Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Toukokuun vieraaksemme Tampereen Akateemisen kirjakaupan kirjapiiriimme saimme ihanan kohukirjailija Miki Liukkosen, jonka Hiljaisuuden mestari (2019) ilmestyi reilu kuukausi sitten. Megalomaaninen O on allekirjoittaneelta vielä kokematta, mutta Liukkosen Lapset auringon alla -romskun absurdista väritykityksestä pidin kovin: jos romaanissa on keltaista väriä palvova lahko, niin eihän se voi olla muuta kuin hyvä. Ja tämä uudempi Liukkoslukuelämys oli vielä pökerryttävämpi! Vauhtia, kielikieputusta, hillitöntä naurua ja vielä kaiken kukkuraksi ajatusruokaa kuin olisi tilannut sielulle kymmenen täyspitkää Subwayn patonkia kaikilla täytteillä! 

Kah, enpä olekaan ennen tehnyt patonkikollaaseja. Näin se luovuus kukkii kun ruokkii mieltään hyvällä kirjallisuudella

Nimi Hiljaisuuden mestarion siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Liukkosta itseään voi ainakaan tämän romaanin perusteella tituleerata miksikään hiljaisuudn mestariksi eikä romaanin staili ole mitään hiljaisen ylevää fiilistelyä. Romaanin polyfonisessa kudelmassa kaikuvat lukuisat äänet, kertojat ja näkökulmat ja kaikki kerrottu on ylenpalttista ja pursuavaa – kuten nyt aikana, joka on post-kaikkea, kuuluukin. 

Yksi kertoja ihastutti eritoten, joskaan en voi spoilata kuka ja mikä hän on miesoletettujaan. Mutta sen voin paljastaa, että hän tiiraa erään murhatutkinnan etenemistä sängyn alta päiväpeiton helman takaa. Erikoinen näkökulma ja sama koskee koko romaania. Vaikka turha kai se on syyttää kertojia, jos todellisuus on vinksahtanut. 

Romaani alkaa prologilla, joka on kädenojennus lukijalle. Tai ehkä sen sortin kädenojennus, jossa juuri ennen käsien tuttavallista kohtaamista ojentuva koura vedetäänkin takaisin:

”Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? No et tietenkään ymmärrä. Typerä kysymys! Eikä sillä ole mitään väliä; et sinä ’ymmärrä’, voit vain käsittää jotenkuten, mikäli me siis satumme puhumaan samaa kieltä ja noin, mutta loppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi. (--) välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä anteeksi nyt vaan.”

Romaanin prologin wittgensteinilainen probleema on kaiken kommunikaation ikuisuusongelma. Miten voisimme koskaan ymmärtää toisiamme, kun kaikkea olemistamme leimaa oma rajoittunut yksilöllisyytemme, joka siivilöi myös itsen ulkopuolisen erottamattomaksi osaksi itseä. Mistä alkaa toinen ja mihin loppuu itse? Erityisen ongelmallinen kommunikaation muoto on kirjallisuus. Tekstari sentään lähtee kummille, kaverille tai exälle – kaunokirjallinen teos singahtaa kasvottomalle lukijalle siellä jossain.

Tietystä ymmärryksen mahdollisuuden kieltävästä nihilismistään huolimatta Hiljaisuuden mestari kuitenkin jaksaa yrittää. Viesti lähtee ja on lukijan vastuulla, millaiseksi se matkalla vääntyy. Kaikki kommunikaatio on tuomittu epäonnistumaan, mutta yrittää vaan pitää. Oikein!

Viisaita kirjapiiriläisiä ja viisas kirjailija. Yleisöäkin oli runsain määrin, mutta se ei näy kuvassa.  Kuva Sari Harsu

Romaanin ”juoni” on jo sanana laitettava ironista etäisyyttä osoittavaan lainausmerkkeihin. Juonta kun teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka romaani tapaileekin parodian tai nyrjähtäneen pastissin keinoin dekkarin muotoa. Ihmisiä kuolee, murhataankin, tehdään itsemurhia, tullaan hulluiksi (tai jo ollaan) mutta näihin dramaattisiin seikkoihin nähden hämmentävän vähän romaanissa silti tapahtuu. Haluaisin väittää, että kerronnan hetki on lyhyt ja staattinen, mutta ei tällainenkaan luonnehdinta tunnu tekevän teokselle oikeutta. Yhtä pysyvää kerronnallista pistettä tai havaintokulmaa kun ei ole ja kaikki kerronta notkahtelee tapahtumien nyt hetkestä muistoihin tai sitten eräänlaisiin esseihdintöihin mitä moninaisimmista aiheista. 

