Miehet jotka lukevat naisten kirjoittamia kirjoja – vastine Matti Kuuselan lauantaiesseeseen

”Naiset päättävät, mitä miehet lukevat”, kirkui Matti Kuuselan lauantaiesseen otsikko Aamulehdessä 17.11.2018. Kuuselan esseessä oli monta aamukahvit lehdelle pärskäyttävää väitettä. Kuten nyt se, että näin asenteellinen teksti, lähinnä mielipidekirjoitus, kantaa esseen kunniakasta nimeä. Onneksi en juo kahvia, joten lehti säilyi roiskeettomana ja saatan näin ollen kommentoida Kuuselan teesejä. 

Kuuselan essee tarttuu kiinnostavaan ja tärkeään aiheeseen, naisten edustukseen kustantamoiden kustannustoimituksissa. Kuusela kuvaa värikkäin sanankääntein muutaman valitsemansa kustantamon väkeä:

”Siirrytään seuraavaksi Helsingin Lönnrotinkadulle ja tehdään pikatarkastus Tammen kustantamossa. Outi, Anne, Petra, Päivi, Johanna, Ulla, Saara, Katariina, Mirkka, Sanna, Hannu! Mitä ihmettä, tässä täytyy olla virhe. Pitäisi varmaankin olla Hanna. Tarkistetaan. Ja on se Hannu. Vanha kunnon Hannu Harju pitää yllä mieskuntoa Tammessa.”

Kirjoittajan freudilainen lipsahdus mieskunnon ylläpitämisestä on oireellinen – sukuelimin essee olettaakin kaunokirjallisuutta kustantamoissa tehtailtavan. 

Aihe on toki tärkeä, vaikkakin on huomautettava, että Kuuselan otos Suomen kustantamoista on aivan liian pieni ollakseen kattava. Kovin suuria johtopäätöksiä jutun pohjalta ei kannattane tehdä, sillä jo liuta keskisuuria kustantamoita ei tähän otokseen mahdu pienkustantamoista puhumattakaan. Ilmiötä olisi hyvä tarkastella laajemmin, sillä kuten Kuusela esseessään toteaa, kustantamoissa käytellään tärkeää portinvartijanvaltaa siitä, minkälaista kirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Tässä mielessä sukupuolella on väliä, joskaan sentään mieskuntoa kustannustoimittajan työ ei vaadi.

En ole itse kustannustoimittaja, mutta tunnen useita kustannustoimittajia ja olen seurannut kirja-alaa tutkijantyöni takia vuosia. Tämän tietämykseni perusteella Kuuselan käsitys kustannustoimittajan työstä on vähintäänkin kummallinen. Erityisesti hämmästyttää seuraava lause: ”Kustannustoimittajan on osattava myös kaikkein tärkein eli tiivistää 700-sivuinen romaani kahteen virkkeeseen, siis täkyksi kirjakauppiaalle ja takakanteen”. Ei Matti Kuusela, tämä ei ole kaikkein tärkeintä kustannustoimittajan työssä. Kustannustoimittajat eivät ole pelkkiä markkinamiehiä… ei kun siis -naisia, vaan kirjallisuuden rautaisia ammattilaisia, jotka (sen ajan minkä miehiä puhuttelevan kirjallisuuden torppaamiseltaan ennättävät) seuraavat kirja-alaa, seulovat käsikirjoituksista parhaat ja editoivat tekstiraakileista aitoa kirjallisuutta. 

Erityisen huolissaan Kuusela on siitä, että hänen tarkastelemissaan kustantamoissa lasten- ja nuortentoimituksissa työskentelee lähes ainoastaan naisia. Hyvä! Tämän huolen jaamme. Tervetuloa lasten- ja nuortenkulttuurin maailmaan, jonka järjestöpuolen toimintaan olen osallistunut aktiivisesti jo vuosia. Valitettavasti lanu-kirjallisuuden asiasta ovat joitakin huikean fiksuja ja toimeliaita miespoikkeuksia lukuun ottamatta kiinnostuneita ennen kaikkea naiset – puhuttiin sitten lanusta kirjoittamisen, lukutaidon edistämisen, järjestötoiminnan, opettamisen, kirjavinkkauksen tai jonkin muun toiminnan yhteydessä. 

Ja mistä tämä johtuu? Monestakin asiasta, mutta erityisesti siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus assosioidaan usein hoivaan, joka puolestaan mielletään yhä enemmän naisten kuin miesten alueeksi. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ammattilaiset sentään mieltävät lanun osaksi taiteen sfääriä, mitä se on aivan samassa mittakaavassa kuin aikuisille kirjoitettu kirjallisuuskin. Ammattilaisten porukan ulkopuolelle monet kuitenkin mieltävät lanun harjoituskirjallisuudeksi, siirtymäkirjallisuudeksi matkalla kohti ”oikeaa kirjallisuutta”. 

Tämä lanu-kirjallisuuden marginalia nähdään esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikissä, joka useimmiten kyyristelee pienenä ja pelokkaana ryhmäkritiikkinä kulttuurisivun alalaidassa, jos sitä esiintyy lainkaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuus etsiytyy Kuuselan lähes aukeaman kokoisen jutun mittakaavassa kulttuurijournalismin aiheeksi harvoin ja silloinkin lasten- ja nuorten lukemiseen kohdistuvan huolipuheen kautta. Kiitän Matti Kuuselaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden nostamisesta journalistisen huomion tuikeaan polttopisteeseen. Jatkakaa Aamulehdessä samalla linjalla ja tehkää saman mittaluokan juttuja huikean tasokkaan lanu-kirjallisuutemme taiteellisista ansioista. 

Palataksemme sukupuolivähemmistöihin kustannustoimittajien joukossa, on Kuuselan mukaan pohjimmainen ongelma se, että ”Mies lukee toisin”.

”Tietysti olisi ihannetilanne, jos meidät kaikki olisi leperrelty, halittu, kammattu, puettu, harrastettu, luettu, kiusattu, arvosteltu, kommentoitu ja kehuttu ihmisiksi samalla tavalla, mutta niin ei vain ole käynyt. Ei poikaa ylistetä ”ihanaksi kullanmuruksi ja enkeliksi” vaan ”aikamoiseksi vintiöksi ja päälliköksi”. 

