torstai 17. tammikuuta 2019

Paljasta puhetta kirjoittamisesta – Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun

Sen tavoitteleminen, että olisi jollekin lukijalle kirjailija, kertoo likimain sietämättömästä hybriksestä. Se on kuin asettuisi jumalan paikalle. Ei yhtään vähempää. Kuin rakentaisi Ikaroksen siivet jököttääkseen paikallaan vahoineen, höyhenineen ja surkuteltavine tietoineen. Ja sen jälkeen hyppäisi kalliolta. (s. 37).

Näin voimallisesti kirjoittaa Sara Ehnholm Hielm esseekokoelmassaan Och hjärtat, det var mitt (Förlaget, 2018). Kuten tekstisitaatti osoittaa, kirjoittaa näissä esseissä Kirjoittaja isolla K:lla. Hielmin teos käsittelee kirjallisuutta, elokuvaa, halua, perhettä, naiseutta, Roomaa ja monia muita aihepiirejä, mutta kaikki kiertyy aina lopulta kirjoittavaan ja kirjoittamistaan kipuilevaan minään. 

Tämä on toki esseelle lajityypillistä. Esseen puhuvan ja kirjoittavan minän läsnäolo tekstissä on useimmiten paljon voimakkaampi kuin kertojan kautta tekijästään etäännytetyssä proosassa. Hielmin kirjassa kirjoittava minä kuitenkin kirjoittaa itsensä tekstiin kerrassaan poikkeuksellisen näkyvästi ja avoimesti jopa paljaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjallinen striptease. Kirjoittavan minä paljaus on pikemminkin naivia hämmästystä oman kirjoittajuuden ja kaiken siihen liittyvän äärellä. ”Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa” (s.45). 



Hielmin poetiikan suuriin oppaisiin kuuluu ristiriitainen parivaljakko, joihon molempiin myös esseissä palataan useasti. Toinen suuri idoli on Karl Ove Knausgård, joka paljastaa ylettömänä vyörynä liikaa ja toinen Elena Ferrante, salaperäisesti piiloutuva pseudonyymikirjailija. Ehkä kirjoittaminen ja lukeminenkin ovat jatkuvaa tasapainoilua paljastamisen ja kätkemisen välillä. Toisaalta Hielmin teos antaa vaikutelman minästä, joka paitsi paljastuu myös syntyy kirjoittamansa tekstin myötä. Hielm louhii itseään ja omaa kirjoittajuuttaan esiin jostakin maan pinnasta. Hän kärsii siitä, että kirjoittaminen on lopulta vääjäämättä narsistinen projekti, mutta ei voi muutakaan kuin louhia esiin lisää kerroksia itsestään ja niistä rihmoista joilla juuri hän kiinnittyy maailmaan. 

Suomennettuna kokoelman nimi kokonaisuudessaan kuuluu Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elääEsseitä (Teos, 2018, suomentanut Kaisa Sivenius). Tartuin teokseen vailla sen kummempia ennakkotietoja ja nimi tuntui luotaantyöntävältä. Olen aina inhonnut kirjoja, joissa kirjoittamisesta puhutaan romantisoiden ja ylevöittäen. Teoksen takakansi kertoi kustantaja ja elokuvakriitikosta, joka matkustaa vuodeksi Roomaan kirjoittaakseen kirjan. Miten banaalia ajattelin ja arvelin, että tässäpä juuri vihaamani kaltainen kirjoittamisen siirappinen ylistys. En tiedä osaanko tässä oikein kuvailla sitä lajityyppiä, jollaiseksi näiden kynnystekstien (nimi, takakansi) perusteella teoksen oletin. Sellaiseksi, jossa kirjoittaminen kuvataan matkaksi itseen tai mikä vielä pahempaa matkaksi alitajuiseen ja tiedostamattomaan aliseen, jossa romanttissankarillinen kirjailija sitten palaa kirjalliset aarteen mukanaan. Yäk!

No miten ennakko-odotuksiini sitten vastattiin? Osittain Hielm ehkä romantisoikin kirjoittamaan ja onhan puitteissa jotakin äärimmäisen etuoikeutettua: miehensä työkomennuksen aikana kirjoittamiselle kattoterassilla omistautuva kulttuuripersoona tutkiskelee vuoden verran itseään ikonisen italialaiskaupungin sykkeessä.  Mutta sitten taas kirjoittajan rehellisyys, itseään säästelemättömyys ja aito syvällisyys tekivät minuun syvän vaikutuksen. Hielm on lukenut ja älykäs nainen ja tietoinen omasta kirjoittajan positiostaan, omasta banaaliudestaan. Hän paljastaa lukijalleen senkin häpeilemättä ja saa kriittisenkin lukijan laskemaan aseensa. Esseekokoelma kurkottaa aidosti kohti ja olin heti ensimmäisen tekstin jälkeen valmis ojentamaan käteni ja lähtemään tämän kirjoittajan matkaan. 
Edellä olen moneen kertaan nostanut esiin Hielmin esseekokoelman minäkeskeisyyden. Tässä olen teosta lukematonta johdattanut harhaan. Vaikka kirjoittava minä on teoksen keskus, laajenee teos veden pintaan leviävien renkaiden tavoin poispäin itsestä kohti taidetta ja yhteiskuntaa. Laajasti lukenut ja sivistynyt minä johdattaa lukijaa ajoissa, paikoissa ja tilanteissa. Siinä hetkessä kun kielletyn ja epätoivoisen rakastetun ääni muuttuu käheäksi pakahduttavasta halusta tai siinä hetkessä kun pakolaiset tulvivat vuoden 2015 Eurooppaan ja hukkuvat joukoin mereen. 


Kirjailija vieraili Teos & Tulenkantajat -kaupan kirjapiirissämme

Kiinnostavimmillaan Hielm on kirjoittaessaan naisena olemisesta ja naisena kirjoittamisesta. Jos kuvittelee, että aiheesta on jo kirjoitettu kylliksi, on väärässä. Hielmin esseiden erittävät ja valuvat naiset jäävät mieleen. Eikä kirjoittajan rooli tarjoudu hoivaavalle naiselle luonnostaan. Hielm kirjoittaa: ”Äitien ei pitäisi koskaan kirjoittaa, ei koskaan, Eikä vaimojen. Eikä keski-ikäisten naisten, joilla on an unapologetic desire to have a good time. Kirjoittaminen on varattu vapaille, niille joilla on keskeytymätöntä aikaa eikä ketään estämässä pyrintöjä”. (s.39). Tästä maksiimista huolimatta olen iloinen, että neljän lapsen äitinäkin Hielm on löytänyt tilan kirjoittaa esseensä. Suosittelen erityisesti kaikenkarvaisille kirjoittajille.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Aina jostakin tihkuu valoa – Mari Mörön uusi romaani Hajavalo

Mari Mörö on tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Uusin romaani Hajavalo (Teos, 2018) saa takakannessa lajimääreen tragikomedia. Lajimääritelmä sopii hyvin, jos sillä viitataan meidän ihmisotusten esittämiseen lämpimän ilkikurisesti – samaan aikaan koomisina, ja kaikkine tunteinemme ja tarpeinemme vilpittöminä ja koskettavina.

