keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Leffa-arvio: Tim Burtonin Dumbo ja norsunsilta H. C. Anderseniin

Sijaitsen parhaillaan Tanskassa, jossa tutkijavierailen Syddanskin yliopistossa kaksi kuukautta. Kirjallisuutta mahtui matkalaukkuihin mitättömän vähän, koska priorisoin vaatteisiin, kenkiin, kosmetiikkaan, tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun ei-blogattavaan tauhkaan.  Mutta hei täällähän sitä ihminen on ainakin satukirjallisuuden merkkimaassa: onhan itse satusetä Hans Christian Andersen tanskalainen kirjailija. <3 Viime viikonloppuna vierailin Köpiksessä ja siellä Andersenin läsnäolon todella huomasi. Pääsinpä jopa poseeraamaan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Tai no ainakin patsaan kera. Kirjailija itse siirtyi jo viime vuosisadan puolella autuaammille sadunkerrontamaille. 




En aio tällä kertaa kirjoittaa itse Andersenin tuotannosta vaan Tim Burtonin tuoreesta elokuvasta Dumbo, joka versioi uusiksi samannimisen Disney-klassikon vuodelta 1941. No mikä aasin- tahi elefantinsilta sitten kytkee Burtonin uusimman taidonnäytteen Anderseniin? No tietenkin se, että Dumbon tarinahan on uudelleenkirjoitus Andersenin rakastetusta Ruma ankanpoikanen -sadusta, jonka Disney elokuvitti lyhytelokuvaksi 1939 – kaksi vuotta ennen Dumboa. Siinä missä Andersenin ankanpoikanen tulee kiusatuksi ruman ja erikoisen ulkonäkönsä takia kiusataan Dumbo-vauvaa erikoisen suurten korviensa takia. Ankanpoikasesta sukeutuu ihana joutsen ja Dumbosta korvillaan lentävä norsusankari ja tarinan opetus on molemmissa erilaisuuden hyväksyminen ja se, että toisten heikkoutena pitämä erilaisuus voi osoittautua voimavaraksi. 

HooCee ja meitsi


Eihän tarinaa sinänsä voida kirjata Andersenin tai kenenkään muunkaan nimiin. En ole perehtynyt sadun juuriin kansansatuna, mutta on ilmeistä, että se on toistuva teema lastenkulttuurissa. Samoihin aikoihin Dumbon kanssa vuonna 1939 ilmestyi ensi kertaa kirjasena Robert L. Mayn tarina Petteri Punakuono -nimisestä porosta, jota kiusataan erikoisesta loistenenästä, kunnes keksitään että nenän loisteessahan joulupukki voi suunnistaa aattona kilttien lasten luo. Jälleen yksi saman stoorin muunnelma. Eikä ruma ankanpoikanen ole suinkaan vain lasten tarina. Etenkin Hollywood rakastaa ankanpoikasia – kiusattuja, rumia ja sorrettuja jotka eräänä päivänä kampaavat tukkansa tai saavat perinnön ja näyttävät kaikille. Samaa stooria kaiuttavat erilaiset tositv-kulttuurin extreme makeover -ohjelmat, joissa ankanpoikasista kuoritaan esiin joutsenia. 

No mutta takaisin Dumboon nyt ja silloin 1941. Alkuperäinen Dumbo on hämmentävä lastenelokuva. Olen huono muistamaan elokuvia, mutta Dumbon monia kohtauksia en unohda koskaan. Muistatteko sen ihanan kohdan, jossa äidistään erotettu Dumbo pääsee näkemään äitinsä – tai ennemminkin tämän vankiristikon takaa ojentuvan kärsän. Awww! Ja en myöskään ikinä unohda vaaleanpunaisia elefantteja marssimassa yötaivaan halki muotoaan muuttaen ja torvia soittaen. Nuo elefantithan ovat elokuvassa sisäistä fokalisaatiota: Dumbon ja tämän hiiri-mentorin humalainen hallusinaatio. Timotei ja Dumbo kyllä riipaisevat leffassa kännit vahingossa ja tietämättään, mutta kohtaus on silti uskalias. Raina ei toimi ainakaan päihdevalistuksena. Kuka ei haluaisi tripille, jossa näkee vaaleanpunaisia elefantteja??? 



Myös elokuvan sanoma on Disneyn tuon ajan muihin piirroselokuviin nähden vapaampi. Disney yhtiön brändiin kuului viimeistään 30-luvulta alkaen korostaa elokuvia kulttuurina, joka on lapsille hyvästä ja osa näiden kasvatusta. Osana tätä brändityötä filmatisoinnit kääntyivät usein  ammentamaan vanhoista (kansan)satuklassikoista kehystäen näin elokuvat osaksi lastenkirjallisuuden traditiota eikä ainoastaan osaksi populaarikulttuuria. Dumboa edeltänyt Pinocchio (1940) on henkeen ja vereen pedagoginen elokuva, sillä puunuken pyrkimys oikeaksi ihmiseksi hyvän käytöksen avulla on melko suorasukainen allegoria lapsen kasvulle aikuiseksi. Dumbon jälkeen tullut Bambi (1942) puolestaan osoitti porvarillisen ydinperheen löytyvän jo luonnosta. Näihin nähden Dumbo korostaa individualismia: lapsen mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tällaiselle yksilöllisyydelle tarinaa kehystävä rappioromanttinen sirkusmiljöö tarjoaa oivat puitteet. 

Burtonin Dumbon miljöö ja henkilögalleria on ehtaa Burtonia. 1900-luvun alkuun sijoittuva stoori tarjoaa ohjaajalle mahdollisuuden tuotannolle tyypilliseen esteettiseen herkutteluun. Sirkuksen show-tarpeisto, puvustus ja dekadentit sirkustaiteilijat tarjoavat värikylläisen kokonaisuuden, joka piti ainakin tämän katsojan otteessaan. Burtonin sirkusmaailma oli lapsiyleisölle soveliaasti iloinen ja lämmin, mutta sisälsi myös synkkiä sävyjä. 

Uudessa Dumbossa eläinhahmojen antropomorfausta on hiukan himmattu, sillä tässä leffassa eläimet eivät puhu ja näiden mielet jäävät siinä mielessä tavoittamattomiksi. Tässä versiossa keskiöön nousevatkin sirkuksen ihmiset: erityisesti sirkuksessa kasvanut sisaruspari. Lapset ovat menettäneet hiljattain äitinsä ja elokuvan alussa isä palaa sirkukseen sodasta toisen kätensä menettäneenä. Lasten kuollut äiti kulkee mukana kautta tarinan ja äidin ja lapsen suhdetta peilataan kauniisti Dumbon ja tämän äidin suhteen kautta. Dumbo erotetaan julmasti äidistään ja pienen elefantin ilmeinen kaipuu äidin luokse tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä myös omaa menetystään ja tietenkin lapsikatsojalle mahdollisuuden reflektoida äidin ja lapsen suhteen erityisyyttä.



