Kohuisukin varjossa: Rafael & Jörn Donnerin Ennen kuin olet poissa

Rafael & Jörn Donner: Ennen kuin olet poissa (2018, Teos & Förlaget, suomennos Laura Jänisniemi)

Ennen kuin olet poissa on mammuttimaisen kuuluisan kulttuuri-isän ja vielä vähän tuntemattomamman kulttuuri-pojan kirjeenvaihto. Kirjeenvaihto on käyty syksystä 2017 seuraavaan kevääseen saakka. Mukana on pohdintaa isän ja pojan suhteesta, vanhempana olemisesta, sen vanhemman lapsena olemisesta, itseksi kasvamisesta isänmurhalla tai ilman ja julkisuuden iloista ja kiroista. Mukaan mahtuu myös kohupaljastuksia (tietenkin) iskä-Donnerin taholta. 

#MIESKANSIPAREXCELLENCE vaiko sittenkin mieskannen ovelaa parodiaa? 

Oletin isän ja pojan kirjeenvaihtoa lukiessani päätyväni jonkinlaisen kiusallisen ja tahmean tirkistelijäfiiliksen valtaan. Tätä fiilistä ei koskaan tullut. Ensinnäkin kirjeet ovat intiimejä vain näennäisesti. Puhuteltu isä ja puhuteltu poika ovat osin naamioita ja todellinen puhuteltu on koko oletettu lukijakunta. Molemmat kirjoittajat haluavat antautua luettavaksi, tirkisteltäväksi ja tarkkailtavaksi ja lukijan on tässä mielessä helppo asettua surutta hänelle varattuun rooliin. 

Toiseksikin erityisesti isä-Donnerin julkinen rooli ja vuosikymmeniä jatkunut julkisen minän tietoinen rakennusprojekti, saa unohtamaan turhan kainostelun. Osin samoin tuntuu ajattelevan Rafael Donner, joka ensimmäisessä kirjeessään tekee paljastuksen: ”Joskus kun et itse ole toimistolla, lueskelen salaa päiväkirjamerkintöjäsi.” Syyllisyyttä kirjoittaja ei teostaan suostu kantamaan: 

En ilahtuisi, jos joku ottaisi vapauden lueskella minun päiväkirjamerkintöjäni. En silti häpeä tekojani. En aio pyytää anteeksi. Kaksinaismoraalia? Kyllä vain, mutta minun merkintöjäni ei myydäkään kirjakaupoissa. (--) Sinun elämäsi ei ole enää yksityistä: et ole pelkästään julkisuuden henkilö vaan myös ihminen, joka on tehnyt itsensä paljastamisesta ammatin. (s.14)

Miksipä siis lukijakaan kantaisi syyllisyyttä intiimiin suhteeseen tunkeutuessaan. Eikä isän ja pojan suhde teoksen pohjalta edes ongelmitta mahdu luonnehdinnan ”intiimi” alle. Kirjeissä keskustellaan ja neuvotellaan näiden kahden välisestä suhteesta, mutta keskustelu tasapainoilee kahden muodon välillä. Toisaalta liikutaan kahden intellektuellin välisessä vuoropuhelussa, jolle on ominaista älyllinen etäännytys käsiteltäviin aiheisiin. Toisaalta taas teoksen emotionaalisen ytimen muodostaa isän ja pojan välinen kohtaaminen, jota värittää isän vääjäämättä lähestyvän poismenon synnyttämä surukynä. 

Tunteita käydään läpi osin varsin avoimestikin, esimerkiksi poika Donnerin eritellessä tunteitaan aina etäiseksi jääneen Susanna-isosiskon kuoleman jälkeen. Jörn Donnerin ajatukset tyttären kuolemasta ja etenkin elämästä ovat puolestaan hätkähdyttävän kylmiä. Donner on vanhoilla päivilläänkin yhä radikaali, mikäli radikaalius ymmärretään vastarannankiiskeilynä satunnaisesti valittuja arvoja ja normeja kohtaan. Donner kieltäytyy suremasta päihteisiin sekaantunutta tytärtään. Hän ei sopeudu valmiiseen kulttuuriseen käsikirjoitukseen siitä, että kammottavinta mitä vanhempi voi kohdata on oman lapsen kuolema: 

Sain muutamia surunvalitteluja tuttavilta ja valtuuston kokouksessa eräs henkilö halusi ilmaista osanottonsa, se oli minusta kiusallista. En kai minä voi sanoa kaikille, etten sure, mutta tuhoutunut ihmiselämä käy sääliksi. Mutta jos suhteutan tämän kohtalon siihen, mitä Sudanissa tai Syyriassa tapahtuu, se on kuin kärpäsenpaska avaruudessa. (s.59) 

Donnerin radikalismi tässä asiassa ei tunnu herooiselta, ennemminkin kylmältä ja tunteettomalta. Toisaalta avoimessa ja miellyttämisen halusta riisutussa kirjoittamisen tavassa on jotakin kiehtovaa. Yksi koko teoksen kiinnostavimpia teemoja (kuten olettaa saattaa) on vanhemmuus. Rafael Donner kipuilee vääjäämätöntä rooliaan suuren isän poikana, joka nimensä kautta on aina kytköksissä kuuluisaan isäänsä – lentäjän poika -syndrooma. Jörn Donner puolestaan tuntuu hapuilevan omaa vanhemmuuttaan jotenkin kiusaantuneena. Isyys ei selvästikään ole keskeisin niistä rooleista, joilla hän itseään määrittelee. 