Olen universumin kehnoin kirjakuvaaja, mutta tuolla alakulmassa voi ajatella olevan teemaan sopivasti sen hajavalon 


Hajavalossa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. On nykyhetki jossa romaanin varsinainen päähenkilö ja minäkertoja, viisissäkymmenissä oleva suomalainen nainen, hakee paikkaansa globaalista ja lokaalista maailmasta rikkoutuneen ja silti rakkaan perheen seassa ja kaukana näistä. Tätä kerrontaa on romaanissa määrällisesti eniten. Nykyhetkeä kuitenkin halkoo toinen kerronnan taso, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Näissä osioissa seurataan tuntemattoman kirjoittajan muistiinpanojen kautta ihanneyhteisö Sointulan vaiheita ihanteiden törmätessä kovaan todellisuuteen.  

Rakenne on äärimmäisen kiinnostava ja hiljakseen osiot kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilö lähtee Suomesta pikkupalkalla nyky-Sointulaan eli Malcomin saarelle Brittiläiseen Kolumbiaan. Siellä hän järjestelee yhteisön pienen ja nuhjuisen museon kokoelmaa ja auttaa 100-vuotisjuhlan järjestelyssä. Juhlista ei odoteta mitään suureellista: "Suomi-juhlaan on lähetetty kutsuja niille, joilla tiedetään olevan yhteys Malkosaareen. Moni on jo niin iäkäs, ettei jaksa matkustaa, ja monelle Kanadan omat 150-vuotisjuhlat ovat suuremmassa roolissa". (s.86).

Kertoja hämmästelee saaren tuppukylämentaliteettia ja monelaisia saarta asuttavia kyläoriginelleja. Hän ei myönnä tällaiselle meiningille syttyvänsä, eihän hän omien sanojensa mukaan ole vielä "nostalgiaiässä". "Kaipaan vain sitä aikaa, kun olin tarpeellisempi. Ehkä yhtä kesäistä päivää lämpimällä kalliolla päiväunien jälkeen, kun sudenkorento kaartoi mehukannun ylle ja samaan aikaan tuulenvire kahisutti kaisloja". (s.86). Tyylinäyte on osuva. Mörön romaani on paikoin kaunis ja lyyrinen, paikoin taas kieli sivaltelee satiirisesti. Molemmat tyylit mahtuvat hyvin samaan kerrontaan.

Kertojan epämääräisen kaipuun kohde, hädintuskin aikuistunut parikymppinen tytär huhkii samaan aikaan Uudessa-Seelannissa ilmastonmuutoksen ja luonnon vääjäämättömän tuhon vastustushommissa koko nuoruutensa innolla (ja vähän viehättävän luontoaktivisti-poikaystävän innoittamana).

Äidin ja tyttären tarinoiden kautta limittyvät utopiat ja dystopiat ovat teoksessa kiinnostavia. Eletään ilmastonmuutoksen aikaa ja meret täyttyvät muovista. Samaan aikaan sadan vuoden takainen utopia rapistuu hitaasti olemattomiin. Keskellä sitä kaikkea eletään, sinnitellään, uskotaan ja toivotaan. Niin tekee minäkertoja, kulttuurityöläisenä kituutteleva ex-mies, ympäristöaktivistitytär sekä kertojan enkeliparannukseen uskova äiti. Hajavalo ei usko utopioihin, mutta ihmiseen kuitenkin.

Kirjapiiriläiset ja kirjailija: Pasi, Kikka, meitsi, Sisko-Tuulikki ja Mari 


Mörö vieraili tällä viikolla lukupiirissämme ja hurmasi yleisönsä rempseällä huumorillaan, papupatamaisella puheen annostelullaan, valtaisella tietomäärällään ja aidolla innostuneisuudellaan. Mörö oli perehtynyt erilaisten arkistolähteiden avulla tarkasti Sointulan historiaan. Erityisesti hän kertoi mieltään kiehtoneen A. B. Mäkelän hahmon, joka on myös romaania halkovien Sointulajaksojen kertoja. Tosin tätä kertojuutta ei täysin vahvisteta romaanin maailmassa, mutta siihen vihjataan. Lukija voi tämän äänen lähteestä olla mitä mieltä halajaa, mutta kirjailijalle äänen lähde oli selviö.

A. B. Mäkelä (1863–1932) oli suomalaisen työväenliikkeen aktiiveja, journalisti ja kirjailija. Mies lähti Sointulaan aivan 1900-luvun alussa, palasi välissä Suomeen ja matkasi sitten viettämään vanhuuttaan majakanvartijana Sointulassa, jossa hän asuikin elämänsä loppuun saakka. Herran elämäntarina tuntui jäytäneen kirjailijan mieleen sen verran syvälle, että hahmo saattaa löytää tiensä myös Mörön johonkin tulevaisuuden teokseen. Hyvä olisi, sillä hahmo on ainakin näin Mörön mielikuvituksen lävitse suodattuneena kiinnostava.

Hajavalon esittämänä itse Mäkelään ei kuitenkaan henkilönä oikeastaan päästä romaanissa kovinkaan syvälle käsiksi, eihän lukija voi olla edes varma näiden tekstifragmenttien alkuperästä. Sointula-jaksojen puhuja on itse idealisti ja ideologi, mutta teksteissä hänen idealisminsa murtuu ja joutuu koetukselle. Tästä syntyy teksteihin kiinnostavaa ristivetoa. "Ryskyen murtuu pakkovalta" aloittaa puhuja eräänkin purkauksensa, mutta slogan osoittautuu puhujalleen jo kuolleeksi. Teksti jatkuu:

"Eräänä päivänä Kurikka pauhasi Humboldista ja siitä, miten jäkälässä ja kauneimmassa kukkasessa vallitsee sama idea. Hän esitelmöi meille tähdistä, mutta suurin ongelmamme liittyi lehmien ruokaan. Eivät ne merilevällä pysy hengissä." (s.96)