En ole nähnyt vanhaa Dumboa vuosikausiin, mutta muistikuvieni mukaan uudessa Dumbossa eläinsuojelullinen eetos on vahvempi. Elokuvan sanoma onkin, että villieläinten käyttö ihmisten viihteenä on julmaa ja että eläimiä tulee kohdella kunnioittavasti. Kyllähän tätä löytyy jo alkuperäisestä ja samankaltaiset tunteikkaat tarinat inhimillistetyistä eläinyksilöistä ihmisen kaltoinkohtelun kurimuksessa ovat tuttuja jo 1800-luvulta. Onhan se aika surullista, että tällainen aihe on ajankohtainen vielä 2010-luvullakin. 

Uudessa Dumbossa oli myös mehevää rahavallan ja kaikki muut arvot alleen nielaisevan ahneuden kritiikkiä. Dumbon kotisirkus päätyy tässä leffassa suuremman luokan viihdebisnesmogulin kynsiin ja lopputulos on, että vanhat sirkuslaiset irtisanotaan ja vain kassamagneetti Dumbo saa jäädä. Leffan pahis onnistuu melkein pistämään Dumbon mutsinkin lihoiksi, kun äidinkaipuu uhkaa norsustaran harjoituksia. Viihdeteollisuuden kritiikki on elokuvassa ilmeistä ja olisikin mielenkiintoista tietää, missä määrin historialliseen sirkusmaailmaan etäännytetty kritiikki on allegoria Ameriikanmaan elokuvabisneksestä. 

Elokuvassa aikatasoilla hiukan leikiteltiinkin. Perheen keksijänurasta haaveileva tytär ihaili jossain kohdassa tulevaisuutta kuvittelevia kömpelöitä robotteja kihartamassa robottihiuksiaan ja helpottamassa elämäänsä robottikodinkoneillaan. Siinähän olimme me nykyihmiset hassuina toteen käyneinen ennustuksina. Elokuvan lopussa leikitellään metatasoilla, kun Dumbon lentoa ihaillaan alkeellisen elokuvalaitteiston avulla. 

Elokuva sisälsi paljon alluusioita alkuperäiseen Dumboon. Alkuperäisen leffan Timotei-hiiri ei saa tässä kummoistakaan roolia, mutta vilahtaa parti kertaa häkissä punaiseen paraatipukuun pukeutuneena. Elokuvahistorian unohtumattomin hallusinaatiokohtaus on puolestaan toteutettu kekseliäästi siten, ettei alkoholia käytetä eikä animaatioelefantteja vahingoiteta. Jo sen kohtauksen takia kannattaa käydä tsekkaamaassa Dumbo vuosimallia 2019. 

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Kolme muskettisoturia joita onkin oikeasti neljä. Lukulaifiii goes sarjakuva



Myöhempien matematiikanopintojensa aikana kolme muskettisoturia ymmärsivät, että itseasiassa heitä olikin neljä! Minä, yks, kaks, kolme, laski Porthos hämmentyneenä. Jos yksi on kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuinka moni on neljän puolesta, ynnäili puolestaan d’Artagnan.



Alexander Dumas'n Kolme muskettisoturia (1844) oli tyttöikäisenä mielikirjojani. Oikeastaan kaikki meidän perheen naiset fanittivat muskettisotureita. Kaikilla oli joku fiction crush johonkin soturiin. Isosisko oli ihan selvästi rakastunut surumielisyyteen taipuvaiseen Athokseen kun taas äiti diggasi eniten hengellistä ja henkevää Aramista. Itse tykkäsin nuorimmasta eli d'Artagnaanista. Sarjassamme omituiset sukurasitteet...

Itseäni kuitenkin aina harmitti, että miten sen kirjan nimi voi olla Kolme muskettisoturia, kun niitä nyt jumankauta on neljä. Tästä ärsytyksestä syntyi tämä sarjakuva. Joskus klassikot on hyvä laittaa uusiksi sarjakuvittelemalla. 

torstai 21. maaliskuuta 2019

Surulliset jäähyväiset Teos & Tulenkantajat kirjakaupalle

Maaliskuun viimeinen päivä on surullinen päivä. Silloin sulkee ovensa yksi Tampereen omaleimaisimmista kirjakaupoista Tulenkantajien kirjakauppa – tunnettu myös nimellä Teos & Tulenkantajat. Meidän vakkarien suissa nimitys kuuluu ”kauppa”. ”Mennäänkö tänään kaupalle”, ”tänhän vois järjestää kaupalla”, ”pipa päässä nääs kaupan edessä sijaitsevan rotvallin reunalla” – tuttuja lauseita meidän tamperelaisten kirjallisuudenystävien puheenparressa.


Tuore otos alkuperäisen Tulenkantajat nro1:n nuorehkommasta ja vanhahkommasta isännästä eli Ville ja Erkki ja taustalla nykyisen kaupan surullisesti tyhjenevät hyllyt. Kuva Juho Hakkarainen. 

Tulenkantajien kirjakaupalla on monivaiheinen ja kunniakas historia, joka piirtyy tulikirjaimin tamperelaiseen kulttuurihistoriaan. Kauppa sai alkunsa vuonna 2009 runokauppa Kattilana, semmoisena kiehuvan kihisevänä kuin Kirsi Kunnaksen ”Kattila ja perunat” runon kattila, joka sanainmahdista sähisee, rähisee ja nostaa hattua: pshiih! Tämän keitoksen pääkokkina hääräsi tamperelainen kirjailija, kustantaja ja kirjallinen renesanssimies Erkki Kiviniemi, joka on sittemmin toiminut myös kaupan myöhempien vaiheiden aktiivina. 

Runokauppa on bisnesideana nykymaailmassa (ja jo silloin) ihan kamikazea, mutta niinpä vain semmoinen Tampereelle saatiin. Mistä ihmeestä lähti idea moiseen? Tätä piti kysyä Erkki Kiviniemeltä itseltään. Tällaisen vastauksen sain:

Erkki: Runokauppa Kattilan perustaminen tuli ihan intuitiivisesti. Sanasato-Koppelon vierestä lähti tuolloin pesula ja pohdittuani sen vuokraamista ja väliseinien purkua näin yöllä unessa Sanan Runokauppa. Kerroin sitten unen Kirsi Kunnaalle, joka oli sitä mieltä, että minun on perustettava Runokauppa. Uni velvoittaa. No, siitä se lähti, ja kolme vuotta pyrittiin pysymään pystyssä pelkällä runomyynnillä. Juuri ja juuri se onnistuikin. 

Eli mitä ilmeisimmin korkeammat voimat olivat asialla! Tätä olenkin aina epäillyt. 


Meikäläinen ynnä Erkki. Kuva Hannu Peltonen.