Kirjeitä oli kiintoisaa lukea myös eri sukupolvien kirjallista ilmaisua tarkkaillen. Yksilöitä ei tulisi koskaan pelkistää sukupolviensa tuotteiksi – semmoinen on mycket ärsyttävää – mutta isän ja pojan kirjeenvaihdossa tällainen lukutapa on vääjäämätön. Ja eroa totisesti on. Rafael Donnerin teksti on avoimempaa, tunnustelevampaa, se täyttyy lukuisista kysymyksistä ja älyllistä nöyryyttä ilmaisevista varovaisuuksista. Yllättävää on se, että 90-luvulla syntyneeltä olisi olettanut laajempaa ironisen rekisterin käyttöä, mutta Rafael Donner on ensisijaisesti ilmaisussaan vilpitön ja avoin. Isä Donnerin tyyli on vanhahtavampaa, mutta toki ammattikirjoittajan taidolla sommiteltua. Jörkan sanat putoilevat voimallisesti ja jyrkkinä, niin kuin nyt kansakunnan kaapin päällä kekottavalta älykkö-exhibitionistilta vain odottaa voi ja panohommista tai niiden puutteesta kerrotaan sen kummempia herkistelemättä tai kainostelematta.

Teoksen luettuani minun täytyy kyllä tunnustaa, että minä en ymmärrä iskä Donneria ja hänen meininkiään, enkä varmaan tule kuunaan ymmärtämäänkään. Ehkä olemme niin perustavalla tavalla eri sukupolvea tai edustamme jotenkin niin perinpohjin erilaista kulttuuria, että Jörkan panomachotaiteilijamyytti vaikuttaa minusta ainoastaan käsittämättömän ummehtuneelta, kaikista herran hienoista kulttuurialan saavutuksista huolimatta. No, eipä minun tarvitse ymmärtääkään ja hauskahan näitä kirjeitä oli lueskella. Pöyristyä ei kyllä jaksanut, vaikka mahkuja moiseen lukijalle kyllä pedattiin.

Jotakin perinpohjin hämmentävää tämän kirjeenvaihtoteoksen performoimassa isän ja pojan suhteessa oli. Ymmärsin, että poika Donner kärvistelee mahti-isän varjossa, mutta koko teoksen ydin on tässä samaisessa säkenöivässä (not!) kulttihahmossa. Samalla tavoin Rafael Donnerin esikoisesseissä Ihminen on herkkä eläin isä Donner kulki mukana ja näkyi myös teoksen markkinoinnissa. Ehkäpä tämän teoksen jälkeen loputtomiin pitkitetty isänmurha on nyt tehty ja poika Donner voi kirjoittaa rauhassa ihan omassa hehkussaan ilman isän varjoa tai markkinointivipua. Lahjoja ja kulttuurista pääomaa moiseen varmasti löytyy. 

Oispa avaruushomoluksuskommunismia! Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, Kosmos, 2018

Esseisti on parhaimmillaan erilaisten ajan impulssien sykkivä hermokeskus, joka johtaa yhteen arkivilkaisulla erillisiltä vaikuttavia ilmiöitä. Pontus Purokurun esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on juuri tällaisen esseistin käsialaa. Teoksen luettuaan voi tyytyväisenä huomata omienkin aivojen kasvattaneen kuin huomaamatta uudenlaisia merkityssiltoja aiemmin erillisten merkityslokeroiden välille. Totta kai nukkuminen, maailmanloppu, Edu Kettunen, Tähtien sota ja SSRI-lääkkeet liittyvät yhteen. Tietenkin. Miksen sitä ole aikaisemmin tajunnut.  

Protip: muista varautua luku-urakkaan riittävällä määrällä pinkkiä luksus-skumppaa!

Purokurun esseet jahtaavat kautta linjan zeitgeistia, ajan henkeä. Vaikka ajan hengen ymmärtäminen aikalaisen rajoittuneesta perspektiivistä käsin on aina väistämättä tuhoon tuomittu yritys, tarjoilee Purokurun laaja lukeneisuus, analyyttinen mieli ja ajattelun lennokkuus lukijalle vähintäänkin uskottavaa aikalaisanalyysia. 

Eikä Purokurun diagnoosisohvalla istu vain nykyhetki vaan koko kapitalistisen talousjärjestelmän moderni historia. Esimerkiksi terävässä ”Toinen maailmanloppu on mahdollinen” esseessä Purokuru osoittaa, että toivottomien lähivuosikymmenten kautta olemme saapuneet aikaan, jossa tulevaisuus on lopullisesti peruttu. Purokuru lähtee liikkeelle hykerryttävästi rinnastaen toisiinsa Edu Kettusen ”Lentäjän pojan” vuodelta 1986 ja Anssi Kelan ”1972” vuodelta 2003. Vaikka kappaleiden ilmestymisajankohtien välillä on kulunut vain 17 vuotta, oirehtivat ne tyystin erilaista uskoa tulevaisuuteen. 