Nämä tekstiosiot kertovatkin paitsi puhujastaan, myös ja ennen kaikkea Matti Kurikasta (1863–1915), teosofiasta ja sosialismista innostuvasta Sointulan henkisestä johtajasta. Kurikka osoittautuu tekstien karttuessa haihattelijaksi, jolle elämän perusedellytysten tarvehierarkia sekoittuu inspiroiviin aatteisiin ja filosofioihin. Vaikka onnela ympärillä murtuu ja lehmät nääntyvät, paasaa hengen mies filosofiaa. Näissä romaania rytmittävissä Sointula-teksteissä Kurikan motiivit ja moraali kyseenalaistetaan. Erityisesti Kurikan runsas naismenestys tässä saarionnelassa ja ainainen palo lemmentöihin herättää puhujassa närää:

"Eivät miehet sitä ehtineet pohtia, naisille Kurikka puhui sitten ihan erikseen, tanssiaskeleet kuin helman alle pyrkimässä, ja sama palo kielessä ja silmissä, kuten eräs petetty mies asian ilmaisi. Ei viinakaan saa ihmistä niin hulluksi kuin sellainen lemmenriivaus ja mielenlaatu. Senkö takia ei saa mitään asiaa loppuun, vaan heti jo aivoitus pomppii ulapalle ennen kuin edellinen on uinut rantaan." (s.96)

Kurikka on Sointulan stara, karismaattinen johtohahmo, joka osaa innostaa ja vietellä niin kuin suurilla johtajilla on tapana. Romaanin nimi hajavalokin viittaa osin tällaiseen karismaattiseen johtajuuteen, jossa erityisyksilö taittaa ympäristöönsä valoa kuin jostakin suuresta tuonpuoleisesta säteilystä ammentaen. Kurikan epätäydellisyys johtajana käytännön asioissa on kuitenkin räikeää ja Sointula-jaksojen puhujan ääni onkin syystä katkera. Utopia kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Siinä missä piti olla jotakin suurta onkin vain pientä.

Mörö kirjoittaa näillä kahdella kerronnan aikatasolla tyystin erilaista kieltä. Sointula-jaksojen kertojan kieli on vanhaa suomea ja ihailen Mörön taitoa ottaa haltuun tällainen puhumisen tapa täältä kaukaisen nykyajan takaa. Sointula-osioiden rytmi, sanasto ja kielen kuvallisuus tuntuvat niiden kuvaamaan aikaan nähden uskottavilta. Samaan aikaan juuri ehkä vanhahtavan kielensä takia nämä jaksot tuntuvat lukiessa raskailta verrattuna nykyaikaan sijoittuvien jaksojen nykylukijalle tutumpaan ilmaisuun. On hyvä, että historiajaksojen määrä on pidetty maltillisena. Näin romaanin ei käy uuvuttavaksi.

Romaanin kirjoittaminen on vaatinut runsaasti arkistotyötä, tiedon keruuta ja menneisyyden prosessointia. Mörö itse kertoi kirjan tekoprosessiin kuuluneen poistoja poistojen perään. Tämä tekotapa näkyy hyvällä tavalla romaanissa, joka on sivumäärällisesti ohut, mutta sisällöllisesti sivumääräänsä isompi. Kirjoittajalla ei ole tarve brassailla historiantuntemuksellaan, vaan kerronta pidetään aisoissa ja niukkana. Tekstin osat palvelevat tässä romaanissa kokonaisuutta hallitusti eikä tällöin tarvetta turhaan laverteluun ole.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Lyyristä chicklittiä ja viiltävää aikalaissatiiria – Henriikka Tavin ihastuttava Tellervo

Tämän viikon torstaina allekirjoittanut ja Erkki Kiviniemi saivat haastateltavakseen Tampereen Teos ja Tulenkantajat kirjakaupalla kirjailija Henriikka Tavin. Tavi on tänä vuonna tehnyt ainakin hetkeksi loikan lyyrikosta prosaistiksi ja lopputuloksena on romaani nimeltä Tellervo

Post it-lappujen määrästä sen tietää, että tästä kirjasta löytyi paljon tärkeitä kohtia.


Keskusteluumme valmistautuessa tartuin romaanin pelonsekaisin tuntein. Eikö runoilijan pitäisi säkeillä lestissään? En ole lukenut kaikkea Tavin lyriikkaa, mutta etenkin kirjailijan esikoiskokoelma Esim. Esa (2007) oli itselleni tärkeä ja kikatuttavan päräyttävä lukukokemus. Siinä runouden lajirajat paukkuivat ja kieli kulki villisti omia polkujaan. Kesyyntyykö tällainen lyyrikko proosalle ryhtyessään? Ja mikä on tämä romaanin yllä epämääräisesti leijuva chicklitin lajistigma? 

Onneksi rohkaistuin lukemaan Tellervon. Lukukokemus kantoi. Nauroin ääneen. Surin äänettömästi. Hetkittäin ahmin romaania kuin suklaalevyä. Välillä pysähtelin sulattelemaan kirjoittajan oivalluksia ihmisistä yksin ja yhdessä. Ja koko ajan ihqutin kieltä ja kerrontaa. <3 

Romaanin aloittaa kokonaisuutta peilirakenteena heijastava kertomus yhdysvaltalaisesta rakkausvalmentajasta Rori Rayesta. Tai tarkalleen ottaen siitä ajasta kun Rori Raye on on vasta Rori Jones, juuri eronnut nobody, joka on päättänyt hukuttaa erosurunsa jäätelöön, noutokiinalaiseen ja romanttisiin komedioihin ja näiden nautintoaineiden turmelevan kombon avulla elää lyhyeksi jäävä elämänsä muodottomaksi lihoen. Kuten eksemplaarisissa mediakertomuksissa aina, tapahtuu kuitenkin käänne ja elämä muuttaa kulkusuuntansa nousujohteiseksi:

"Kolmen päivän päästä Rori oli lihonut kolme kiloa ja päättänyt, ettei enää koskaan astuisi vaa'alle. Hän oli katsellut kaikki lempielokuvansa alusta loppuun ja oli menossa pitkälle toista kierrosta. Silloin yksi lause elokuvasta Moulin Rouge tarttui hänen korviinsa ja sai aikaan sisäisen tapahtumaketjun, joka muutti hänen elämänsä: "Hienoin asia, jonka elämässäsi voit oppia, on oppia miten rakastaa ja miten tulla rakastetuksi." Se tuntui suunnattoman lohdulliselta. Että yhtä lailla rakastamista kuin rakastetuksi tulemista olisi mahdollista opiskella." (s.12) 

Tämän käänteen jälkeen Rorin elämä kääntää kurssiaan ja hitaaseen pyjamakuolemaan itsensä tuominnut nainen nousee kansainvälisesti palvotuksi rakkausvalmentajaksi, solmii ihanan avioliiton, tulee äidiksi. Tarina on tietenkin romaanin sisällä fiktiivinen, mutta Rori Ray on oikeasti oleva. Katso vaikka Googlesta, jossa tämä sirkeä nainen opettaa videoin ja kirjoin ja kurssein naisia löytämään hyvän miehen ja pitämään tästä kiinni. 

