maanantai 25. toukokuuta 2020

Tragikoomista työelämäkuvausta Japanista – Sayaka Muratan Lähikaupan nainen

Sayaka Murata Lähikaupan nainen (Konbini Ningen 2016/2019, Gummerus, suomennos Raisa Porrasmaa)

No nyt on kunnollista – nimittäin kaunokirjallisten työelämäkuvausten saralla! Kylläpä ilahduttaa, että kansainväliseen suosioon noussut japanilainen romaani on nyt luettavissa myös suomeksi. Eipä ainakaan meikämandoliini ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta. Jos teillä sama, tästä on hyvä aloittaa. 



Lähikaupan naisen päähenkilö Keiko on 30+ naimaton nainen Tokiossa. Keikon luonnetta on lapsesta asti leimannut erilaisuus: osattomuus yhteisesti hyväksyttävistä tunteista. Keiko on anomalia, poikkeama hyvin pyörivässä sosiaalisessa järjestelmässä. Siinä missä muut sisäistävät yhteisön normit vaivatta, joutuu Keiko jatkuvasti kamppailemaan ymmärtääkseen ihmisolentoja ympärillään. Miksi naisen on sopimatonta jäädä naimattomaksi tai jättäytyä seksin ja seurustelusuhteiden ulkopuolelle? Miksi 36-vuotiaana ei enää saa olla osa-aikainen kaupan myyjä ja onnellinen työstään? Miksi muut ihmiset lähes hajoavat liitoksistaan, kun yksi ei tavoittelekaan sosiaalista nousua ja perhe/parisuhdeonnea?  
Romaanin alussa kerrotaan joitakin sattumuksia Keikon lapsuudesta. Esimerkiksi tytön löytäessä äitinsä kanssa puistosta kuolleen pikkulinnun, ei Keiko ymmärrä lainkaan, miksi ympärillä muut lapset itkevät. Keikon käytännöllinen ratkaisu on, että linnustahan voi valmistaa illallista, pyytää lintuja vieläpä lisää. Äiti yrittää ohjailla tyttären sopimatonta tunnemaailmaa kohti surua. Lapsi ei kuitenkaan kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi häneltä odotetaan surua kuolleen pikkulinnun äärellä samaan aikaan kun kotona syödään muita lintuja ja eläimiä. Keikon persoonaa ohjaakin järkähtämätön johdonmukaisuus ja kykemättömyys osallistua niihin monimutkaisiin sosiaalisiin peleihin, joita koko muu maailma hänen ympärillään niin vaivattomasti pyörittää.
                      Keikon onneksi hän pääsee nuorena tyttönä osa-aikatöihin konbiniin, pieneen päivittäistavarakauppaan. Työssään Keiko kykenee kääntämään vahvuutensa heikkouksiksi. Pieni kauppa vaihtuvine myymäläpäälliköineen ja osa-aikaisine myyjineen on selkeästi toimiva järjestelmä, jota ohjaavat samana toistuvat mekanismit. Kuumalla ilmalla myydään paljon kuumia juomia, kylmällä taas suklaat kannattaa asetella paremmin esiin. Myymälän päivän tavoite saattaa olla myydä päivän tarjoustuotetta, vaikkapa kanankoipia, sata kappaletta, ja tämänkaltaisiin yksinkertaisiin ja suoraviivaisiin tehtäviin Keikon on helppoa orientoitua. 


Keikolla ei ole persoonan ydintä, vahvaa kokemusta muista erillisestä minästä. Keiko on kiinnostava kameleontti. Hän rakentaa tietoisesti muita jäljitellen jonkinlaisen huteran rakennelman, joka ulospäin näyttää minuudelta. Keiko räätälöi ihmisistä ympärillään itselleen persoonallisuuden ulottuvuuksia: miten työkaverit pukeutuvat, miten meikkaavat, mitä puhuvat ja mitä ajattelevat. Keikoa itseään nämä minän ulottuvuudet eivät kiinnosta lainkaan. Hän tähtää vain välttämään paljastumista, sitä ettei todellisuudessa ymmärrä ihmisistä ympärillään mitään. 
                      Kauppatyössä Keiko sen sijaan on ihmistuntija. Ihmisiä ihmisinä on hankalaa ymmärtää, mutta ihmiset kuluttajina toimivat tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti. Kun Keiko kykenee kohtaamaan ihmiset vain näiden elämän rajatulla alueella: ruokakaupassa, ymmärtää hän asiakkaiden tarpeet ja toiveet sanattomasti pienistä eleistä ja ilmeistä. 
                      Romaania voisi lukea nykyisen työkulttuurin kritiikkinä – kenties jonkinlaisessa marxilaisessa kehyksessä. Keiko elää vain työlleen. Hän on sisäistänyt voimakkaan työetiikan, jossa hänellä on muun muassa velvollisuus pitää kehostaan huolta, jotta jaksaa tehdä työtä. Työntekijän keho ei ole tämän omaa omaisuutta: se on työväline, jonka omistaa työntekijä. Keiko myös syö oman kaupan tuotteita ja juo sen vettä. Hän kertoo itse koruttomasti olevansa kaupan tuote: sen aineksista luotu. Hirvittävä ihmiskohtalo pelkistyä kaikkein pienimmäksi rattaaksi markkinatalouden hirviökoneeseen: työruumiiksi. 
                      Toisaalta tällainen luenta ei tee romaanille lainkaan oikeutta. Keiko on erityinen yksilö, jolle työpaikka on turvasatama ympäröivän maailman moninaisuudelta. Ei hänelle ole olemassa autenttista olemista marxilaisen työstävieraantumisen tuolla puolen. Romaanin sykähdyttävin hetki onkin, kun Keiko lakkaa pyristelemästä muiden odotuksien ristitulessa ja myöntää olevansa konbini-kaupan työntekijä. Hän kokee kauppaan lähes maagista yhteyttä, sulautuu kaupan järjestelmään, kuulee sen puhuvan itselleen. Tällaista työminän kuvausta en ole koskaan kaunokirjallisuudesta lukenut. 
Keikon erilaisuudelle ei teoksessa tarjota selitystä tai diagnoosia. Erilaiset autismin kirjon piirteet sopisivat henkilöhahmon psyyken tarkasteluun varmasti hyvin. Romaani ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kiinnostunut diagnosoimaan: Keiko ei ole sairas, häntä ympäröivä kaavoihinsa kangistunut yhteiskunta on. Keikon sisko tosin pyrkii ymmärtämään Keikon erilaisuuden sairaudeksi. Koska sinä oikein paranet, itkee sisko ja ehdottaa terapiaa. Keiko itsekin hyväksyy tyynesti epäilyn omasta sairaudestaan samaan tapaan kuin hän hyväksyy tyynen rauhallisesti kaikki itseensä kohdistuvat solvaukset. Mitään sen suurempaa tragiikkaa hän ei kuitenkaan omassa mahdollisessa sairaudessaan näe. 



Romaani on satiiri, ja toisinaan tapahtumat yltyvät uskottavuuden tuolle puolen. Kuten satiirille sopiikin. Kulissejaan pystyttävä Keiko muun muassa raahaan kotiinsa miehen, Shirahan. Shiraha on maailmanluokan ketku ja hulttio. Hän vaanii naisia puskassa, kavaltaa rahaa minkä ehtii, haukkuu ja manipuloi Keikoa ja onpa vielä työstäkieltäytyjäkin, joka romaanin kuvaamassa maailmassa on erityisen tuomittavaa. Yönsä mies nukkuu Keikon kylpyammeessa ja vaatii ruokansakin kannettavaksi sinne. Silti yhteisö Keikon ympärillä on ihastuksissaan. Mies, olkoon millainen ilkimys hyvänsä, on matkalippu normaaliuteen ja merkitsee Keikolle välitöntä sosiaalista nousua. Romaanista tuleekin mieleen satu keisarin uusista vaatteista. Sisäistettyjä normeja ymmärtämätön Keiko tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, mikä nyky-Japania tai oikeastaan mitä tahansa yhteiskuntaa vaivaa. 
Romaanin suomennoksessa ihastutti monikielisyys. Japaninkielisiä sanoja oli jätetty tekstiin sopivissa kohdin. Esimerkiksi Keikon työpaikka oli Konbini ja samoin myyjätärten asiakkailleen kajauttama tervehdys toistui alkukielisenä. Monikielisyyden vaarana on toki jättää alkuperäistä kieltä ymmärtämättömät lukijat pihalle osasta teoksen merkityksiä. Näin ei Lähikaupan naisessa käy, vaan kaikki termit selitetään vähintään ensi kertaa käytettäessä ja usein muistutuksena myöhemminkin. Syntyvä pieni toisto tai ikään kuin kaiku alkukielisen sanan kaikuessa suomeksi ei haitannut lukukokemusta lainkaan, vaan jollakin tapaa sopi kerronnan rytmiin. Ja japani toi teokseen paikallisuuden tuntua. Kieli on yksi tapa kiinnittää lukija tarjoiltuun miljööseen. Tätä ulottuvuutta ei alkuperäisessä teoksessa ole, mutta käännökseen se sopi erinomaisesti. 

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Vähäeleistä uusperhedraamaa – Philip Teir: Neitsytpolku

Tartuin Philip Teirin uusimpaan romaaniin Neitsytpolku (Jungfrustigen, Otava, 2020) vailla sen kummempaa taustatietoa romaanin todellisuussuhteesta tai -suhteettomuudesta. Autofiktiohälytyskellot alkoivat kuitenkin kilkattaa heti ensi sivuilla, huolimatta kolmannen persoonan kertojasta. Romaani näet starttaa kustantamon bileistä ja Seitsentähdillä vierailleet tunnistavat kyllä miljöön Teirin ja kädessä olevan romaanin kustantamoksi. Romaanin päähenkilökin on kovasti kirjailijaa muistuttava 35 plus suomenruotsalainen kirjailija Richard. 


                      No mikäpä siinä. Autofiktio on aikamme laji ja Teirin suhde lajiin on sopivasti itsensätiedostava. Tämähän on eräänlainen knausgårdilainen projekti, laittaa Teir romaanihenkilönsä kustannustoimittajan sanailemaan Richardin käsikirjoituksen äärellä. Romaanin nimi Neitsytpolkukin lienee kumarrus Henrik Tikkasen osoitesarjan suuntaan. Viimeistään Hesarin juttu kirjasta ja kirjailijasta paljasti, että omista kokemuksista ammennetaan.  
                      Romaanissa seurataan Richardin ihmissuhteita ja samalla niiden työlästä tekeytymistä tekeillä olevaan romaanin sivuille. Kirjoittavista ihmisistä kirjoittaminen on vähän tylsää ja kiinnostanee lähinnä kirjoittavia ihmisiä, mutta koska autofiktiobuumi ei osoita laantumisen merkkejä, ja kirjoittavat ihmiset luonnollisesti autofiktioivat itsestään, lienee syytä vaan tyytyä osaansa ja lukea kiltisti luovan työn kuvauksista. Minusta Richard olisi ollut kiinnostavampi heppu vaikka roskakuskina, mutta näillä mennään. Onneksi romaanissa on sitten paljon muuta ainesta, joka kiinnostanee muitakin kun meitä kirjallisuuskuplassa vellovia.
                      Erityisen ansiokas Teirin romaani on uusperhekuvauksena sekä rakkauskertomuksena. Jälkimmäisellä luonnehdinnalla en viittaa lajiin – mistään romanssista ei ole kyse. Mutta erään rakkaustarinan romaani kertoo sen alkuhetkistä saakka. Kustantamon juhlissa onnellisesti naimisissa oleva ja kahden lapsen isä Richard nimittäin iskee silmänsä itseään 12 vuotta vanhempaan Paulaan ja suistuu hiljalleen kriisiin, joka räjäyttää onnellisen ydinperheen ja pärskyttää kunniallisia puitteita vaalivan suvun vesilasia oikein kunnolla. 
                      Romaanin kerrontaa luonnehtii parhaimmin laatusana ”vähäeleinen”. Tunteita ei paisutella vaan tapahtumia observoidaan viileän etäisesti. Tunteettomasta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Teir johdattelee lukijan charmantin pienin vedoin särkyvään avioliittoon, uuteen ja aikuiseen romanssiin ja uusperheen kimurantteihin kuvioihin. 
                      Richardin hahmon koin hiukan valjuksi ja persoonattomaksi, mutta tämä ei ole moite. Sellainen hän on. Perheenisän, aviopuolison, rakastajan ja kirjailijanroolien väleistä itseään etsivä kunnian mies, joka pelästyy pienintäkään intohimon leimahdusta harmaassa ja valmiiksi viitoitetussa elämässään. 
                      Romaanin naiset sen sijaan ovat eläviä ja hurmaavia. Paula on tunteiltaan leiskuva nainen, joka kiroilee aamuisin Hesarinsa äärellä kulttuurijournalismin ukkovaltaa. Myös Richardin äiti Suvi teki vaikutuksen elävyydellään. Äiti ei osaa suhtautua pojan edesottamuksiin zeniläisellä tyyneydellä, vaan kiukuttelee ja kipuilee uutta tilannetta pahemmin kun Richardin teini-ikäinen tytär ja esiteini-ikäinen poika koskaan. Äiti vuoroin kutsuu tuoreen pariskunnan luokseen, vuoroin heittää heidät ulos, pummii pojaltaan hermosauhuja vaikka on lopettanut tupakoinnin ja on varma, että tästä säädyttömästä avioerosta puhutaan Ruotsia myöten. 
                      Romaanin uusperhekuvaus on uskottavaa. Kun rakastavaiset saavat toisensa ei onni tule automaatista. Rahaa ei ole, romaani ei edisty. Eniten ongelmia aiheuttavat yhteen törmäävät perheenjäsenet. Poika kiukuttelee museoretkellä ja ylikiltti Richard yrittää puolustaa sekä uutta avovaimoaan että lapsiaan konflikteissa. Uudessa asunnossakin alkaa jännitteen symbolina kaikua inhottava ja jatkuva ääni, joka on tehdä pariskunnan hulluksi. Kaikesta kuitenkin selvitään arkisesti ja pienesti ja romaanin päättävä tuokio henkii jo varovaista uusperheidylliä. 
                      Olen aikaisemmin lukenut Teiriltä romaanin Tällä tavalla maailma loppuu (2017). Neitsytpoluntavoin siinäkin kuvattiin työ- ja perhe-elämää – tosin pienin maailmanloppumaustein. Molemmista romaaneista jäi mieleen, että ne ovat häpeämättömästi keskiluokkaisia romaaneja hyvin toimeentulevista pääkaupunkilaisista kesänviettopaikkoineen kaikkineen. Taloudelliset reunaehdot kiristävät elämää ja ihmisten välisiä suhteita, mutta ei samalla tavalla kun leipäjonossa kitkuttavilla.
                      Itse luin romaanin äänikirjana. Kerronta on harvinaisen konstailematonta, voisi sanoa puhdasta ja kirkasta perusproosaa. Välillä ehkä jopa vähän liiankin selkeää ja väritöntä. Toimii kuitenkin hyvin kuunneltuna. Ja vielä kun lukijana oli yksi suosikkilukijoistani eli Antti Virmavirta <3 Suomennoksesta vastaa Jaana Nikula. En verrannut alkukieliseen, mutta suomennos vaikutti oivalliselta.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen

Leo Torvalds: Olin tosiaan onnellinen (2019, Teos)

Oikeastaan menin juttelemaan hänelle vain koska hän ulkonäöltään muistutti niin kovasti edellistä tyttöystävääni Ankea. He muistuttivat toisiaan hämmästyttävän paljon. Oman ensiarvioni mukaan hänen älykkyysosamääränsä oli vähän entisen tyttöystäväni alapuolella, eikä luonnekaan ollut kummoinen. Ehkä juuri siitä syystä päädyimme samana iltana sänkyyn. 

Näin railakkaan in medias res alkaa Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen. Vaikuttava lukukokemus, vaikka alkuun lukijana en tosiaan ollut onnellinen. Alkukappaletta seuraava seksikohtaus tuntui nimittäin romaanin tyyliin vielä tottumattomalle lukijalle naisvihamieliseltä. 



Miespuolisen minäkertojan seksikumppani kuvataan vastenmielisenä, ällöttävänä ja typeränä, eikä lukija saata ymmärtää, miksi kertojamme tähän seksiaktiin antautuu. Rakastelukohtaus keskeytyy pitkään ekfrasikseen (kuvan kertominen sanoin), jossa kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha -triptyykkiä paratiisin iloineen ja helvetin kauhuineen. Alkukohtauksen naisviha saa viimeisen silauksensa maalauksen Eevan kuvailussa: 

Hänen päässään ei ole kovin paljon ajatuksia ei kovin montaa ainakaan, mutta hän on pohjimmiltaan iloinen ja kiltti ja häntä hyväilee mielellään. Eevan aivoilla ei lasketa lujuuslaskelmia tai polynomiyhtälöitä, kaikki sellainen on Eevalle liian vaikeaa ja monimutkaista. Niitä varten hänen pitäisi käydä kouluja, korkeakoulututkinto olisi eduksi, mutta todennäköisesti Eeva reputtaisi pääsykokeet. Hän työntäisi kulmikkaan palikan pyöreään reikään. Kyse ei ole keskittymiskyvystä tai sen puutteesta, sillä Eeva osaa valmistaa lehmänmaidosta kuohkean juuston. Aatamille Eeva on ensi sijassa vain nainen. 

Toisaalta katkelmassa maalauksen tulkinta ei ole neutraali (voiko tulkinta koskaan ollakaan) vaan sitä ohjaavat minäkertojan ajatukset maailmasta ja sukupuolista. Kiinnostavaa kyllä, siteeratussa katkelmassa kertojan ajatukset liukuvat olettamaan myös Aatamin ajatuksia, kenties hakemaan tukea omalle näkemykselle Aatamista. Sanoin eteemme piirtyvässä maalauksessa meille maailmaa omakseen selittää siis miesten kuoro: Hieronymus Bosch, minäkertoja Leo ja itse miehen prototyyppi Aatami. 

Boschin maalaus on triptyykki ja romaanin alkukuvana se ohjaa vertaamaan koko romaania maalaukseen. Torvaldsin romaanikin on nimittäin triptyykki. Ensimmäinen osio on Jang, toinen Jin, kolmas Vapaus. Siinä missä Boschin maalauksessa maailman dualistinen selitys tiivistyy paratiisiin ja helvettiin, asettuvat romaanin kokonaisuudessa vastakkain maskuliininen Jang ja feminiininen Jin. Yksi romaanin keskeisistä aihelmista onkin sukupuolisuus ja seksuaalisuus, joka kuitenkin ripauksella kiinalaista filosofiaa paisuu perus sukupuolipohdintoja muhevammaksi ajatustaikinaksi. 



Bosch on oivallinen vertailukohta myös romaanin maailman tarkastelussa. Boschin maalausten railakas groteski ja nyrjähtänyt komiikka toistuvat Torvaldsin romaanin tyylissä. Myös Torvaldsin luomassa todellisuudessa ihmiskeho on maailman ja todellisuuden armoilla: osana liikkuvaa, elävää ja vääjäämättä muuttuvaa todellisuutta, jota säätelevät syntymän, kuoleman ja vimmaisen elämänhalun lait. Vai mitä tuumitte seuraavasta minäkertojan muistosta eräästä vesihuvipuistosta, jossa lihava mies juuttuu vesiliukumäkeen:

Eräs yhdeksän- tai kymmenenvuotias poika odotti omaa laskuvuoroaan malttamattomana. Hän tuijotti punaista liikennevaloa, odotti sen vaihtumista vihreäksi, mutta kun väri ei vaihtunut, hän katsoi minua, hymyili suloisesti ja kysyi: Voiko jo laskea. Minä pudistin päätäni ja sanoin: Ehkä olisi parempi, jos odottaisit vielä hetken. Muutaman pitkän minuutin päästä poika sai päähänsä loistavan idean: hän juoksi viiden metrin vauhdin, hyppäsi vesiputkeen ja syöksyi jalat edellä kohti tulppana toimivaa miestä. Osuma oli puhdas. Töytäisyn ansiosta tulppa irtosi ja lähti putoamaan mutkasta seuraavaan syöksyyn hallitsemattomasti kasvavalla voimalla. Ylhäältä katsottuna mies muistutti valtavaa jättiläissiittiötä, joka tunkeutui munanjohtimen läpi kohti munasolua. Mielikuvaa voimisti laiha poika, joka toimi pallossa jonkinlaisena sätkivänä pyrstönä. En varmasti ollut ainoa paikallaolija, jonka päähän tämä mielleyhtymä ilmestyi. 

Seuraavassa kaarteessa siittiö läimäytyi vasten liukumäen sinistä laitaa, halkaisi muoviset pidikkeet ja lävisti reunuksen. Muovinpalaset räjähtivät irti toisistaan villisti sinkoillen. Jättiläissiittiö lensi kaaressa varmasti 20 tai 25 metrin korkeudessa, kohti uima-altaan keskiötä. Allas siittiön alapuolella avautui märkänä kuin valtava kohtu. Se toi mieleeni sirkusnumeron, jossa klovni ammutaan kanuunalla kohti kattoa. 

Esimerkki kuvastaa oivallisesti romaanin omalaatuista kerrontaa. Kertojan todistama sattumus on hirvittävä tragedia ja toisaalta kevyt ja hupaisa anekdootti. Kerronnassa se saa ympärilleen voimakkaan allegorisen kerroksen, kun lukijan silmien eteen piirtyvään kohtaukseen limitetään jonkinlaisella tekstuaalisella montaasitekniikalla kuvia siittiön matkasta munanjohtimesta ja valtavasta märästä kohdusta. Syntymisen ja lisääntymisen teemat ovatkin romaanissa kauttaaltaan läsnä ja ovat myös olennainen osa sen groteskia tenhoa. Bahtinin ajatuksissa groteskista ruumiistahan groteski ruumis on sellainen, jonka aukkojen kautta maailma työntyy kehoon ja keho maailmaan. Torvaldsin romaanin ihminen on juuri tällainen säälittävän ja maallisen kehonsa kautta maailmaan kiinnitetty. 

Vaikka romaanin ensihetket saivat minut epäilemään naisvihaa, kohdistuu sama viha tai ennemminkin inho myös muihin kuin naisiin. Sukupuoliin, yksilöihin, yhteisöihin, eläimiin ja paikkoihin. Romaani ei ole mikään lempeä hyvänmielen romaani vaan vimmainen ja ahdistava. Samalla pidän erityisesti kerrontaa kiinnostavana. Romaania ei voi suositella heikkohermoisille, mutta sen omalakinen painajaismaailma on yhtäkaikki kiehtovaa luettavaa ja kaikille epäluotettavan kerronnan ystäville tämä esikoisromaani on aivan erityistä herkkua.