Lentäjän poika haaveilee vankkumattoman tulevaisuudenuskonsa siivittämänä vielä lentävänsä korkeammalle kuin isänsä, eletäänhän viimeisiä hetkiä, jolloin seuraavien sukupolvien elämä näyttäytyy vanhempiaan parempana ja vauraampana. 90-luvulla keskiluokan kurjistaneen laman jäljiltä Kela laulaa erilaista sanomaa. Vaikka laulu alkaa toiveikkaasta ylioppilaaksi valmistumisesta, osoittautuvat haaveet paremmasta tulevaisuudesta valheellisiksi: ”Mitä vanhemmiksi vartutaan/ sitä tyhmemmiksi muututaan/ enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan.” Kuten Purokuru tiivistää, on kappaleen modaaliontologia masentava. 60-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven toiveikkuus vaihtuu seuraavan sukupolven laman lannistamaan tulevaisuudettomuuteen.  

Purokurun esseekokoelma ei ole mitään keveintä laituriluettavaa, sillä argumentaatioltaan lennokasta teosta raskauttaa runsas talousteoria ja kaikenkarvainen kulttuurifilosofia. Toisaalta vähänkään teoreettisemmin suuntautuneelle lukijalle juuri nämä kohdat ankkuroivat Purokurun zeitgeist-jahdin herkullisesti aiempiin teoretisointeihin.

Esimerkiksi edellä tarkastellussa esseessä Purokuru tiivistää kolmen iskulauseen tai käsitteen kautta kolmen eri vuosikymmenen tulevaisuudettomuuden. 1990-lukua määrittää amerikkalaisen politiikantutkija Francis Fukuyaman lennokas väite ”Historia on loppu”. 2000-lukua värittää filosofi Fredric Jamesonin loputtomiin siteerattu aforistinen slogan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. 2010-lukumme iskulauseeksi Purokuru puolestaan nostaa kulttuuritutkija Mark Fisherin määrittelemän ”kapitalistisen realismin”. Kapitalistinen realismi tarkoittaa käytännössä poliittisen mielikuvituksen kuolemaa, toisinajattelun mahdollisuuden kieltämistä. Jatkuva leikkaaminen, kiristäminen ja kontrollin lisääminen ovat kapitalistisen realismin logiikassa ainoita mahdollisia politiikan toimintatapoja, vaikka todellisuudessa leikkauslinja olisikin vain yksi mahdollinen tapa edetä. Kuulostaa tutulta, vaikka esseekokoelmaa nyt näin post-sipiläläisestä ajasta käsin lukeekin.

Purokurun esseekokoelma on monin kohdin mielialoiltaan toivoton. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja ympäristökriisi kehystävät tulevaisuuteen suuntaavan ajattelun väistämättä tuhon odotukseksi. Toivoa ei löydy myöskään kulttuuriväestä. Kuten Purokuru kärjistää, samaan aikaan kun kirjailijat ja muu kulttuuriälymystö vaikeroi kommunikaation mahdottomuudesta, antaa nouseva äärioikeisto mennä. Laajasti ymmärretty vasemmisto on valmista kipattavaksi kompostiin, mikä vanhaa vassaria esseeteosta lukiessa kevyesti kirpaisee.

Konservatismin ja liberalismin eroja ja yhtäläisyyksiä ruotivassa railakkaassa ”Master Blaster” -esseessä Purokuru tarkentaa julkisuudessa meuhkaavaan poppooseen – vartiaisiin, haapaloihin, appelsineihin, apusiin, pietilöihin ja saarikoskiin. Erityisesti valokeilaan nousee median palstatilalla hellimä Jari Ehrnrooth, jonka sanoman Purokuru nimeää suorastaan protofasistiseksi. Purokuru kritisoi Ehrnroothin moralismia ja umpikonservatismia pätevästi ja sivaltaa lopulta vielä viimeisen iskun: ”Ehnrooth puhuu vapaudesta, mutta ennen kaikkea hän määrittelee, mihin toiset ihmiset pitää pakottaa. Kuvio on tuttu 1920-luvulla alkunsa saaneista oikeistoradikaaleista liikkeistä. Sen verran häveliäisyyttä – ja taktista silmää – Ehnroothilla on, että hän jättää poliittisista vaatimuksistaan pois ”heikomman aineksen” hengiltä kaasuttamisen”. Touché! Purokurun omasta sanomisen tavasta ei ainakaan rohkeutta puutu, vaikka toisinaan kirjoittajan oma mielipide hetkeksi katoaakin siteerattujen teoreetikoiden polyfoniseen kuoroon. 