Kattila uudistui vuonna 2012 Tulenkantajien kirjakaupaksi, kun mukaan tuli Savukeidas-kustantamon jäntevä ruumiillistuma Ville Hytönen. Tulenkantajien kirjakauppa Hämeenpuistossa muodostui jo tässä vaiheessa siksi paikaksi, jossa kaikkein kiinnostavin runouden ja vähälevikkisen kirjallisuuden ympärillä tapahtuva ilmiintyi. Siellä käytiin näkemässä, näyttäytymässä ja bondaamassa ja sieltä sai varmimmin ostaa kaikkea sitä, mistä Suomalaisessa kirjakaupassa ei oltu kuultukaan. 


2016 Teos-kustantamo osti Tulenkantajat ja kaupasta tuli Teoksen kauppa. Alkuun muutos hirvitti – nytkö saamme kaupan, jossa myydään vaan Teoksen kirjoja ja mennään muutenkin raha edellä. Huolet osoittautuivat turhiksi. Kaupalta on saanut kaikkea kirjallisuutta mitä mielikuvitella saattaa ja etenkin runohyllyt ovat aina pursunneet runsaina ja houkuttelevina siinä missä kilpailevissa yrityksissä runo-osasto tarkoittaa paria Tommy Tabermannia ja jotain höyhenen kevyttä mietelausevihkosta. Tulenkantajien tarjonta on aina ollut taiten valittua. 

Upeaa Tulenkantajien kirjakaupassa on aina ollut sen rikas tapahtumatarjonta. Kauppaa ei ole syyttä nimitetty tamperelaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Sinne tullaan viihtymään, nauttimaan, oppimaan ja sosialiseeraamaan. Tosin ei ainakaan meikäläisen olohuoneessa ole ikinä tuollaista meininkiä – olisikin. Näiden vuosien ajan olen saanut nauttia lukemattomista runotilaisuuksista, paneeleista, haastatteluista, keskusteluista ja julkkareista kaupalla. Ja paikalla olen ollut vain murto-osassa tapahtumissa, sillä kaupalla on vuosien mittaan tapahtunut PALJON. 

Itse olen saanut olla mukana kaupan ohjelmassa myös esiintyjäpuolella. Muutaman kerran olen toiminut haastattelijana ja erityisesti mieleen jää ihana ja aktiivinen Tulenkantajien kirjapiirimme, joka on viime aikoina kokoontunut uskollisesti kuukausittain Teoksen kirjauutuuksien äärellä. Mukana piirissä ovat olleet osaava vetäjämme Sisko-Tuulikki, säkenöivä Kikka, tarinaa pursuava Mikko, mielipiteillään hätkähdyttävä Sakari ja viimeisimpänä sujuvasanainen Pasi. Ja tämä sekalainen sakki on saanut vieraakseen vaikka ketä ihania kirjailijoita. On ollut hienoa keskustella rauhassa ja ajan kanssa aina yhdestä teoksesta kerrallaan ja konsepti on ollut kirjailijoillekin mieleinen. Verrattuna vaikkapa kirjamessujen hälyyn on reilu tunti perehtynyttä keskustelua teoksen maailmoista, kielestä, teemasta ja henkilöhahmoista rentouttava syväsukellus tavanomaisten pintaraapaisujen sijaan. 

Tässä kuvassa piiriläiset Kikka, Maria ja Sisko-Tuulikki kuulevat härkäpapujen rapisevan


Hauskimpina hetkinä kirjapiiristä ovat jääneet mieleen ne kerrat, kun on oltu kunnolla eri mieltä ja keskustelijoiden välillä on kipinöinyt. Esimerkiksi silloin, kun meillä oli vieraana Aleksanteri Kovalainen hurjan Kansallinen herätys -romaaninsa kanssa. Huippukivaa on ollut myös silloin, kun teoksesta on yhdessä ruotien löytynyt asioita, jotka omassa luennassa olivat jääneet piiloon. Näin minulle kävi esimerkiksi kuunnellessani Mari Möröä tämän kertoessa Hajavalo -romaanista tai kun saimme vieraaksemme viisaan Sara Ehnholm Hielmin tai kun sain kuulla Ossi Nymanin ajatuksia. Joskus tunnelma vaan on ollut niin kiva ja rento, että kerta jäi mieleen yksinkertaisesti siitä. Tällaisia kertoja ovat olleet esimerkiksi Mika Rättön ja J. P. Pulkkisen vierailut. Mieleenpainuva oli myös maanmainio keskustelumme Anu Kaajan romaanista Leda. Silloin kirjailija itse ei päässyt paikalle, mutta istunnon päätteeksi paljastui, että yleisössä oli koko ajan istunut salaisena agenttina kirjailijattaren äiti. 

Tärkeintä kaupalla olleet ihmiset. Kaupalta on tarttunut mukaan monia ystäviä ja tuttavia. Olen esimerkiksi tutustunut Peltos-Hannuun, jonka valokuvaajan taidot rikastuttavat tamperelaista kirjallisuuselämää (ja osin myös tätä blogausta). Olen tutustunut Tiais-Ullaan, jonka kirjallinen sivistys ja lukutahti suorastaan hämmästyttää. Kaupan kivoihin vakkareihin kuuluvat myös Harsus-Sari ja Poutas-Tiina ja vaikka ketkä muut ja tieteinkin liuta reilun kaupan lähikirjailijoita. Kirjakaupalta löytyi myös yllättäen jo eläköitynyt lukion äikänopeni, joka on istunut monissa kirjapiirin tapaamisissa. On ollut ilo tutustua Erkkiin, joka on edelleen Teoksen omistusaikana hoitanut ansiokkaasti kaupan ohjelmapuolta. Myös kaupalla silloin tällöin piipahdellut Teoksen porukka on huisin kivaa ja kulttuuritahtoista jengiä. 


Hytönen sekä lähirunoilija Vesa Etelämäki. Huomatkaa kuinka kuvassa runoilija kantaa olallaan oranssina leimuavaa soihtua. Toivoa antava kuva! 

Kaupan todellinen sielu ovat tietenkin sen myyjät. Elina Lätti ja Juho Hakkarainen ovat molemmat asiantuntevia ja osaavia kirjakauppiaita ja vieläpä taitavia runoilijoita molemmat. Tulenkantajien kaupassa kun kaikenmoinen lahjakkuus kasaantuu. 


Elina ja Juho. <3 Kuva Hannu Peltonen

Juho Hakkarainen on ollut mukana kaupan toiminnassa vuodesta 2012 ja erittäin vähäisellä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkailulla sain häneltä tiristettyä vastauksia muutamiin haastattelukysymyksiini. 

Maria: Hyvä herra Hakkarainen: miten päädyitte kaupalle töihin ja millainen työpaikka se on ollut? 

