Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – jopa yhteiskunta. Ajatuksia Sisko Savonlahden esikoisteoksesta

Esikoisteoksia ja Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän esikoiskirjaseminaarin osallistujia esittelevä sarjani jatkuu Sisko Savonlahden ihqulla ja viiltävän yhteiskunnallisella romaanilla Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Toimittajataustaisen Savonlahden romaani kuvaa kolmikymppistä päähenkilöä, tämän kipuiluja ihmissuhteissa ja loputonta epätoivoista minäprojektia, jolle pirstaloitunut työelämä, nuorten hipsterien hedonistisahdistunut kaupunkikulttuuri ja someideaalien asettamat mahdottomat vaatimukset luovat lannistavat puitteet. Savonlahden kuvaamassa todellisuudessa pieni ihminen on kuin kolmion muotoinen palikka, jota yritetään vimmalla survoa ympyrän muotoiseen palikkaan. Tai no oikeastaan se palikka yrittää survoa itse itseään, mutta mitäpä se muuta voisikaan. 

Hahah, täysin epäonnistuneesta palikkavertauksesta eespäin siirtyäksemme: juonta romaanissa ei erityisemmin ole ja hyvä niin. Löyhät juonelliset kehykset syntyvät siitä, että kerronnan alkaessa päähenkilön poikaystävä on jättänyt tämän kutakuinkin kahdeksan kuukautta sitten. Erosta ja omasta elämästään ahdistunut päähenkilö makaa parvekkeella, syö sipsejä ja tuntee yllään nykyajan ja elämän musertavan painon. 

Luin teoksen aikalailla tuoreeltaan silloin kun se kirjamaailmaan putkahti ja olin iloinen, että se sai niin paljon huomiota – ansiosta. Eniten minua ilahdutti se, että tämä ja monet muut teokset kuten esim Henriikka Tavin Tellervo josta aiemmin tässä blogissa kynäilin, osoittavat, että chicklitistä on tullut tärkeä yhteiskuntakriittinen ja feministinen kirjallisuuden muoto. Hurraa! Tosin voidaan ajatella, että Savonlahti on aika monimutkaisesti kiinni chicklitin lajissa – samalla sitoutuu siihen ja purkaa sitä. 

Olin niin chick, että laitoin kynsilakkoja kuvaan. Olisi kyllä voinut olla vähän kalliimpia merkkejä, mutta ei oo kuin halpiksia. Tai no tuo Essien lakka oli kyllä kieltämättä aika tyyris, mutta ei siitä sen enempää, kun eihän tämä mikään kosmetiikkablogi ole. 

Kuluttajuus on yksi chicklitin lajille tyypillinen aihelma. Esimerkiksi lajikuningatar Sophie Kinsellan Himoshoppaja-kirjoissa on usein eräänlainen uuvuttavan luettelomainen suhde brändeihin. Glamour ja bling bling ovat lajille tärkeitä. 

Erityisesti suhteessa tähän kulutusjuhlaan voidaan kysyä, että operoiko Savonlahden romaani parodisessa suhteessa chicklitin lajiin. Romaanin minäkertoja on muotitietoinen ja kuluttaa runsaasti rahaa kosmetiikkaan ja vaatteisiin ja näitä brändejä myös mainitaan tekstissä. Kuitenkin samalla intohimolla suhtaudutaan myös muihin asioihin. Päähenkilö esimerkiksi listaa intohimoisesti ruokia, joihin on ollut koukussa sekä asioita, jotka häntä suututtavat. Erityisesti tapauksissa, joissa brändikerronta kohdistuu ruokaan (erityisesti sipseihin ja dippiin) on glamour jo kaukana. Toisaalta tämäkin on oikeestaan osa chicklittiä lajina. Esimerkiksi Bridget Jones on hurmaava chicklit-karikatyyri joka aina ajautuu hyvin epäglamouristi kiipeliin tavoitellessaan luksuselämää tai mediasta ja populaarikulttuurista omaksumaansa naisihannetta. Savonlahti on kuitenkin kriittisempi kuvatessaan sitä kulutuskulttuuria, jonka syöttölässä me kaikki lihomme ja rimpuilemme irti pääsemättä. 