Esseekokoelman ihqun ylettömän överi nimi saanee monen kirjaan tarttumista harkitsevan joko kakistelemaan tai huokailemaan ihastuksesta. Nimen ylettömyys on toki täysin tietoista ja käsitteellinen purku tarjoillaan teoksen nimikkoesseessä. Nimen taustalla on kapitalismin ja kommunismin keskeinen ero: kommunismin lähtökohta ja päämäärä on yltäkylläisyys, kapitalismia puolustavien liikkeiden (joihin Purkokuru lukee mm. taloustieteen) niukkuus ja rajaaminen. Kapitalismille tyypillistä on se, että kaikki sen piiriin tuleva muuttuu niukaksi. Kapitalismi onkin Purokurulle järjestelmä, joka pakottaa ihmiset kilpailemaan kaikesta, kun taas kommunismi perustuu yhteisen runsauden kierrättämiseen. 

Kuten Purokuru itsekin toteaa, on kommunismista puhuminen ”röyhkeä ele”. Esseessä tehdään kuitenkin tärkeää pesäeroa 1900-luvun reaalisosialismiin ja totalitarismiin ja korostetaan myös vasemmistolaisuuden ja kommunismin tyystin erilaista maailmankuvaa. Siinä missä vasemmistolaiset korostavat palkkatyön merkitystä, pyrkivät kommunistit vapautumaan palkkatyöstä. Muun muassa tätä on kommunismin luksus.

Jarlaa Hesarista – taitaa olla purokurut opiskeltu <3 

Purokurun kirjan nimeensä lainaama luksuskommunismi on ”pinnanalainen liike, meemi ja salainen identiteetti”, jonka alkujuuret löytyvät nollariluvun puolestavälistä. Automatisaatio liittyi mukaan teknologian kehitykseen mahdollistaman lyhyen työajan ja sitä kautta mielekkäämmän elämän vaatimuksena. Luksuskommunismi sai ajan myötä sosiaalisessa mediassa lisämerkityksiä sanoista avaruus ja homo, joilla korostettiin teknologian utooppisia mahdollisuuksia ja yksilöitä rajoittavien sukupuolinormien hävittämistä. Esseessään Purokuru kirjoittaa täysin automatisoidulle avaruushomoluksuskommunismille viisi vaatimusta sisältävän manifestin. 

Purokuru ei ole suistamassa maailmaa suin päin täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, vaan myös kriittisiä reunaehtoja (tärkeimpänä ympäristötuho) tarkastellaan. Manifestin luettuaan on kuitenkin helppo yhtyä liikkeen kuplivaan pohjavirtaukseen: ”samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta.” Oh jeah ja kyllä kiitos!

Olen vetäjänä Pentinkulman päivien legendaarisessa esikoiskirjailijaseminaarissa E-80, jonne myös eskariesseisti Purokuru saapuu. Ja hei jippii – sinäkin rakas lukija pääset ihmettelemään ihmeen lahjakkaita esikoiskirjaililjoitamme lauantaina 3.8.2019 esikoiskirjailijoiden paneelissa Urjalan yhteiskoululla. Lue lisää täältä: https://pentinkulmanpaivat.fi. Tämän eskarin ajatuksiin pääsee tutustumaan myös mainiossa Mikä meitä vaivaa -podcastissa. https://soundcloud.com/user-897579020 Lämmin muttei kädenlämmin kuuntelusuositus. 
Tämä teksti on muuten julkaistu myös Pentinkulman päivien blogissa. Sinne ilmestyy heinäkuun mittaan esittelyjä myös muista seminaarin esiintyjien teoksista (ei minun kirjoittamiani). Lue Penttareiden blogia täältä: http://pentinkulmanpaivat.fi/blogi/ Meikäläisen blogissa on luvassa kesän mittaan enemmänkin eskari-esittelyjä. Pysy virittyneenä!

Seurapiiriraportointia Finnconista – mukana spefikirjaililja Anni Nupposen haastattelu

Kesä-heinäkuussa leppoisilta kesälaitumilta vinhaan laukkaan porhaltaa Finn-koni, spefiheppa joka viralliselta nimeltään on kylläkin Finncon. Tällä kertaa Finncon otti ja tapahtui Jyväskylässä. Ensi vuonna conitetaan kuulemma Tampereella. Koska tapahtuma on ilmainen ja kaikelle kansalle avoin, on spefi-innokkaiden syytä ruksia ensi kesän kalenteriinsa jo hyvissä ajoin 10–12.7.2020. 

Kuvassa kirjailijat Tiina Raevaara sekä Marko Hautala. Ilmeistä ei uskoisi, että tässä oltiin kosmisen kauhun äärellä.

Tapahtuma on järjestetty ensi kertaa jo 80-luvulla, joten mistään kulttuuritapahtumien untuvikosta ei ole kyse. Finncon on Suomen suurin ja kaunein scifin ja fantasia ja muun spefin eli spekulatiivisen fiktion lavean ja suopean sateenvarjon alle kertyneen kulttuurin ja sen fandomin oma tapahtuma. 

Itse läksin tapahtumaan dystopiatutkijan synkässä kaavussa. Tosin kaapu oli tällä kertaa kuvitteellinen. Cosplayta eli pukuharrastusta en ole vielä ottanut haltuun. Enkä ehkä uskalla ottaakaan, sen verran komeita pukuja tapahtumassa näkyi, että ei uskalla lähteä kilpasille oikeiden tekijöiden kanssa. 

Katsokaa nyt esimerkiksi näitä tyttöjä: 

Kuvassa Minda Kettu joka tässä cossaa (taas täti oppi uuden termin) Godokaa japanilaisesta Madoga Magica -animaatiosarjasta sekä Lotta Jousikoski joka puolestaan cossaa Madokaa samaisesta sarjasta. 

Koska en cosplaysta oikein mitään tiedä, kyselin lauantaina naamiaisten alkua jännittyneinä odottavilta pukuharrastajilta, että miksi cosplay on näille tärkeää. Minda kertoili rakastavansa cosplayta, animea sekä pelejä ja välillä on siksi kivaa sujahtaa hahmoihin sisään. ”Siitä tulee vaan iloinen mieli”. ”Tässä myös tapaa paljon erilaisia ihmisiä ja saa uusia kavereita. Ja täällä on vaan tosi hyvä tunnelma. Cosplayssa on yleensä hyvä ryhmähenki”, lisäsi Madoka eikun Lotta vaaleanpunaisen tukkansa alta. Tulevia cosplay-mahkujani kartoittaakseni tiedustelin vielä Mindalta ja Lotalta, että onko kaikki cossarit tosi nuoria. ”Ei oo” vakuuttivat tytöt yhdestä suusta. ”Ollaan nähty jopa selkeästi yli kahdeksankymppinen cosplayaaja”. Huh! Sittenhän tässä on itselläkin hyvin aikaa. 

KIRJOITTAJAPERJANTAI MENI OHI ETTÄ VIUHAHTI

Käykäämme sitten puimaan ohjelmaa Marian silmin päivä päivältä. 

Perjantain ohjelma koostui kirjoittajille suunnatuista esityksistä ja tapaamisista. Finncon on tärkeä kohtaamispaikka niin lukijoille kuin kirjoittajillekin ja spefiporukassa kirjoittamista harrastetaan ja harjoitetaan innokkaasti. Itse marssin paikalle tomerasti ja hyvin aikein kuulemaan kirjoittajaohjelmaa, mutta jo ovella törmäsin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin Finfarilaisiin, jotka akateemisen tekstityöpajan uuvuttamina olivat hakeutumassa virvokkeiden äärelle läheiseen Local-nimiseen ravintolaan. Eksyin sitten heidän matkaansa ja kaikki kirjoittajaohjelma jäi iloisesti näkemättä. 

No, onneksi Finnconin idea onkin paitsi sivistyä virallisen ohjelman parissa, myös nauttia seurasta ja tutustua ihmisiin. Ja siiderillä Finfarilaisten kanssa pääsi tietenkin tutustumaan samalla Finfariin, joka ei siis liity fanfaareihin tahi fariseuksiin vaan spefitutkimukseen. Finfar kun on Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry. 

Yhdistys on toiminut vuodesta 2013 saakka. Näkyvin järjestörakkauden hedelmä on Fafnir (Nordic Journal of Science and Fantasy Research), vertaisarvioitu journaali, jota pääset lukemaan ilmaiseksi netissä osoitteessa journal.finfar.org. Finfarin lisäksi seura järjestää Finnconin yhteyteen aina akateemista ohjelmaa, academic trackin (jossa itsekin luennoin). Tämän lisäksi toimintaan kuuluu edellä mainittu tekstityöpajailu, aihepiirin parhaan gradun palkitseminen sekä kaikenlainen henkinen ja psykososiaalinen tuki spefin tutkijoille yli tieteiden välisten rajojen. 

Sitten täytyy vielä kehua, että nämä Finfariseukset on mitä kivoimpia kollegoita ja mitä parhainta illanistujaisseuraa. <3 Niin kivaa oli, etten edes ennättänyt ottaa yhtään kuvaa. Voi voi!

LAUANTAI – ESIINTYMISIÄ VÄHÄN LIIKAA 

Oman con-lauantaini käynnisti esitelmäni. Esitelmöimme yhdessä minun ihanan jyväskyläläis-kollega Jani Ylösen kanssa. Yhteisotsikko sessiollemme oli "Tulevaisuuden lapset scifi-kirjallisuudessa". Minä höpöttelin lapsista ja luonnosta yhteispohjoismaisen tekijätiimin (Parvela, Sortland & Pitkänen) Kepler62 lasten scifisarjassa ja Jani puolestaan keskusteli Ian McDonaldin luomista yliälykkäistä hirviöhahmoista. Lapset ovat ylipäätään kulttuurissa aina kiinnostavia ja merkityksillä ladattuja hahmoja. McDonaldin hirviölapsissa esiin nousevat lapsiin eräänlaisina luonnonolentoina liitetyt pelot ja kauhu, kun taas Kepler62-sarjassa lapsihahmot edustavat romanttista autenttista luontosuhdetta ja sitä kautta parempaa tulevaisuutta dystooppisen nykyisyyden keskellä.