Kerronta valuu useissa kohdin alaviitteiksi ja jopa alaviitteiden alaviitteiksi. Ja mitä alaviitteitä ne ovatkaan! Tietoähkyään röyhtäileviä pieniä ja vähän isompiakin timantteja. Viitteissä lukijalle annostellaan kummallista triviaa (miksipä ei romaanissa voisi opettaa lukijalle kotitekoisen napalmin valmistusohjeita) ja toisaalta valotetaan paremmin henkilöhahmojen taustoja ja motiiveja. 

Alaviitteet korostivat teoksen materiaalisuutta, kuten alaviitteet aina tekevät. Alaviitteiden ansiosta kiinnitin lukiessa jatkuvasti huomiota taittoon (mitä surullisen harvoin tajuan edes ajatella), mutta erityisesti alaviitteistys korostaa sitä lukemisen prosessia, johon teos pakottaa tai jonka se sallii. Alaviitteet keskeyttivät lukemisen usein kesken lauseen ja samalla samaistumista ja kirjaan eläytymistä hapuileva lukijaparka pakotettiin aina pysähtymään ja hakeutumaan sivupolulle. Melkoista polkujuoksua Hiljaisuuden mestari on kauttaaltaan, sillä sivupolkuja ja minnekään päättymättömiä umpikujia vilisee myös leipätekstissä. Romaanin etenemisen logiikka ei ole tiukan lineaarista laatua. 

Romaanin estetiikkaa voisi kutsua överiksi. Kirjapiirimme keskustelussa Vesa Rantama nosti esiin Liukkoseen aiemminkin liitetyn postmodernin lajileiman hysteerinen realismi, joka nimitys on alkujaan peräisin englantilaiselta kirjallisuuskriitikolta James Woodilta. Käsite viittaa maanisen runsaaseen proosaan, joka keskustelee yhteiskunnan ja maailman tilasta: eritoten maailmamme ja aikamme hulluudesta, joka kertautuu hysteerisen realismin estetiikassa. Perinteisemmästä romaanitaiteesta poiketen hysteerinen realismi sen sijaan hylkää yksilön kokemuksen ja tunteen. Traditioon on luettu esimerkiksi David Foster Wallace (johon Liukkostakin on verrattu), Thomas Pynchon ja Zadie Smith. 

Käsite sopinee hyvin Liukkosen uuden romaanin kuvailuun, joskin hysteeristä realismia on käsittääkseni käytetty myös negatiivisesti silloin, kun halutaan kohdentaa postmodernin proosan pinnallisuuteen tai oikeammin pinnan korostumiseen. Pinta ja syvyys eivät omassa lukufiilistelyissäni kuitenkaan tuntuneet lainkaan mielekkäiltä metaforilta tämän teoksen kanssa, ennemminkin Hiljaisuuden mestari veti meikäläisen suuntavaiston siinä määrin sekaisin, että pinta ja pohja vaihtoivat paikkaa useampaankin otteeseen. 

Romaanissa eletään nykykapitalismia ja siispä kerrontakin on tuotemerkkien kirjomaa. Tavaraistumisen tai brändikulttuurin kritiikkiä en silti teokseen osannut lukea, ennemminkin tuotemerkit ovat osa teoksen tärkeysjärjestyshierarkioita uhmaavaa postmodernia leikkiä. Ihka ensimmäinen nimeltä mainittu henkilöhahmo romaanissa on oikeastaan Subwayn kokopitkä Italian B.M.T., josta myöhemmin saadaankin tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Samoin koko Subway-ketjun historiasta, jonka yritystarina tihkuu varsinaisten henkilöhahmojen elämän jähmettyneen murhamysteerin väleihin. 

Romaanin alkukuva heti lukijaa puhuttelevan prologin jälkeen on kokoon lysähtänyt ruumis, joka puristaa käsissään edellä mainittua patonkia. Kerronta starttaa elokuvamaisesti ja tekstin ”kamera” kiertelee huolellisesti havainnoiden elotonta kättä, joka on sattumalta jäänyt puristamaan patonkia ja nyt ainoa tapahtuma tässä sanoin esille loihditussa kuvassa on ”Uruguayn muotoiseksi lampareeksi” lattialle valuva majoneesi. 

Alun elokuvallinen kohtaus paljastaa romaanin parodisen suhteen murhamysteerin lajiin. Kyllähän kaikkien itseään kunnioittavien dekkarien alussa löydetään ruumis. Mielellään tuon ruumiin toki tulisi kuulua kauniille alastomalle naiselle, eikä ruumiin käsiin ole tapana sijoittaa majoneesiaan valuttavaa patonkia. Romaanin ruumis kuitenkin kuuluu 26-vuotiaalle nuorukaiselle T Oneilille, toisen polven bulimikolle ja eksentrisen cowboy-isän pojalle, jonka kohtaloksi koituu myrkytetty Subi (seikka, joka selittänee, miksi Subway ei ole vielä ilmoittautunut kirjailijan henkilökohtaiseksi sponsoriksi, vaikkakin tämän romaanin yritykselle tarjoaman vahvan näkyvyyden ansiosta ehkä syytä olisi).  

Vaikka lähes jokainen romaanin henkilöhahmo rimpuilee omien kriisiensä, neuroosiensa ja pakkomielteidensä riivaamina, ei henkilöhahmoja käsitellä traagisen tunnerekisterin kautta. Henkilöhahmot ovat jonkinlaisen lapsenomaisen ja villin anarkian sävyttämiä – eivät yrityksiä eheiksi ja syviksi todellisen ihmisen kaltaisiksi. Itseäni teoksen henkilöhahmogalleria ihastutti ja kikatutti suuresti – kuten nyt aikuis-iällä syvästi koetun cowboyidentiteetin omaksunut isä Oneil. 

Yksi lemppari-hahmojani teoksen värikkäässä hahmogalleriassa oli vlogisti Herman Leorne, jonka blogi ”Asioiden kiinnostavuus” kuulosti vlogilta, jota haluaisin seurata myös täällä reaalimaailmassa kiitos ja äkkiä. Asioiden kiinnostavuus-vlogi pureutuu tavalliseksi kiinnostavaksi mielletyn laitamille, kiinnostavuuden hämärille sivukaduille. Vlogin suosituimpien postausten lista on kieli poskessa kirjoitettua ilottelua. Vai miltä kuulostaisivat vlogaukset otsikoilla ”Ihmiset, jotka eivät harrasta joogaa, ”Ihmisiä, jotka ovat lukeneet 42 kirjaa”, ”Jälleen: syntymä! Millaista on olla kätilön isä”. 

Humoristisuudestaan huolimatta vlogia koskevat merkinnät kannattaa lukea tarkkaan. Vlogi nimittäin on teoksen sisäinen peilirakenne, joka auttaa ymmärtämään romaanin kokonaisuutta. Kuten Herman itse kirjoittaa yön päihtyneinä pikkutunteina sähköpostissaan: ”Pitäisi ohittaa koko tärkeysjärjestelmä ja puhua jostain muusta, puhua yleisesti, jos ymmärrät… – toisin sanottuna pitäisi sivuuttaa! Asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä”. Vaikka vaahtoava Herman muiden hahmojen tavoin asetetaan naurettavaan valoon, on asioiden ”tärkeysjärjestelmän” rikkominen kiinnostava ajatus ja koko romaanin retoriselle rakenteelle keskeinen. Romaanin sinne tänne versova trivia uhkaa totuttuja koherenssivaatimuksia, mutta tieten, sillä asioiden totutut tärkeysjärjestelmät ovat erilaisten keskenään kilpailevien intressien (markkinatalous, nettiajan erityislaatuinen huomiotalous) tuottamia ja kovaäänisin voittaa. Totuus ja edes mahdollisuus toisen ymmärryksestä vaikuttaa piilevän siellä, mistä sitä ei heti osaa etsiä: ”Keskitä huomiosi asioiden viereen. Pilkahdus olennaista on siellä.”