Savonlahden romaani lukiessani mietin paljon teoksen ironiaa. Teosta kun on yhtäaikaisesti mahdollista lukea sekä läpikotaisin ironisena tai sitten ehkä vilpittömänä (tai uusvilpittömänä). Ja molemmilla tavoilla on luettukin. 

Tuntuu, että jotkut lukivat teosta silleen, että ei ei että mun elämä ei oo yhtään tällaista ja hyi hyi pinnallista kallion hemmoteltujen kakaroiden elämää, että ei tää oo kyllä yhtään mun kirja. Eli lukijapolot etsivät vilpittömästi jonkinlaista samaistuttavaa subjektia, pettyivät kun sitä ei löytynytkään, ja päätyivät ajattelemaan, että no olipas pinnallinen kirja. Toisaalta taas monet lukivat ja itsekin luin romaania ennemmin siten, että päähenkilöön säilyi koko ajan jonkinlainen ironinen etäisyys. Tämä ironia ei silti niinkään suuntaudu päähenkilöön itsessään, vaan ennemminkin niihin parisuhde- työ- ja sukupuoli-ihanteisiin, joihin päähenkilöpalikkamme meidän kaikkien tavoin yrittää itseään jatkuvasti epätoivon vimmalla sovittaa. 

Romaania voi lukea sukupolvi-teoksena – miellenium- tai Y-sukupolven räyhäkkäänä ruumiinavauksena. Sukupolviluenta on aina tosi hitsin ärsyttävää, mutta toisaalta myös valaisevaa. Ja moiseen teos itsessään kutsuu, koska romaanissa esiintyy vastapainona päähenkilölle ja tämän kaikille homokavereille ja cooleille hipsterikavereille myös päähenkilön vanhemmat. Ja erityisesti ihana isoäiti, jonka lausahdukset oli kerrassaan parhaita (minun ruokaa ei tarvi laittaa rusetille lausahtaa mummu sushista <3). Teos tekee siis itse sukupolvien rinnastamista ja sukupolvianalyysia. 

Työelämän kuvaus on Savonlahden romaanissa todella kiinnostavaa ja tätä teemaa on nähdäkseni teoksesta käydyssä keskustelussa käsitelty yllättävän vähän. Romaanin päähenkilö edustaa luovan työn prekariaattia – hän on toimittaja ja yrittää työllistää itsensä friikkuna. Freelancer-elämä ja taloudellinen epävarmuus ovat merkittäviä tekijöitä päähenkilön potemassa jatkuvassa kriisissä. Tietotyöläisen tai luovaa työtä tekevän kolmekymppisen tulee jatkuvasti työelämässä brändätä itseään kyetäkseen roikkumaan työn syrjässä ja kaikki tekeminen on lopulta oman superitsen rakentamista, jotta voisi tulla taloudellisesti toimeen ja saada uusia toimeksiantoja. Ja kun sitten romaanin päähenkilöllä on muutenkin ongelmana se, että hän yrittää jatkuvasti muokata itseään erilaisten ulkoapäin tulevien mallien mukaiseksi, niin tällainen työkulttuuri on hänen psyykelleen silkkaa myrkkyä. Romaanin työnhakukohtaukset ovat kaikessa nöyryyttävyydessään osuvia ja samaistuttavia. 