Rorin suuri elämänkäänne on banaali: Hollywood-elokuvan klisee rakkauteen oppimisesta muuttaa kaiken. Eihän niin oikeasti käy. Mutta oikeasti tai ei – tarina on meille kaikille tuttu. Tämänkaltaisilla henkilökohtaisilla pelastuskertomuksilla erilaiset self-help-puoskarit meidät lumoavat ja tämänkaltaisia banaaliuksia myymällä voi nykymaailmassa tulla miljonääriksi. Voi aikoja voi tapoja, päivittelin monasti Tavin romaania lukiessani. Ja niin päivittelee myös romaani, joskin vaivihkaa jossain keskushenkilöidensä ja toteavan kertojansa takana. Tämä romaani on salapäivittelevä aikalaissatiiri. 



Tavin romaanin varsinainen Päähenkilö on Tellervo, kolmenkympin paremmalle puolelle ennättänyt kolmatta tutkintoaan suorittava sivutoiminen kioskinmyyjä, jonka elämältä puuttuu suunta ja minuudelta pysyvät rajat ja muoto. Sitten on Tellervon ystävä Henni, joka on ihan erilainen mutta lähes samanlainen:

”He olivat saman ikäisiä. Liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. 

Oli päiviä, jolloin pelko täytti heidän torsonsa. He eivät osanneet oikein puhua siitä toisilleen, mutta tunteet matkustavat ruumiista toiseen. He tunsivat samaa tunnetta. He eivät osanneet sanoa minua pelottaa, vaan heidän puheensa täyttyivät kaikenlaisista toiveikkaista fantasioista, joiden avulla he torjuivat pelkoa. Ehkäpä lääke pelkoon olisi mies. Mies suojelisi heitä. He puhuivat miehistä ja yrittivät tällä tavoin karkottaa tunteen. Ehkä se ei ollutkaan tunne.” (21)  

Mistä on peräisin Hennin ja Tellervon persoonaa läpäisevä pelko? Siihen romaani ei anna vastausta, mutta sen esittämä kysymys on tärkeä. Tellervoon romaanimuotoinen tutkielma ihmisyyteen liittyvästä ikuisesta teemasta yksinäisyydestä ja yksinäisyyteen liittyvästä kosmisesta kauhusta. Ja sitten taas toisaalta Tellervotutkii yksinäisyyttä tiukasti ajassa ja paikassa: kolmikymppisen naisen yksinäisyyttä 2010-luvun Suomessa. Millaista on olla yksin kulttuurissa, jossa naisen tulee olla liikuntaa harrastava, ruokavalioonsa huomiota kiinnittävä, tyylikäs ja ennen kaikkea parisuhteessa?

Romaani pohtii myös ironisen kepeästi ja jälleen kerran salasyvästi naiseutta. Millaista on olla nainen kulttuurissa, johon on aina sisäänkirjoitettu naisen itseen ja omaan kehoon kohdistuva inho. Tämän Tellervo on kokenut jo lapsena, ymmärtänyt olevansa vastenmielinen, ällöttävä tyttö, ei lainkaan sellainen, johon poikien tyttöjä arvottava ihailu kohdistuisi. Ja ilman poikien ihailua ei voi olla kuin ällöttävä. Mutta ihanaksi ei synnytä, ihanaksi tuleminen on naiselle elämänmittainen kamppailu: 

”Kun Tellervo myöhemmin katsoi taaksepäin omaa lapsuuttaan hän tunsi sääliä nuorta itseään kohtaan. Koulutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, ettei kukaan ollut ihana tyttö syntyessään. Ihanaksi tytöksi opiskeltiin. Ei koulussa, vaan matkimalla meikkaavien äitien aamurituaaleja, lukemalla lehtien avuliaita vinkkejä ja katselemalla itseä peilistä. Parhaiten pärjäsivät sellaiset tytöt, jotka ymmärsivät olevansa kolmiulotteisia. He eivät jääneet peilin hypnoottisen kuvan vangeiksi, vaan analysoivat itseään ja rakensivat omalle vartalo- ja kasvotyypilleen sopivan tyylin. Se oli kuin tikanheittoa. Näin tähdättiin siihen kehään, joka muodostui poikien suosiosta.” (33.)

Kun pelko ja ahdistus yksinäisyyden keskellä kasvaa liian suureksi löytyy pelastus tai ainakin jokin pelastukselta näyttävä. Tellervo löytää Rori Rayen opit rakkauteen valmentautumisesta ja alkaa päämäärätietoisesti muuntautua Rayen peräänkuuluttamaksi ”magneettiseksi naiseksi”. Mukaan muuttumisprojektiinsa Tellervo kiskoo myös Hennin ja yhdessä naiset alkavat pitää rakkauden opintopiiriä, jonka tapaamisissa omaa magnetismia kehitetään. Naiset pitävät toisilleen vuorotellen alustuksia, joissa rakkutta varten viritytään: opitaan tulemaan helmiksi tai hunajaksi tai mitä Rayen banaalissa lifecoach-diskurssissa kulloinkin tyrkytetään. 

Romaanin rakkauden opinteitä kuvaavat osiot ovat hysteerisen hauskoja, mutta samalla surullisia. Jo romaanin alun Rori ymmärtää Moulan Rougen sanoman perinpohjin pieleen tai ainakin hän muuttaa romanttisen ajatuksen rakkauteen kasvamisesta bisnekseksi, joka löytää uhrinsa yksinäisistä. Rori Rayen rakkauskoulu on perinpohjin amerikkalainen ”jokainen on oman onnensa seppä”-rakennelma, jossa rakkaus muuttuu investoinneiksi ja sijoituksiksi. Tellervo ja Henni alkavat tieten ohjata miehiä luokseen, sumuttaa, hämätä ja pelata. Ja voiko tällaisista lähtökohdista syntyä onnellisia parisuhteita? Lue romaani niin näet, miten Tellervon ja Hennin deittiviidakon kovien lakien keskellä käy.