Kuuselan kasvatukseen liittyvät sukupuolikäsitykset ovat raikkaita tuulahduksia jostakin vuosikymmenten takaa. En uskalla edes arvata mistä lainattua tekstiä tai puhetta nämä lainausmerkein varustetut luonnehdinnat ovat. Vintiö ja päällikkö kuulostavat klassisen poikakirjallisuuden keppostelevilta poikaviikareilta inkkarileikeissään. Ehkäpä tässä kaikuu jokin, jota Kuusela itse viikari-iässä on lukenut. 

On ahdasta olla aikamoinen vintiö ja päällikkö sanoo Kuusela. Sen tietävät omakohtaisen kokemuksensa kautta miespuoliset lanu-kirjallisuuden kustannustoimittajat ja sen takia heitä on palkattavat pikimmiten kustantamoihin, hän vaatii. No, Kuuselan lohduksi voin sanoa, että klassisen poikakirjallisuuden sukupuoliroolien ahtauden ovat jo vuosikymmeniä sitten tunnistaneet myös naispuoliset kustannustoimittajat ja jo lukuisat lapsille ja nuorille kirjoittavien naisten ja miesten sukupolvet. Tervetuloa lukemaan nykylastenkirjallisuuden poikakuvauksia. Lupaan että vintiö ja päällikkö eivät noin viiteenkymmeneen vuoteen ole suinkaan olleet ainoita pojille tarjoutuvia malleja.  

Kuuselan essee sisältää monia hengästyttäviä argumentaatiokäänteitä. Kuten tämä: ”Kaikkein traagisinta on, jos nainen LUULEE tietävänsä, mitä mies kirjasta haluaa.” Ja Kuuselan mukaan näin kustantamoissa tosiaan luullaan. Seurauksena on stereotyyppistä isänpäiväkirjallisuutta: sotaa, urheilua, autoilua, ryyppäämistä, väkivaltaa, naimista. Kuuselan esseessä tämä kaikki on kustantamot vallanneen naisköörin osaamattomuuden seurausta, vaikka:

”juuri sitä mies ei halua lukea, mieluummin hän tekee itse sitä. Mies haluaa lukea sielukasta, herkkää, lempeää, älykästä, romanttista ja intohimoista – ja ennen muuta syvällistä tekstiä. Summa summarum: mies haluaa lukea naisten kirjoittamia rakkaus- ja seikkailuromaaneja. Kukaan ei vain ole ymmärtänyt houkutella häntä näiden salaperäisten aarteiden ja ihmeellisten lähteiden äärelle. Mieskustannustoimittaja osaisi sen tehdä. Hän voisi saada jopa markkinavoimat eli kirjakaupat tajuamaan, ettei isänpäivänä näyteikkunaan kannata panna sotaa, vaan rakkautta.”

Ei voi kuin ihmetellä kirjoittajan kynän lentoa. Kerrataan vielä. On siis traagista, että nainen LUULEE (kapitaalikirjaimin hän luulee) tietävänsä, mitä mies haluaa lukea. No, yhtä lailla traagista on nähdäkseni se, että Kuusela LUULEE tietävänsä mitä jokainen mies haluaa lukea. Ei, hän ei sitä tiedä eikä sitä tiedä myöskään Kuuselan kuvittelema miespuolinen sankarikustannustoimittaja, joka sukupuolikromosomit sinkoillen levittää rakkauden kirjakauppojen isänpäivälaareihin. 

Miehet (niin kuin muiden sukupuolten edustajatkaan) eivät näet ole samoin ajatteleva homogeeninen lauma vaan joukko yksilöitä, joilla on erilaisia lukuhaluja ja tarpeita. Kuusela onnistuu esseessään rakentamaan uhkaavasti huojuvan argumentaatiokyhäelmän, jossa mieskustannustoimittajia tarvitaan vapauttamaan miehet olemasta vintiöitä ja päälliköitä, koska kaikki miehet ovat vintiöitä ja päälliköitä – epäyksilöllistä lukevaa massaa, joka lukee sukuelimillään ja jonka tarpeet vain samaan massaan kuuluva mies voi tietää. 

”Mikään ei taida pelastaa meitä enää naisten miesharhoilta eli sotakirjoilta”, kirjoittaa Kuusela. Miesharhoilta?!? Kuuselan sekoessee tekee varmastikin naissukupuolen syyllistämisen jonkinlaisen ennätyksen. Eikö ole lainkaan väliä sillä, että kirjakaupan isänpäiväkatalogin sotakirjat ovat miesten kirjoittamia? Eikö markkinaväellä ole sormiaan pelissä siinä, mitä miehille tarjotaan luettavaksi? Onko todella niin, että miesten lukemisen sukupuolittuminen on yksin ”miesharhoja” potevan naiskustannustoimittajaporukan syytä? Vaikeaa, kovin vaikeaa on uskoa.

Vetoan: kuka kirjoittaisi harkitun, järkevän ja vähemmän mies/naisharhaisen selvityksen kustannusalan sukupuolittuneisuudesta?

Kuuselan jutun pääsee Aamulehden tilaajana lukemaan tästä: https://www.aamulehti.fi/a/201303739

Kansallismielistä karnevaalia vai romaanintäysi vihapuhetta? Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys

Vuosi 2015 oli Suomessa hullu vuosi, johon liittyi isoja politiikkaa ja poliittista keskustelukulttuuria ehkä pysyvästi muuttaneita tapahtumia. Jo vuonna 2011 oli tullut Timo Soinin Iso Jytky eli vaalivoitto, ja vuonna 2015 Perussuomalaiset nousivat ensi kerran hallitukseen. Näyttelijä Krista Kososen haastattelusta poliittiseen kieleen levisi hetkessä puhe ”kuplista”. Samana vuonna Suomessa kulminoitui niin kutsuttu Euroopan pakolaiskriisi, joka johti laajaan ja osin järjestäytyneeseen maahanmuuttokriittiseen liikehdintään ja jopa fasismin nousuun. Vuoden mittaan eri puolilla maata sijoittuviin vastanottokeskuksiin tehtiin lukuisia iskuja – esimerkiksi polttopulloin tai puukoin varustautuneena. Rajat kiinni -liikkeen avoimet marssit nostattivat rasismin ja fasismin vastaisia mielenosoituksia. Samana vuonna aloitti toimintansa Soldiers of Odin – maahanmuuttokriittinen katupartioliike.  

Tähän hulluun vuoteen ja juuri sitä edeltäviin tai pohjustaviin aikoihin keskittyy Aleksanteri Kovalaisen tuore romaani Kansallinen herätys (Teos, 2018).  Kovalaisen romaani lähihistorian ruumiinavaus fiktion keinoin, eräänlainen vaihtoehtohistoria, josta kuitenkin suurin osa on – valitettavasti – totta.

Romaanin päähenkilö on Zebedeah Kiukkonen – innokas nuori radioamatööri, joka löytää henkisen kodin heräilevästä ja joukkojaan kokoavasta oikeistoradikaalista Kansan kita -ryhmästä. Romaanin alussa on vielä vuosi 2013 ja nuori ja sinisilmäinen Zebedeah kokee herätyksensä arkitoimiensa keskellä kuunnelleessaan hampaita harjatessaan perussuomalaisten kansanedustaja Johannes Saarnipuun haastattelua televisiosta.

Karismaattinen henkinen johtaja Saarnipuu muistuttaa joiltain puheidensa osin Perussuomalaisten Olli Immosta ja tämän romaanin johtohahmon yllä naruja tempoo vielä isompi pamppu, ”Mestariksikin” kutsuttu Klaus von Šalna, joka puolestaan ammentaa piirteitään älykkömaahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aholta. Timo Soini on romaanissa kääntynyt Timo Sonniksi, mutta aika moni poliitikko tekee kirjallisen cameon ihan omalla nimellään – esimerkiksi Jari Lindström. 

Zebedeahin henkinen herääminen isänmaalliseen aatteeseen analysoidaan tarkkaan romaanin luvussa ”Näin nämä asiat koetaan (heräämisen lyhyt historia)”. Samassa luvussa kuljetetaan rinnan Zebedeahin poliittista kasvua länsimaiden lähihistoriaa ja Kansan kidan syntyä. Luvun nimi on oiva osoitus koko romaania läpäisevästä ylimmän kertojatason pisteliäästä ironiasta, joka kuitenkin tukeutuu analysoidun maahanmuuttokriittisen poppoon omiin puheisiin. Otsikkoon kätkeytyvä sitaatti on peräisin (jälleen) vuodelta 2015, jolloin silloinen Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo letkautti postfaktuaalisen ajan legendaarisimmaksi lauseeksi muodostuneen heittonsa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”. Fiktioon ja vieläpä otsikkoon sijoitettuna lause saa epäilemään kerrontaa, niin kuin aiheellista on. Kovalaisen romaani ei ole mikään neutraaliuteen pyrkivä analyysi, vaan esittää tapahtumat enimmäkseen radikaalin äärioikeiston suulla ja sen sinivalkoisen katseen kautta. Mutta ainakin toisinaan tuo näkökulma ironisoidaan, eikä se ole romaanin lopullinen totuus.

Romaanin kirjoittamisen tekniikka on äärimmäisen kiinnostava. Kovalainen on käyttänyt romaanissaan laajaa internetin ja sosiaalisen median lähteistöä. Lainoja on tehty romaanin jälkisanojen mukaan julkisilta keskustelupalstoilta, nettisivuilta, blogeista, oikeuden pöytäkirjoista, poliisin esitutkintamateriaaleista, tutkimuskirjallisuudesta tms. Muutamat romaanin luvut ja niissä hyödynnetyt lähteet paljastetaan Jälkisanoissa, mutta kaikkiaan käytetty materiaali katoaa erottamattomaksi osaksi fiktiivistä ainesta. Lainoja ei ole merkitty esimerkiksi kursiivein. Tämä tekee romaanista aidosti polyfonisen, eli moniäänisen. Romaania on hankalaa lukea vain yhden äänen tai kertojan kautta, sillä sen sivuilla kaikuvat ristiin vuosien mittaiset keskustelut, heitot, riidat ja uhkaukset. Ei käy kateeksi kirjailijaa, joka on romaaninsa eteen joutunut keräämään vuosia aineistoa mitä kamalimmilta rasistisilta tai fasistisilta sivustoilta. Huh!

Teoksessa kaiutetut äänet herättävät kysymyksiä teoksen moraalista. Romaanissa Kansan kidan sekalainen aktiiviporukka, johon Zebedeah pääsee mukaan, täyttää nimittäin sivut keskinäisellä puheellaan, joka on useimmiten kaikkea muuta kuin kaunista kuultavaa. Musulmaanit, maahantunkeutujat, suvakkihuorat ja muut rumat sanat sinkoilevat vapaasti ja henkisten johtajien ajatuskulut ovat välillä karmeaa kuultavaa. Esimerkiksi romaanin Klaus von Šalna sanailee seuraavasti: 

”Sanon aivan suoraan, että jos maahanmuuttajajengi raiskaa Rosa Meriläisen, minä olen tapauksesta yksinomaan iloinen. Olen valmis sanomaan tämän suoraan aivan koska, missä ja kenelle tahansa. Pystyn myös perustelemaan sen: Se on moraalisesti oikein, koska Meriläisen kaltaiset ihmiset ovat syyllisiä siihen, että noita tyyppejä tulee Suomeen. Se vähentää raiskaajien Suomessa oloon syyttömien naisten tilastollista todennäköisyyttä tulla raiskatuksi. Se on opettavaista.” (s.138)

Onko moraalisesti oikein tarjota romaaninmitalta kaikupohjaa rasistisille ja jopa fasistisille mielipiteille sekä edellä siteeraamani katkelman kaltaiselle vihapuheelle? En ole varma. Tätä on mietitty myös kustantamossa. Aamulehden romaania käsittelevässä koko aukeaman jutussa (AL, 3.11.2018) kerrottiin, että Teoksen juristi luki teoksen ennen sen julkaisemista. Jutun mukaan lukua ”Sota” ehdotettiin kokonaan poistettavaksi sillä perusteella, että se voitaisiin tulkita väkivallan ihannoinniksi. Lukua ei kuitenkaan poistettu ja se on kaikessa kauheudessaan osa romaanin kokonaisuutta. 

Juuri tässä ”Sota” luvussa kuvaillaan vuoden 2015 erilaisia vastaanottokeskuksiin ja pakolaisiin kohdistuvia väkivaltaisia iskuja, joissa oikeistoradikaalit käyvät omaa oikeutetuksi katsomaansa pyhää isänmaallista sotaansa turvapaikanhakijoita vastaan. Ehkä kuitenkin juuri siksi, että tämä luku on tulenarin, on siinä myös koko romaanin satiiri voimakkaimmillaan. 

”Tuli joulukuun ensimmäinen päivä, kun iskettiin Kankaanpäähän Niinisalon vastaanottokeskukseen, joka oli herättänyt kuntalaisissa jo parin vuoden mittaan kirjavia tunteita. Niin kuin luutnantti Koskela uhrasi elämänsä heittämällä kasapanoksen vihollisen panssarivaunun telaketjulle, niin nämä kansansoturit heittivät yöllä kolme polttopulloa vastaanottokeskukseksi kaavaillun rakennuksen kuistille, josta palo yltyi täyteen mittaan, ja koko rakennus tuhoutui. Liekit löivät korkeina, punainen ja keltainen nousivat havunvihreän yläpuolelle, maata raivattiin heille, joille se kuuluu. Kun poliisihelikopteri lensi tapahtumapaikan yläpuolella ja kuvasi käynnissä olevaa taistelua, näyttivät tulenlieskat suurten mäntyjen keskellä todella kauniilta – niin kuin tällä kulotuksella olisi raivattu kantasuomalaisille takaisin ne maat ja mannut, joihin heillä on halki vuosisatojen ollut erityisoikeutensa.” (S. 337.)

Katkelma (niin kuin koko luku) noudattaa näennäisesti isänmaallista ja ylevää puherekisteriä. Tässä huomataan satiirin kuitenkin nakertavan isänmaallisen eetoksen voimaa. Pelkurimainen polttopullojen heittely yhdistetään koomisesti Koskelan kasapanosurotyöhön ja katkelma lainaa muutoinkin vaivihkaa Tuntemattoman sotilaan alun ironiaa metsäpalon raivaamasta aukeasta, jonka Suomen armeija kokee heidän pyhää sotaansa varten kulotetun. 

Romaanin satiirisuuteen liittyy nähdäkseni kauttaaltaan edellä sivuamani eettinen ongelmallisuus. Kirjailija itse nimittää kirjan saateteksteissä teostaan dokumentaariseksi fantasiaksi, jota lajinimitystä en ole ennen kuullut. Luin romaania satiirina, mutta sen satiirisuus ei nähdäkseni ole kovin vahvaa tai vähintäänkin satiiri lipsahtaa välillä piiloon. Romaanin kuvaama porukka on eripurainen ja koominen, joka onneksi synnyttää välillä myös vapauttavaa naurua muutoin raskaslukuiseen romaaniin. Mutta nauretaanko hahmoille ja heidän rasistiselle aatemaailmalleen? Voidaanko tätä kautta perustella se, että romaani tarjoaa tilaa näille muutenkin netissä kovaäänisesti huutaville äänille? En ole varma. Ainakin satiirin kärki on huojuva, eikä aina niin pistävä kuin toivoisi. Lisäksi romaanin loppu tarjoilee Kansan kidan porukoille otollisen tunteikkaan tilanteen (en voi spoilata loppua tässä), joka jättää romaanin vallitsevaksi tunteeksi myötäelämisen eikä suinkaan kriittisen naurun. 

Toisaalta taas romaani on tutkielma radikaalin maahanmuuttokriittisen liikkeen noususta Suomessa ja tässä mielessä kaikki kirjaan päätynyt aines on enemmän kuin paikallaan. Romaani on poliittisessa analyysissaan viiltävän tarkkanäköinen ja romaani tuntuu sopivan tällaisen tutkielman muodoksi paremmin kuin hyvin. Itse ainakin koin romaanin mittaan monia oivalluksia siitä, minkälaisiin mekanismeihin äärioikeiston 2010-luvun nousu on kytkeytynyt ja minkälaiset tunteet siihen ovat johtaneet. 

Yksi hauskimpia romaanin piirteitä on netin poissaolo kuvatusta maailmasta. Vaikka kirjailijan aineistoa hallitsevat erilaiset nettikeskustelut, romaanin maailmassa viestitään muilla keinoin. Kerronnan outouttaa se, että toisinaan ihan livenä käydyissä keskusteluissa on mukana nettikirjoittamiselle tyypillisiä kirjoitusvirheitä, joita kertoja tai joku toinen keskustelun osapuoli vieläpä kommentoi:

–     – Jäi lause kesken….., Eero sopersi siinä kävellessämme, ja jostain syystä se äkelsi lauseen perään viisi pistettä. 

–     – Okono dynamittia, toinen porukasta kysyi sekoittaen kirjaimet. (s.74)

Dialogin kirjoitusasu siis muuttuu näkyväksi, joka on kyllä kertovana kommunikaatiotilanteena erittäin harvinainen. Tämän toisinaan toistetun tempun kautta lukijan eläytymistä häiritään ja muistutetaan käytetyistä nettilähteistä. 

Yhdeksi liikkeen tärkeimmistä äänitorvista nousee Zebedeahin piraattiradio. Zebedeahilla on radio-ohjelmaansa aloittaessa liikuttava visio, joka johtaa hänet myöhemmin vaikeuksiin. Zebedeah haluaa nimittäin edetä Hannu Karpon, Kansanradion ja itse Lönnrotin jalanjäljissä ja antaa äänen itse kansalle:

”Kansa herää. Jos minä nauhoitan kaikkea mitä todelliset suomalaiset todellisissa elämäntilanteissa kaduilla, kahviloissa ja yökerhoissa puhuvat, voin antaa heille takaisin heidän kotimaansa – ja minullakin on jotain omaa, minulla on kotimaani.” (s. 87.) 

Tehtäväänsä kansan puheen välittäjänä Zebedeah toteuttaa James Bond-tyylisellä vakoilutekniikalla. Hänen silmälaseihinsa on nimittäin kiinnitetty mikrofonit, ja tätä kautta hän voi jatkuvasti nauhoittaa puhdasta kansantotuutta. 

Zebedeahin radiotoiminta ja kansan äänten kerääminen on teoksen kokonaisuutta peilaava upotusrakenne, mise-en-abyme kuten kirjallisuudentutkijat sanoisivat. Zebedeahin työ mallintaa meille nimittäin kirjailija Kovalaisen työtä. Zebedeahin tavoin myös Kovalainen on eräänlainen uuttera Lönnrot, joka vaivojaan säästelemättä on taltioinut luettavaksemme vuosien 2013–2015 nettikeskustelujen riitaisen kuoron. Tämä romaani on 2010-luvun Kalevala eikä se ole kansakunnan kuvastimena mitenkään imarteleva. 

Liitoksistaan rakoileva mieli. Niina Revon romaani Vyöry

Niina Revon romaani Vyöry (2018, Siltala) sisältää romaanin ensilauseesta alkaen monia jännitysromaanin aineksia: ”Sinä aamuna, kun tiellä vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiilenmurikka sen keskellä, juoksen ylös alas kodin portaita, etsin kuopustani Minniä, huudan tytön nimeä, löydän hänet alimmasta kerroksesta ja kaappaan halaukseen, joka kestää ja kestää ja josta Minni lopulta luikertelee hämmentyneenä irti”. Uhan tuntu on ilmeinen ja veritahrasta muodostuukin kerronnan käännekohta, ja ajan etappi, johon koko kerronta suhteutuu tapahtumina ennen ja jälkeen veritahran.

Veritahran ympärille kasvaa romaanin minäkertoja Sylvian mielessä vyörynä etenevä todellisten ja kuviteltujen tapahtumien ketju, eikä lukija voi aina tietää, mikä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Sylvian mieli toi itselleni mieleen Tove Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi Vilijonkan, joka porvarillisten mukavuuksiensa ja posliiniesineidensä ympäröimänä odottaa toinen toistaan kauhistuttavimpia katastrofeja, lopullista tuhoa, sitä että kaikki viedään äkisti pois. Samaan tapaan Vyöry-romaanin Sylvia ei kykene nauttimaan saavutetusta keskiluokkaisesta unelmasta: talosta, avioliitosta, lapsista, tiili tiileltä rakentuvasta takasta, kun oma satutettu ja hajoava mieli haraa vastaan ja kuvittelee ja tulkitsee asiat päälaelleen. 

Vaikka on ympäristössäkin kestämistä ja Sylvia sentään kantaa mukanaan rankkaa lapsuutta ja raiteiltaan suistunutta nuoruutta. Nyt aikuisuudessa asiat kasaantuvat, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Takkaremontti venyy ja paukkuu. Tytär Rebecca lähtee vaihto-oppilaaksi kauas ja tilalle saadaan hankala ja epäluotettava teinityttö Karla, töissä arkistossa aloittaa uusi pomo, naapurissa ulvoo yötä päivää omaa hulluuttaan naapuri ja sitten on vielä verijälki. Kuka on murhattu? Kuka on syyllinen? Onko ohi lentävän linnun nokassa verinen sormi vai ketsuppinen nakki?  

Itselleni Vyöryn tärkeintä antia on sen ihailtavan taitavasti rakennettu epäluotettava kerronta. Epäluotettava kerronta on ylipäätään mielestäni kaunokirjallisuuden kiehtovimpia piirteitä, joka aina hienosti osoittaa kaunokirjallisen kertomuksen retorisen kompleksisuuden. Kertoja leimautuu epäluotettavaksi silloin, kun jokin hänen kertomassaan on ristiriidassa koko teoksen välittämän todellisuuden tai arvomaailman kanssa. Kaunokirjallinen kertomus ei siis koskaan palaudu kertojaansa, vaan kerronta rakentuu kerroksittain, hierarkkisesti. Epäluotettavan kertojan yläpuolelle rakentuu jokin kertojaa korkeampi retorinen taso. Kirjallisuustieteilijät ovat usein nimittäneet tätä tasoa sisäistekijäksi.

Epäluotettavuuden tunnun luominen minäkerrontaan ei itseasiassa ole mikään yksinkertainen juttu. Minäkertoja on aina oman kerrontansa, oman näkökulmansa ja oman ajatusmaailman vanki, jonka tiedon ja ymmärryksen rajat muodostavat rajat myös sille, mitä lukija saa tietää. Kun minäkertoja hallitsee kaikkea lukijalle annosteltavaa tietoa, on epäilykset kertojan epäluotettavuudesta herätettävä pienin tekstuaalisin vihjein ja siten, että kertoja itse ei kuitenkaan ala liiaksi epäillä omaa luotettavuuttaan. 

Yksi epäluotettavuuden signaali on se, jos kertoja kurkottaa retorisesti kohti lukijaa puolustellakseen tai selitelläkseen tekojaan tai ajatuksiaan. Toki tällaisen puolustelun tai selittelyn voi nähdä kohdistuvan myös kertojaan itseensä, niin kuin Sylvian hurjassa romaanimittaisessa itsetutkiskelussa. Sylvian kerronnassa on lukuisia pieniä merkkejä siitä, että kertojan maailma rakoilee. ”En ole keksinyt hullua, joka huutaa naapurissa”, vakuuttaa minäkertoja. Tällainen voimakas kielto herättää lukijassa heti epäilyksiä. Eikö jo halu kieltää kieli siitä, että asiassa on epäselvyyttä. 

Toinen Vyöryssä taiten hyödynnetty epäluotettavuuden signaali on muiden henkilöhahmojen puhe, jota minäkertoja meille annostelee. Sylvian aviomiehen repliikeistä paistaa huoli vaimon mielenterveydestä ja samoin erilaiset viranomaistahot, joiden puoleen Sylvia hädissään toistuvasti kääntyy, tuntuvat pitävän naista jonkinlaisena häirikkönä. Näin kertomuksen luoma fiktiivinen maailma ja sen ihmiset tarjoavat lukijalle peilin, jota vasten Sylvian kerrontaa on mahdollista tarkastella. 

Vyöry myös sisältää muitakin kerronnan muotoja, kuin Sylvian minäkerrontaa. Näiden eri kertomusten runsaus muodostaa romaaniin ihastuttavan sekasotkuisen kudelman – vyöryn. Yksi hurmaavimmista tavoista laventaa romaanin mielenterveysteemaa on Sylvian löytämä Vaihdetaan hulluja -Facebook-ryhmä, jonka keskusteluja romaanissa saadaan seurata sellaisinaan, ilman näkyvää minäkertojan suodatusta. Tämän ryhmän kuvauksissa toteutuu kirkkaimmillaan Revon huumori ja lempeän piikikäs satiiri. 

Toinen tärkeä kerronnan taso on pitkäksi venähtävä kirje, jota Sylvia kirjoittaa arkistotyönsä ohessa Emmalle, 1900-luvun alun epäonnisen rakkauden luhistamalle maalaisneidolle, jonka kuvia löytyy arkistosta. Sylvia projisoi kirjeessään omia tunteitaan vuosisadan takaiseen naiseen, ja tämä projekti jälleen kerran paljastaa meille asioita kertojan sisäisestä todellisuudesta – sellaisiakin asioita, joita hän ei osaa itse tunnistaa tai sanoittaa:

”Sitten kuva, jossa olet painanut pääsi vesisaaviin. (--) Minä näen, että haet viilennystä. Ajattelen sinua usein naisena, jonka pää savuaa. En ole hyvä piirtämään, muuten tekisin itsestäni kuvan, jossa sähkö virtaa valtoimenaan sormenpäistä. Kuvitelmissani me muistutamme toisiamme. Nainen, jonka pää tupruttaa ja nainen, jonka sormenpäät suihkuavat. Sinä olet kuin savuttava uuni tai kamiina, minä rikkinäinen pistorasia.”

Samalla Emman kohtalo laventaa osaltaan mielenterveysteeman käsittelyä nykyajasta myös menneisyyteen. Ensimmäinen Sylvian kertoma kuva Emmasta on kuva, josta Emma on leikattu pois. Kuvassa jäljellä on vain pieni tyttö, jonka käsi sojottaa oudosti yläviistoon ja kädestä pitelevä Emma on poissa. Näin mielenterveydeltään järkkyneitä on kautta historian leikattu pois läheistensä elämästä, suljettu häveten piiloon. Niina Revon kirjoittama Sylvian kertomus on tässä mielessä yhteiskunnallisesti tärkeä teko. Sylvia suljetaan kyllä romaanin lopuksi hoitoon, mutta häntä ei vaieta kuoliaaksi. Romaanin sivuilla Sylvian tarina ja sisäinen todellisuus tulevat kerrotuiksi ja kuulluiksi kaikessa häiritsevyydessään.   

Kirje Emmalle, Vaihdetaan hulluja-ryhmän dialogit ja muut romaanin kerronnan muodot ovat myös olennainen osa epäluotettavan kerronnan rakentumista. Sylvian minäkerrontaa katkaisevat muut tekstit mahdollistavat minäkertojan maailman kriittisen puntaroinnin. Tässä suhteessa erityisen tärkeä on kautta linjan mukana kulkeva sadunomainen kertomus kaltoin kohdellusta lapsesta Tikusta, josta kasvaa pahaa oloaan oirehtiva Ukki T. Tämä kertomus paljastaa lukijalle asioita Sylvian vaikeasta menneisyydestä, joskin myös tämä kertomus on vinksallaan, eikä sen luotettavuudesta ole takeita. Koska Sylvia on kirjoittaja, voidaan kertomus tulkita hänen kirjoittamakseen ja kuten Sylvian sisäiselle maailmalle on tyypillistä, fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti. Tai surullisesti. 

Epäluotettava kerronta voidaan karkeasti ottaen kahteen luokkaan. Moraalinen epäluotettavuus syntyy tapauksessa, jossa kertojan moraali tuntuu olevan ristiriidassa koko teoksen eetoksen kanssa. Tällaisesta epäluotettavuudesta klassisin esimerkki on Nabokovin Lolita. Vyöryssäsen sijaan on kyse epäluotettavuuden toisesta tyypistä: epistemologisesta epäluotettavuudesta, jossa kertojan ymmärrys on jollakin tapaa rajallinen, esimerkiksi siksi, että kertoja on lapsi tai mieleltään järkkynyt.

Romaanin vyöryessä eteenpäin, Sylvia alkaa itsekin hiljalleen epäillä mielensä luotettavuutta. Esimerkiksi muistot menneisyydestä tuntuvat sekoittuva toden ja kuvitelman sekaiseksi puuroksi, josta ei enää voi erottaa muistettua ja sepitettyä. Sylvia esimerkiksi neuvottelee menneisyydestään äitinsä kanssa seuraavasti: 

”Miten erottaa muistoista oikeat? Äiti väittää yhtä. Minä olen muistavinani toista. Joskus näen unia, joissa isä potkaisee minua, hänellä on verryttelyasu päällä, mutta jalassa mustat puvunkengät, mikä on outoa. Herään ja olen varma, että unessa näkemäni on tapahtunut joskus. Mutta kun kysyn äidiltä kengistä, hän sanoo: Ei isällä ollut puvunkenkiä. Ainakaan mustia. Yhdet ruskeat vain, ja nekin menivät pilalle”. 

Toden, unen, kuvitelman ja pelon vyyhtiä mutkistaa entisestään se, että äidin hahmo on ehkä kokonaan Sylvian omaa kuvitelmaa. Hän käy äitinsä kanssa puhelinkeskusteluja ja saa tältä tukea, mutta äiti ei kertaakaan romaanin aikana saavu kertomuksen muiden henkilöhahmojen seuraan ja Rurikin joistakin kommenteista voidaan epäillä, että puhuessaan äitinsä kanssa Sylvia itseasiassa käy dialogia itsensä kanssa. Sylvian äiti on jälleen kerran yksi kertojan mielen ulottuvuus. 