Jani Ylönen ja asiantunteva selitysele

Siitä singahdinkin hyyyyyvin hermostuneena Ylen haastateltavaksi. Toimittaja teki monimediaista juttua (tv, radio ja netti) paikan päältä ja minua haastateltiin dystopiasta. Jännitti aika lailla, mutta onneksi meikäläisestä jännitys harvemmin päälle päin näkyy ja haastattelu sujui kait mallikkaasti. En sitä kyllä itse kehtaa jälkikäteen katsoa. Pelkkä ajatuskin hirvittää. Mutta linkkaan tänne kunhan se ilmestyy. 

Lemppari ohjelmanumeroni, jossa itse sain olla osallisena, oli "Monenlaisia maailmanloppuja" -paneeli. Maailmanloput ovat suosikkiaiheitani, älkää kysykö miksi. Tai kysykää toki, mutta jutellaan siitä toisaalla, tässä ei tila riitä henkilökohtaisten lopunaikojen mieltymysteni juurisyiden selvittämiseen. Ja paikalla olisi ehkä hyvä olla joku ammattiauttaja :D 

Toni, Anu, Maria ja Aino-Kaisa – maailmanlopun profeetat

Paneelia ohjasti tutkija väikkäriprojektiaan Helsingissä käynnistelevä Toni Saarinen. Keskustelijoina minun lisäkseni olivat kirjailija Anu Holopainen sekä rakas tutkijakollega Aino-Kaisa Koistinen. Olimme fiksuja ja filmaattisia. Tietty. Puhuimme esimerkiksi lempparimaailmanlopuistamme (Walking dead tietenkin – kiitos kysymästä), maailmanloppuun fiktiossa johtavista syistä, maailmanloppufiktion realistisuudesta sekä ennen kaikkea siitä, miksi juuri meidän aikamme on niin viehtynyt kuvittelemaan oman tuhonsa. 

Paneelin jälkeen oli takki (tai siis se henkinen dystopiaviitta) koko lailla tyhjä. Kävin sentään vielä kuuntelemassa filosoohvi Jarno Hietalahden luennon "Huumoria tekoälystä". Jarnon luennon lähtökohtana toimi ajatus siitä, että huumoria on ajateltu eräänlaiseksi viimeiseksi koetinkiveksi tekoälylle – vasta huumoriin kykenevä kone on ihmisen kaltainen. Tämän ajatuksen mukaisesti huumori on siis ihmisyyden mitta ja vain ihminen kykenee huumoriin. Luennolla tämä olettamus sekä vahvistui että kyseenalaistui luennoitsijan lähestyessä aihetta sekä oikeiden vitsejä tuottavien algoritmien että fiktiossa esiintyvien vitsailevien robottien kautta. 

Jarno Hietalahti ja lauma mahdollisesti huumoriin kykeneviä robotteja

Tämän luennon jälkeen kävin vielä hurraamassa urheille cosplayaajille naamiaisissa, mutta sitten ruumis muistutteli, ettei ihminen elä pelkästä scifileivästä, ja pakotti hakeutumaan ravintolaan. Iltabileisiin en enää jaksanut. Harmittaa ja nolottaa, mutta näin kävi. Anteeksi kaikki bailauksen jumalat, tämä oli väärin toimittu. 

CONISUNNUNTAI: VIHDOINKIN MAHDOLLISUUS KESKITTYÄ

Sunnuntaina omat suoritteet olivat kasassa, bilejalkaa ei enää kutittanut ja olin valmis oppimaan uutta keskittymällä ohjelmaan ihan kybällä. Aloitin ufostellen paneelilla, jonka otsikko kuului: "Scifin ja ufologian kohtalonyhteys". Keskustelijoina toimimvat Noora Kaikkonen, Lucilla Lin sekä Tuomas Saloranta. 

Aihe oli minulle ennestään varsin vieras ja täältä tarttuikin mukaan paljon tietämystä scifin ja ufojen monimutkaisesta suhteesta. Panelistit kävivät auliisti ja kuulijaystävällisesti lävitse ufojen historiaa aina varhaisista 1940-luvun ufolehdistä, Alienin ja Salattujen kansioiden kautta nykypäivään. Panelistit pohtivat ufoviihdettä- ja kulttuuria suhteessa esimerkiksi maailmansotiin sekä kylmänsodan tunnelmiin ja löysivät ufo-fiktiosta runsaasti allegorisia yhteiskunnallisia tasoja. Oli myös jännittävää oppia, että scifistit haluavat uskottavuuden nimissä tehdä tiukan eron ufo-harrastajiin, jotta eivät leimautuisi huru-harrastelijoiksi. Ymmärrettävä tarve tietenkin. Ufoharrastus lienee yksi noloimmista ja stigmatisoiduimmista harrastuksista. Ikävää! Täytynee ryhtyä puolustamaan ufo-uskovia.  