Tavin romaani satirisoi ja parodioi varsin avoimesti self help -kirjallisuuden lajia, vaikka toisaalta ymmärtää henkilöitään, jotka siitä pelastusta etsivät. Romaanin suhde jo aiemmin mainitsemaani chick lit -kirjallisuuteen on kompleksisempi. Toisaalta voidaan sanoa, että romaanin kiinnittyy lajiin. Se on kepeä ja ironinen ja sen aiheena on nuorten aikuisten nykynaisten ihmissuhdeseikkailut. Toisaalta taas romaani on jatkuvasti purkavassa ja jännitteisessä suhteessa chicklitin lajiin. Se murtaa lajin rajoja liikkumalla toistuvasti lajille tyypillisestä kepeydestä lyijynraskaisiin ajatuksiin. Tässä romaanissa ihastuttavinta onkin skaala: jatkuva liike korkean ja matalan, kevyen ja raskaan, iloisen ja surullisen välillä. Tervetuloa vuoristorataan nimeltä Tellervo

maanantai 19. marraskuuta 2018

Miehet jotka lukevat naisten kirjoittamia kirjoja – vastine Matti Kuuselan lauantaiesseeseen


”Naiset päättävät, mitä miehet lukevat”, kirkui Matti Kuuselan lauantaiesseen otsikko Aamulehdessä 17.11.2018. Kuuselan esseessä oli monta aamukahvit lehdelle pärskäyttävää väitettä. Kuten nyt se, että näin asenteellinen teksti, lähinnä mielipidekirjoitus, kantaa esseen kunniakasta nimeä. Onneksi en juo kahvia, joten lehti säilyi roiskeettomana ja saatan näin ollen kommentoida Kuuselan teesejä. 

Kuuselan essee tarttuu kiinnostavaan ja tärkeään aiheeseen, naisten edustukseen kustantamoiden kustannustoimituksissa. Kuusela kuvaa värikkäin sanankääntein muutaman valitsemansa kustantamon väkeä:

”Siirrytään seuraavaksi Helsingin Lönnrotinkadulle ja tehdään pikatarkastus Tammen kustantamossa. Outi, Anne, Petra, Päivi, Johanna, Ulla, Saara, Katariina, Mirkka, Sanna, Hannu! Mitä ihmettä, tässä täytyy olla virhe. Pitäisi varmaankin olla Hanna. Tarkistetaan. Ja on se Hannu. Vanha kunnon Hannu Harju pitää yllä mieskuntoa Tammessa.”

Kirjoittajan freudilainen lipsahdus mieskunnon ylläpitämisestä on oireellinen – sukuelimin essee olettaakin kaunokirjallisuutta kustantamoissa tehtailtavan. 

Aihe on toki tärkeä, vaikkakin on huomautettava, että Kuuselan otos Suomen kustantamoista on aivan liian pieni ollakseen kattava. Kovin suuria johtopäätöksiä jutun pohjalta ei kannattane tehdä, sillä jo liuta keskisuuria kustantamoita ei tähän otokseen mahdu pienkustantamoista puhumattakaan. Ilmiötä olisi hyvä tarkastella laajemmin, sillä kuten Kuusela esseessään toteaa, kustantamoissa käytellään tärkeää portinvartijanvaltaa siitä, minkälaista kirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Tässä mielessä sukupuolella on väliä, joskaan sentään mieskuntoa kustannustoimittajan työ ei vaadi.



En ole itse kustannustoimittaja, mutta tunnen useita kustannustoimittajia ja olen seurannut kirja-alaa tutkijantyöni takia vuosia. Tämän tietämykseni perusteella Kuuselan käsitys kustannustoimittajan työstä on vähintäänkin kummallinen. Erityisesti hämmästyttää seuraava lause: ”Kustannustoimittajan on osattava myös kaikkein tärkein eli tiivistää 700-sivuinen romaani kahteen virkkeeseen, siis täkyksi kirjakauppiaalle ja takakanteen”. Ei Matti Kuusela, tämä ei ole kaikkein tärkeintä kustannustoimittajan työssä. Kustannustoimittajat eivät ole pelkkiä markkinamiehiä… ei kun siis -naisia, vaan kirjallisuuden rautaisia ammattilaisia, jotka (sen ajan minkä miehiä puhuttelevan kirjallisuuden torppaamiseltaan ennättävät) seuraavat kirja-alaa, seulovat käsikirjoituksista parhaat ja editoivat tekstiraakileista aitoa kirjallisuutta. 

Erityisen huolissaan Kuusela on siitä, että hänen tarkastelemissaan kustantamoissa lasten- ja nuortentoimituksissa työskentelee lähes ainoastaan naisia. Hyvä! Tämän huolen jaamme. Tervetuloa lasten- ja nuortenkulttuurin maailmaan, jonka järjestöpuolen toimintaan olen osallistunut aktiivisesti jo vuosia. Valitettavasti lanu-kirjallisuuden asiasta ovat joitakin huikean fiksuja ja toimeliaita miespoikkeuksia lukuun ottamatta kiinnostuneita ennen kaikkea naiset – puhuttiin sitten lanusta kirjoittamisen, lukutaidon edistämisen, järjestötoiminnan, opettamisen, kirjavinkkauksen tai jonkin muun toiminnan yhteydessä. 

Ja mistä tämä johtuu? Monestakin asiasta, mutta erityisesti siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus assosioidaan usein hoivaan, joka puolestaan mielletään yhä enemmän naisten kuin miesten alueeksi. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ammattilaiset sentään mieltävät lanun osaksi taiteen sfääriä, mitä se on aivan samassa mittakaavassa kuin aikuisille kirjoitettu kirjallisuuskin. Ammattilaisten porukan ulkopuolelle monet kuitenkin mieltävät lanun harjoituskirjallisuudeksi, siirtymäkirjallisuudeksi matkalla kohti ”oikeaa kirjallisuutta”. 

Tämä lanu-kirjallisuuden marginalia nähdään esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikissä, joka useimmiten kyyristelee pienenä ja pelokkaana ryhmäkritiikkinä kulttuurisivun alalaidassa, jos sitä esiintyy lainkaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuus etsiytyy Kuuselan lähes aukeaman kokoisen jutun mittakaavassa kulttuurijournalismin aiheeksi harvoin ja silloinkin lasten- ja nuorten lukemiseen kohdistuvan huolipuheen kautta. Kiitän Matti Kuuselaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden nostamisesta journalistisen huomion tuikeaan polttopisteeseen. Jatkakaa Aamulehdessä samalla linjalla ja tehkää saman mittaluokan juttuja huikean tasokkaan lanu-kirjallisuutemme taiteellisista ansioista. 

Palataksemme sukupuolivähemmistöihin kustannustoimittajien joukossa, on Kuuselan mukaan pohjimmainen ongelma se, että ”Mies lukee toisin”.

