jonkinlaisen pyhyyden auran. Ajatelkaa rakkaat bloginlueskelijat vaikkapa omaa lapsuuttanne. Ihan varmasti jokin oman ajan tuotteen tai jonkin lapsuuden kodin esineen näkeminen pystyy hetkessä lennättämään menneeseen. Esineet ovatkin tässä mielessä oikeestaan portteja, aikakoneita.
Seuraavassa runossa Teittisen kokoelman esinepoetiikka ilmenee myös hienosti:
Joskus sitä löytää esineen eikä tiedä, kuuluiko se eläimelle,
kertooko se elämästä. Rantavedessä, kivikon suojassa,
niin kuin hiekasta ja syljestä koostettu pieni putki.
Ehkä kuori.
Ranta jota joku kulkee, pysähtelee kuin etsisi kivikosta,
kumartuu.
Tällainen muisto. Liikkumaton.
Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu.
Niin kuin jokin kaartuisi yllesi kuin veden läpi
Lepattava varjo, ojentaisi kätensä.
Runossa rannalta löydetty esine on jotakin elollisen ja elottoman, luonnon ja ei-luonnon välistä: ei voida olla ihan varmoja sen olemuksesta ja sen alkuperästä. Runo leikkii passiivilla, joka ulottaa kokemuksen mystisen esineen löytämisestä ulottumaan lyyrisen minän henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolelle. Tällaisen esineen löytäminen ja löydön äärelle pysähtyminen on meille kaikille tuttu kokemus tai ainakin runon muoto onnistuu esittämään sen meille sellaisena: tunnistettavana.
Runossa löydetyn esineen olomuoto ei liity vain kysymykseen siitä, onko se elollista alkuperää vai ei. Toisessa säkeistössä esine vertautuu muistoon, liikkumattomaan: ”Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu”. Tähän tiivistyy oivaltavasti muiston olemus, sillä runon voi ajatella puhuvan myös siitä, ovatko muistot sidoksissa vain yksilöön, vai voiko toinen tavoittaa niitä, voiko muistoja jäljittää kun muistelija on jo poissa. Toisaalta ne on henkilökohtaisia, toisaalta on niin kuin runon lopussa vihjataan: esineiden ja niihin sitoutuneiden muistojen kautta on kuin jokin "lepattava varjo ojentaisi kätensä". Teittisen kokoelman jälkeen en enää katso hiekkalaatikkoa siten kun katsoin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti