Nuortenkirja NYT! Seminaariraporttia Tampereelta

Tänään päivä kului innostavasti Lastenkirjainstituutin järjestämässä Nuortenkirja nyt! -seminaarissa Tampereen pääkirjasto Metsossa. Päivän mittaan seminaariväki sai rautaisannoksen ajankohtaista nuortenkirjallisuusasiaa. Näkökulmat vaihtelivat kustannusalan suunnasta tutkijoiden vinkkeliin ja kirjailijoista itse tärkeimpään porukkaan eli nuoriin lukijoihin. 

Fanikuvassa itse kaikkien nuorten lukusankarin Jyri Paretskoin kanssa! Oh jee!

Päivän avannut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen aloitti päivän nostamalla reippaasti pöydälle nuortenkirjakissan, joka onkin ristiriitainen elikko. Turkki kiiltää kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta samaan aikaan häntä harottaa ja viikset ovat solmussa. Eli sama suomeksi: nuortenkirjallisuus Suomessa on laadukasta ja kiinnostavaa, mutta sille suotu mediahuomio mitätöntä. 

Kaisa Laaksonen

Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö Kaisu-Maria Toiskallio viestitti samaa. Nuortenkirjallisuus on eräänlainen väliinputoaja. Aikuistenkirjallisuus ja lastenkirjallisuuskin kiinnostavat aikuisia, mutta nuortenkirjallisuus usein ei. Poikkeuksen muodostavat YA-hitit, jotka edustavat ikäryhmät ylittävää crossover-kirjallisuutta. Niitä lukevat myös aikuiset ja erityisesti äänikirjabuumissa on Toiskallion mukaan potentiaalia crossover-lukemisen kasvattamiseen. 

Toiskallion puheenvuorossa vilisi nuortenkirjatrendejä ja Otavan menneitä, nykyisiä ja tulevia hittejä. Erityisen innoissaan Toiskallio oli monista kansainvälisistä staroista, joita Otava on tähtitaivaalleen ripustanut. Esimerikiksi Tomi Adeyemin Veren ja luun lapsia Toiskallio hehkutti tämän hetken kuumimpana YA-hittinä, joka toimii takuuvarmasti ainakin Game of thronesin ystäville.  

Trendit juuri nyt!

Yksi kiinnostava genre Toiskallion esityksessä olivat niinkutsutut ilmiökirjat. Näihin Toiskallio luki esimerkiksi suositut Tyttö sinä olet/ Poika sinä olet -kirjat tai Delikourasin Nörtti-sarjan tai Jani Pösön ja Teemu Nikkin Sekaisin. Tämän sarjan uusin ”ilmiö” ovat influensserikirjat, kuten vaikkapa Tubettajan käsikirja tai Mansikan Itke minulle taivas ja Mmiisasin Inspiraatiokalenteri by Mmiisas. Kustantajan näkökulman mukaan näissä kirjoissa perinteinen fanikirjaformaatti ei toimi, vaan kirjan tulee olla tekijänsä näköinen. 

Erityisesti Toiskallio keskittyi tubettaja Miklun (Mike Bäck) vaatimattomasti nimettyyn kirjaan Paras kirja ikinä. Luin sen itsekin läpi ihan vasta. Kirja on sisällöltään köykäinen lyhyt lehdykkä, mutta niinhän sen olla pitääkin, sillä teos suuntaa niille, jotka eivät ole lukemisessa harjaantuneita. Teoksessa kerrotaan tekijän omin sanoin ja piirroksin tämän elämästä ja tsempataan lukemiseen. Samalla lukijaa houkutellaan kohtaamiseen kirjoittajan kanssa. Teokseen on häpeämättä painettu paikka Miklun nimmarille ja teoksessa myös solmitaan salaliitto lukijan kanssa. Kirjan lukeneet tietävät salaisen kooditervehdyksen, jonka Miklulle tavatessa voi esittää. Täytyy kokeilla jos joskus tyypin jossain nään. Miklu-fanien iloksi Toiskallio kertoi keväällä ilmestyvän tubettajastaran seuraavan kirjan. 

Monipuollisen seminaaripäivän ohjelmaan kuului myös kaksiosainen esitys kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta nuortenkirjallisuudessa. Ohjelman ensimmäisestä osiosta vastasi rakas kollegakirjallisuudentutkija lanun rautainen asiantuntija Mia Österlund Åbo akademista. Mia kytki monin kiehtovin esimerkein nykynuortenkirjallisuutta esimerkiksi kehopositiivisuuteen, metoo:hon ja luki jopa nuortenkirjallisuuden ja pamflettiperinteen välille yhtäläisyyksiä. Mian esimerkkien valossa vaikuttaa selvältä, että nuortenkirjallisuus on nykypäivässä ja yhteiskunnassa kiinni ja uskaltaa sanoa. Mia itse sijaitsi seminaarin aikaan kehollisesti toisaalla, joten esitys kuultiin nauhalta. Mutta sen parempi teille, sillä nauha on katsottavissa kokonaisuudessaan Youtubesta:

Keskustelu aiheen parissa jatkui Lastenkirjainstituutin oman väen paneelikeskustelulla, jossa puhetta johti Kaisa Laaksonen ja nuortenkirjallisuudesta keskustelivat Kirjakoplanakin tunnettu kaksikko Aino-Maria Kangas ja Lotta Luukila. Keskustelun mittaan puhuttiin esimerkiksi kehollisesta toimijuudesta, esitettyjen kehojen moninaisuudesta, kehopositiivisuudesta ja kehon itsemääräämisoikeudesta, jotka kaikki ovat nuortenkirjallisuudessa tärkeitä teemoja. 

Kirjakopla ja Kaisa

Näin tutkijan vinkkelistä yksi päivän tärkeimmistä puheenvuoroista oli Lukuklaani-koordinaattorin Lotta-Sofia Aaltosen raportti tähän asti saaduista Lukuklaani-tutkimuksen tuloksista. Lukuklaanihankehan tunnetusti lahjoitti kouluille kirjoja, mutta hankkeeseen kuuluu myös kirjallisuuskasvatuksen alan tutkimushanke, jossa tutkimusryhmä tarkastelee teosten käyttöä kouluissa ja lukemisen merkitystä opettamisessa ylipäätään. 

Opettajille tehdyn haastattelututkimuksen tulokset osoittavat, että lukemiselle ja erityisesti kehittäväksi ja oppimisen kannalta tärkeäksi todetulla kokonaisten teosten lukemiselle ei ole kouluissa riittävästi aikaa. Lukemisen tason lasku näkyy myös kaikessa oppimisessa eli puutteet lukutaidossa kertautuvat muuallakin kuin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Kuten anonyymi haastateltava opettaja tutkimuksessa toteaa: ”Lukeminen ei kiinnosta, pitkiin teksteihin keskittyminen on liian haastavaa, luettua ei enää ymmärretä kunnolla”. Tämä lukemisen haastavuus synnyttää Aaltosen mukaan negatiivisen kehän, jolloin lukeminen ja oppiminen käy aina vain hankalammaksi opetuksen vaikeus- ja abstraktiotason noustessa. 

Mikä sitten neuvoksi? Eräs kiinnostava ulottuvuus Aaltosen esitelmässä oli lukeminen yksilölajina versus lukeminen yhteisöllisenä toimintana. Haastateltujen opettajien kokemuksen mukaan yhteistoiminnalliset työskentelytavat luokissa luetun kanssa voivat innostaa erityisesti lukemaan motivoitumattomia ja heikkoja lukijoita. Lukemisessa tärkeää onkin itsekseen oleilun lisäksi sosiaalinen ympäristö toimintatapoineen, joka on nuorelle erityisen isossa roolissa. Nuorten pitäisi tuntea olevansa osa lukevaa yhteisöä, jossa arvostetaan lukemista sen itsensä takia merkityksellisenä ajankuluna. Tässä meillä kaikilla aikuisilla on peiliinkatsomisen paikka, sillä lukevaa yhteisöllisyyttä synnytetään myös muualla kuin kouluissa – esim. kirjablogosfäärissä (kiillottaa maireasti omaa sädekehäänsä). 

Tutkimusryhmän tuloksissa yllätti myös se, että tietokirjallisuutta luetetaan kouluissa häviävän vähän. Tietokirjallisuus kuitenkin tukee ihan samoja lukutaitoja, kuin kaunonkin lukeminen. Erityisesti muissa oppiaineissa kuin äidinkielessä ja kirjallisuudessa tietokirjojen lukemista tulisi tutkimusryhmän mukaan integroida enemmän opetukseen. Näin lukemista harjoitettaisiin muillakin tunneilla kuin äikässä. 

Päivän ehdoton kohokohta varmaankin kaikkien seminaariosallistujien mielestä oli Juhannuskylän yläkoululaisten haastattelu. Haastateltavina toimivat ysi- ja kasiluokkalaiset Veera Aunola, Maija Mutkala, Pihla Pohjola ja Aukusti Valli. Kaikki nuoret olivat sanavalmiita ja uskalsivat kertoa lukutottumuksistaan ja mielipiteistään avoimen rehellisesti. Porukka oli myös keskenään sopivan kirjava mitä tulee lukumieltymyksiin. Ysiluokkalainen Aunola rakasti kutakuinkin kaikkia kirjoja sillä varauksella, että ne ovat hyviä, ysiluokkalainen Valli keskittyi kirjallisuuden klassikoihin ja tietokirjallisuuteen, kasiluokkalainen Mutkala rakastaa ahmia dekkareita ja on nopea lukemaan ja niin ikään kasia käyvä Pohjola piti dekkareiden lisäksi fantasiasta. 

Kysymykseen siitä, mitä seuraavaksi haluaisit lukea, osasi äkkiseltään vastata vain Valli, jota houkutti Silmarillion ja Sota ja rauha. Olisittepa kuulleet sen aikuisyleisöstä kuuluneen awww-äänen, kun ihastelimme nuoren älykön lukutavoitteita. Yleisöäkin hellittiin lukuvinkeillä nuorten omista suosikeista. Mukaan mahtuivat esimerkiksi ”kaikki Riina Mattilan kirjat”, Minä Simon, Vuonna 1984, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Mihail Gorbatsov näin sen muistan, Da Vinci koodi, ”koko Nälkäpeli-sarja ihan parasta ikinä”, Harry Potterit, Salla Simukan Lumikki-trilogia ja Sisarla ja Neiti etsivät.

No kyllä Jyri Paretskoi tarkemmin arvioiden oli varmaan ihan yhtä kohokohdallinen kuin lukevat nuoretkin. Paretskoi on armoitettu humoristi esimerkiksi K15-sarjassaan ja tiedän, että näitä kirjoja todella luetaan ja rakastetaan nuorison parissa. Olen kuitenkin ihmetellyt, kun tutut äikänopet ovat niin kovasti hehkuttaneet Paretskoin kirjailijavierailuja kouluissa. En ihmettele enää. Paretskoin show oli vauhdikas ja lähestyi tyyliltään jo stand up:ia. Yleisö kikatti hervottomasti. 

Minun seminaaripäiväni päättyi Paretskoihin, kun oli riennettävä toisaalle. Vielä olisi tarjolla ollut Manga-alustus Mae Korvensivulta ja nuortensarjakuvaan keskittyvä alustus kollegatutkija Leena Romulta.

Kaikkiaan kiitän hienosta seminaarista, joskin selkääntaputtelu osuu kiusallisesti vähän myös omalle olalle – olenhan Lastenkirjainstituutin hallituksen puheenjohtaja. Yhtään konkreettista tikkua en kuitenkaan seminaarin eteen ristinyt, kunhan nautin ja siksi kiitokset hyvin järjestetystä seminaarista ja antoisasta sisällöstä lienevät enemmän kuin paikallaan. 

Hurmaavaa pohjois-maagista realismia Akseli Heikkilän esikoisromaanissa Veteen syntyneet

Olen tänä syksynä lukenut paljon autofiktiota ja erityisesti nyt viime aikoina lukulautasella on ollut nuorten miesten kirjoittamia itsen ympärille kehäksi kiertyviä tunneromaaneja. Sitä iloisempi olin, kun Akseli Heikkilän romaani Veteen syntyneet (2019, WSOY) osoittautuikin tyystin toisenlaiseksi. Ensinnäkin Heikkilä ei fiktioautoile tai mistähän autofikioilusta tässä pitäisi puhua, vaan mielikuvittelee. Ja toiseksikin romaani ei edes ole realistinen vaan osin maaginen tai kauhuromanttinen. Ei silti myöskään selkeästi mitään genrefiktiota, vaan omaääninen sekasotku, jota tuntui juuri nyt virkistävältä lukea.

Romaanissa nuori Eeva saapuu monen vuoden jälkeen takaisin kotikyläänsä. Hän on tullut etsimään äitiään, mutta löytääkin vain puolikkaan isän ja puolikkaan veljen – kumpikaan ei ole kokonaan sukua niin kuin äiti, joka on paennut tyttärensä kohtaamista itsemurhan kautta. Äidin kanssa olisi vähän kalavelkoja selviteltävänä. Pun on tässä intended, sillä romaanissa kuvatun kyläyhteisön elämä pyörii pitkälti kalan ympärillä. Tai oikeastaan kalan puutteen ympärillä. Kylän joki on nimittäin salaperäisesti tyhjennyt kaloista. Tästä seikasta huolimatta Eevan isäpuoli ja velipuoli käyvät säännöllisesti kalassa, vaikka tietävät, ettei saalista ole luvassa. Kalastus on heille tyhjä rituaali, haalea muisto elämästä johon ei kuolevan kylän umpiossa enää ole paluuta. Eeva on menettänyt tyttärensä vauva-ikäisenä ja on nyt kylässä tekemässä tilejä selväksi menneisyytensä kanssa. 

Edellä esitetty juonitiivistelmä tuntuu hölmöltä, eikä siihen oikeastaan tiivisty romaanista kuin pieni osa. Heikkilän kieli ja kerronta on kaunista ja lyyristä ja samalla ihastuttavan konstailematonta, ja kielestä riisuttuna juoniselostus vaikuttaa lähinnä haljulta. Lisäksi romaanissa henkilöiden väliset suhteet on kuvattu intensiivisesti, eikä tämä suhteiden verkko välity juonitiivistelmästä.   

Hesarin arviossa romaanista äkeä kriitikko vähän moitiskeli romaania siitä, että tämä kaikki on jo tehty. Koskela vertasi kritiikissään Heikkilää itse mestari Mukkaan, eli ymmärtääkseni peilasi teosta suhteessa niin kutsuttuun pohjoiseen kirjallisuuteen. No jaa – voipa olla, mutta harvemmin sitä mikään teos täysin uusista aineksista kehkeytyy, liikuttiin sitten pohjoisessa tahi etelässä. 

Heikkilän teoksen kiinnittäminen pohjoisen kirjallisuuteen tuntuu minusta hankalalta tai sanotaanko kaksijakoiselta. Toisaalta lienee totta, että on olemassa pohjoinen traditio, jossa korostuu luonto, pohjoinen kulttuuri, pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu. Toisaalta kuten kollega Juha Ridanpää on aikanaan pohjoisen kirjallisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan osoittanut, liittyy pohjoisen kirjallisuuden käsitteeseen usein jonkinlaista pohjoista kolonialismia. Pohjoinen tulee usein kirjallisissa määritelmissä mielletyksi marginalian ja periferian kaltaisten piirteiden kautta ja pohjoisen kirjallisuus nähdään usein eksoottisena toisena suhteessa etelän valtavirtaiseen kirjallisuuteen. Timo K. Mukkaakin on toistuvasti kohdeltu julkisuudessa pohjolan sexuksena. Pohjoisen kirjallisuuteen suuntaava kolonisoiva katse korostaakin usein seksuaalisuutta, eläimellisyyttä, tunteellisuutta, feminiinisyyttä ja myyttistä luonnonläheisyyttä, vaikka pohjoisen kirjailijoista esimerkiksi Rosa Liksom on tietoisesti purkanut tällaista käsitystä pohjoisesta. 

Heikkilän teos kuitenkin itse kirjoittaa itsensä osaksi myyttistä pohjoista ja tekee sen taitavasti ja vangitsevasti. Romaanin henkilöiden maailma sijaitsee puoliksi maagisessa pohjolassa puoliksi modernissa maailmankuvassa. Asutuksen keskellä virtaava joki on lopulta yksi romaanin henkilöhahmoista ja kaiken toiminnan virtaava keskus. Kaloista ehtynyt joki näyttäytyy monen kyläläisen mielestä rangaistuksena muinaisen liiton rikkomisesta. Koska edes joskus yritän muistaa olla spoilaamatta kaikkea ihan pilalle, ei siitä rikkomuksesta sen enempää. Lukekaa itse. Joka tapauksessa eräänlainen luonnonusko sävyttää romaanin ihmisten maailmankuvaa siinä määrin, että nämä ovat valmiita jopa surmatöihin ja ihmisuhreihin joen lepyttääkseen. 

Eevan hahmo tuo romaanin sulkeutuneeseen kyläyhteisöön kiinnostavaa modernia ristivetoa. Eeva on ollut useita vuosia poissa, eikä enää siksi ole samalla tavalla altis yhteisön uskomuksille. Kylään palattuaan hän kuitenkin jossain määrin itsekin taantuu ja samat ihmistä suuremmat voimat, jotka muita kyläläisiä liikuttelevat, ovat temmata hänetkin mukaansa. Eeva on vedenneitojen sukua ja jokeen kuolleen äitinsä ja samaan jokeen kuolleen tyttärensä kautta osa joen ympärille keskittyvää naisten ketjua. Pohjoisen kirjallisuudelle (ja niin – myös Mukalle) tyypillinen feminiinisyys ja naisen ja luonnon yhteyden korostaminen on tärkeää myös Heikkilälle. Romaanin naiset ovat elämää synnyttäviä voimahahmoja, jotka sukupuolensa kautta ovat myös voimakkaasti kytköksissä luontoon. 

Jotain sukua Heikkilän romaani voisi olla Mukan iki-ihanalle Kyyhkylle ja unikolle. Kotikyläänsä palaava Eeva on naispuolinen vastine etelän vuosiltaan kotiin Pohjoiseen palaavalle Pieti Kohlströmille. Molemmissa romaaneissa kylä johon palataan on henkitoreissaan keskellä modernia maailmaa, joka nielee kauhistuttavaan kitaansa vanhat tavat elää ja olla. Molempia romaaneja yhdistää myös sama virta. Mukan Pietin sukunimi ei suotta ole Kohlström – hiilivirta – eräänlainen kuoleman virta. Ja yksi romaanin muistettavimpia kohtauksia on kohtaus, jossa Pieti laskee veteen raskaana olevan rakastettunsa Darjan kuolleen ruumiin. Siinä missä Mukan Kyyhkyn ja unikon surmatuksi tuleva Darja on kuitenkin vertauskuva ja miehen peili, on Heikkilän romaanin naispääosan esittäjä elävä, toimiva ja tahtova, ei mikään luonnonmaisemassa värjyvä haavekuva.   

Palataksemme pohjoisen kirjallisuuden ominaispiirteisiin, on Heikkilän kuvaama kylä myös tieten marginaaliin kirjoitettu. Kylän leimallisin piirre on sen syrjäisyys, etäisyys kaikesta. Romaanin aikapaikallisuus on ihastuttavan hämärää ja todellisiin ajan ja paikan askelmerkkeihin kiinnittymätöntä. Lukija ei voi olla varma, missä ajassa eletään. Romaanin maailmassa ei ole esimerkiksi nykyaikaa signaloivaa elektroniikkaa eivätkä muutkaan yksityiskohdat paljasta missä ajassa liikutaan. Kehnomman kirjoittajan käsissä tällainen ajattomuus saattaisi tuntua ärsyttävältä, mutta Heikkinen kirjoittaa ”ajatonta” proosaa ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Lukijana ihailin sitä historiallisen ajan ulkopuolelle katoamisen tunnetta, jonka kirjailija onnistui jollakin käsittämättömällä kikkakolmosella loihtimaan. Ehkäpä efekti syntyi fantasia- ja kauhuelementtien yhdistämisestä realistiseen kerrontaa – kuka tietää. 

Osittaista hankaluutta Heikkilän teoksen lukemisessa vasten pohjoisen traditiota tuottaa tietenkin se pohjoisen kirjallisuuden selkein tunnusmerkki: teoksen maantieteellinen sijoittuminen pohjoiseen Suomeen. Heikkilän romaanin tapahtumien näyttämö, kuolemaa kohti kituva kylä on eittämättä pohjoisessa ja sen asukkien puhuma Torniojokilaakson murre paikantanee kylän kartalle. Toisaalta kylä häälyy jossakin olevan ja ei-olevan, todellisen ja kuvitellun välillä. Samalla tavoin kuin tapahtumisen aika jää hämäräksi, myös paikka on mahdoton sijoittaa oikealle kartalle. 

Ajan ja paikan hurmaava häilyvyys tuotti vaikutelman siitä, että tämän romaanin tenho tulee kantamaan yhden kirjasesongin hurmaa pidemmälle. Heikkilän romaanin teemat ovat ikuisia: äitiys, luonnon ja vanhemman suhde, yhteisön ja yksilön välit, kosto. Näistä teemoista on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan, eivätkä ne silti tyhjene. Hetkeksi tyydyttävän annoksen pohdittavaa näiden teemojen ympäriltä ainakin itse kuitenkin sain tämän romaanin maagisrealistisesta maailmasta ja sen ihmisyyttään kipuilevista henkilöhahmoista. Tällaista luen mieluusti lisääkin. 

Kyydit kuningaskobralta – Taija Tuomisen romaani Kuningaskobra

Autofiktio on nyt pop, in ja kuuminta hottia, mutta kuulkaas kirjailija-kirjoituksenopettaja Taija Tuominen teki sitä jo silloin kuin nykyiset nuoret autofiktikot vielä taputtelivat kasaan hiekkakakkuja lähipuistossa. Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi vuonna 2000, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, ja sai kansan kohahtamaan. Räyhäkkäästi kuvattu juoppohulluuteen taipuvainen äiti ja kaikki romaanin groteskin ruumiilliset kuvaukset herättivät kauhistusta. Romaanin fiktiivinen aines katosi monelta todenkaltaisuuden alle, niin kirjoittajansa näköinen oli romaanin päähenkilö. Tätä taustaa varten ymmärrän hyvin Tuomisen uuden romaanin uskotun ja rakastetun Markuksen sanat romaanin sivuilla: 

Voisit olla vähän fiktiivisempi, Markus toteaa, kun näytän hänelle kustantajan katalogiin tekemän Kuningaskobran esittelytekstin. 

Kuningaskobra matelee kuitenkin reippaasti petokollega tiikerihain polkuja tunnustuksellisen ja fiktiivisen sekoittamisessaan. Tuominen ei halua kirjoittaa kaukaa ja häveliäästi häivyttäen. Hän kehtaa kirjoittaa läheltä ja sanoa niin kuin asiat ovat. Kuningaskobra kertoo Taija Tuomisesta, mielenterveysongelmiaan poteneen juoppohullun tyttärestä, kirjailijasta ja maailmanmatkaajasta, naisesta jolla on paljon ystäviä – itse valittu perhe sen alkuperäisen ihan paskan perheen sijaan. 

Romaani starttaa häikäisevän ovelasti omaa fiktiivisyyttään ja oikeastaan koko maailman perinpohjaista fiktiivisyyttä korostaen:

Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa seinälle heijastuu värikuva etelähämäläisen maalaistalon palaneista raunioista. Seinät ovat kaatuneet, vain mustunut savupiippu kohoaa kohti syksyistä taivasta. Sen vieressä on keltaiseen sadetakkiin pukeutunut palomies. 

Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään: 

-       Mä vielä poltan tän perkeleen talon.

(--) Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. 

Totisesti! Mikä mainio esimerkki faktan ja fiktion suhteesta: niistä kummallisista näkymättömistä langoista, jotka jokin syvästi ironinen näkymätön käsi jatkuvasti ja täysin sattumalta yhteen ompelee. 

Ja sietää panna merkille, miten taitavasti ensilukemalta arkisen tuntuinen raportointi Tuomiselle tyypilliseltä luennointimatkalta onkaan rakennettu. Arkinen journalistinen kuvateksti ”pitkän ja yksinäisen tien päässä”, saa romaaniin sijoitettuna sen merkityksellisyyden hohteen, jonka vain tulkinta voi maailman tavallisille ja tympeille tosiasioille antaa. Tie on klassinen elämän metafora, ja kuten romaanista myöhemmin opitaan, on elämä nyt palaneessa talossa ollut yksinäistä. Kaikille siellä yksinäisyytensä jakaneille.  

Tärkeää on myös huomata, että kuva palaneesta talosta on ekfrasis: sanoin kerrottu kuva, joka tässä on vieläpä moneen kertaan välittynyt. Ensin näkymä palaneesta talosta on tallennettu journalistin kameraan, sitten Tuominen on kopioinut sen luentonsa materiaaleihin ja lopulta se päätyy sanoin kuvailluksi romaanissa. Sellaistahan se on ­­– todellisuuden tavoittaminen. Väliin tulee kaikenlaista, mutta lopulta väliä on sillä, miltä kuva palavasta kotitalosta tuntuu. ”En kerro opiskelijoille, että vituttaa kun äiti ei palanut mukana”.  

Kaiken faktan ja fiktion sekoittumisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että  romaani on taiteellinen sommitelma. Kaikki kertominen on pelkistämisen ja liioittelun vuorovetten vaihtuvaa liikettä. Se mikä romaanissa on totta ja mikä sommiteltua jääköön kirjoittajansa tietoon, mitäpä sillä lukijalle on merkitystä. Kaunokirjallinen totuus on joka tapauksessa arjen totuutta todempaa. Kaunokirjallinen kuvaus karsii pois merkityksettömän – voileivänteon ja vessakäynnit. No yksi herkullinen housuunkusemiskohtaus romaanista kyllä löytyi, mutta se olikin kaunokirjallisen omalakisten totuussääntöjen mukainen. Ne asiat kerrotaan, joilla on väliä. Ja Tuomisen romaanilla on väliä.  

Ehkä ihastuttavinta Tuomisen romaanissa on sen raa’an inhorehellisyyden yhdistyminen häpeilemättömään elämän perinpohjaisen ihanuuden fiilistelyyn. Yhdistelmä hämmentää. Eiväthän raakuus ja ihanuus mahdu samaan kirjaan! Ei niistä voi samassa opuksessa kirjoittaa! Kukin valitkoon tyylirekisterinsä ja siinä pysykööt! Ni! Mutta kaikeksi onneksi kirjailijana Tuominen ei tällaisista rajoitteista piittaa. Matkoilla, ystävien ja rakkaiden kanssa koetaan pakahduttavan onnellisia hetkiä, jotka tarjoavat romaanin tilkkutäkissä tervetulleita hempeitä sävyjä äidistä kertovien piinaavien ja kauhistuttavien muistojen lomassa. Ja juuri kauniista ja onnellisista asioista kirjoittaminen on kaikkein hankalinta – siitä huolimatta että juuri sitä joskus kirjoittavalta naiselta odotetaan:

Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä. 

Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan. 

Tuomisen sävypaletissa on kyllä muitakin kuin tummia ja kirkkaita värejä. Erityisen hienosti taipuu tragikoomisen vihreänruskea (tai no minkä väriseksi tragikoomisen nyt kukin tässä ontuvassa metaforassani kuvitella tahtoo). Erityisesti tragikomiikka ilmenee teoksen värikkäässä henkilögalleriassa. Yksi suosikkejani oli ”viimeinen vepsäläinen”. Karjalan tasavallasta löytyvä vepsäläinen on selvästi muinaisten runoilijoiden suurta sukua, mutta viinaan menevä. Kirjailijaliiton paksusankaiset ja paksulinssiset miehet olivat kiskoneet umpijuopon runoilijan kuiville ja kynän varteen, mutta luennointimatkalla Suomeen mies retkahtaa vuosien raittiuden jälkeen. Pentinkulman päivillä viimeinen vepsäläinen vielä kertoo koskettavasti kielen ja identeetin kohtalonyhteydestä, mutta muutaman tunnin kuluttua humalaansa horjuva Kalevanpoika jo lähestyy Tuomista lemmekkäin aikein. 

Viimeisen vepsäläisen umpitollo käytös ei kuitenkaan romaanissa tyhjennä hänen ihmisarvoaan. Romaanin eetoksessa ihmisten hyväntahtoinen hölmöys ei kumoa sitä hyvää ja kaunista, mitä heissä (ja meissä) kaiken hölmöilyn takana on. Pahuudelle ja toisten satuttamiselle sen sijaan saa ja pitää sanoa: EI. Tiukka ei! Romaanin sanomassa lohdullista on, että myrkyllisistä ja vahingollisista ihmissuhteista saa kieltäytyä ja poistua, vaikka niihin ihmissuhteisiin yhteisön silmissä sitoisivat ties mitkä perhesiteet. Olkoot vaikka nippusiteet, mutta lopulta ihmissuhteet perustuvat valinnalle olla niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä.

Kuningaskobra on myös romaani kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta. Yksi romaanin vaikuttavimpia hahmoja on kaltoinkohdellun tytön ja myöhemmin kirjoittavan voimanaisen ankkuri: Hilja Mörsäri, jolle kirjan kiitoksissa kauniisti kirjoitetaan: ”Ilman sinua en olisi minä”. Hilja on portti kirjoittamiseen ja myös sellaiseen vakaaseen ja pysyvään ihmissuhteeseen, jota oikeat vanhemmat eivät voineet romaanin päähenkilölle tarjota.  

Romaanin maailmassa kirjallisuus myös määrää elämän tulevia askelkulkuja – jälleen yksi esimerkki faktan ja fiktion ihmeellisestä suhteesta. Romaanin Taija-tytön ankeaan lapsuuteen kurvaa aika-ajoin kirjastoauto ja 12-vuotiaalla Taijalla on yksi päämäärä: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Auton ovella syntyy tappelu samaa kirjaa halajavan serkkupojan kanssa. Kertoja-Tuominen ei edes muista kumpi lapsista kirjan lopulta sillä erää lainaan sai. Sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Sillä on, että kaunokirjallisuus jättää jäljen: 

Vuodesta toiseen muistan Wounded Kneen ja lähestyvän kirjastoauton valot pimenevässä illassa. Kirjan sivuilla preerialla oli jäätävän kylmä, ja luotien läpäisemät intiaanit jäykistyivät kinoksiin outoihin asentoihin.

Lopulta aikuisen Tuominen päätyy intiaanien maille: tekemään vapaaehtoistyötä rapistuvassa reservaatissa. Se on yksi romaanin Tuomisen sielunmaisemista, joihin hän palaa yhä uudelleen. Teos onkin täynnä myös lukijassa kaukokaipuuta palkeiden lailla lietsovaa matkakuvausta. Romaanin Taija on vapaa ja liikkuva sielu, ja tässä suhteessa olisin valmis vetämään melko varmat yhtäläisyysmerkit romaani-Tuomisen ja sen ihka oikean välille. Tässäkin suhteessa termi autofiktio sopii mainiosti kuvaamaan juuri Taija Tuomisen romaania. Kaikki ladyn tuntevat, tuntevat nimittäin myös hänen rakkaan saabinsa tai saabionsa, kuten Taija autoaan lempeästi nimittää, joka uskollisen ratsun tavoin kuljettaa omistajansa opettamaan kirjallista itseilmaisua milloin mihinkin Suomen maan kirjoittavista kolkista. Ehkäpä Kuningaskobrakin on jonkinlainen saabio – ja minä kiitän lämpimästi tästä hurjasta kyydistä! 

Eheyttävä kertomus myrskyisästä maailmasta. Elina Hirvosen Punainen Myrsky

Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky (WSOY, 2019) on kehystetytty osin tositarinaksi. Romaani ei jytyytä etiäpäin muodikkailla autofiktiovankkureilla, vaan romaanin taustamateriaalia ovat irakilaistaustaisen rauhanneuvottelija-poliitikko Hussein al-Taeen perheen kokemukset. Tämä kehys paljastuu lukijalle romaanin kynnysteksteistä – erityisesti kirjailijan jälkisanoista, jotka selittävät teoksen syntyprosessia. Toki jälkisanat saavuttavat ainakin kiltin lineaarisesti etenevän lukijan vasta teoksen lopussa, mutta teoksen tausta on kyllä ollut esillä mediassa isosti, joten oletan tiedon saavuttaneen monen lukijan jo ennen teokseen tarttumista. Ja todenvastaavuuden pohdinnalla käynnistyy myös romaani itse, sillä varsinaisen tarinan starttaava prologi alkaa sanoilla: ”Tämä on tositarina isästäni ja hänen edesmenneestä ystävästään Abbas Fakhr el-Deenistä”. 

Kirjailija vieraili Tampereen akateemisen kirjapiirissämme 11.9.2019. Äärimmäisen fiksuja ja filmaattisia puhumassa vasemmalta oikealle Pasi Heikura, Marko Juntunen, kirjailijatar itse, Siskotuulikki Toijonen sekä Maria Laakso elikkäs meikämandoliini. 

Lisäkiinnostusta tälle romaanin faktuaaliselle taustalle luo tietenkin keskeisimmän informantin Hussein al-Taeen värikäs julkisuuskuva. 2019 eduskuntaan valittu pakolaistaustainen al-Taeen päätyi mediamyrskyn silmään, kun julkisuuteen päätyi miehen juutalaisia, sunneja, somaleja ja homoseksuaaleja  solvaavia somekirjoitteluja vuosilta 2010–2015. Vihapuheen harjoittajan leima tahrasi paitsi al-Taeen omaa julkisuuskuvaa, myös al-Taeen aiemmin työllistänyttä Martti Ahtisaaren perustamaa CMI-järjestöä. Kesällä poliisi aloitti tutkinnan al-Taeen kirjoitteluista. Mikään tästä ei kuitenkaan oikeastaan liity Hirvosen romaaniin, joka kaikesta faktapohjaisuudestaan huolimatta on fiktiivinen. 

Kenties kuitenkin juuri faktan ja fiktion sekoittumien takia, teos on poikkeuksellisesti nielaissut kansiensa väliin paitsi kirjailijan jälkisanat, myös kustantaja Anna-Riikka Carlsonin esipuheen. Näin ainakin omassa kappaleessani, joka oli kylläkin niin kutsuttu ennakkolukukappale ja sinällään osa teoksen markkinointia. Sinänsä kiinnostava ilmiö nämä ennakkolukukappaleet. Kirja oli jopa valmiiksi hashtagitetty takakannessaan, että #elinahirvonen ja #punainenmyrsky vaan teillekin. 

Mutta eipä siitä sen enempiä – tämä mikään kustannusmaailman kiemuroihin keskittyvä blogi ole.  Tärkeintä on itse romaani kaunokirjallisena tuotoksena, joka lajinsa edustajana tottelee tietenkin toisenlaisia toden ja epätoden sääntöjä kuin vaikkapa journalismi. Viis romaanin todenvastaavuudesta, kun tärkeintä on sen todennäköisyys ja toden näköisyys. Ja näköinen tämä lukukokemus oli. Paitsi että romaani kuljettaa lukijansa pakolaisperheen matkassa Irakista Suomeen, käsittelee se myös universaaleja ja kaikkialla tunnistettavia teemoja tarpeista ja niiden täyttymisestä, ympäristön ja olosuhteiden vaikutuksesta meihin ihmisotuksiin sekä lapsen ja vanhemman erityislaatuisesta suhteesta.

Olen aikaisemmin lukenut Hirvoselta ilmastofiktioromaanin Kun aika loppuu (2015). Perheen sisäiset suhteet ja perhesuhteiden sekä historiallisen/yhteiskunnallisen ympäristön välinen kitka olivat temaattisessa keskiössä siinäkin. Maailmaltaan uutuus Punainen myrsky on kuitenkin varsin erilainen. 

Romaani limittää lukuisia aikatasoja. Varsinaiseen tarinaan johdattavia prologejakin on ikään kuin kaksi. Ensin kursivoitu ”tositarina isästäni” kertoo minäkertojan isän ja tämän rinnalla Saddam Husseinin hallintoa vastustaneen miehen kauhistuttavia kokemuksia vankilasta, jonne miehet tuomitaan hallituksen vastustamisesta. Lyhyessä ”tositarinassa” rinnastuu isän toverin Abbasin peri-inhimillinen hammaslääkäripelko ja järjenvastainen rauhallisuus salaisen poliisin murhatessa miehen poraamalla tämän rintaa. Lyhyessä tarinassa kohtaavat hätkähdyttävästi historian suuruus ja yksilön arjen pienuus, niin kuin koko romaanissa myöhemmin. 

Toinen prologia muistuttava teksti on toukokuinen tuokiokuva vappuun valmistautuvasta Suomesta vuonna 2015 – kuva, joka kuitenkin laajenee ajan hengen vangitsevaksi otokseksi koko maailmasta. ”Pariisilaisen kaupan ikkunassa lukee juutalainen, helsinkiläisen moskeijan seinässä kebabit ulos”. 

Tämän luvun puhujapositio on ihastuttavan epäselvä. Kertoja voi olla romaanin päähenkilö, mutta yhtä hyvin se voi olla kuka tahansa maailman ajasta ja virrasta irrotettu tarkkailija. Aikakin osoitetaan kaksisuuntaiseksi vihjaamalla 2015 uutisoituun yhdysvaltalaisten kvanttifysiikan tutkijoiden tekemästä havainnosta siitä, että aika kulkee sekä eteen- että taaksepäin. Ajan, paikan ja puhujan tiukkojen koordinaattien sijaan teksti keskittyy pohtimaan muutosta: ”Tänä keväänä jatkut puhuvat 30-luvun paluusta, mutta maailma ei muutu samalla tavalla, vaan aina uudella. Aina me olemme yllättyneitä, maailman ja ihmiten äärellä”.  

Kahden prologin jälkeen romaani sentään nappaa tiukan niskalenkin ajasta, puhujasta ja paikastakin, vaikka ensimmäisen osion paikka on hätkähdyttävästi luvun aloittavalla informaatiosivulla ”Suomi, maailma”. Totisesti – romaanin Suomi on kaukana eristyneestä lintukotolaisten maasta. Suomi on koti ja satama, mutta samalla osa globaaleja muuttovirtoja, risteyspiste yleisen ja yksityisen välissä – ihan niin kuin kaikki maailman paikat ovat. 

Romaanin päähenkilö on tarinan käynnistyessä nuorehko parhaillaan perheellistyvä mies vuoden 2015 Suomessa. Irakilaissyntyinen nuorukainen hoivaa supistuksia potevaa viimeisillään raskaana olevaa Aura-vaimoa ja auttaa vakavasti sairastunutta äitiään. Minäkertojan työ rauhanneuvottelijana Irakissa on vaarallista, mutta siitä huolimatta hän on valmistautumassa matkaan. 

Ensimmäisen prologin poramotiivi toistuu heti romaanin aluksi, kun Aura pyytää puolisoaan poraamaan vauvan hoitotason seinään ennen matkalle lähtöään. Pelkkä sana pora saa minäkertojan silmien takana vilistämään verenpunaisia pisteitä ja kuvia irtoraajoista. Traumatisoitunut mieli ei taivu ongelmitta vauvaa ja uutta alkua odottavaan koti-idylliin. Samankaltaista monikerroksista ja varmaotteista kaunokirjallisten motiivien käyttöä romaanissa piisaa. Tämänkaltaisten latautuneiden kuvien kautta käy selväksi, ettei teos ole kehnosti fiktioksi naamioitu tositarina, vaan kaunokirjallisin ehdoin toimiva kertomus ihmisistä, jotka repeävät juuriltaan ja etsivät sittemmin omaa tarinaansa muutosta sykkivässä maailmassa ja yhteiskunnassa. 

Kirjan menneessä aikatasossa päähenkilö kertoo lapsuuttaan Irakissa, jossa isän toiminta vastarintaliikkeessä luo koko perheen ylle synkän varjon: salaisuuden. Kuten heti romaanin alku tiivistää: ”kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia”. Ja Hirvosen romaanin minäkertojan salaisuus on musertava. Isän salaisuuden paljastuminen on elämän ja kuoleman kysymys. Salaisuus ei katoa edes perheen ajauduttua pakolaisleirin kautta Suomeen. Vaikka päähenkilö ja perheen muut lapset oppivat nopeasti uuden kielen, häilyy salaisuus alati taustalla. Sankari-isän poika on tuomittu salaisuuden kannattelijaksi eikä oman identiteetin rakennus kahden kulttuurin ruuvipenkissä käy helposti. 

Päähenkilön vanhempien kuvaukset ovat romaanissa taitavasti ja harkiten toteutettuja. Toiminnallinen ja osin poissaoleva isä on pojan maailmassa ja silmissä lähes myyttinen hahmo, johon kuitenkin lyödään romaanin mittaan myös säröjä. Isän koko ikään kuin vaihtelee. Toisinaan isä on ihailtava ja tärkeä, suuri ja mahtava, suuruudessaan musertava. Kuten poika pohtii: ”hänen varjonsa, hänen unelmansa, hänen tarinansa ovat niin suuret ja raskaat, ettei minun omalle tarinalleni ole tilaa. En edes tiedä mikä se tarina voisi olla”. Kuitenkin jo romaanin alussa pojan vieraillessa äitinsä mukana vankilassa mielipidevankeudessa viruvaa isää katsomassa, näyttäytyy isä (pojan silmin) kuitenkin tyystin erilaisena. Kuihtunut ja lähes alaston mies, näyttää luurangolta ja ”lintumieheltä” ja hänen selkäänsä pitkin juoksee torakka. Kauhistunut poika torjuu tällaisen heikkona ja alistettuna näyttäytyvän isän: ”Minä en ole tässä. Tätä huonetta ei ole olemassa. Hirviölinnun näköisiä miehiä ei ole olemassa. Minun isäni ei ole täällä.” Samalla tavoin myöhemmin Suomessa isä kutistuu pieneksi ja inhimilliseksi, kun lasten ja aikuisten valtasuhteet määritellään uudessa kulttuurissa uudelleen. 

Helsingin Sanomien kritiikissä romaanin äitihahmoa moitittiin yksiulotteiseksi. Sellainen se kieltämättä onkin. Romaanin äiti on arkkityyppinen äiti, joka pakolaisleirilläkin loihtii ympärilleen kauneutta ja kodin tuntua, joka synnyttää uutta elämää ja hoivaa lapsiaan väsymättä, joka vieläpä vastaa kulttuurisesta kytköksestä taakse jätettyyn kotimaahan ostamalla vaivihkaa Irakista palan maata perheen lasten yhteiseen omistukseen. Kuitenkin on tärkeää huomata, että samalla tavoin kuin kerronta rajaa päähenkilön näkemyksiin isän kuvauksessa, on romaanin äiti yhtä lailla päähenkilön toiveiden ja tarpeiden läpäisemä haavekuva. Tässä kohden Hesarin kriitikon sinänsä tarkkanäköinen huomio sivuuttaa nähdäkseni ne teoksen sisäiset ehdot, joita äidin hahmo palvelee. 

Kerronnan tiedollinen rajaus on myös kiinnostava ja jotakin, jota oletan kirjailijan joutuneen pohtimaan tarkkaan. Romaanin kerronta etenee kauttaaltaan vaivattomasti ja varmasti, ja lukijaa johdatellaan tarinassa osaavasti. Samaan aikaan maailmanhistorian liikahdusten kuvaaminen etenkään lapsen silmin ei ole helppoa, vaikka Hirvonen moisen petollisen helpolta saakin vaikuttamaan. Kerronta myös ulottuu aikaan, ennen pojan syntymää, hetkiin jolloin tämä on liian nuori havainnoimaan saati kertomaan, sekä tilanteisiin, jossa tämä ei ole ollut läsnä. Kertojan ajallinen positio jää myös avoimeksi: hän ei ole selkeä retrospektiivinen kertoja, mutta kerronta ei kuitenkaan kulje yhtä jalkaa tapahtumisen ajan kanssa. Kirjailijantaidolla ja jollakin ihmeellisellä kerrontamagiikalla/keijupölyllä romaanin tapa kertoa kuitenkin toimii täydellisesti ja saumattomasti ja lukija voi vain nojata lukutuolissaan taaksepäin ja keskittyä nautiskelemaan kerrotusta. 

Monitasoisessa romaanissa riittäisi loputtomiin kohtia ja teemoja, joihin haluaisin tässä pureutua. En pureudu. Lukekaa itse. Päätän sen sijaan sitaattiin, jossa jo aikuinen minäkertojamme puhuu omasta motivaatiostaan:

Haluan muuta. Haluan olla sillä puolella, missä hyvän tekeminen on mahdollista. Haluan, että jonakin päivänä Irakin lapset saavat olla lapsia. Haluan, että jonakin päivänä irakilaiset matkustavat muihin maihin lomalle, eivät etsimään turvaa. Haluan, että jonakin päivänä muualta tullaan Irakiin kuuntelemaan runoilijoita ja katsomaan tuhansia vuosia vanhaa taidetta, ei aloittamaan tai lopettamaan sotaa. 

Postauksen kuvat Juha Drufva.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – jopa yhteiskunta. Ajatuksia Sisko Savonlahden esikoisteoksesta

Esikoisteoksia ja Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän esikoiskirjaseminaarin osallistujia esittelevä sarjani jatkuu Sisko Savonlahden ihqulla ja viiltävän yhteiskunnallisella romaanilla Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Toimittajataustaisen Savonlahden romaani kuvaa kolmikymppistä päähenkilöä, tämän kipuiluja ihmissuhteissa ja loputonta epätoivoista minäprojektia, jolle pirstaloitunut työelämä, nuorten hipsterien hedonistisahdistunut kaupunkikulttuuri ja someideaalien asettamat mahdottomat vaatimukset luovat lannistavat puitteet. Savonlahden kuvaamassa todellisuudessa pieni ihminen on kuin kolmion muotoinen palikka, jota yritetään vimmalla survoa ympyrän muotoiseen palikkaan. Tai no oikeastaan se palikka yrittää survoa itse itseään, mutta mitäpä se muuta voisikaan. 

Hahah, täysin epäonnistuneesta palikkavertauksesta eespäin siirtyäksemme: juonta romaanissa ei erityisemmin ole ja hyvä niin. Löyhät juonelliset kehykset syntyvät siitä, että kerronnan alkaessa päähenkilön poikaystävä on jättänyt tämän kutakuinkin kahdeksan kuukautta sitten. Erosta ja omasta elämästään ahdistunut päähenkilö makaa parvekkeella, syö sipsejä ja tuntee yllään nykyajan ja elämän musertavan painon. 

Luin teoksen aikalailla tuoreeltaan silloin kun se kirjamaailmaan putkahti ja olin iloinen, että se sai niin paljon huomiota – ansiosta. Eniten minua ilahdutti se, että tämä ja monet muut teokset kuten esim Henriikka Tavin Tellervo josta aiemmin tässä blogissa kynäilin, osoittavat, että chicklitistä on tullut tärkeä yhteiskuntakriittinen ja feministinen kirjallisuuden muoto. Hurraa! Tosin voidaan ajatella, että Savonlahti on aika monimutkaisesti kiinni chicklitin lajissa – samalla sitoutuu siihen ja purkaa sitä. 

Olin niin chick, että laitoin kynsilakkoja kuvaan. Olisi kyllä voinut olla vähän kalliimpia merkkejä, mutta ei oo kuin halpiksia. Tai no tuo Essien lakka oli kyllä kieltämättä aika tyyris, mutta ei siitä sen enempää, kun eihän tämä mikään kosmetiikkablogi ole. 

Kuluttajuus on yksi chicklitin lajille tyypillinen aihelma. Esimerkiksi lajikuningatar Sophie Kinsellan Himoshoppaja-kirjoissa on usein eräänlainen uuvuttavan luettelomainen suhde brändeihin. Glamour ja bling bling ovat lajille tärkeitä. 

Erityisesti suhteessa tähän kulutusjuhlaan voidaan kysyä, että operoiko Savonlahden romaani parodisessa suhteessa chicklitin lajiin. Romaanin minäkertoja on muotitietoinen ja kuluttaa runsaasti rahaa kosmetiikkaan ja vaatteisiin ja näitä brändejä myös mainitaan tekstissä. Kuitenkin samalla intohimolla suhtaudutaan myös muihin asioihin. Päähenkilö esimerkiksi listaa intohimoisesti ruokia, joihin on ollut koukussa sekä asioita, jotka häntä suututtavat. Erityisesti tapauksissa, joissa brändikerronta kohdistuu ruokaan (erityisesti sipseihin ja dippiin) on glamour jo kaukana. Toisaalta tämäkin on oikeestaan osa chicklittiä lajina. Esimerkiksi Bridget Jones on hurmaava chicklit-karikatyyri joka aina ajautuu hyvin epäglamouristi kiipeliin tavoitellessaan luksuselämää tai mediasta ja populaarikulttuurista omaksumaansa naisihannetta. Savonlahti on kuitenkin kriittisempi kuvatessaan sitä kulutuskulttuuria, jonka syöttölässä me kaikki lihomme ja rimpuilemme irti pääsemättä. 

Savonlahden romaani lukiessani mietin paljon teoksen ironiaa. Teosta kun on yhtäaikaisesti mahdollista lukea sekä läpikotaisin ironisena tai sitten ehkä vilpittömänä (tai uusvilpittömänä). Ja molemmilla tavoilla on luettukin. 

Tuntuu, että jotkut lukivat teosta silleen, että ei ei että mun elämä ei oo yhtään tällaista ja hyi hyi pinnallista kallion hemmoteltujen kakaroiden elämää, että ei tää oo kyllä yhtään mun kirja. Eli lukijapolot etsivät vilpittömästi jonkinlaista samaistuttavaa subjektia, pettyivät kun sitä ei löytynytkään, ja päätyivät ajattelemaan, että no olipas pinnallinen kirja. Toisaalta taas monet lukivat ja itsekin luin romaania ennemmin siten, että päähenkilöön säilyi koko ajan jonkinlainen ironinen etäisyys. Tämä ironia ei silti niinkään suuntaudu päähenkilöön itsessään, vaan ennemminkin niihin parisuhde- työ- ja sukupuoli-ihanteisiin, joihin päähenkilöpalikkamme meidän kaikkien tavoin yrittää itseään jatkuvasti epätoivon vimmalla sovittaa. 

Romaania voi lukea sukupolvi-teoksena – miellenium- tai Y-sukupolven räyhäkkäänä ruumiinavauksena. Sukupolviluenta on aina tosi hitsin ärsyttävää, mutta toisaalta myös valaisevaa. Ja moiseen teos itsessään kutsuu, koska romaanissa esiintyy vastapainona päähenkilölle ja tämän kaikille homokavereille ja cooleille hipsterikavereille myös päähenkilön vanhemmat. Ja erityisesti ihana isoäiti, jonka lausahdukset oli kerrassaan parhaita (minun ruokaa ei tarvi laittaa rusetille lausahtaa mummu sushista <3). Teos tekee siis itse sukupolvien rinnastamista ja sukupolvianalyysia. 

Työelämän kuvaus on Savonlahden romaanissa todella kiinnostavaa ja tätä teemaa on nähdäkseni teoksesta käydyssä keskustelussa käsitelty yllättävän vähän. Romaanin päähenkilö edustaa luovan työn prekariaattia – hän on toimittaja ja yrittää työllistää itsensä friikkuna. Freelancer-elämä ja taloudellinen epävarmuus ovat merkittäviä tekijöitä päähenkilön potemassa jatkuvassa kriisissä. Tietotyöläisen tai luovaa työtä tekevän kolmekymppisen tulee jatkuvasti työelämässä brändätä itseään kyetäkseen roikkumaan työn syrjässä ja kaikki tekeminen on lopulta oman superitsen rakentamista, jotta voisi tulla taloudellisesti toimeen ja saada uusia toimeksiantoja. Ja kun sitten romaanin päähenkilöllä on muutenkin ongelmana se, että hän yrittää jatkuvasti muokata itseään erilaisten ulkoapäin tulevien mallien mukaiseksi, niin tällainen työkulttuuri on hänen psyykelleen silkkaa myrkkyä. Romaanin työnhakukohtaukset ovat kaikessa nöyryyttävyydessään osuvia ja samaistuttavia. 

Savonlahden romaanissa ihailin motiivien tarkkaa ja jopa nerokasta käyttöä. Erityisesti ruoka, kuten sipsit kuvataan hienosti ja nostetaan vaivihkaa merkitsemään suuria. Esimerkiksi romaanissa jatkuvasti maiskutetut broadway-sipsit muuttuvat syvän symbolisiksi. On aivan huikean kamalan ironisen surullista, että päähenkilön toiviomatka New Yorkiin ja suureen maailmaan päättyy siihen, että hän ostaa lentokentän Alepasta broadway-sipsejään. Broadway kun kuitenkin liittyy nimenä loistoon, glamouriin ja suuriin unelmiin, on liikuttavaa ja surullista, että pienen ihmisen broadway ovat lopulta ne sipsit. Ruokailusta ja ruoan kaltaisista arkikulutuksen välttämättömistä osasista on tullut keskeinen osa sosiaalisen media identiteettipeliä. Olemme mitä julkisesti syömme. Näin päähenkilömmekin kipuilee maailmassa, jossa ihanneminä postaa itsestään ihanan instakuvan värikkäästä smoothiekulhosta samalla kun sohvan yksinäisyydessä käsi hamuaa  epätrendikkäästi sipsipussia.  

Lopuksi täytyy kehua romaanin tai sen kirjoittajan luontaista komiikan tajua. Tai mistäpä minä tiedän onko se luontaista vai pitkällisesti työstettyä, mutta joka tapauksessa jo tietty komiikan rytmi tässä teoksessa ja dialogissa ja kaikessa on aivan hillittömän hauska. Sisko Savonlahti on romaaninsa perusteella armoitettu satiirikko, joka osaa nähdä kaikissa ihmisissä ja tilanteissa niiden naurettavat puolet.   

ps. Chicklitin potentiaalisia suomennoksia ovat muuten pimukirjallisuus ja mimmikirjallisuus! Miten söpöjä! <3  

ps2. Harmittaa, etten ennättänyt napata kuvaa kirjailijattaresta Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissamme. Vilkasliikkeinen kirjailija oli tällä kertaa tähtäimelleni liian nopea. 

Insinöörimme maailmalla. Ilkka Luukkosen Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Esikoisteoksiin ja Pentinkulamnpäivien esikoiskirjailijaseminaariin armon vuonna 2019 keskittyvä blogahdussarjani jatkuu Ilkka Luukkosen romaanilla Kongolainen kampa.

Kirjailija Nuutajärven lasikylän huudeilla

Luukkosen romaanissa liikutaan enimmäkseen Belgiassa joskin hengilögalleria on pitkälti suomalainen. Joidenkin muistojen sekä sukulaisyhteydenpidon kautta piipahdetaan myös Suomessa. Paikan tuntu on romaanissa vahva. Kirjailija on itse työskennellyt kaupungissa ja miljöö rakentuu uskottavaksi. Paikat kulkevat mukana lukujen nimissä. Myös suomalaisen kamppailu pienten kulttuurishokkien loputtomassa virrassa on kuvattu tarkasti. Yksinkertaiset ikkunat päästävät kaasulämmön harakoille lämpötilan laskiessa pakkaselle. Pitikö tämäkin teille tulla Suomesta asti opettamaan.  

Romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa. Antti on entinen insinööri ja nykyinen journalisti, jota vaimo ja kaksi lasta ovat seuranneet Brysseliin työkomennukselle. Toinen minäkertoja on nuori Kaisla, Antin sisarentytär, joka on karannut Belgiaan pakoon ahdistavia perhesuhteita. Jälkimmäinen  päätyy lopulta saamaan lapset kongolaistaustaisen Josephin kanssa. 

Romaanin kahden kertojan äänet ovat keskenään tyystin erilaiset, edustavathan he keskenän täysin eri ikäpolvea ja ajattelutapaa. Näkyvimmillään ero rakentuu Kaislan puhekielisen kerronnan ja sitten puolestaan Antin kirjakielisen kerronnan kautta. Kaislan kerronta on inasen salingerilaista, joka vois tehdä asetelmasta kuluneen, mutta lopultakin ero on perusteltu kertojien iän ja aseman kautta.

Oma suosikkini kertojista oli Antti. Antti on henkeen ja vereen insinööri, joka turvautuu kaikessa rationaaliseen ajatteluun ja torjuu viimeiseen asti kaikki tunteet. Antin kerronta on tieten koomiseksi kohotetun insinöörimäistä, ulkokohtaista ja raportoivaa siinä, missä Kaisla antaa tunteiden viedä ja kielen virrata. Toisaalta Antti raportoi kaikista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan myös rehellisen avoimesti, joskin kerronnasta on häivytetty tunne. 

Antin insinöörikerronnasta tuli toisinaan mieleeni Hannu Raittilan tuotannon erilaiset asiantuntijahahmot. Samoin kun Raittilakin hienovaraisesti satirisoi insinöörikertojiaan, samoin Luukkonen rakentaa Antin kertojaäänen taakse hienoisen naurun. Ja toisaalta myös surun hahmon kykenemättömyydestä tunteidensa kohtaamisessa.

Antin tarinan kohdalla tunteiden kaihtaminen on tärkeä teema. Antti on kaikkialta voimakkaiden naisten ympäröimä. Erityisesti suhde despoottiseen äitiin on kipeä ja miespolo joutuu koko ajan tasapainoilemaan vaimonsa ja äitinsä välillä. Tulinen ja tunteitaan näyttävä vaimokin on Antille kova pala ja riitoja leimahtelee. Kaiken huipuksi siskokin soittelee ja yrittää onkia tietoja maailmalle karanneesta tyttärestään ja Antin kauhuksi kaipailee myös emotionaalista tukea. Antin maailmassa naisten kanssa ei voi elää, mutta ilmankaan ei voi olla.  

Nautin erityisesti kirjan loppupuolen riitakohtauksesta, joka oli intensiivisesti ja hauskasti ja surullisestikin kirjoitettu. Siinä Anna ja Antti käyvät isomman puoleisen välienselvittelyn. Antti ei osaa purkaa tunteitaan tai sanoittaa niitä ja niinpä hän reagoi lähtemällä kesken riidan korjaamaan puutarhaletkua. Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan voisi. Lukija joutuu pitäytymään Antin minäkerronnan sisällä, joten emme saa toista näkökulmaa tilanteeseen.  Kohtaukseen on kuitenkin hienosti rakennettu alateksti (tai se kuuluisa rivien väli), joka osoittaa Antin reaktion mielettömyyden.

Niin ikään tärkeä teema Luukosen romaanissa on pakolaisuus (ja siirtolaisuus sekä maahanmuutto), joka kerrostuu henkilöhahmojen elämään monella tapaa. Kaisla ja Antti perheineen ovat Brysselissä vieraalla maalla, Antin vaimo Anna on alun perin paennut Suomeen Unkarista ja sitten on vielä Kaislan kongolainen poikaystävä, jonka kautta päästään tutustumaan kongolaistaustaisten yhteisöön laajemminkin.

Romaanissa journalisti Antti työstää laajaa artikkelia pakolaisuudesta. Siihen pitää saada myyvän henkilökohtainen tulokulma ja niin Antti etsii sitten haastateltavan: Kaislan poikaystävän kaverin Fresnelin. Fresnelin tarinasta tulee yksi romaanin tärkeitä sisäkertomuksia. Sitä rakennetaan ja kootaan kasaan pala palalta. Fresnel kertoo omasta tarinastaan fragmentaarisesti ja ristiriitaisesti ja Antti on hätää kärsimässä haaroittuvan elämäntarinan äärellä – etenkin kun hänen insinöörinsielunsa ei kestä tarinaa, jota ei voi ottaa rationaalisesti haltuun. Tarina onkin lopulta se, mikä erottaa pakolaisen siitä, jonka ei ole tarvinnut paeta. 

Hän kysyi, voinko minä todistaa oman elämäntarinani niin kuin vaadin häntä todistamaan. Jouduin kokoamaan vastaustani. Selostin, että minun elämäni vaiheet on dokumentoitu viranomaisten toimesta moneen kertaan ja moniin asiakirjoihin saa kuka tahansa tutustu niin halutessaan. Ylipäänsä länsimaissa on hyvin vaikea valehdella omaan historiaansa. Sen vuoksi suhtaudumme epäilevästi rajat ylittäviin pakolaisiin, jotka oleskeluluvan toivossa tekaisevat itselleen menneisyyden. 

Katkelma on Antin ajattelua, mutta teos itse ei usko tähän selitykseen. Antti ei itsekään osaisi rekonstruoida omaa tarinaansa aukottomasti, koska hän on koko elämänsä vältellyt konflikteja ja sulkenut tahallaan pois ne asiat, joita hän on kykenemätön käsittelemään. Luukkosen romani muistuttaa, ettei kenenkään elämä tai tarina ole täysin rationaalinen ja aukoton. Tähän nähden onkin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että jaamme turvapaikkoja koherentin kertomuksen perusteella, vaikka koherentti kertomus on elämän luonteelle vastainen