Libristi Hakkarainen: Pestautuessani kaupalle töihin olin vastavalmistunut ja kohtamasentunut filosofian maisteri ja jotain tartti tehdä. Työhaastattelu tehtiin jossakin tamperelaisessa ravintolassa pikkutunneilla ja ymmärsin sen olleen työhaastattelu vasta jälkikäteen. Töissä kapteeni Hytönen keksi minulle mielikuvituksellisia tehtäviä, kuten sarjakuvahahmona toimiminen, mutta sain siinä sivussa myös myydä kirjoja. Kauppa seilaili omia vaihtoehtoisia reittejään ja minä tein eri pituisia pätkiä milloin mitäkin ja ihmettelin eriskummallista meininkiä, kunnes jossakin vaiheessa lakkasin ihmettelemästä. Hankin jollakin konstilla libristin paperit ja Teoksen ostettua kirjakaupan ylenin myymäläpäälliköksi. Kauppa merkitsi minulle paljon. Työpaikkana se oli varsin hulppea ja fantastinen, usein myös kaoottinen ja hektinen, etenkin aiempina vuosina, jolloin oli runsaasti vauhdikkaita jatkoja ja monenlaisia yllätyksiä jatkuvasti. Siltä osin tilanne rauhoittui viimeisinä vuosina täysin, kun en tietenkään ankarana myymäläpäällikkönä minkäänlaista juhlimista voinut suvaita alkuunkaan.”

Maria: Mikä teidän vinkkelistänne on erottanut kaupan kaikista muista kirjakaupoista? Mikä tässä on ollut erityistä? 

Libristi Hakkarainen: Kodikkuus, mielenkiintoinen kirjavalikoima, hyvä ja venkoilematon palvelu, erityislaaja runovalikoima. Se ettei kaupata Kafkan Oikeusjutun kylkeen muistitikkua vaan Robert Walserin Konttoristia. Monet asiakkaat kokivat kirjakaupan omakseen, ja se oli tietysti kiva kuulla ja se kannusti kehittämään toimintaa. Ydinhommaa oli runsas tapahtumatarjonta, joka alkoi jo Kattilan aikoina ja laajeni entisestään vuosien varrella. Kiviniemen Erkki jatkoi Teoksen aikanakin mainiona ja pidettynä tapahtumaisäntänä ja kirjallisia iltoja oli runsaasti. Keskustelu niissä oli vireää ja tapahtumissa viihtyivät niin yleisö kuin esiintyjätkin. Kyllä sitä jää kaipaamaan, mutta hienoa, että sai olla tuonkin aikaa mukana. Kiitollisna eteenpäin siis. 

Maria: Minkälaisista ihmisistä Tulenkantajien asiakaskunta koostuu? Haluaisitteko raottaa salaisuuksien verhoa ja kertoa joitakin tarinoita asiakkaista?  

Libristi Hakkarainen: Tulenkantajien asiakaskunta koostui maailman parhaista ihmisistä. Tapasin työssäni niin monenlaisia hahmoja, ettei minun tarvitse loppuelämäni aikana tavata enää ketään. Saan noista hahmoista monta novellikokoelmaa kirjoitettua. Säästetään siis tarinat niihin.

Maria: Millä mielin kaupan lopettamispäätös on otettu vastaan? 

Libristi Hakkarainen: Minulle on voivoteltu tasaisesti tammikuusta lähtien. Itkettykin on.  

Itketty on täälläkin, mutta ei auta. Kaupan lopettamiseen on syynä liikevaihdon tappiollisuus, kuten Teoksen toimitusjohtaja Niina Paavolainen kertoo Aamulehden lopettamisesta kertovassa uutisoinnissa 11.1.2019. Vaikka kaupassa hyörii väkeä erityisesti tapahtumissa, kirjat eivät käy kaupaksi. Tässä ainakin allekirjoittanut tuntee piston syyllisyyslihaksessaan. Mitä jos olisin shoppaillut enemmän kirjoja? Olisiko meillä silloin vielä koko Tampereen rakas olohuone? Pistelevä ajatus kertakaikkiaan. 




Kuka sitten kantaa Tamperelaisen kirjallisuuselämän Tulisoihtua tulevaisuudessa? Näillä näkymin ei kukaan tarkoittaen, ettei kauppa sellaisenaan jatka. Se on kamalaa! Mutta emme vaivu epätoivoon. Soihdut tanassa kohti uusia kirjaseikkailuja. Kyllä tamperelaiset kirjallisuudenystävät löytävät muita foorumeita, joilla tavata viivähtämään kirjallisuuden ihmeen äärelle. Mitä kaikkea kivaa odottaa tulevaisuudessa, sitä ei tiedä (Kiviniemen) Erkkikään.

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle, sen puuhamiehille ja -naisille ja Teokselle kaikista näistä vuosista. Tulenkantajien kirjakauppa 2012-1019 never forget! <3

Ps. Juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan kannattaa perehtyä teokseen Nykyaikaa etsimässä - Tarinoita kirjakauppa Tulenkantajista (2015), jos tämän harvinaisuuden onnistuu käsiinsä saamaan. Sieltä löytää monia mainoita tarinoita kaupan historiasta. Tarvetta olisi myös päivitetylle versiolle. Kuka ryhtyisi puuhaan? 


Lähikirjailijoita jutulla


Näin hauskaa voi olla vain kirjakaupassa.


Montakohan kertaa on tuo uskollinen ratsuni ollutkaan parkkeerattuna kaupan eteen.

Tulenkantajien vierailijoiden nimmarit. Tämä ovi pitäisi museoida. Vapriikki hoi!

Kuva vanhalta kaupalta: Olli-Pekka Tennilä esiintyy ja Ulla Tiainen kuuntelee. Kuvaaja Petri Tonteri. Kuva löytyi Ulla Tiaisen koneen uumenista. 

Kuva vanhalta kaupalta. Tennilä ja Hytönen. Kuvaaja Ulla Tiainen. 



keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Sanat suissamme, päissämme ja välillämme. Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon kuvakirja ”Kerro minulle kaunis sana”

Kuulutko sinäkin SHSN:iin – sanaherkkiin sananautiskelijoihin? Minä kuulun ja tiedän monien muidenkin kuuluvan. Me SHSN-syndroomaiset rakastamme sanoja. Me makustelemme, natustelemme, nautiskelemme sanapuuroa, sanajätskiä ja sanamansikkahilloa, pyörittelemme sanoja korviemme välissä ja kun löydämme uuden sanan saattaa se jäädä soimaan pään syviin onkaloihin samaan tapaan kuin tarttuva sävelmä. Sitten taas jotkut sanat särähtävät meidän SHSN:läisten päässä ikävästi, raapivat korvakäytävät naarmuille ja pistelevät aivopoimuihin ikäviä sanareikiä. 

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon tuoreen kuvakirjan ”Kerro minulle kaunis sana” päähenkilö Jaakko kutsutaan ehdottomasti mukaan, kunhan tässä joskus aloitan anonyymien sanaherkkien sananautiskelijoiden tukiryhmätapaamiset.



Kuvakirja käynnistyy tuskantäyteiseltä aukeamalta, jonka oikeanpuoleisella sivulla teoksen minäkertoja pitelee kaksin käsin päätään ja pelkää sen pian poksahtavan kodissaan lentelevien rumien sanojen takia. Ja toden totta jo Pertamon ruskeasävyinen kuvitus kuvituksen etualalla kärvistelevän pojan takana näyttää, että ilma on täynnä sakeaa sanasumua: puolikkaita ja murtuneita kirjaimia, jotka lentelevät ilmassa kuin kärpäset. 

Rumien sanojen lähteeksi paljastuvat isä ja äiti, joilta rumia sanoja pääsee tämän tästä: ”idiootti, älä, vika, lopeta, jääkausi, surkea, kriisi, kurkku”. Oikeita sanakammotuksia sanoisin eikä ole vaikea eläytyä päähenkilön kärsimyksiin. Kuvan tasollakin kodin ilmapiiri on kaukana harmonisen onnellisesta. Tekstikerronnan rumat sanat roikkuvat kuvituksen piikikkäistä kaktuksista, joita rumien sanojen täyttämä koti pursuaa. Taustalla isä ja äiti erottuvat vain toisistaan poiskääntyneinä vihaisina varjoina. 



Jaakko ei kuitenkaan jää rumien sanojen piikikkääseen kaktuspuistoon suremaan kurjaa kohtaloaan, vaan nappaa kainaloonsa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee ulos keräämään lippaaseen kauniita sanoja. Kauniin sanan määritelmä osoittautuu olevan kuulijan korvassa. Kuuraviiksinen pallonpotkija tokaisee hetken mietittyään ”arsenal” kun taas kaupantädiltä kysyttynä kaunein sana on ”kevytviili”. Ja toden totta, näin makustellen hienoja sanoja molemmat!



Kirsti Kurosen oivaltava teksti johdattaa lukijan miettimään sanojen kauneutta ja rumuutta puhtain korvakäytävin. Onko sanan kauneus tai rumuus kytköksissä sen äänteelliseen asuun vaiko sen merkitykseen? Voiko sanoja oikeastaan tarkastella puhtaasti esteettisinä entiteetteinä irrallaan siitä, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä niitä käytetään? 

Äänteellisen tason voimaa ei pidä vähätellä. Väitetään, että suomen lause ”aja hiljaa sillalla” olisi menestynyt Pariisin maailmannäyttelyn 1900 kaunein lause -kilpailussa. Tässä kyse lie ollut puhtaasti lauseen äänteellisestä viehätyksestä. Äänteellisesti ”kevytviili” on lähellä tätä iki-ihanaa lausetta arkisesta merkityksestään huolimatta. 

Entä muistatteko, kun Ismo Alanko lauloi ”Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana”. Onhan se niinkin. Äänteellisesti ”rakkaus” tai ”arsenal” ovat karmivia tärykalvonkäristäjähirviöitä. Tämän tietää Jaakkokin, mutta hänellä riittää suvaitsevaisuutta kelpuuttaa kauniiden sanojan sanalippaaseensa myös omiin sananystyröihin sopimattomia sanoja: ”Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan”. 

Kurosen ja Pertamon kuvakirjan todellisuudessa abstraktit sanat sekoittuvat materiaaliseen maailmaan kiehtovasti. Sanat muuttuvat näkyviksi sinkoillessaan kuvituksissa puhujiensa suista. Kuvan ja sanan usein erillään pysyvät tasot kietoutuvat tässä kuvakirjassa ihanasti yhteen toinen toistaan tukien. Sanat purkautuva kuvissa kirjaimiksi ja kirjaimet kertyvät jälleen verbaalisessa kerronnassa sanoiksi ja lauseiksi. Kerro minulle kaunis sana onkin kiehtova johdatus kielen monimuotoiseen luonteeseen. Kieli on kirjoitettuja kirjaimia, lausuttuja äänteitä, kirjainnippuja, äännerykelmiä, sanasotkuja. Kieli on ihmisen kognition keskeisiä alueita ja kytköksissä myös havaintoon: onko puhdas havainto edes mahdollinen ilman kieltä? Ainakaan yhdenkään havainnon välittäminen kielen ulkopuolella ei ole mahdollista ja siksi onkin kielifilosofisesti ajatellen osuvaa kuvata kieli tämän kuvakirjan tapaan todellisuuteemme vääjäämättä limittyväksi. 



Tässä kielifilosofisessa kuvakirjassa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää monen ikäisille lukijoille. Parasta kirjassa on kuitenkin lopulta tunne. Jaakon lönnrotmainen keräysmatka päättyy onnellisesti kotiin mojovan sanasaaliin kera. Huolestuneet vanhemmat toivottavat pienen karkulaisen huojentuneina kotiin eikä kotona näy enää kaktuksia ja rumia sanasaasteita päästeleviä aikuisia. Lippaan sisältö levittäytyy kotia koristamaan: ”Lumihiutale hakeutuu äidin hiuksiin ja Arsenal isän taskuun. Kiitos löytää tiensä eteisen lamppuun. Kevytviili noruu olohuoneeseen ja valuu maljakkoon”. Lippaan pohjalle jää kaikista sanoista kaunein nautittavaksi huomenna ja ylihuomenna. Lue kirja niin tiedät mikä. Entä minkä sanan sinä tarjoaisit Jaakon lippaaseen? Itse harkitsen mullisaukkoa. Olen oppinut sen Seitsemästä veljeksestä ja se on minusta ihan mahtava sana. <3 

tiistai 26. helmikuuta 2019

Muumilaakso – analyysia ja vähän hemulointia uuden animaatiosarjan äärellä

En ole itse 80-luvun lapsena Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan kasvatti. Seitsemän vuotta nuoremman pikkusiskon kautta sekin sarja tuli kyllä tuskastuttavan tutuksi. Jonkinlaiseen suomalaiskansalliseen kultasuoneen tuo lempeän pastellinen animaatiosarja aikanaan iski, sillä keskuudessamme elää kokonainen sukupolvi animaatiomuumien kasvattamia kansalaisia. Jossakin vaiheessa opettajanuraani nuo 90-luvun muumilapset pelmahtivat opiskelemaan kirjallisuuttakin ja muumitutkimustakin tehneenä pyörittelin järkyttyneenä silmiäni, kun ne mokomat luulivat Aliisan ja noidan olevan Tove Janssonin luomia hahmoja. 

Sittemmin vähän viisastuneena en enää pyörittele silmiäni sukupolvimuumeille. Ilmiö on alkanut ainutlaatuisuudessaan kiehtoa. Ehkäpä perustan vielä jonkin tutkimusryhmän yhteiskunta- ja kirjallisuustieteilijöitä koettelemaan sukupolviteorioita muumiaineistoihin. 

Joka tapauksessa edellisen animaatiosarjan (joka ei muuten ollut ensimmäinen laatuaan) voimakasta sukupolvitaustaa vasten ei ole ihme, että myös uusi kansainvälinen suurtuotanto ”Muumilaakso” on kohahduttanut ja keskusteluttanut mediassa jo pitkään ennen ensimmäisen jakson juhlallista ensi-iltaa. Jos et elele tynnyrissä et ole voinut välttyä tiedolta siitä, että muumit tulevat – oletko valmis. Ja sitä paitsi muumit maailmalla, muumit mainittu, torilla tavataan!

