Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – jopa yhteiskunta. Ajatuksia Sisko Savonlahden esikoisteoksesta

Esikoisteoksia ja Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän esikoiskirjaseminaarin osallistujia esittelevä sarjani jatkuu Sisko Savonlahden ihqulla ja viiltävän yhteiskunnallisella romaanilla Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Toimittajataustaisen Savonlahden romaani kuvaa kolmikymppistä päähenkilöä, tämän kipuiluja ihmissuhteissa ja loputonta epätoivoista minäprojektia, jolle pirstaloitunut työelämä, nuorten hipsterien hedonistisahdistunut kaupunkikulttuuri ja someideaalien asettamat mahdottomat vaatimukset luovat lannistavat puitteet. Savonlahden kuvaamassa todellisuudessa pieni ihminen on kuin kolmion muotoinen palikka, jota yritetään vimmalla survoa ympyrän muotoiseen palikkaan. Tai no oikeastaan se palikka yrittää survoa itse itseään, mutta mitäpä se muuta voisikaan. 

Hahah, täysin epäonnistuneesta palikkavertauksesta eespäin siirtyäksemme: juonta romaanissa ei erityisemmin ole ja hyvä niin. Löyhät juonelliset kehykset syntyvät siitä, että kerronnan alkaessa päähenkilön poikaystävä on jättänyt tämän kutakuinkin kahdeksan kuukautta sitten. Erosta ja omasta elämästään ahdistunut päähenkilö makaa parvekkeella, syö sipsejä ja tuntee yllään nykyajan ja elämän musertavan painon. 

Luin teoksen aikalailla tuoreeltaan silloin kun se kirjamaailmaan putkahti ja olin iloinen, että se sai niin paljon huomiota – ansiosta. Eniten minua ilahdutti se, että tämä ja monet muut teokset kuten esim Henriikka Tavin Tellervo josta aiemmin tässä blogissa kynäilin, osoittavat, että chicklitistä on tullut tärkeä yhteiskuntakriittinen ja feministinen kirjallisuuden muoto. Hurraa! Tosin voidaan ajatella, että Savonlahti on aika monimutkaisesti kiinni chicklitin lajissa – samalla sitoutuu siihen ja purkaa sitä. 

Olin niin chick, että laitoin kynsilakkoja kuvaan. Olisi kyllä voinut olla vähän kalliimpia merkkejä, mutta ei oo kuin halpiksia. Tai no tuo Essien lakka oli kyllä kieltämättä aika tyyris, mutta ei siitä sen enempää, kun eihän tämä mikään kosmetiikkablogi ole. 

Kuluttajuus on yksi chicklitin lajille tyypillinen aihelma. Esimerkiksi lajikuningatar Sophie Kinsellan Himoshoppaja-kirjoissa on usein eräänlainen uuvuttavan luettelomainen suhde brändeihin. Glamour ja bling bling ovat lajille tärkeitä. 

Erityisesti suhteessa tähän kulutusjuhlaan voidaan kysyä, että operoiko Savonlahden romaani parodisessa suhteessa chicklitin lajiin. Romaanin minäkertoja on muotitietoinen ja kuluttaa runsaasti rahaa kosmetiikkaan ja vaatteisiin ja näitä brändejä myös mainitaan tekstissä. Kuitenkin samalla intohimolla suhtaudutaan myös muihin asioihin. Päähenkilö esimerkiksi listaa intohimoisesti ruokia, joihin on ollut koukussa sekä asioita, jotka häntä suututtavat. Erityisesti tapauksissa, joissa brändikerronta kohdistuu ruokaan (erityisesti sipseihin ja dippiin) on glamour jo kaukana. Toisaalta tämäkin on oikeestaan osa chicklittiä lajina. Esimerkiksi Bridget Jones on hurmaava chicklit-karikatyyri joka aina ajautuu hyvin epäglamouristi kiipeliin tavoitellessaan luksuselämää tai mediasta ja populaarikulttuurista omaksumaansa naisihannetta. Savonlahti on kuitenkin kriittisempi kuvatessaan sitä kulutuskulttuuria, jonka syöttölässä me kaikki lihomme ja rimpuilemme irti pääsemättä. 

Savonlahden romaani lukiessani mietin paljon teoksen ironiaa. Teosta kun on yhtäaikaisesti mahdollista lukea sekä läpikotaisin ironisena tai sitten ehkä vilpittömänä (tai uusvilpittömänä). Ja molemmilla tavoilla on luettukin. 

Tuntuu, että jotkut lukivat teosta silleen, että ei ei että mun elämä ei oo yhtään tällaista ja hyi hyi pinnallista kallion hemmoteltujen kakaroiden elämää, että ei tää oo kyllä yhtään mun kirja. Eli lukijapolot etsivät vilpittömästi jonkinlaista samaistuttavaa subjektia, pettyivät kun sitä ei löytynytkään, ja päätyivät ajattelemaan, että no olipas pinnallinen kirja. Toisaalta taas monet lukivat ja itsekin luin romaania ennemmin siten, että päähenkilöön säilyi koko ajan jonkinlainen ironinen etäisyys. Tämä ironia ei silti niinkään suuntaudu päähenkilöön itsessään, vaan ennemminkin niihin parisuhde- työ- ja sukupuoli-ihanteisiin, joihin päähenkilöpalikkamme meidän kaikkien tavoin yrittää itseään jatkuvasti epätoivon vimmalla sovittaa. 

Romaania voi lukea sukupolvi-teoksena – miellenium- tai Y-sukupolven räyhäkkäänä ruumiinavauksena. Sukupolviluenta on aina tosi hitsin ärsyttävää, mutta toisaalta myös valaisevaa. Ja moiseen teos itsessään kutsuu, koska romaanissa esiintyy vastapainona päähenkilölle ja tämän kaikille homokavereille ja cooleille hipsterikavereille myös päähenkilön vanhemmat. Ja erityisesti ihana isoäiti, jonka lausahdukset oli kerrassaan parhaita (minun ruokaa ei tarvi laittaa rusetille lausahtaa mummu sushista <3). Teos tekee siis itse sukupolvien rinnastamista ja sukupolvianalyysia. 

Työelämän kuvaus on Savonlahden romaanissa todella kiinnostavaa ja tätä teemaa on nähdäkseni teoksesta käydyssä keskustelussa käsitelty yllättävän vähän. Romaanin päähenkilö edustaa luovan työn prekariaattia – hän on toimittaja ja yrittää työllistää itsensä friikkuna. Freelancer-elämä ja taloudellinen epävarmuus ovat merkittäviä tekijöitä päähenkilön potemassa jatkuvassa kriisissä. Tietotyöläisen tai luovaa työtä tekevän kolmekymppisen tulee jatkuvasti työelämässä brändätä itseään kyetäkseen roikkumaan työn syrjässä ja kaikki tekeminen on lopulta oman superitsen rakentamista, jotta voisi tulla taloudellisesti toimeen ja saada uusia toimeksiantoja. Ja kun sitten romaanin päähenkilöllä on muutenkin ongelmana se, että hän yrittää jatkuvasti muokata itseään erilaisten ulkoapäin tulevien mallien mukaiseksi, niin tällainen työkulttuuri on hänen psyykelleen silkkaa myrkkyä. Romaanin työnhakukohtaukset ovat kaikessa nöyryyttävyydessään osuvia ja samaistuttavia. 

Savonlahden romaanissa ihailin motiivien tarkkaa ja jopa nerokasta käyttöä. Erityisesti ruoka, kuten sipsit kuvataan hienosti ja nostetaan vaivihkaa merkitsemään suuria. Esimerkiksi romaanissa jatkuvasti maiskutetut broadway-sipsit muuttuvat syvän symbolisiksi. On aivan huikean kamalan ironisen surullista, että päähenkilön toiviomatka New Yorkiin ja suureen maailmaan päättyy siihen, että hän ostaa lentokentän Alepasta broadway-sipsejään. Broadway kun kuitenkin liittyy nimenä loistoon, glamouriin ja suuriin unelmiin, on liikuttavaa ja surullista, että pienen ihmisen broadway ovat lopulta ne sipsit. Ruokailusta ja ruoan kaltaisista arkikulutuksen välttämättömistä osasista on tullut keskeinen osa sosiaalisen media identiteettipeliä. Olemme mitä julkisesti syömme. Näin päähenkilömmekin kipuilee maailmassa, jossa ihanneminä postaa itsestään ihanan instakuvan värikkäästä smoothiekulhosta samalla kun sohvan yksinäisyydessä käsi hamuaa  epätrendikkäästi sipsipussia.  

Lopuksi täytyy kehua romaanin tai sen kirjoittajan luontaista komiikan tajua. Tai mistäpä minä tiedän onko se luontaista vai pitkällisesti työstettyä, mutta joka tapauksessa jo tietty komiikan rytmi tässä teoksessa ja dialogissa ja kaikessa on aivan hillittömän hauska. Sisko Savonlahti on romaaninsa perusteella armoitettu satiirikko, joka osaa nähdä kaikissa ihmisissä ja tilanteissa niiden naurettavat puolet.   

ps. Chicklitin potentiaalisia suomennoksia ovat muuten pimukirjallisuus ja mimmikirjallisuus! Miten söpöjä! <3  

ps2. Harmittaa, etten ennättänyt napata kuvaa kirjailijattaresta Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissamme. Vilkasliikkeinen kirjailija oli tällä kertaa tähtäimelleni liian nopea.