”Tietysti olisi ihannetilanne, jos meidät kaikki olisi leperrelty, halittu, kammattu, puettu, harrastettu, luettu, kiusattu, arvosteltu, kommentoitu ja kehuttu ihmisiksi samalla tavalla, mutta niin ei vain ole käynyt. Ei poikaa ylistetä ”ihanaksi kullanmuruksi ja enkeliksi” vaan ”aikamoiseksi vintiöksi ja päälliköksi”. 

Kuuselan kasvatukseen liittyvät sukupuolikäsitykset ovat raikkaita tuulahduksia jostakin vuosikymmenten takaa. En uskalla edes arvata mistä lainattua tekstiä tai puhetta nämä lainausmerkein varustetut luonnehdinnat ovat. Vintiö ja päällikkö kuulostavat klassisen poikakirjallisuuden keppostelevilta poikaviikareilta inkkarileikeissään. Ehkäpä tässä kaikuu jokin, jota Kuusela itse viikari-iässä on lukenut. 

On ahdasta olla aikamoinen vintiö ja päällikkö sanoo Kuusela. Sen tietävät omakohtaisen kokemuksensa kautta miespuoliset lanu-kirjallisuuden kustannustoimittajat ja sen takia heitä on palkattavat pikimmiten kustantamoihin, hän vaatii. No, Kuuselan lohduksi voin sanoa, että klassisen poikakirjallisuuden sukupuoliroolien ahtauden ovat jo vuosikymmeniä sitten tunnistaneet myös naispuoliset kustannustoimittajat ja jo lukuisat lapsille ja nuorille kirjoittavien naisten ja miesten sukupolvet. Tervetuloa lukemaan nykylastenkirjallisuuden poikakuvauksia. Lupaan että vintiö ja päällikkö eivät noin viiteenkymmeneen vuoteen ole suinkaan olleet ainoita pojille tarjoutuvia malleja.  

Kuuselan essee sisältää monia hengästyttäviä argumentaatiokäänteitä. Kuten tämä: ”Kaikkein traagisinta on, jos nainen LUULEE tietävänsä, mitä mies kirjasta haluaa.” Ja Kuuselan mukaan näin kustantamoissa tosiaan luullaan. Seurauksena on stereotyyppistä isänpäiväkirjallisuutta: sotaa, urheilua, autoilua, ryyppäämistä, väkivaltaa, naimista. Kuuselan esseessä tämä kaikki on kustantamot vallanneen naisköörin osaamattomuuden seurausta, vaikka:

”juuri sitä mies ei halua lukea, mieluummin hän tekee itse sitä. Mies haluaa lukea sielukasta, herkkää, lempeää, älykästä, romanttista ja intohimoista – ja ennen muuta syvällistä tekstiä. Summa summarum: mies haluaa lukea naisten kirjoittamia rakkaus- ja seikkailuromaaneja. Kukaan ei vain ole ymmärtänyt houkutella häntä näiden salaperäisten aarteiden ja ihmeellisten lähteiden äärelle. Mieskustannustoimittaja osaisi sen tehdä. Hän voisi saada jopa markkinavoimat eli kirjakaupat tajuamaan, ettei isänpäivänä näyteikkunaan kannata panna sotaa, vaan rakkautta.”

Ei voi kuin ihmetellä kirjoittajan kynän lentoa. Kerrataan vielä. On siis traagista, että nainen LUULEE (kapitaalikirjaimin hän luulee) tietävänsä, mitä mies haluaa lukea. No, yhtä lailla traagista on nähdäkseni se, että Kuusela LUULEE tietävänsä mitä jokainen mies haluaa lukea. Ei, hän ei sitä tiedä eikä sitä tiedä myöskään Kuuselan kuvittelema miespuolinen sankarikustannustoimittaja, joka sukupuolikromosomit sinkoillen levittää rakkauden kirjakauppojen isänpäivälaareihin. 

Miehet (niin kuin muiden sukupuolten edustajatkaan) eivät näet ole samoin ajatteleva homogeeninen lauma vaan joukko yksilöitä, joilla on erilaisia lukuhaluja ja tarpeita. Kuusela onnistuu esseessään rakentamaan uhkaavasti huojuvan argumentaatiokyhäelmän, jossa mieskustannustoimittajia tarvitaan vapauttamaan miehet olemasta vintiöitä ja päälliköitä, koska kaikki miehet ovat vintiöitä ja päälliköitä – epäyksilöllistä lukevaa massaa, joka lukee sukuelimillään ja jonka tarpeet vain samaan massaan kuuluva mies voi tietää. 

”Mikään ei taida pelastaa meitä enää naisten miesharhoilta eli sotakirjoilta”, kirjoittaa Kuusela. Miesharhoilta?!? Kuuselan sekoessee tekee varmastikin naissukupuolen syyllistämisen jonkinlaisen ennätyksen. Eikö ole lainkaan väliä sillä, että kirjakaupan isänpäiväkatalogin sotakirjat ovat miesten kirjoittamia? Eikö markkinaväellä ole sormiaan pelissä siinä, mitä miehille tarjotaan luettavaksi? Onko todella niin, että miesten lukemisen sukupuolittuminen on yksin ”miesharhoja” potevan naiskustannustoimittajaporukan syytä? Vaikeaa, kovin vaikeaa on uskoa.

Vetoan: kuka kirjoittaisi harkitun, järkevän ja vähemmän mies/naisharhaisen selvityksen kustannusalan sukupuolittuneisuudesta?

Kuuselan jutun pääsee Aamulehden tilaajana lukemaan tästä: https://www.aamulehti.fi/a/201303739

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kansallismielistä karnevaalia vai romaanintäysi vihapuhetta? Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys

Vuosi 2015 oli Suomessa hullu vuosi, johon liittyi isoja politiikkaa ja poliittista keskustelukulttuuria ehkä pysyvästi muuttaneita tapahtumia. Jo vuonna 2011 oli tullut Timo Soinin Iso Jytky eli vaalivoitto, ja vuonna 2015 Perussuomalaiset nousivat ensi kerran hallitukseen. Näyttelijä Krista Kososen haastattelusta poliittiseen kieleen levisi hetkessä puhe ”kuplista”. Samana vuonna Suomessa kulminoitui niin kutsuttu Euroopan pakolaiskriisi, joka johti laajaan ja osin järjestäytyneeseen maahanmuuttokriittiseen liikehdintään ja jopa fasismin nousuun. Vuoden mittaan eri puolilla maata sijoittuviin vastanottokeskuksiin tehtiin lukuisia iskuja – esimerkiksi polttopulloin tai puukoin varustautuneena. Rajat kiinni -liikkeen avoimet marssit nostattivat rasismin ja fasismin vastaisia mielenosoituksia. Samana vuonna aloitti toimintansa Soldiers of Odin – maahanmuuttokriittinen katupartioliike.  

Tähän hulluun vuoteen ja juuri sitä edeltäviin tai pohjustaviin aikoihin keskittyy Aleksanteri Kovalaisen tuore romaani Kansallinen herätys (Teos, 2018).  Kovalaisen romaani lähihistorian ruumiinavaus fiktion keinoin, eräänlainen vaihtoehtohistoria, josta kuitenkin suurin osa on – valitettavasti – totta.




Romaanin päähenkilö on Zebedeah Kiukkonen – innokas nuori radioamatööri, joka löytää henkisen kodin heräilevästä ja joukkojaan kokoavasta oikeistoradikaalista Kansan kita -ryhmästä. Romaanin alussa on vielä vuosi 2013 ja nuori ja sinisilmäinen Zebedeah kokee herätyksensä arkitoimiensa keskellä kuunnelleessaan hampaita harjatessaan perussuomalaisten kansanedustaja Johannes Saarnipuun haastattelua televisiosta.

Karismaattinen henkinen johtaja Saarnipuu muistuttaa joiltain puheidensa osin Perussuomalaisten Olli Immosta ja tämän romaanin johtohahmon yllä naruja tempoo vielä isompi pamppu, ”Mestariksikin” kutsuttu Klaus von Šalna, joka puolestaan ammentaa piirteitään älykkömaahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aholta. Timo Soini on romaanissa kääntynyt Timo Sonniksi, mutta aika moni poliitikko tekee kirjallisen cameon ihan omalla nimellään – esimerkiksi Jari Lindström. 

Zebedeahin henkinen herääminen isänmaalliseen aatteeseen analysoidaan tarkkaan romaanin luvussa ”Näin nämä asiat koetaan (heräämisen lyhyt historia)”. Samassa luvussa kuljetetaan rinnan Zebedeahin poliittista kasvua länsimaiden lähihistoriaa ja Kansan kidan syntyä. Luvun nimi on oiva osoitus koko romaania läpäisevästä ylimmän kertojatason pisteliäästä ironiasta, joka kuitenkin tukeutuu analysoidun maahanmuuttokriittisen poppoon omiin puheisiin. Otsikkoon kätkeytyvä sitaatti on peräisin (jälleen) vuodelta 2015, jolloin silloinen Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo letkautti postfaktuaalisen ajan legendaarisimmaksi lauseeksi muodostuneen heittonsa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”. Fiktioon ja vieläpä otsikkoon sijoitettuna lause saa epäilemään kerrontaa, niin kuin aiheellista on. Kovalaisen romaani ei ole mikään neutraaliuteen pyrkivä analyysi, vaan esittää tapahtumat enimmäkseen radikaalin äärioikeiston suulla ja sen sinivalkoisen katseen kautta. Mutta ainakin toisinaan tuo näkökulma ironisoidaan, eikä se ole romaanin lopullinen totuus.

Romaanin kirjoittamisen tekniikka on äärimmäisen kiinnostava. Kovalainen on käyttänyt romaanissaan laajaa internetin ja sosiaalisen median lähteistöä. Lainoja on tehty romaanin jälkisanojen mukaan julkisilta keskustelupalstoilta, nettisivuilta, blogeista, oikeuden pöytäkirjoista, poliisin esitutkintamateriaaleista, tutkimuskirjallisuudesta tms. Muutamat romaanin luvut ja niissä hyödynnetyt lähteet paljastetaan Jälkisanoissa, mutta kaikkiaan käytetty materiaali katoaa erottamattomaksi osaksi fiktiivistä ainesta. Lainoja ei ole merkitty esimerkiksi kursiivein. Tämä tekee romaanista aidosti polyfonisen, eli moniäänisen. Romaania on hankalaa lukea vain yhden äänen tai kertojan kautta, sillä sen sivuilla kaikuvat ristiin vuosien mittaiset keskustelut, heitot, riidat ja uhkaukset. Ei käy kateeksi kirjailijaa, joka on romaaninsa eteen joutunut keräämään vuosia aineistoa mitä kamalimmilta rasistisilta tai fasistisilta sivustoilta. Huh!

Teoksessa kaiutetut äänet herättävät kysymyksiä teoksen moraalista. Romaanissa Kansan kidan sekalainen aktiiviporukka, johon Zebedeah pääsee mukaan, täyttää nimittäin sivut keskinäisellä puheellaan, joka on useimmiten kaikkea muuta kuin kaunista kuultavaa. Musulmaanit, maahantunkeutujat, suvakkihuorat ja muut rumat sanat sinkoilevat vapaasti ja henkisten johtajien ajatuskulut ovat välillä karmeaa kuultavaa. Esimerkiksi romaanin Klaus von Šalna sanailee seuraavasti: 

”Sanon aivan suoraan, että jos maahanmuuttajajengi raiskaa Rosa Meriläisen, minä olen tapauksesta yksinomaan iloinen. Olen valmis sanomaan tämän suoraan aivan koska, missä ja kenelle tahansa. Pystyn myös perustelemaan sen: Se on moraalisesti oikein, koska Meriläisen kaltaiset ihmiset ovat syyllisiä siihen, että noita tyyppejä tulee Suomeen. Se vähentää raiskaajien Suomessa oloon syyttömien naisten tilastollista todennäköisyyttä tulla raiskatuksi. Se on opettavaista.” (s.138)

Onko moraalisesti oikein tarjota romaaninmitalta kaikupohjaa rasistisille ja jopa fasistisille mielipiteille sekä edellä siteeraamani katkelman kaltaiselle vihapuheelle? En ole varma. Tätä on mietitty myös kustantamossa. Aamulehden romaania käsittelevässä koko aukeaman jutussa (AL, 3.11.2018) kerrottiin, että Teoksen juristi luki teoksen ennen sen julkaisemista. Jutun mukaan lukua ”Sota” ehdotettiin kokonaan poistettavaksi sillä perusteella, että se voitaisiin tulkita väkivallan ihannoinniksi. Lukua ei kuitenkaan poistettu ja se on kaikessa kauheudessaan osa romaanin kokonaisuutta. 

Juuri tässä ”Sota” luvussa kuvaillaan vuoden 2015 erilaisia vastaanottokeskuksiin ja pakolaisiin kohdistuvia väkivaltaisia iskuja, joissa oikeistoradikaalit käyvät omaa oikeutetuksi katsomaansa pyhää isänmaallista sotaansa turvapaikanhakijoita vastaan. Ehkä kuitenkin juuri siksi, että tämä luku on tulenarin, on siinä myös koko romaanin satiiri voimakkaimmillaan. 

”Tuli joulukuun ensimmäinen päivä, kun iskettiin Kankaanpäähän Niinisalon vastaanottokeskukseen, joka oli herättänyt kuntalaisissa jo parin vuoden mittaan kirjavia tunteita. Niin kuin luutnantti Koskela uhrasi elämänsä heittämällä kasapanoksen vihollisen panssarivaunun telaketjulle, niin nämä kansansoturit heittivät yöllä kolme polttopulloa vastaanottokeskukseksi kaavaillun rakennuksen kuistille, josta palo yltyi täyteen mittaan, ja koko rakennus tuhoutui. Liekit löivät korkeina, punainen ja keltainen nousivat havunvihreän yläpuolelle, maata raivattiin heille, joille se kuuluu. Kun poliisihelikopteri lensi tapahtumapaikan yläpuolella ja kuvasi käynnissä olevaa taistelua, näyttivät tulenlieskat suurten mäntyjen keskellä todella kauniilta – niin kuin tällä kulotuksella olisi raivattu kantasuomalaisille takaisin ne maat ja mannut, joihin heillä on halki vuosisatojen ollut erityisoikeutensa.” (S. 337.)

Katkelma (niin kuin koko luku) noudattaa näennäisesti isänmaallista ja ylevää puherekisteriä. Tässä huomataan satiirin kuitenkin nakertavan isänmaallisen eetoksen voimaa. Pelkurimainen polttopullojen heittely yhdistetään koomisesti Koskelan kasapanosurotyöhön ja katkelma lainaa muutoinkin vaivihkaa Tuntemattoman sotilaan alun ironiaa metsäpalon raivaamasta aukeasta, jonka Suomen armeija kokee heidän pyhää sotaansa varten kulotetun. 

Romaanin satiirisuuteen liittyy nähdäkseni kauttaaltaan edellä sivuamani eettinen ongelmallisuus. Kirjailija itse nimittää kirjan saateteksteissä teostaan dokumentaariseksi fantasiaksi, jota lajinimitystä en ole ennen kuullut. Luin romaania satiirina, mutta sen satiirisuus ei nähdäkseni ole kovin vahvaa tai vähintäänkin satiiri lipsahtaa välillä piiloon. Romaanin kuvaama porukka on eripurainen ja koominen, joka onneksi synnyttää välillä myös vapauttavaa naurua muutoin raskaslukuiseen romaaniin. Mutta nauretaanko hahmoille ja heidän rasistiselle aatemaailmalleen? Voidaanko tätä kautta perustella se, että romaani tarjoaa tilaa näille muutenkin netissä kovaäänisesti huutaville äänille? En ole varma. Ainakin satiirin kärki on huojuva, eikä aina niin pistävä kuin toivoisi. Lisäksi romaanin loppu tarjoilee Kansan kidan porukoille otollisen tunteikkaan tilanteen (en voi spoilata loppua tässä), joka jättää romaanin vallitsevaksi tunteeksi myötäelämisen eikä suinkaan kriittisen naurun. 

Toisaalta taas romaani on tutkielma radikaalin maahanmuuttokriittisen liikkeen noususta Suomessa ja tässä mielessä kaikki kirjaan päätynyt aines on enemmän kuin paikallaan. Romaani on poliittisessa analyysissaan viiltävän tarkkanäköinen ja romaani tuntuu sopivan tällaisen tutkielman muodoksi paremmin kuin hyvin. Itse ainakin koin romaanin mittaan monia oivalluksia siitä, minkälaisiin mekanismeihin äärioikeiston 2010-luvun nousu on kytkeytynyt ja minkälaiset tunteet siihen ovat johtaneet. 

Yksi hauskimpia romaanin piirteitä on netin poissaolo kuvatusta maailmasta. Vaikka kirjailijan aineistoa hallitsevat erilaiset nettikeskustelut, romaanin maailmassa viestitään muilla keinoin. Kerronnan outouttaa se, että toisinaan ihan livenä käydyissä keskusteluissa on mukana nettikirjoittamiselle tyypillisiä kirjoitusvirheitä, joita kertoja tai joku toinen keskustelun osapuoli vieläpä kommentoi:

     – Jäi lause kesken….., Eero sopersi siinä kävellessämme, ja jostain syystä se äkelsi lauseen perään viisi pistettä. 
     – Okono dynamittia, toinen porukasta kysyi sekoittaen kirjaimet. (s.74)

Dialogin kirjoitusasu siis muuttuu näkyväksi, joka on kyllä kertovana kommunikaatiotilanteena erittäin harvinainen. Tämän toisinaan toistetun tempun kautta lukijan eläytymistä häiritään ja muistutetaan käytetyistä nettilähteistä. 

Yhdeksi liikkeen tärkeimmistä äänitorvista nousee Zebedeahin piraattiradio. Zebedeahilla on radio-ohjelmaansa aloittaessa liikuttava visio, joka johtaa hänet myöhemmin vaikeuksiin. Zebedeah haluaa nimittäin edetä Hannu Karpon, Kansanradion ja itse Lönnrotin jalanjäljissä ja antaa äänen itse kansalle:

”Kansa herää. Jos minä nauhoitan kaikkea mitä todelliset suomalaiset todellisissa elämäntilanteissa kaduilla, kahviloissa ja yökerhoissa puhuvat, voin antaa heille takaisin heidän kotimaansa – ja minullakin on jotain omaa, minulla on kotimaani.” (s. 87.) 

Tehtäväänsä kansan puheen välittäjänä Zebedeah toteuttaa James Bond-tyylisellä vakoilutekniikalla. Hänen silmälaseihinsa on nimittäin kiinnitetty mikrofonit, ja tätä kautta hän voi jatkuvasti nauhoittaa puhdasta kansantotuutta. 

Zebedeahin radiotoiminta ja kansan äänten kerääminen on teoksen kokonaisuutta peilaava upotusrakenne, mise-en-abyme kuten kirjallisuudentutkijat sanoisivat. Zebedeahin työ mallintaa meille nimittäin kirjailija Kovalaisen työtä. Zebedeahin tavoin myös Kovalainen on eräänlainen uuttera Lönnrot, joka vaivojaan säästelemättä on taltioinut luettavaksemme vuosien 2013–2015 nettikeskustelujen riitaisen kuoron. Tämä romaani on 2010-luvun Kalevala eikä se ole kansakunnan kuvastimena mitenkään imarteleva.