Savonlahden romaanissa ihailin motiivien tarkkaa ja jopa nerokasta käyttöä. Erityisesti ruoka, kuten sipsit kuvataan hienosti ja nostetaan vaivihkaa merkitsemään suuria. Esimerkiksi romaanissa jatkuvasti maiskutetut broadway-sipsit muuttuvat syvän symbolisiksi. On aivan huikean kamalan ironisen surullista, että päähenkilön toiviomatka New Yorkiin ja suureen maailmaan päättyy siihen, että hän ostaa lentokentän Alepasta broadway-sipsejään. Broadway kun kuitenkin liittyy nimenä loistoon, glamouriin ja suuriin unelmiin, on liikuttavaa ja surullista, että pienen ihmisen broadway ovat lopulta ne sipsit. Ruokailusta ja ruoan kaltaisista arkikulutuksen välttämättömistä osasista on tullut keskeinen osa sosiaalisen media identiteettipeliä. Olemme mitä julkisesti syömme. Näin päähenkilömmekin kipuilee maailmassa, jossa ihanneminä postaa itsestään ihanan instakuvan värikkäästä smoothiekulhosta samalla kun sohvan yksinäisyydessä käsi hamuaa  epätrendikkäästi sipsipussia.  

Lopuksi täytyy kehua romaanin tai sen kirjoittajan luontaista komiikan tajua. Tai mistäpä minä tiedän onko se luontaista vai pitkällisesti työstettyä, mutta joka tapauksessa jo tietty komiikan rytmi tässä teoksessa ja dialogissa ja kaikessa on aivan hillittömän hauska. Sisko Savonlahti on romaaninsa perusteella armoitettu satiirikko, joka osaa nähdä kaikissa ihmisissä ja tilanteissa niiden naurettavat puolet.   

ps. Chicklitin potentiaalisia suomennoksia ovat muuten pimukirjallisuus ja mimmikirjallisuus! Miten söpöjä! <3  

ps2. Harmittaa, etten ennättänyt napata kuvaa kirjailijattaresta Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissamme. Vilkasliikkeinen kirjailija oli tällä kertaa tähtäimelleni liian nopea. 

Insinöörimme maailmalla. Ilkka Luukkosen Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Esikoisteoksiin ja Pentinkulamnpäivien esikoiskirjailijaseminaariin armon vuonna 2019 keskittyvä blogahdussarjani jatkuu Ilkka Luukkosen romaanilla Kongolainen kampa.

Kirjailija Nuutajärven lasikylän huudeilla

Luukkosen romaanissa liikutaan enimmäkseen Belgiassa joskin hengilögalleria on pitkälti suomalainen. Joidenkin muistojen sekä sukulaisyhteydenpidon kautta piipahdetaan myös Suomessa. Paikan tuntu on romaanissa vahva. Kirjailija on itse työskennellyt kaupungissa ja miljöö rakentuu uskottavaksi. Paikat kulkevat mukana lukujen nimissä. Myös suomalaisen kamppailu pienten kulttuurishokkien loputtomassa virrassa on kuvattu tarkasti. Yksinkertaiset ikkunat päästävät kaasulämmön harakoille lämpötilan laskiessa pakkaselle. Pitikö tämäkin teille tulla Suomesta asti opettamaan.  

Romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa. Antti on entinen insinööri ja nykyinen journalisti, jota vaimo ja kaksi lasta ovat seuranneet Brysseliin työkomennukselle. Toinen minäkertoja on nuori Kaisla, Antin sisarentytär, joka on karannut Belgiaan pakoon ahdistavia perhesuhteita. Jälkimmäinen  päätyy lopulta saamaan lapset kongolaistaustaisen Josephin kanssa. 

Romaanin kahden kertojan äänet ovat keskenään tyystin erilaiset, edustavathan he keskenän täysin eri ikäpolvea ja ajattelutapaa. Näkyvimmillään ero rakentuu Kaislan puhekielisen kerronnan ja sitten puolestaan Antin kirjakielisen kerronnan kautta. Kaislan kerronta on inasen salingerilaista, joka vois tehdä asetelmasta kuluneen, mutta lopultakin ero on perusteltu kertojien iän ja aseman kautta.

Oma suosikkini kertojista oli Antti. Antti on henkeen ja vereen insinööri, joka turvautuu kaikessa rationaaliseen ajatteluun ja torjuu viimeiseen asti kaikki tunteet. Antin kerronta on tieten koomiseksi kohotetun insinöörimäistä, ulkokohtaista ja raportoivaa siinä, missä Kaisla antaa tunteiden viedä ja kielen virrata. Toisaalta Antti raportoi kaikista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan myös rehellisen avoimesti, joskin kerronnasta on häivytetty tunne. 

Antin insinöörikerronnasta tuli toisinaan mieleeni Hannu Raittilan tuotannon erilaiset asiantuntijahahmot. Samoin kun Raittilakin hienovaraisesti satirisoi insinöörikertojiaan, samoin Luukkonen rakentaa Antin kertojaäänen taakse hienoisen naurun. Ja toisaalta myös surun hahmon kykenemättömyydestä tunteidensa kohtaamisessa.

Antin tarinan kohdalla tunteiden kaihtaminen on tärkeä teema. Antti on kaikkialta voimakkaiden naisten ympäröimä. Erityisesti suhde despoottiseen äitiin on kipeä ja miespolo joutuu koko ajan tasapainoilemaan vaimonsa ja äitinsä välillä. Tulinen ja tunteitaan näyttävä vaimokin on Antille kova pala ja riitoja leimahtelee. Kaiken huipuksi siskokin soittelee ja yrittää onkia tietoja maailmalle karanneesta tyttärestään ja Antin kauhuksi kaipailee myös emotionaalista tukea. Antin maailmassa naisten kanssa ei voi elää, mutta ilmankaan ei voi olla.  

Nautin erityisesti kirjan loppupuolen riitakohtauksesta, joka oli intensiivisesti ja hauskasti ja surullisestikin kirjoitettu. Siinä Anna ja Antti käyvät isomman puoleisen välienselvittelyn. Antti ei osaa purkaa tunteitaan tai sanoittaa niitä ja niinpä hän reagoi lähtemällä kesken riidan korjaamaan puutarhaletkua. Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan voisi. Lukija joutuu pitäytymään Antin minäkerronnan sisällä, joten emme saa toista näkökulmaa tilanteeseen.  Kohtaukseen on kuitenkin hienosti rakennettu alateksti (tai se kuuluisa rivien väli), joka osoittaa Antin reaktion mielettömyyden.

Niin ikään tärkeä teema Luukosen romaanissa on pakolaisuus (ja siirtolaisuus sekä maahanmuutto), joka kerrostuu henkilöhahmojen elämään monella tapaa. Kaisla ja Antti perheineen ovat Brysselissä vieraalla maalla, Antin vaimo Anna on alun perin paennut Suomeen Unkarista ja sitten on vielä Kaislan kongolainen poikaystävä, jonka kautta päästään tutustumaan kongolaistaustaisten yhteisöön laajemminkin.

Romaanissa journalisti Antti työstää laajaa artikkelia pakolaisuudesta. Siihen pitää saada myyvän henkilökohtainen tulokulma ja niin Antti etsii sitten haastateltavan: Kaislan poikaystävän kaverin Fresnelin. Fresnelin tarinasta tulee yksi romaanin tärkeitä sisäkertomuksia. Sitä rakennetaan ja kootaan kasaan pala palalta. Fresnel kertoo omasta tarinastaan fragmentaarisesti ja ristiriitaisesti ja Antti on hätää kärsimässä haaroittuvan elämäntarinan äärellä – etenkin kun hänen insinöörinsielunsa ei kestä tarinaa, jota ei voi ottaa rationaalisesti haltuun. Tarina onkin lopulta se, mikä erottaa pakolaisen siitä, jonka ei ole tarvinnut paeta. 

Hän kysyi, voinko minä todistaa oman elämäntarinani niin kuin vaadin häntä todistamaan. Jouduin kokoamaan vastaustani. Selostin, että minun elämäni vaiheet on dokumentoitu viranomaisten toimesta moneen kertaan ja moniin asiakirjoihin saa kuka tahansa tutustu niin halutessaan. Ylipäänsä länsimaissa on hyvin vaikea valehdella omaan historiaansa. Sen vuoksi suhtaudumme epäilevästi rajat ylittäviin pakolaisiin, jotka oleskeluluvan toivossa tekaisevat itselleen menneisyyden. 

Katkelma on Antin ajattelua, mutta teos itse ei usko tähän selitykseen. Antti ei itsekään osaisi rekonstruoida omaa tarinaansa aukottomasti, koska hän on koko elämänsä vältellyt konflikteja ja sulkenut tahallaan pois ne asiat, joita hän on kykenemätön käsittelemään. Luukkosen romani muistuttaa, ettei kenenkään elämä tai tarina ole täysin rationaalinen ja aukoton. Tähän nähden onkin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että jaamme turvapaikkoja koherentin kertomuksen perusteella, vaikka koherentti kertomus on elämän luonteelle vastainen

"Sinun osasi on lakata muistuttamasta" Jouni Teittisen runokokoelma Sydäntasku

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia, 2019)

Esikoiskirjoja ja Pentinkulmanpäivien esikoiskirjalijaseminaarin kirjailijoita esittelevä blogisarjani jatkuu turkulaisen kirjallisuudentutkijakollega Jouni Teittisen esikoiskokoelmalla Sydäntasku. 

Kuvassa luonto on parhaillaan nielaisemassa esikoisrunoilijan keskellä urjalalaista kesäidylliä

Teittisen kokoelman keskeistä kuvastoa ja aiheita ovat lapsuus, lapsen kasvu, ikäkaudet ja muistot. Tunnelmaltaan kokoelma on suloisen haikea, melankolinen ja surumielinen, mutta ei lainkaan nyyhky tai lälly. Kokoelma on kuin näky hiekkalaatikkoon unohtuneista hiekkaleluista: leikkijä on jo poissa, paikan yllä vielä viipyvä muisto leikin iloisesta hurmasta sekoittuu kadonneen hetken jättämään haikeuteen.

Unohtaminen, asioiden jääminen taakse, nykyhetken muuttuminen kalpeiksi ja värjyviksi muistoiksi ja toisaalta uuden rakentuminen menneen päälle ovat kaikki kokoelmalle tärkeitä teemoja. Kuten runoilija tiivistää:

        ja kun kohta aloitat seuraavan kakun, 

        niin kuin jokin siinä olisi jo muuttunut hiekaksi.

Säkeissä liikutaan hiekkalaatikolla ja tehdään kakkuja kuin lapsena ikään. Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, kuten lapsuuden arkimagiikalle tyypillisesti manattiin. Teittisen kokoelmassa aikatasot kerrostuvat, jolloin lapsuuteen liittyvät motiivit tarjoutuvat luettavaksi myös ilmeisimmän merkityksensä ohitse ja ylitse. Kaikessa arkisuudessaan lapsikulttuurin ikiklassikot hiekkakakut ovat herkullisia (pun intended) kuvia: hiekkakakku on kakun jäljitelmä, valeruokaa, joka haukatessa murenee maaksi josta se on tullut. Syömisen, elämän ja kuoleman kuvat risteävät näissä lapsille ominaisen make-believe-leikin loihtimissa kakuissa. Hiekkakakku on materian hetkellistä sovittamista muottiin, sen pakottamista muodoksi, mutta muoto ei ole pysyvää ja hiekkakakun kohtalo on muuttua jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä takaisin merkityksettömäksi materiaksi. 

Kuvan jääkarhulla on on todellisuuden kanssa täysi tekeminen.
Runokokoelman kanssa hänellä ei ole juuri mitään tekemistä. 

Teittisen esikoiskokoelman tyyli on usein vähäeleinen, niukka, hiljainen ja ladattu – siis merkityksiltään. Paljon jää pinnan alle kytemään ja hiillostelemaan lukijan tutkittavaksi ja tulkittavaksi. 

Kokoelma kutsuu taiten lukijaa toisaalta erittelevään itsereflektioon: aikakerroksiin itsessä ja toisaalta taas affektintäyteiselle matkalle omiin tunnekokemuksiin lapsuudesta. Tämä tapahtuu kielen tasolla sinä-puhuttelun tai passiivin kautta. 

Jonkinlainen keskeislyyrinen minäkin häivähtää mukana kokoelman lopulla. Näissä runoissa puhuvan minän ja puhuteltava sinän suhde on monimuotoinen kuten seuraavissa säkeissä: 

Minun osani sinussa on muistuttaa sinua 

yhteisestä vieraasta.

Sinun osasi on lakata muistuttamasta.

Jotta mitään sinussa ei tunnista. 

Puhuja-asetelmat vihjaavat, että läsnä runon puhetilanteessa eivät hengaa perus sinä ja minä liikennevaloissa. Minän sanat ovat samanaikaisesti runoilijan puhetta lukijalle, aikuisen puhetta lapselle ja vielä minä puhetta menneelle itselleen. Jälkimmäinen on kokoelmalle keskeinen oivallus. Teittisen runot muistuttavat, että lapsuus on hyvin erityinen identiteetti: kerroksinen, sisäkkäinen. Me kaikki kannamme sitä mukanamme koko loppuelämämme: lapsi meissä on aina olemassa vaikkakin sitä ei voi enää suoraan tavoittaa. 

Sydäntaskussa korostuu myös tekstin materiaalisuus. Teoksessa on useita runoja, jotka ovat tyylikkäällä visuaalisella manipulaatiolla haalistuneet tai kuluneet osin lukukelvottomiksi. Pidin näistä runoista erityisen paljon. Lähes lukukelvottomiksi haalistuneet säkeet olivat emotionaalisesti latautuneita ja näissä runon visuaalinen muoto toi tulkintaan lisää kerroksia ja kierroksia ja vapautti myös kiinnostavasti tulkinnan ikeestä. Häviävä ja haipuva runo mahdollistaa myös haipuvan ja osittaisen tulkinnan: näiden runojen kohdalla keskityin vielä muitakin runoja vahvemmin tuntemaan.  

Haalistuneista runoista erottuu monenlaisia sanoja. Useimmiten runot ovat luettelomaisia, eräänlaisia esineluetteloita. Ainoastaan osa esineistä ja asioista on näkyvissä ja luettavissa: 

4 teelusikkaa nimikirjaimilla, suutarin laatikko, pieneen sylinteriin säilötty äänilevy, erikokoisia saapaspareja, pieni Raamattu, penaali tekstillä NY, duploja ämpärissä, patterilla koppuraiset sormikkaat jne.

Esineitä on eri aikakausilta, osa museokamaa, osa tuttua lapsuusesineistöä ainakin näin 80-luvun lapselle. Osa esineistöstä liittyy matkantekoon, kenties merimatkaan. En osannut palauttaa havainnoimaani esineistöä täysin mihinkään yhteen tulkintaan. Haipuva ja haalistuva tekstuaalisuus sen sijaan viittasi omassa tulkinnassani vahvasti muistamiseen ja unohtamiseen. Ihmisen muistihan on haalistuvien runojen tavoin aukkoinen. Muistot virttyvät ja rispaantuvat reunoistaan ja aika kuluttaa suurimman osan asioista unohduksiin. Enimmäkseen jää vain epätäydellisiä muistoja, sumeita, epämääräisiä kuvien sarjoja tai hetkien fragmentteja. Niiden pohjalta nykyhetken kokemusta ei saa enää koskaan täysin kiinni sellaisena kirkkaana ja täydellisenä kuin se aisteihimme ja aivoihimme tulvii. 

Teittisen runot jäljittelevät myös kiinnostavasti valokuvia. Vanhat valokuvatkin ovat usein haalistuneita, tahraisia, ehkä revenneitä ja lopulta ne katoavat kokonaan. Ehkä tekstikin eräässä mielessä tällä tavalla katoava muoto, vaikka se onkin valokuvaa helpommin loputtomiin uusinnettavissa. Tekstistä haipuu ja kätkeytyy väistämättä osa alkuperäisistä merkityksistä: osa siitä kommunikatiivisestä funktiosta, mikä sillä on syntykontekstissaan ollut. Tässäkin mielessä haalistuva teksti on muotona kiinnostava. 

Teittisen runoissa vaikuttavaa on runoilijan tapa käyttää esinemotiiveja. