Insinöörimme maailmalla. Ilkka Luukkosen Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Esikoisteoksiin ja Pentinkulamnpäivien esikoiskirjailijaseminaariin armon vuonna 2019 keskittyvä blogahdussarjani jatkuu Ilkka Luukkosen romaanilla Kongolainen kampa.

Kirjailija Nuutajärven lasikylän huudeilla

Luukkosen romaanissa liikutaan enimmäkseen Belgiassa joskin hengilögalleria on pitkälti suomalainen. Joidenkin muistojen sekä sukulaisyhteydenpidon kautta piipahdetaan myös Suomessa. Paikan tuntu on romaanissa vahva. Kirjailija on itse työskennellyt kaupungissa ja miljöö rakentuu uskottavaksi. Paikat kulkevat mukana lukujen nimissä. Myös suomalaisen kamppailu pienten kulttuurishokkien loputtomassa virrassa on kuvattu tarkasti. Yksinkertaiset ikkunat päästävät kaasulämmön harakoille lämpötilan laskiessa pakkaselle. Pitikö tämäkin teille tulla Suomesta asti opettamaan.  

Romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa. Antti on entinen insinööri ja nykyinen journalisti, jota vaimo ja kaksi lasta ovat seuranneet Brysseliin työkomennukselle. Toinen minäkertoja on nuori Kaisla, Antin sisarentytär, joka on karannut Belgiaan pakoon ahdistavia perhesuhteita. Jälkimmäinen  päätyy lopulta saamaan lapset kongolaistaustaisen Josephin kanssa. 

Romaanin kahden kertojan äänet ovat keskenään tyystin erilaiset, edustavathan he keskenän täysin eri ikäpolvea ja ajattelutapaa. Näkyvimmillään ero rakentuu Kaislan puhekielisen kerronnan ja sitten puolestaan Antin kirjakielisen kerronnan kautta. Kaislan kerronta on inasen salingerilaista, joka vois tehdä asetelmasta kuluneen, mutta lopultakin ero on perusteltu kertojien iän ja aseman kautta.

Oma suosikkini kertojista oli Antti. Antti on henkeen ja vereen insinööri, joka turvautuu kaikessa rationaaliseen ajatteluun ja torjuu viimeiseen asti kaikki tunteet. Antin kerronta on tieten koomiseksi kohotetun insinöörimäistä, ulkokohtaista ja raportoivaa siinä, missä Kaisla antaa tunteiden viedä ja kielen virrata. Toisaalta Antti raportoi kaikista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan myös rehellisen avoimesti, joskin kerronnasta on häivytetty tunne. 

Antin insinöörikerronnasta tuli toisinaan mieleeni Hannu Raittilan tuotannon erilaiset asiantuntijahahmot. Samoin kun Raittilakin hienovaraisesti satirisoi insinöörikertojiaan, samoin Luukkonen rakentaa Antin kertojaäänen taakse hienoisen naurun. Ja toisaalta myös surun hahmon kykenemättömyydestä tunteidensa kohtaamisessa.

Antin tarinan kohdalla tunteiden kaihtaminen on tärkeä teema. Antti on kaikkialta voimakkaiden naisten ympäröimä. Erityisesti suhde despoottiseen äitiin on kipeä ja miespolo joutuu koko ajan tasapainoilemaan vaimonsa ja äitinsä välillä. Tulinen ja tunteitaan näyttävä vaimokin on Antille kova pala ja riitoja leimahtelee. Kaiken huipuksi siskokin soittelee ja yrittää onkia tietoja maailmalle karanneesta tyttärestään ja Antin kauhuksi kaipailee myös emotionaalista tukea. Antin maailmassa naisten kanssa ei voi elää, mutta ilmankaan ei voi olla.  

Nautin erityisesti kirjan loppupuolen riitakohtauksesta, joka oli intensiivisesti ja hauskasti ja surullisestikin kirjoitettu. Siinä Anna ja Antti käyvät isomman puoleisen välienselvittelyn. Antti ei osaa purkaa tunteitaan tai sanoittaa niitä ja niinpä hän reagoi lähtemällä kesken riidan korjaamaan puutarhaletkua. Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan voisi. Lukija joutuu pitäytymään Antin minäkerronnan sisällä, joten emme saa toista näkökulmaa tilanteeseen.  Kohtaukseen on kuitenkin hienosti rakennettu alateksti (tai se kuuluisa rivien väli), joka osoittaa Antin reaktion mielettömyyden.

Niin ikään tärkeä teema Luukosen romaanissa on pakolaisuus (ja siirtolaisuus sekä maahanmuutto), joka kerrostuu henkilöhahmojen elämään monella tapaa. Kaisla ja Antti perheineen ovat Brysselissä vieraalla maalla, Antin vaimo Anna on alun perin paennut Suomeen Unkarista ja sitten on vielä Kaislan kongolainen poikaystävä, jonka kautta päästään tutustumaan kongolaistaustaisten yhteisöön laajemminkin.

Romaanissa journalisti Antti työstää laajaa artikkelia pakolaisuudesta. Siihen pitää saada myyvän henkilökohtainen tulokulma ja niin Antti etsii sitten haastateltavan: Kaislan poikaystävän kaverin Fresnelin. Fresnelin tarinasta tulee yksi romaanin tärkeitä sisäkertomuksia. Sitä rakennetaan ja kootaan kasaan pala palalta. Fresnel kertoo omasta tarinastaan fragmentaarisesti ja ristiriitaisesti ja Antti on hätää kärsimässä haaroittuvan elämäntarinan äärellä – etenkin kun hänen insinöörinsielunsa ei kestä tarinaa, jota ei voi ottaa rationaalisesti haltuun. Tarina onkin lopulta se, mikä erottaa pakolaisen siitä, jonka ei ole tarvinnut paeta. 

Hän kysyi, voinko minä todistaa oman elämäntarinani niin kuin vaadin häntä todistamaan. Jouduin kokoamaan vastaustani. Selostin, että minun elämäni vaiheet on dokumentoitu viranomaisten toimesta moneen kertaan ja moniin asiakirjoihin saa kuka tahansa tutustu niin halutessaan. Ylipäänsä länsimaissa on hyvin vaikea valehdella omaan historiaansa. Sen vuoksi suhtaudumme epäilevästi rajat ylittäviin pakolaisiin, jotka oleskeluluvan toivossa tekaisevat itselleen menneisyyden. 

Katkelma on Antin ajattelua, mutta teos itse ei usko tähän selitykseen. Antti ei itsekään osaisi rekonstruoida omaa tarinaansa aukottomasti, koska hän on koko elämänsä vältellyt konflikteja ja sulkenut tahallaan pois ne asiat, joita hän on kykenemätön käsittelemään. Luukkosen romani muistuttaa, ettei kenenkään elämä tai tarina ole täysin rationaalinen ja aukoton. Tähän nähden onkin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että jaamme turvapaikkoja koherentin kertomuksen perusteella, vaikka koherentti kertomus on elämän luonteelle vastainen