Vyöry ei ole ulkokohtainen ja kauhisteleva kertomus niistä toisista, hulluista, jotka kulkevat meidän kunniallisten ihmisten keskuudessa ja huutavat psykoosiaan seinän takana aiheuttaen säröjä meidän muiden eheään arkeen ja onneen. Romaani tutkii ennemminkin ihmisen mielen pimeitä kerroksia. Pieni muutos voi sysätä liikkeelle kivensirun, joka kertautuu hiljalleen kaikennieleväksi vyöryksi. Niin voi käydä kenelle vain. Vyöryn jäljiltä mikään ei ole kuin ennen, mutta romaanin loppu enteilee varovaista toivoa. Ehkä paraneminen on mahdollista. Ehkä rakoilevan ja kerroksisen todellisuuden kanssakin voi elää. 

Kirja: arvostelukappale

Tuo minulle auringonkukka. Ja lisää Eugenio Montalen runoja kiitos, koska nämä olivat todella hyviä.

Portami il girasole ch'io lo trapianti
nel mio terreno bruciato dal salino,
e mostri tutto il giorno agli azzurri specchianti
del cielo l'ansietà del suo volto giallino.

Näin kuuluu italaiskirjailija Eugenio Montalen runon "Portami il girasole" ensimmäinen säkeistö. Jos tuntuu, ettet ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, ei ole syytä olla huolissaan. Montalen runoutta on nyt saatavilla kokonaisen järkäleellisen verran Hannimari Heinon oivaltavasti ja paneutuneesti suomentamana. Kotosuomeksi tuossa ylläolevassa sanotaan:

Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen
tähän suolan polttamaan maahan
jotta näkyisi koko päivän päilyvässä
sinessä sen keltaisten kasvojen palo.

Runo on peräisin Eugenio Montalen kokoelmasta Ossi di Seppia – Seepian kuoria (1920–1927). Tämän kokoelman lisäksi Heinon kokoamassa teoksessa päästään tutustumaan kokoelmiin Le occacioni – Tilaisuudet (1928–1939), La bufera e altro – Myrsky ja muuta (1940–1954) ja Satura (1962–1970) sekä lisäksi vielä muutamiin runoilijan myöhäisemmällä iällä kirjoittamiin hajarunoihin. Tämän valikoiman kohdalla rahoilleen saa totisesti runovastinetta. Teos ei tyhjene ensimmäisellä, toisella eikä vielä kolmannellakaan lukukerralla.

Suomentaja-runoilija Hannimari Heino

Nobel-palkittu Eugenio Montale (1896–1981) ei välttämättä ole kovinkaan monelle suomalaislukijalle tuttu, vaikka hän on yksi eurooppalaisen 1900-luvun modernismin (tai italialaisittain pikemminkin hermetismin) suurimpia nimiä. Aikaisemmin Montalelta on suomennettu vain hajanaisesti muutamia yksittäisiä runoja kirjallisuuslehtiin tai antologioihin. Tässä mielessä Heinon tekemä suomennosvalikoima on kulttuuriteko isolla K:lla.

Sain ilon jututtaa kääntäjä Hannimari Heinoa Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa kokoelmasta oli saapunut kuulemaan ja keskustelemaan pieni mutta erittäin asiantunteva joukko. Ilahduttavasti monet saapuivat tilaisuuteen omaa jo luettua montaleaan kainalossaan puristaen. Kuulijoiden kommentit paljastivat, että teos on jo löytänyt lukijansa ja jokainen kertoi samaa mitä itsekin yllä väitin: tässä kokoelmassa riittää pureksittavaa moneksi lukukerraksi ellei jopa loputtomiin.

Käännösvalikoima on pienkustantamo Parkon käsialaa ja kustantamon ensimmäinen teos. Tuo minulle auringonkukka noudattaa käännösrunoudelle oivallista tapaa sijoittaa lopputuotteeseen rinnan alkukielinen runo ja suomennos. Lyriikan kohdalla tämä on tärkeämpää kuin proosassa, sillä lyriikassa kielen pintataso on usein kohosteinen. Esimerkiksi rytmi voi olla eri tavoin merkityksellinen kuin proosassa. Tässä teoksessa kelpaa tutkailla alkuperäistä ja suomennosta rinta rinnan.

Runon kääntäminen on aina väistämättä osin uudelleenkirjoittamista, jonka pohjalla on tarkka ja paneutuva tekstianalyysi. Hannimari Heinoa keskustelumme verran kuunneltuani olen vakuuttunut käännöksen laadukkuudesta, vaikka en alkukieltä italiaa osaakaan. Heino oli syvällä runojen maailmassa ja itse myös runoilijana hallitsee runon ilmaisurekisterit taitavasti. Montalen runoissa hyödynnetään osin mittaa, sitä kuitenkin myös rikkoen. Heino kertoi itse suomennostyössään hylänneensä yritykset pusertaa suomennoksia mittaan, mutta esimerkiksi alkusointujen kaltaisilla tehokeinoilla hän on pyrkinyt mukailemaan alkutekstin mitallisia ominaisuuksia.

Montalen runoutta ymmärtääkseen, on hallittava hiukan italialaisen kirjallisuuden traditiota ja myös kiinnitettävä tekstejä aika ajoin kirjallisuushistorialliseen kontekstiinsa. Montale viittaa usein  maanmiehiinsä, tärkein esikuva on Dante, jolta Montale ammentaa paljon etenkin allegorioihinsa. Konteksteja ei kuitenkaan tarvitse tähän teokseen tarttuessaan tuntea valmiiksi. Heinon pitkä ja perusteellinen johdatus selittää kokoelman ymmärtämisen kannalta keskeisen ja ymmärtämistä avittavat entisestään teoksen loppuun kootut selitykset suomalaiselle lukijalle mahdollisesti vieraista henkilöistä, paikoista, teoksista jne.

Aikalaisrunoilijoihin tai edeltäjiin saatetaan Montalen runoissa viitata varsin pisteliäästikin. Teoksen ensimmäisessä kokoelmassa on paljon metalyyrisiä elementtejä, joiden kautta Montale tekee tiettäväksi omaa runoajatteluaan ja erottautuu edeltäjistään. Kuuluisa runo "Sitruunat" esimerkiksi alkaa seuraavankaltaisella metalyyrisellä hyökkäyksellä:

Kuuntele, seppelöidyt runoilijat
käyskentelevät keskellä kasvien,
harvojen valittujen: puksipuun, likusterin tai akantin.
Vaan minulle rakkaita ovat tiet jotka päättyvät
ruohikkoisiin monttuihin missä vesselit
koettavat siepata lammikossa
viruvan ankeriaan, toisenkin,
töyräitä seurailevat kujanteet
jotka kaislahapsujen keskellä viettävät
hedelmätarhoihin, sitruunapuiden alle

Ensimmäisen säkeen seppelöidyt runoilijat ovat menneitä, kunnioitettuja, jalustalle nostettuja lyyrikoita, jotka omahyväisinä patsastelevat harvinaisten ja lyyrisillä konnotaatioilla täyttyvien kasviensa runopuutarhoissa. Runon minä sen sijaan viihtyy kotiseutunsa Ligurian karussa luonnossa ja on valmis tarkentamaan maailmaan sellaisena kun se ympärillä levittäytyy – seppeleitä tavoittelematta.

Tämän runo on muuten hyvä esimerkki siitä, miten suomalaislukija saa olla tarkkana Montalen kuvaston kanssa näin pitkän kulttuurisen välimatkan takaa. Ensi alkuun ainakin minulle edellä siteeraamani säkeistön kaislat ja ankeriaat kuulostivat ihan yhtä romanttisilta ja eksoottisilta kuin meritoituneiden kunniarunoilijoiden puksipuut, likusterit ja akantitkin. Mutta tarkemmin ajatellen niissä totisesti on merkityseroja.

Itse luen hyvää runoutta aina kynä kädessä ja auttamattomasti töhrien. 

Kuten Matilta ja Tepolta olemme oppineet, kaiken takana on nainen. Niin myös Montalen runojen, joissa seikkailee toinen toistaan kiehtovampia muusia. Näistä pitkäaikaisimmin teoksessa vilahtelee Irma Brandeis, amerikanjuutalainen italisti, jonka vaikutus kulkee halki tuotannon. Suhde Brandeisin kanssa on Montalelle ilmeisen hankala, Brandeis on se, josta englantia haastelevat käyttäisivät nimitystä "The on that got away". Brandeis katosi Montalen elämästä fasistisen Italian rotulakien kiristyttyä siinä määrin, että Brandeisin oli matkustettava takaisin Yhdysvaltoihin. Eipä ihmekään, että Brandeisin hahmoon kietoutuu Montalen runoissa usein poissaolon ja erkaantumisen teemoja. Tällaisista hyvä esimerkki on toisesta kokoelmasta löytyvä "motettien" sarja: "Tiedäthän: menetettävä sinut taas enkä voi". Voi mitä? No ei mitään tietenkään! Kesken jäävä lause on tärkeä osoitus rakkauden ja toisen poissaolon ehdottomuudesta.

No mitä ne auringonkukat sitten Montalelle merkitsevät? Kukat eivät ole päätyneet suomennosvalikoiman nimeen sattumalta, vaan auringonkukka on halki tuotannon toistuva motiivi. Auringonkukkamotiivi viittaa Montalella Ovidiuksen muodonmuutoksista löytyvään Clizia-myyttiin (suom. myös Klytie) nymfistä, joka rakastuu Apolloon, mutta jonka Apollo hylkää. Dumpattu Clizia istuu hiekalla yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä aurinkoa (vrt Apollo) tuijottaen, vaikka hänelle on mitä luultavimmin kerrottu aurinkoon tuijottamisen vaaroista. Onko sitten ihmekään, että neito muuttuu auringonkukaksi, joka ikuisesti kääntää kasvonsa kohti aurinkoa.

Montalella kuva aurinkoon kääntyvästä kukasta toistuu ja Brandeiskin muuttuu Cliziaksi. Valo on muutenkin kautta linjan Montalelle tärkeä symboli ja Clizian hahmo hehkuu itsekin häikäisevää kirkkautta. Nainen näyttäytyy Montalen runoissa usein toivon antajana, Danten Beatricen kaltaisena opastajana, valon ja autuuden lähteenä, jopa ylimaallisena olentona. Itselleni tuotti välillä vaikeuksia ymmärtää tällaista ylenmäärin ylevöitettyä naishahmoa.

Oma suosikkinaishahmoni kokoomateoksessa oli Satura -kokoelmaan ilmestyvä muusa Drusilla Tanzi, jonka kanssa Montale myös avioitui. Drusilla ei säteile ylimaallista valkeutta, vaan hänet kuvataan silmälasipäisenä ja likinäköisenä ja jotenkin kamalan söpönä. Naisen lempinimi tuttavien kesken oli Mosca, kärpänen ja sellaisena hän ikuistuu myös Montalen runoihin:

Rakas pieni hyönteinen,
jota sanottiin kärpäseksi ties miksi,
tänä iltana melkein pimeässä
lukiessani Deuterojesajaa
ilmestyit vierelleni,
mutta sinulla ei ollut silmälaseja
etkä pystynyt näkemään minua
enkä minäkään ilman niiden välkettä
pystynyt tunnistamaan sinua usvassa.

Kaikkein yhteiskunnallisin Montalen kokoelmista on Myrsky ja muuta, joka sisältää myös poikkeuksellisen poliittisen tai historiaan kiinnittyvän runon nimeltä "Hitler-kevät". Pitkä runo on takuuvarmasti vaikuttava. Siinä toistuvat raamatulliset kuvat hyönteisten vyörystä ja historiallisten tapahtumien kuvaus tiivistyy takatalveen: luontoon joka on sijoiltaan: "Nyt kesän kynnyksellä pääsevät valloilleen yöpakkaset, jotka lymysivät kuolleen vuodenajan onkaloissa".

Montalen runot ovat palkitseva lukuelämys, kunhan malttaa perehtyä niihin ajan ja rauhan kanssa ja mieluusti toki auringonkukkien kera. Runoja kannattaa kauttaaltaan lähestyä kolmella tasolla: henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja metafyysinen taso. Toisinaan aktivoituu myös edeltävää kirjallisuutta ja omaa lyriikkaa kommentoiva metalyyrinen taso. Näihin kaikkiin löytyy tulkinta-apua Heinon oivallisesta esipuheesta. Ja loput tulee fiilistellä, etsiä, löytää ja kadottaa ihan itse.