Kyllä – haluamme uskoa!

Ufojen jälkeen suuntasin kauhun äärelle lupaavasti nimettyyn paneeliin "Kosmisen kauhun tuolla puolen". Puheenjohtajana toimi Sami Hakkarainen ja keskustelijoina kirjailijat Markus Harju, Marko Hautala sekä Tiina Raevaara. Tämä paneeli olikin ihan huikean kiinnostava. Seuraan usein Tiina Raevaaran fiksuja puheenvuoroja mediassa ja osasin odottaa paljon, mutta muutkin keskustelijat onnistuivat hienosti ja keskustelussa vallitsi hyvä henki eikä lainkaan kosminen kauhu. 

Paneelin lähtökohta oli jonkinlaisessa post-lovecraftilaisessa kauhukulttuurissa ja nimensä mukaisesti joukko kohdensi kosmiseen kauhuun. Määritelmiä tälle kauhun ala(vai ehkä ylä)lajille saatiin monia, mutta tiivistetysti kosmisessa kauhussa on kyse eräänlaisesta eksistentiaalisesta kauhusta, kuten Raevaara tiivisti. Kosmiseen kauhuun liittyy Raevaaran määritelmässä ajatus tai oivallus todellisuudesta julmana ja tunteettomana: paikkana, jossa ihmisyydellä ei ole arvoa. Hautala puhui kosmisesta kauhusta eräänlaisena pienuuden tunteena. Kuvio, jota Hautala nimitti lovecraftiliaseksi kaavaksi, käsittää tilanteen, jossa yksilö kohtaa jotakin niin suurta ja kompleksista, että sekoaa. 

Keskustelu versoi näistä määritelmistä moniin kiinnostaviin suuntiin. Hautala pohti esimerkiksi kuvion kuluneisuutta tai sen mahdottomuutta ainakaan pitkäaikaisena maailmassa olemisen tapana. Ajatus siitä, että me ihmiset olemme vain mimtätön tomuhiukkanen suuressa kosmisessa mittakaavassa on ihmisluonnon vastainen. Vain patologisen masentunut ihminen voi ajatella noin. 

Esiin nousi myös kiintoisaa pohdintaa yksilöllisyyden merkityksestä kosmisessa kauhussa: onko kosminen kauhu edellä esitetyssä merkityksessään mahdollinen buddhalaisessa maailmankäsityksessä? Myös pohdinnat romantiikan buliimin ja modernin kosmisen kauhun yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista sekä kosmisesta kauhun tunteesta ilmastonmuutoksen äärellä kiinnostivat minua suuresti ihan tutkijanakin. 

Lopuksi suuntasin vielä armaiden tutkija-kollegoiden viisaita mietteitä kuulemaan. Akateemisessa ohjelmaslotissa ”Hirviöitä tutkimassa” tänä keväänä väitelleet Essi Varis sekä Mika Loponen pitivät uudelleen väitöslektionsa. 

Essi Variksen väitöskirjan otsikko on "Graphic Human Experiments: Frankensteinian Cognitive Logics of Characters in Vertigo Comics and Beyond" ja se käsittelee nimensä mukaisesti henkilöhahmoja. Essin lektio oli hauska ja oivaltava ja uskon, että se liimasi penkkiin myös vähemmän akateemisesti orientoituneen kuulijan. Essi esitteli kuulijoille Frankensteinin hirviön eräänlaisena henkilöhahmon metaforana, jonka kautta meidän on mahdollista hahmottaa paremmin henkilöhahmojen erityislaatuista luonnetta toisaalta keinotekoisina toisaalta tunnistettavan inhimillisinä. Tässä mielessä kaikki henkilöhahmot ovatkin hirviömäisiä. Erityisen kiinnostavaa Essin henkilöhahmojen tutkimuksessa on tutkittujen hahmojen monimediaisuus. Populaarikulttuurille tyypillisesti kun hahmot vaeltavat yhdestä kulttuurituotteesta toiseen ja sieltä kolmanteen ja kaikuvat ja rakentuvat sen lisäksi vielä yleisön tulkintojen mukaan. 

Essi Varis ja hirviöhenkilöhahmo

Loposen lektio sisälsi kiinnostavia käsitteitä, mutta toki myös esiteltyä käsitteistöä avaavia esimerkkejä. Parhaiten mieleeni jäi irrealian käsite. Käsitteellä Loponen muuntelee käännöstieteellistä käsitettä realia. Sillä viitataan sellaiseen piirteeseen tekstissä, joka sijoittaa tekstin tiettyyn maantieteelliseen tai historialliseen viitekehykseen. Vaikkapa Napoleonin esiintyminen tekstissä ankkuroi tekstin ajallisesti ja ehkä myös paikallisesti. Irrealia vastaavasti on merkki, joka sijoittaa ja ankkuroi tekstejä tiettyyn genreen, aligenreen tai kerronnan tapaan (esim. death star, orc, klingon).

Mika Loponen ja monimerkityksiset goblin-hahmot

Toinen Loposen esittelemä käsite oli semiosfääri. Loposen mukaan tekstit muodostavat merkityssfäärejä ja alakulttuureilla on puolestaan jälleen omat semiosfäärinsä. On siis olemassa yleinen kulttuurinen semisfääri joka sitten jakautuu alasfääreihin. Semiosfäärit eivät tietenkään pysy paikallaan ja muuttumattomina, vaan kasaantuvat ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Kirjoittajat ja tekijät luonnollisesti varioivat niitä, mutta myös käännökset ja sitä myöten siirtymät eri kulttuurien semiosfääreihin muuttavat näitä merkitysten kenttiä vielä monimutkaisemmiksi.  

Loposen omana tapaustutkimuksena toimivat lektiossa örkit ja niiden muuntuminen Tolkienin luomuksesta etiäpäin. Loposen luenta örkkien merkityskasaumista aikojen kuluessa olikin kiintoisaa kuultavaa. Örkkeihin on esimerkiksi ladattu kulttuurisesti halventavat piirteet erityisesti afrikkalaisesta kulttuurista (barbaarisuus, tumma iho) vaikka tällaisia merkkejä ei Tolkienin alkuperäisistä hahmoista löydykään. 

ANNI NUPPONEN, SPEFIKIRJAILIJA JA CONIKONKARI

Sokerina pohjalla bloggauksessani vielä tamperelaisen spefikirjailija Anni Kuu Nupposen (toistaiseksi julkaissut nimellä Anni Nupponen) mietteitä Finnconista. Koska itselleni tämänkesäinen con oli vasta toinen laatuaan, katsoin parhaaksi kääntyä asiantuntijan ja Finnconissa pitkään (roolissa jos toisessa) huseeranneen conikonkarin puoleen. 

Anni on julkaissut sekä romaaneja että lyhytproosaa ja lajikirjo yltää fantasiasta steampunkiin ja tulevaisuusscifiin. Uusin teos Annin tuotannossa on dystopiaromaani Valkoinen kaupunki (Osuuskumma 2019). Lisäksi Anni on kustantamo Osuuskumman aktiiveja. Mainittakoon myös, että olimme opiskelukavereita. Siellä sitä kuulkaa nollari-luvulla proseminaarissa tutkittiin muumeja. Tai no Anni ansiokkaasti tutki. Minä tutkin niitä sitten vasta myöhemmin. 

Kirjailija kumman romaaninsa kera <3 

– Anni Nupponen, kuinka kauan olet käynyt Finnconissa? Oletko käynyt siellä useissa rooleissa vai aina esiintymässä? 

– Ensimmäinen Finnconini oli Jyväskylä 2004. Olen käynyt Finnconissa niin conikävijänä kuin akateemisessa ohjelmassa (koska tein graduni spefikirjoista) mutta viime aikoina olen esiintynyt monta vuotta putkeen.

– Minkälainen yhteisö Finnconin ympärille on kehittynyt? Mennäänkö sinne tapaamaan tuttuja? Tutustuuko siellä ihmisiin jos menee ensi kertaa? 

– Finncon on tärkein spefikirjallisuuden tapahtuma, joten jos genre ja sen ympärysilmiöt kiinnostavat, niin coniin kannattaa ehdottomasti tulla. Coniin mennään tapaamaan tuttuja, kuuntelemaan ohjelmaa, tekemään ostoksia ja hengailemaan. Kannattaa rohkeasti esimerkiksi osallistua keskusteluun paneeleissa. Monet kirjailijat myös päivystävät myyntipöytien takana, jolloin kannattaa tulla juttelemaan.

– Mitä tapahtuma merkitsee kirjailijalle? 

– Spefikirjailijalle Finncon on Se Tapahtuma, koska se keskittyy nimenomaan scifiin ja fantasiaan. Conipaneeleissa ja iltabileissä syntyneet novelliantologiaideat ovat jo suorastaan legenda. Ainakin yksi tällainen on myös oikeasti kirjoitettu, Siipisulka-niminen enkeliantologia, jossa olen itsekin kirjoittajana mukana. Tärkeää on myös yhteisöllisyys ja mahdollisuus tavata oman alan ihmisiä.

– Entä mitä tapahtuma merkitsee Osuuskumman näkökulmasta?

– Meillä on aina myyntipöytä, koska Finncon on eräs vuoden tärkeimpiä 
myyntitapahtumia. Kirjailijamme ovat myös aina mukana ohjelmassa.

– Varuilta etten pääse kuulemaan esitystäsi: mitä ihmettä on kirjoituskissojen käyttö? 😻

– :D Kirjoituskissa on kissaeläin, joka jollain tavalla osallistuu kirjoitusprosessiin. Usein tämä tapahtuu makaamalla näppiksen tai tulostettujen liuskojen päällä. Juju on siinä, että kirjoitusaika on ansaittava kirjoituskissalta. Vastoin vallitsevaa käsitystä kirjoituskissa ei ole koskaan tiellä vaan sen tehtävä on nimenomaan motivoida ihmistä ylittämään itsensä ja kissaeste.