Kolme muskettisoturia joita onkin oikeasti neljä. Lukulaifiii goes sarjakuva

Myöhempien matematiikanopintojensa aikana kolme muskettisoturia ymmärsivät, että itseasiassa heitä olikin neljä! Minä, yks, kaks, kolme, laski Porthos hämmentyneenä. Jos yksi on kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuinka moni on neljän puolesta, ynnäili puolestaan d’Artagnan.

Alexander Dumas'n Kolme muskettisoturia (1844) oli tyttöikäisenä mielikirjojani. Oikeastaan kaikki meidän perheen naiset fanittivat muskettisotureita. Kaikilla oli joku fiction crush johonkin soturiin. Isosisko oli ihan selvästi rakastunut surumielisyyteen taipuvaiseen Athokseen kun taas äiti diggasi eniten hengellistä ja henkevää Aramista. Itse tykkäsin nuorimmasta eli d'Artagnaanista. Sarjassamme omituiset sukurasitteet...

Itseäni kuitenkin aina harmitti, että miten sen kirjan nimi voi olla Kolme muskettisoturia, kun niitä nyt jumankauta on neljä. Tästä ärsytyksestä syntyi tämä sarjakuva. Joskus klassikot on hyvä laittaa uusiksi sarjakuvittelemalla. 

Surulliset jäähyväiset Teos & Tulenkantajat kirjakaupalle

Maaliskuun viimeinen päivä on surullinen päivä. Silloin sulkee ovensa yksi Tampereen omaleimaisimmista kirjakaupoista Tulenkantajien kirjakauppa – tunnettu myös nimellä Teos & Tulenkantajat. Meidän vakkarien suissa nimitys kuuluu ”kauppa”. ”Mennäänkö tänään kaupalle”, ”tänhän vois järjestää kaupalla”, ”pipa päässä nääs kaupan edessä sijaitsevan rotvallin reunalla” – tuttuja lauseita meidän tamperelaisten kirjallisuudenystävien puheenparressa.

Tuore otos alkuperäisen Tulenkantajat nro1:n nuorehkommasta ja vanhahkommasta isännästä eli Ville ja Erkki ja taustalla nykyisen kaupan surullisesti tyhjenevät hyllyt. Kuva Juho Hakkarainen. 

Tulenkantajien kirjakaupalla on monivaiheinen ja kunniakas historia, joka piirtyy tulikirjaimin tamperelaiseen kulttuurihistoriaan. Kauppa sai alkunsa vuonna 2009 runokauppa Kattilana, semmoisena kiehuvan kihisevänä kuin Kirsi Kunnaksen ”Kattila ja perunat” runon kattila, joka sanainmahdista sähisee, rähisee ja nostaa hattua: pshiih! Tämän keitoksen pääkokkina hääräsi tamperelainen kirjailija, kustantaja ja kirjallinen renesanssimies Erkki Kiviniemi, joka on sittemmin toiminut myös kaupan myöhempien vaiheiden aktiivina. 

Runokauppa on bisnesideana nykymaailmassa (ja jo silloin) ihan kamikazea, mutta niinpä vain semmoinen Tampereelle saatiin. Mistä ihmeestä lähti idea moiseen? Tätä piti kysyä Erkki Kiviniemeltä itseltään. Tällaisen vastauksen sain:

Erkki: Runokauppa Kattilan perustaminen tuli ihan intuitiivisesti. Sanasato-Koppelon vierestä lähti tuolloin pesula ja pohdittuani sen vuokraamista ja väliseinien purkua näin yöllä unessa Sanan Runokauppa. Kerroin sitten unen Kirsi Kunnaalle, joka oli sitä mieltä, että minun on perustettava Runokauppa. Uni velvoittaa. No, siitä se lähti, ja kolme vuotta pyrittiin pysymään pystyssä pelkällä runomyynnillä. Juuri ja juuri se onnistuikin. 

Eli mitä ilmeisimmin korkeammat voimat olivat asialla! Tätä olenkin aina epäillyt. 

Meikäläinen ynnä Erkki. Kuva Hannu Peltonen.

Kattila uudistui vuonna 2012 Tulenkantajien kirjakaupaksi, kun mukaan tuli Savukeidas-kustantamon jäntevä ruumiillistuma Ville Hytönen. Tulenkantajien kirjakauppa Hämeenpuistossa muodostui jo tässä vaiheessa siksi paikaksi, jossa kaikkein kiinnostavin runouden ja vähälevikkisen kirjallisuuden ympärillä tapahtuva ilmiintyi. Siellä käytiin näkemässä, näyttäytymässä ja bondaamassa ja sieltä sai varmimmin ostaa kaikkea sitä, mistä Suomalaisessa kirjakaupassa ei oltu kuultukaan. 

2016 Teos-kustantamo osti Tulenkantajat ja kaupasta tuli Teoksen kauppa. Alkuun muutos hirvitti – nytkö saamme kaupan, jossa myydään vaan Teoksen kirjoja ja mennään muutenkin raha edellä. Huolet osoittautuivat turhiksi. Kaupalta on saanut kaikkea kirjallisuutta mitä mielikuvitella saattaa ja etenkin runohyllyt ovat aina pursunneet runsaina ja houkuttelevina siinä missä kilpailevissa yrityksissä runo-osasto tarkoittaa paria Tommy Tabermannia ja jotain höyhenen kevyttä mietelausevihkosta. Tulenkantajien tarjonta on aina ollut taiten valittua. 

Upeaa Tulenkantajien kirjakaupassa on aina ollut sen rikas tapahtumatarjonta. Kauppaa ei ole syyttä nimitetty tamperelaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Sinne tullaan viihtymään, nauttimaan, oppimaan ja sosialiseeraamaan. Tosin ei ainakaan meikäläisen olohuoneessa ole ikinä tuollaista meininkiä – olisikin. Näiden vuosien ajan olen saanut nauttia lukemattomista runotilaisuuksista, paneeleista, haastatteluista, keskusteluista ja julkkareista kaupalla. Ja paikalla olen ollut vain murto-osassa tapahtumissa, sillä kaupalla on vuosien mittaan tapahtunut PALJON. 

Itse olen saanut olla mukana kaupan ohjelmassa myös esiintyjäpuolella. Muutaman kerran olen toiminut haastattelijana ja erityisesti mieleen jää ihana ja aktiivinen Tulenkantajien kirjapiirimme, joka on viime aikoina kokoontunut uskollisesti kuukausittain Teoksen kirjauutuuksien äärellä. Mukana piirissä ovat olleet osaava vetäjämme Sisko-Tuulikki, säkenöivä Kikka, tarinaa pursuava Mikko, mielipiteillään hätkähdyttävä Sakari ja viimeisimpänä sujuvasanainen Pasi. Ja tämä sekalainen sakki on saanut vieraakseen vaikka ketä ihania kirjailijoita. On ollut hienoa keskustella rauhassa ja ajan kanssa aina yhdestä teoksesta kerrallaan ja konsepti on ollut kirjailijoillekin mieleinen. Verrattuna vaikkapa kirjamessujen hälyyn on reilu tunti perehtynyttä keskustelua teoksen maailmoista, kielestä, teemasta ja henkilöhahmoista rentouttava syväsukellus tavanomaisten pintaraapaisujen sijaan. 

Tässä kuvassa piiriläiset Kikka, Maria ja Sisko-Tuulikki kuulevat härkäpapujen rapisevan

Hauskimpina hetkinä kirjapiiristä ovat jääneet mieleen ne kerrat, kun on oltu kunnolla eri mieltä ja keskustelijoiden välillä on kipinöinyt. Esimerkiksi silloin, kun meillä oli vieraana Aleksanteri Kovalainen hurjan Kansallinen herätys -romaaninsa kanssa. Huippukivaa on ollut myös silloin, kun teoksesta on yhdessä ruotien löytynyt asioita, jotka omassa luennassa olivat jääneet piiloon. Näin minulle kävi esimerkiksi kuunnellessani Mari Möröä tämän kertoessa Hajavalo -romaanista tai kun saimme vieraaksemme viisaan Sara Ehnholm Hielmin tai kun sain kuulla Ossi Nymanin ajatuksia. Joskus tunnelma vaan on ollut niin kiva ja rento, että kerta jäi mieleen yksinkertaisesti siitä. Tällaisia kertoja ovat olleet esimerkiksi Mika Rättön ja J. P. Pulkkisen vierailut. Mieleenpainuva oli myös maanmainio keskustelumme Anu Kaajan romaanista Leda. Silloin kirjailija itse ei päässyt paikalle, mutta istunnon päätteeksi paljastui, että yleisössä oli koko ajan istunut salaisena agenttina kirjailijattaren äiti. 

Tärkeintä kaupalla olleet ihmiset. Kaupalta on tarttunut mukaan monia ystäviä ja tuttavia. Olen esimerkiksi tutustunut Peltos-Hannuun, jonka valokuvaajan taidot rikastuttavat tamperelaista kirjallisuuselämää (ja osin myös tätä blogausta). Olen tutustunut Tiais-Ullaan, jonka kirjallinen sivistys ja lukutahti suorastaan hämmästyttää. Kaupan kivoihin vakkareihin kuuluvat myös Harsus-Sari ja Poutas-Tiina ja vaikka ketkä muut ja tieteinkin liuta reilun kaupan lähikirjailijoita. Kirjakaupalta löytyi myös yllättäen jo eläköitynyt lukion äikänopeni, joka on istunut monissa kirjapiirin tapaamisissa. On ollut ilo tutustua Erkkiin, joka on edelleen Teoksen omistusaikana hoitanut ansiokkaasti kaupan ohjelmapuolta. Myös kaupalla silloin tällöin piipahdellut Teoksen porukka on huisin kivaa ja kulttuuritahtoista jengiä. 

Hytönen sekä lähirunoilija Vesa Etelämäki. Huomatkaa kuinka kuvassa runoilija kantaa olallaan oranssina leimuavaa soihtua. Toivoa antava kuva! 

Kaupan todellinen sielu ovat tietenkin sen myyjät. Elina Lätti ja Juho Hakkarainen ovat molemmat asiantuntevia ja osaavia kirjakauppiaita ja vieläpä taitavia runoilijoita molemmat. Tulenkantajien kaupassa kun kaikenmoinen lahjakkuus kasaantuu. 

Elina ja Juho. <3 Kuva Hannu Peltonen

Juho Hakkarainen on ollut mukana kaupan toiminnassa vuodesta 2012 ja erittäin vähäisellä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkailulla sain häneltä tiristettyä vastauksia muutamiin haastattelukysymyksiini. 

Maria: Hyvä herra Hakkarainen: miten päädyitte kaupalle töihin ja millainen työpaikka se on ollut? 

Libristi Hakkarainen: Pestautuessani kaupalle töihin olin vastavalmistunut ja kohtamasentunut filosofian maisteri ja jotain tartti tehdä. Työhaastattelu tehtiin jossakin tamperelaisessa ravintolassa pikkutunneilla ja ymmärsin sen olleen työhaastattelu vasta jälkikäteen. Töissä kapteeni Hytönen keksi minulle mielikuvituksellisia tehtäviä, kuten sarjakuvahahmona toimiminen, mutta sain siinä sivussa myös myydä kirjoja. Kauppa seilaili omia vaihtoehtoisia reittejään ja minä tein eri pituisia pätkiä milloin mitäkin ja ihmettelin eriskummallista meininkiä, kunnes jossakin vaiheessa lakkasin ihmettelemästä. Hankin jollakin konstilla libristin paperit ja Teoksen ostettua kirjakaupan ylenin myymäläpäälliköksi. Kauppa merkitsi minulle paljon. Työpaikkana se oli varsin hulppea ja fantastinen, usein myös kaoottinen ja hektinen, etenkin aiempina vuosina, jolloin oli runsaasti vauhdikkaita jatkoja ja monenlaisia yllätyksiä jatkuvasti. Siltä osin tilanne rauhoittui viimeisinä vuosina täysin, kun en tietenkään ankarana myymäläpäällikkönä minkäänlaista juhlimista voinut suvaita alkuunkaan.”

Maria: Mikä teidän vinkkelistänne on erottanut kaupan kaikista muista kirjakaupoista? Mikä tässä on ollut erityistä? 

Libristi Hakkarainen: Kodikkuus, mielenkiintoinen kirjavalikoima, hyvä ja venkoilematon palvelu, erityislaaja runovalikoima. Se ettei kaupata Kafkan Oikeusjutun kylkeen muistitikkua vaan Robert Walserin Konttoristia. Monet asiakkaat kokivat kirjakaupan omakseen, ja se oli tietysti kiva kuulla ja se kannusti kehittämään toimintaa. Ydinhommaa oli runsas tapahtumatarjonta, joka alkoi jo Kattilan aikoina ja laajeni entisestään vuosien varrella. Kiviniemen Erkki jatkoi Teoksen aikanakin mainiona ja pidettynä tapahtumaisäntänä ja kirjallisia iltoja oli runsaasti. Keskustelu niissä oli vireää ja tapahtumissa viihtyivät niin yleisö kuin esiintyjätkin. Kyllä sitä jää kaipaamaan, mutta hienoa, että sai olla tuonkin aikaa mukana. Kiitollisna eteenpäin siis. 

Maria: Minkälaisista ihmisistä Tulenkantajien asiakaskunta koostuu? Haluaisitteko raottaa salaisuuksien verhoa ja kertoa joitakin tarinoita asiakkaista?  

Libristi Hakkarainen: Tulenkantajien asiakaskunta koostui maailman parhaista ihmisistä. Tapasin työssäni niin monenlaisia hahmoja, ettei minun tarvitse loppuelämäni aikana tavata enää ketään. Saan noista hahmoista monta novellikokoelmaa kirjoitettua. Säästetään siis tarinat niihin.

Maria: Millä mielin kaupan lopettamispäätös on otettu vastaan? 

Libristi Hakkarainen: Minulle on voivoteltu tasaisesti tammikuusta lähtien. Itkettykin on.  

Itketty on täälläkin, mutta ei auta. Kaupan lopettamiseen on syynä liikevaihdon tappiollisuus, kuten Teoksen toimitusjohtaja Niina Paavolainen kertoo Aamulehden lopettamisesta kertovassa uutisoinnissa 11.1.2019. Vaikka kaupassa hyörii väkeä erityisesti tapahtumissa, kirjat eivät käy kaupaksi. Tässä ainakin allekirjoittanut tuntee piston syyllisyyslihaksessaan. Mitä jos olisin shoppaillut enemmän kirjoja? Olisiko meillä silloin vielä koko Tampereen rakas olohuone? Pistelevä ajatus kertakaikkiaan. 

Kuka sitten kantaa Tamperelaisen kirjallisuuselämän Tulisoihtua tulevaisuudessa? Näillä näkymin ei kukaan tarkoittaen, ettei kauppa sellaisenaan jatka. Se on kamalaa! Mutta emme vaivu epätoivoon. Soihdut tanassa kohti uusia kirjaseikkailuja. Kyllä tamperelaiset kirjallisuudenystävät löytävät muita foorumeita, joilla tavata viivähtämään kirjallisuuden ihmeen äärelle. Mitä kaikkea kivaa odottaa tulevaisuudessa, sitä ei tiedä (Kiviniemen) Erkkikään.

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle, sen puuhamiehille ja -naisille ja Teokselle kaikista näistä vuosista. Tulenkantajien kirjakauppa 2012-1019 never forget! <3

Ps. Juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan kannattaa perehtyä teokseen Nykyaikaa etsimässä - Tarinoita kirjakauppa Tulenkantajista (2015), jos tämän harvinaisuuden onnistuu käsiinsä saamaan. Sieltä löytää monia mainoita tarinoita kaupan historiasta. Tarvetta olisi myös päivitetylle versiolle. Kuka ryhtyisi puuhaan? 

Lähikirjailijoita jutulla

Näin hauskaa voi olla vain kirjakaupassa.

Montakohan kertaa on tuo uskollinen ratsuni ollutkaan parkkeerattuna kaupan eteen.

Tulenkantajien vierailijoiden nimmarit. Tämä ovi pitäisi museoida. Vapriikki hoi!

Kuva vanhalta kaupalta: Olli-Pekka Tennilä esiintyy ja Ulla Tiainen kuuntelee. Kuvaaja Petri Tonteri. Kuva löytyi Ulla Tiaisen koneen uumenista. 

Kuva vanhalta kaupalta. Tennilä ja Hytönen. Kuvaaja Ulla Tiainen. 

Sanat suissamme, päissämme ja välillämme. Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon kuvakirja ”Kerro minulle kaunis sana”

Kuulutko sinäkin SHSN:iin – sanaherkkiin sananautiskelijoihin? Minä kuulun ja tiedän monien muidenkin kuuluvan. Me SHSN-syndroomaiset rakastamme sanoja. Me makustelemme, natustelemme, nautiskelemme sanapuuroa, sanajätskiä ja sanamansikkahilloa, pyörittelemme sanoja korviemme välissä ja kun löydämme uuden sanan saattaa se jäädä soimaan pään syviin onkaloihin samaan tapaan kuin tarttuva sävelmä. Sitten taas jotkut sanat särähtävät meidän SHSN:läisten päässä ikävästi, raapivat korvakäytävät naarmuille ja pistelevät aivopoimuihin ikäviä sanareikiä. 

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon tuoreen kuvakirjan ”Kerro minulle kaunis sana” päähenkilö Jaakko kutsutaan ehdottomasti mukaan, kunhan tässä joskus aloitan anonyymien sanaherkkien sananautiskelijoiden tukiryhmätapaamiset.

Kuvakirja käynnistyy tuskantäyteiseltä aukeamalta, jonka oikeanpuoleisella sivulla teoksen minäkertoja pitelee kaksin käsin päätään ja pelkää sen pian poksahtavan kodissaan lentelevien rumien sanojen takia. Ja toden totta jo Pertamon ruskeasävyinen kuvitus kuvituksen etualalla kärvistelevän pojan takana näyttää, että ilma on täynnä sakeaa sanasumua: puolikkaita ja murtuneita kirjaimia, jotka lentelevät ilmassa kuin kärpäset. 

Rumien sanojen lähteeksi paljastuvat isä ja äiti, joilta rumia sanoja pääsee tämän tästä: ”idiootti, älä, vika, lopeta, jääkausi, surkea, kriisi, kurkku”. Oikeita sanakammotuksia sanoisin eikä ole vaikea eläytyä päähenkilön kärsimyksiin. Kuvan tasollakin kodin ilmapiiri on kaukana harmonisen onnellisesta. Tekstikerronnan rumat sanat roikkuvat kuvituksen piikikkäistä kaktuksista, joita rumien sanojen täyttämä koti pursuaa. Taustalla isä ja äiti erottuvat vain toisistaan poiskääntyneinä vihaisina varjoina. 

Jaakko ei kuitenkaan jää rumien sanojen piikikkääseen kaktuspuistoon suremaan kurjaa kohtaloaan, vaan nappaa kainaloonsa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee ulos keräämään lippaaseen kauniita sanoja. Kauniin sanan määritelmä osoittautuu olevan kuulijan korvassa. Kuuraviiksinen pallonpotkija tokaisee hetken mietittyään ”arsenal” kun taas kaupantädiltä kysyttynä kaunein sana on ”kevytviili”. Ja toden totta, näin makustellen hienoja sanoja molemmat!

Kirsti Kurosen oivaltava teksti johdattaa lukijan miettimään sanojen kauneutta ja rumuutta puhtain korvakäytävin. Onko sanan kauneus tai rumuus kytköksissä sen äänteelliseen asuun vaiko sen merkitykseen? Voiko sanoja oikeastaan tarkastella puhtaasti esteettisinä entiteetteinä irrallaan siitä, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä niitä käytetään? 

Äänteellisen tason voimaa ei pidä vähätellä. Väitetään, että suomen lause ”aja hiljaa sillalla” olisi menestynyt Pariisin maailmannäyttelyn 1900 kaunein lause -kilpailussa. Tässä kyse lie ollut puhtaasti lauseen äänteellisestä viehätyksestä. Äänteellisesti ”kevytviili” on lähellä tätä iki-ihanaa lausetta arkisesta merkityksestään huolimatta. 

Entä muistatteko, kun Ismo Alanko lauloi ”Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana”. Onhan se niinkin. Äänteellisesti ”rakkaus” tai ”arsenal” ovat karmivia tärykalvonkäristäjähirviöitä. Tämän tietää Jaakkokin, mutta hänellä riittää suvaitsevaisuutta kelpuuttaa kauniiden sanojan sanalippaaseensa myös omiin sananystyröihin sopimattomia sanoja: ”Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan”. 

Kurosen ja Pertamon kuvakirjan todellisuudessa abstraktit sanat sekoittuvat materiaaliseen maailmaan kiehtovasti. Sanat muuttuvat näkyviksi sinkoillessaan kuvituksissa puhujiensa suista. Kuvan ja sanan usein erillään pysyvät tasot kietoutuvat tässä kuvakirjassa ihanasti yhteen toinen toistaan tukien. Sanat purkautuva kuvissa kirjaimiksi ja kirjaimet kertyvät jälleen verbaalisessa kerronnassa sanoiksi ja lauseiksi. Kerro minulle kaunis sana onkin kiehtova johdatus kielen monimuotoiseen luonteeseen. Kieli on kirjoitettuja kirjaimia, lausuttuja äänteitä, kirjainnippuja, äännerykelmiä, sanasotkuja. Kieli on ihmisen kognition keskeisiä alueita ja kytköksissä myös havaintoon: onko puhdas havainto edes mahdollinen ilman kieltä? Ainakaan yhdenkään havainnon välittäminen kielen ulkopuolella ei ole mahdollista ja siksi onkin kielifilosofisesti ajatellen osuvaa kuvata kieli tämän kuvakirjan tapaan todellisuuteemme vääjäämättä limittyväksi. 

Tässä kielifilosofisessa kuvakirjassa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää monen ikäisille lukijoille. Parasta kirjassa on kuitenkin lopulta tunne. Jaakon lönnrotmainen keräysmatka päättyy onnellisesti kotiin mojovan sanasaaliin kera. Huolestuneet vanhemmat toivottavat pienen karkulaisen huojentuneina kotiin eikä kotona näy enää kaktuksia ja rumia sanasaasteita päästeleviä aikuisia. Lippaan sisältö levittäytyy kotia koristamaan: ”Lumihiutale hakeutuu äidin hiuksiin ja Arsenal isän taskuun. Kiitos löytää tiensä eteisen lamppuun. Kevytviili noruu olohuoneeseen ja valuu maljakkoon”. Lippaan pohjalle jää kaikista sanoista kaunein nautittavaksi huomenna ja ylihuomenna. Lue kirja niin tiedät mikä. Entä minkä sanan sinä tarjoaisit Jaakon lippaaseen? Itse harkitsen mullisaukkoa. Olen oppinut sen Seitsemästä veljeksestä ja se on minusta ihan mahtava sana. <3