Noh, anteeksi ironiani. Ironia ja sarkasmi ei ole terveellistä – katsotaan vaikka Näkymätön lapsi -novellikokoelman nimikkohenkilön Ninnin kohtaloa. Hänhän muuttui näkymättömäksi nimenomaan tätinsä myrkylliselle ironialle altistuttuaan. Kamala kohtalo. Aikuisten oikeasti olen iloinen ja onnellinen, että muumit elävät niin voimakkaana nykykulttuurissa ja että suomalainen lastenkirjallisuus onnistuu tuottamaan näin vahvan kansainvälisen brändin. Ja että lastenkulttuuri Suomessa kiinnostaa ja puhuttaa. Ja hei että maanantai-iltana prime-timena ruudun täyttävät Tove Janssonin rakkaat ja ihanat muumihahmot. Wau!

Kuva on uuden sarjan tunnarikuva ja se löytyy Ylen sivuilta osoitteesta https://yle.fi/aihe/muumilaakso.  

Pakkohan uudesta sarjasta oli blogatakin näin tuoreeltaan. Muumitutkijan hatun alta tekisi tietenkin mieli lukea sarjan ensimmäistä jaksoa suhteessa Janssonin muumiversumiin: romaaneihin, kuvakirjoihin ja sarjakuviin eli niihin Oikeisiin, Alkuperäisiin, Autenttisiin muumeihin. Voitte varmaan kuvitella tuikean hemulimaisen muumitutkijan, joka täällä heristelee uhkaavasti sormeaan tohtorinhattunsa alta ja lausuu kuivan narisevalla äänellä, että: ”kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kyllä ei ollut juonta, dialogia, hahmoja ja miljöötä kopioitu uskollisesti Janssonin tuotannosta”. Eikä kyllä oltukaan. Vaan plääh – tänään en jaksa hemuloida. Ei Janssonin maailman täsmällinen toisintaminen ole ollut sarjan tekijöiden tavoite ja miksi sen pitäisikään olla. Alkuperäiset upeat muumit meillä jo on ja jälkeentulevat tehkööt uudellenkirjoituksia sen kun taitavat – niinhän kaikille koville klassikoille käy. 

Aloitetaan uuden sarjan ensimmäisen jakson hahmoista. Valistunut arvioni on: ihan jees vaikka muumien silmien katoaminen kaikkeen valkoisuuteensa silmien sulkeutuessa ärsytti. Muumien animointi ei kaikkiaan ole helpointa hommaa. Koko muumien fysiikka on nimittäin oikeastaan liikettä ja kolmiulotteista olemista uhmaavaa. 

Muumit ovat hahmoina käyneet läpi oman muumievoluutionsa jo Janssonin tussikynän alla. Alkumuumit olivat pitkäkuonoisia, hoikempia ja peikkomaisempia kuin myöhemmin pyöristyneet virtahepomaiset olennot. Myöhemmissä representaatioissa muumeja on usein vielä pyöristetty entisestään – söpöiksi ja lapsenomaiseksi. Kaikessa pyöreydessään ja isokuonoisuudessaan muumien liike on hankalaa. Kokeilkaa itse elää ihmismäistä pystyelämää jättimäisen kuonoulokkeen kanssa. Muumeilla täytyy olla rautaiset keskivartalokorsetit, etteivät ne raukat tuiskahda kuononsa painon vetäminä nokalleen. Muumien raajatkin ovat todellisuutta uhmaavan lyhyet. Niiden on hankala koskettaa omaa kuononpäätään – varmasti hankalaa räkätaudin yllättäessä, kun pitäisi niistää. Koita nyt sitten animoida tuollaisia olentoja.

Muumien mahdottomassa fysiikassa animaattorin kannalta hankalinta on varmaankin muumien suun puute tai sen sijaitseminen näkymättömissä kuonon alla. Tämä pelkistää hahmojen tunnekieltä, sillä muumien ilmerepertoaari on rajattu. Jansson ratkaisee romaaniensa kuvituksissa tämän ongelman usein satsaamalla kuvan ja sanan yhteispeliin, sekä miljööseen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, viivaan ja valon ja varjon vaihteluihin liittyviin kuvallisiin signaaleihin. Näiden hienovaraisten merkkien kautta tunteita voi välittää myös rajallisella ilmerepertoaarilla.  

Janssonkin kyllä tiedostaa hahmojensa koomisen mahdottomuuden – erityisesti tämä käy ilmi sarjakuvissa, joissa muumien kehoilla leikitellään (esim. kumartunutta peikkoa luullaan valtavaksi sieneksi). Jossakin sarjakuvassa muistelen muumien suun hankalalle sijainnille naureskeltavan, kun Niiskuneiti saa kasvoilleen trendikkään meikin, jossa huulet maalataan kuonon päähän. Mutta ei minun suuni ole siellä, valitteli Niiskuneiti. Muistaako joku missä sarjiksessa tämä oli? 

Uudessa animaatiossa muumihahmojen ulkonäkö on ihan kiva ja elekielikin saatu ilmeikkääksi. Suutkin vilahtavat näkyviin aina välillä. Omaan makuuni muumit olivat hiukan liian sööttejä ja pyöreämuotoisia, mutta on muumiruumiisiin haettu reipasta uutta komiikkaakin. Olin pudota sohvalta, kun heti jakson alussa perheen herätessä kesken talviunten Pappa raaputtaa unisena takalistoaan. ”Ei muumit raavi pyllyä”, huusin tuohtuneena puolisolleni, joka taas totesi lakonisesti: ”Muumitutkijan ensimmäinen kommentti”. Pyh. Minusta se oli ihan tärkeä ja aiheellinen huomio. 

*HUOM: JUONIPALJASTUKSIA*

Sarjan ensimmäisessä jaksossa vielä nukkuvan muumiperheen luokse vierailulle saapuu Mymmeli monipäisen lapsikatraansa kera. Monilapsinen Mymmeli on jo Janssonin romaanihenkilönä ihastuttava. Siinä missä vaikka joku Väinö Linna kuvaisi isättömiä lapsia maailmaan putkauttelevan Mymmelin löyhämoraalisuudessaan ja köyhyydessään traagiseksi naishahmoksi, on Janssonin Mymmeli iloinen ja omanarvontuntoinen hahmo. Niin uuden sarjan ekassa jaksossakin, jossa Mymmeli tosin tuntuu kaikkien äitien tavoin tarvitsevan hiukan omaa aikaa meluisan jälkikasvunsa kanssa. Nykyajan paheksutun lattemamman tavoin Mymmeli ottaa mielellään drinksun ja rennosti – harmillista kyllä muumiperheen rauhan kustannuksella. 

Muumiperhe on kuuluisa vieraanvaraisuudestaan eikä muumitaloa lukita yöksi. Niinhän laulaa hoilotettiin jo sen edellisen animaatiosarjan tunnarissa. Tässä sarjan ensijaksossa muumien vieraanvaraisuus ja ystävällisyys on yllättävää kyllä muuttunut pakkopaidaksi ja periaatteeksi, josta muumit yrittävät viekkaudella ja vääryydellä pyristellä irti. Koska Mymmeli on sanonut lähtevänsä juhannuksena, yrittää perhe lavastaa juhannuksen hyytävän talven keskelle. Juoni melkein onnistuu, mutta neuvokas ja rempseä Pikku Myy paljastaa muumien ketkuilut hälyttämällä valejuhannuskokkoa sammuttamaan sammutushemulin. 

Muutoinkin hahmot ovat jakson mittaan yllättävän konfliktihakuisia. Erityisesti Pikku Myyn ja Muumipeikon egot ovat rajusti törmäyskurssilla. Kasvukipujensa kanssa sinnittelevä teini-muumi ei arvosta kotinsa vallannutta lapsijoukkoa ja etenkään kaikkialla kuuluvaa ja näkyvää Myytä. Muumipeikko jopa lähtee näyttävästi ovet paukkuen kotoa ja rakentaa itselleen talon, mutta eikös uusi ärsyttävä sisarus löydä tiensä sinnekin. Lopulta toki sopu löytyy ja vihamiehet ystävystyvät. Myy jää muumitaloon asumaan Mymmelin muun perheen jo poistuttua kuvioista. 

Eniten suhteessa Janssonin muumeihin ja Muumilaakson tarinoita -sarjan muumeihin verrattuna itseäni hätkähdytti uuden sarjan tempo ja huumorin fyysisyys. Jaksossa hallitsevin huumorin muoto oli pieniin lapsiin vetoava koominen slapstick, jossa huumori on fyysisesti merkittyä ja aina jotakuta sattuu. Hahmot kierivät, kaatuvat, poukkoilevat, heitä hinataan kattoon ja suljetaan väkivalloin maalipurkkiin ja mukana on jopa nopeatempoinen takaa-ajokohtaus Muumipeikon ja Myyn välillä. Slapstick-komiikka on vanhojen mykkäkomedioiden leipälaji ja lastenkulttuurissa tuttu lukuisista animaatioista. Klassisia lasten slapstick-esimerkkejä ovat hahmoparit kuten Tom ja Jerry tai Kelju K. Kojootti ja maantiekiitäjä, joiden välillä väkivaltainen kouhkaaminen ja loputon takaa-ajo jatkuvat ikuisesti ja näiden hahmojen kehot ovat ainaisen elastisia toipuen vaikka alasimen putoamisesta päähän. Tällaista kohellusta oli etenkin Muumipeikon ja Pikkumyyn ja muiden Mymmelin lasten välillä paljon. Hauskaa, mutta jos nyt oikein hemuloimaan ryhtyisin, sanoisin, että ei ihan Janssonin hengen mukaista. Mutta en ryhdy. 


Yllä olevat kaksi kuvaa meikäläisen muumienkatselusta. Sori tahaton MacBook Air -mainos. :D Näistä kohtauksista näkee hyvin slapstick-komiikan, josta yllä kirjoitin. Ensimmäisessä kuvassa matsaavat Peikko ja Myy, alemmassa Pappa on hätää kärsimässä villin lapsilauman uhrina. Kuvat jaksosta, joka on nähtävissä Yle-Areenassa osoitteessa: https://areena.yle.fi/1-4265502

Pikku Myy on Janssonilla arkkityyppinen ja muuttumaton lapsi. Myy ja Nuuskamuikkunen ovat ehkä kaikista muumihahmoista tunnistettavimpia siinä määrin, että on tavallista verrata ihmisiä näihin hahmoihin. Nuuskamuikkunen on hahmo, joka on itsenäinen ja yksinäinen sitoutumiskammoinen mulkero ja Pikku Myy taas reipas, räväkkä, lapsenomainen ja pippurinen tyyppi. Muikkusta ei ekassa jaksossa vielä tavattu, joskin jakson lopussa hänet mainitaan. Myy oli sen sijaan tämän ekan jakson keskushahmo. 

Olin jakson nähtyäni hiukan häkeltynyt Myyn hahmosta. Myyn hahmo on hetkittäin suorastaan demoninen. Kerran hänen kovan pintansa alta kuitenkin paljastettiin häivähdys tunnetta. On ilmeisesti tarkoitus, että Myyn hahmoa lähdetään sarjassa kehittelemään eespäin ja esiin tulee myös toisenlaisia sävyjä. Odotan suurella mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin. Toivottavasti Myytä ei psykologisoida puhki tyyliin: hänellä on ollut vaikea lapsuus ja siksi hän on niin itsepäinen. Mutta katsotaan, miten hahmo tästä lähtee kehittymään. Ans kattoo nyt. 

Tapahtumien miljöö – Muumilaakso – oli sarjassa lumoava ja värikäs ja ihastuttavan kolmiulotteinen. Näitä maisemia odotan näkeväni lisää sarjan edetessä. Jakso päättyy Muumipeikon rakentaessa tornimaisen hökötyksen (muumit rakentavat aina kaakeliuuneissa asuvien esi-isiensä kunniaksi kaakeliuunin muotoisia taloja) tietämättään jättiläiskilpikonnan kuoren päälle. Mymmeli perheinen muuttaa taloon ja ihastuu ikihyviksi talon könytessä liikkeelle. Hiekasta nouseva jättiläiskilpikonna oli upea näky ja (anteeksi hemulointini) todellakin Janssonin hengen mukainen. Pidin jakson onnellisesta lopputunnelmasta ja lopuksi hiukan rauhoittuvasta tahdista. Jakson loppu enteili toiveikkaasti kevättä. Miten osuvaa, että saimme katsoa sen helmikuussa. Kevättä, Nuuskamuikkusta ja uusia jaksoja odotellessa. <3 

tiistai 19. helmikuuta 2019

Miesränttäystä pakkasessa – Thomas Bernhardin huikea esikoisromaani Pakkanen

Lukusavotan jälkeen tekee mieli hihkua ilosta: jälleen yksi aukko sivistyksen alati reikäisessä muurissa tukittu. Ou jee! Tai eipä sentään liioitella. Ennemminkin tuo aukko on nyt hitusen entistä pienempi. Thomas Bernhard on nimittäin sen sortin klassikko, että isoa B:tä ennen lukemattoman muurissa komeili aikaisemmin ainakin norsun kokoinen reikä, josta sivistymättömyyden tuuli senkun viuhui. Nyt se on enää semmoinen hyvässä kaurassa olevan suomenhevosen kokoinen reikä. Hyvä näinkin.

Luettavakseni valikoitui tuore suomennos Bernhardin esikoisromaanista Pakkanen (Teos 2019, alunperin 1963) jo siksikin, että teos oli Tulenkantajien kirjapiirimme ruodittavana. Pimeyttä ja sieluun saakka hyytävää kylmää henkivä teos sopi myös mitä parhaimmin tähän jääntäyteiseen helmikuuhun. Kadulla hitaasti eteenpäin liukastellessa on ollut hyvin aikaa sulatella Bernhardin esikoista. 



Sulattelemalla teos ei kuitenkaan ole lämmennyt vaan kaihertaa yhä mieltä kylmänä, hankalana ja inspiroivana. Romaanin ajatteleminen on kuin joku tökkisi jääpuikolla vauhtia oikeaan aivopuoliskoon. Näinkin voi kirjoittaa maailman kansien väliin. Näinkin voi nähdä. Näinkin voi pakottaa lukijan hapuilemaan pimeään vailla toivoa lämmöstä, valosta ja lohduttavista vastauksista.

Romaanin alkuasetelma on eriskummallinen. Nuori sairaala-apulainen ja lääkäriopiskelija saa lääketieteen opettajaltaan tehtävän. Nuorukaisen tulee matkata kaukaiseen vuoristokylään tarkkailemaan opettajan veljeä, eksentristä ja sairaalloista taidemaalari Strauchia. Opiskelijasta tulee eräänlainen salainen agentti, jonka tehtävänä on kohteen mitään huomaamatta tarkailla tämän näkemyksiä, puheita, mielipiteitä, eleitä ja jopa kävelytyyliä. Muuta juonta ei romaanissa oikeastaan olekaan. Juoniromaanin ystävät älköön vaivautuko. 

Romaanin asetelma on kirjallisuudellinen (heh mikä sanamonsteri) ja keinotekoinen. Lääkäriopiskelijan salainen tehtävä tarjoaa löyhät juonikehykset, joiden sisällä lukija päästetään opiskelijan siivellä tarkkailemaan maalarin kivulloista elämää ja kuulemaan maalarin loputtomia saarnoja elämän synkeydestä ja kaiken turhuudesta. Romaani venyttääkin taitavasti romaanilajin rajoja filosofian suuntaan. Vaikka taiteilijan elämänkielteinen kokemusmaailma tuntui itselleni vieraalta, oli lähes jokainen romaanin lause niin merkityksin ladattu, että olisi tehnyt mieli muistiinmerkitä ihan kaikki tarkempaa tutkiskelua varten. Vierasta ja kaukaista mutta äärimmäisen kiehtovaa. 

Juhani Karilan luonnehdinta Bernhardin tuotannosta Hesarin kritiikissään nauratti: ”Tyypillinen Bernhardin teos koostuu maailmaan suuttuneen äijän katkerasta ja itseään toistavasta ränttäyksestä, joka etenee tiiviinä, kappalejaottomana monoliittina”. (HS, 26.1.2019) Näin juuri ainakin tässä romaanissa, sillä ränttäävää puhetta taiteilija Strauchilla totisesti riittää.

Romaanin kertova rakenne on äärimmäisen raskas mutta samalla kiehtova. Pakkanen mukailee päiväkirjan muotoa ja lainaa toisinaan myös raportin lajista. Lääkäriopiskelijan kerronta jaksottuu vuoristokylän majatalossa vietettyjen päivien mukaisesti, mutta muuten kerronta on usein yhtä ajatuksen vuolasta virtaa taiteilijan räntätessä epäkelvosta koululaitoksesta tai maalaisihmisten eläimellisyydestä. En ole koskaan lukenut romaania, jossa olisi yhtä paljon lainausmerkkejä, sillä lainausmerkkien siivittämänä taiteilijan puhe valuu opiskelijan kerrontaan. Huolellisesta lainausmerkityksestä huolimatta näiden kahden puhujan äänet sekoittuvat lukijan lukukokemuksessa, sillä tekstin tyyli on ylettömän runsas ja vyöryvä. Tämä on tarkoituksellista ja osa teoksen charmia. 

Meikäläinen paasaa Pakkasesta


Taiteilija Strauch ei ole mikään rakastettavalla tavalla höpsähtänyt ukkeli vaan kuolemankaipuinen ja samalla pelkojensa ja halujensa riivaama synkeä nero – sisäisen pakkasensa ja juuri ohitetun sodan kauhujen iäksi merkitsemä mielensäpahoittaja potenssiin kymmenen. Teoksen mittaan kaksikko käy kävelyretkillään vuoristokylässä ja istuu iltaa asuinpaikkanaan toimivan majatalon olutpöydissä ja opiskelija kuuntelee vanhan Strauchin kaikkeen pettynyttä narinaa. 

Lämpöäkin teoksesta kyllä löytyy etenkin ironian kautta. Kaikessa synkeydessään taiteilija jo ironisoituu tekstin eettisessä kokonaiskudelmassa. Vaikka teos on vakava ja vaikuttava, on siinä tilaa myös vapauttavalle naurulle. Kaikessa elämänkielteisyydessäänkin ukko Strauchkin on elämälle perso. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä suuressa kiinnostuksessa, jolla hän tarkkailee hehkeän ehtoisan majatalonemännän railakasta lemmenelämää. Taiteilija paheksuu syvästi naisen löyhämoraalisuutta ja seksuaalista halua, mutta on samalla salaa äärimmäisen kiinnostunut seuraamaan ympärillään tapahtuvaa elämän vilskettä vietteineen kaikkineen. 

Teoksen filosofointien taustalla onkin koko ajan käynnissä saippuaoopperamainen draama, jossa seurataan emännän, tämän rakastajien ja tämän vankilaan huijatun aviomiehen edesottamuksia. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu liuta ammattinimikkein esiintyviä henkilöitä: majatalon emäntä, nylkyri, insinööri ja niin edelleen. Paikkakunnalle rakentuu kovaa kyytiä voimalaitos ja modernisoituvan kylän asukit yhteisöllisine rooleineen ovat elämässä kiinni vastakohtana kipuihinsa käpertyneelle vanhukselle. 

Tämän kerran kirjapiirissä oli ihanan asiantunteva ja keskusteleva yleisö <3 


Teoksen suomennos on kääntäjä Tarja Roinilan käsialaa ja millaista käsialla se onkaan! Teoksen käännöstyös on ollut huikea urakka, sillä Bernhardin kieli uudissanoineen ja hengästyttävine rytmeineen ei helposti alistu käännettäväksi. Lopputulos on erinomainen. Luovutettaakoon tässä juhlallisesti virtuaalinen käännösmitali: o. Hyvää työtä! <3

Teokseen on myös sisällytetty Roinilan työpäiväkirja, mikä oli kiinnostavaa luettavaa ja auttoi arvioimaan teoksen kieltä siihen syvästi perehtyneen katseen kautta. Tällainen käytäntö olisi ihana ihan kaikessa käännöskirjallisuudessa ja auttaisi myös tuomaan esiin kääntäjän työtä, joka meiltä lukijoilta tuppaa usein unohtumaan.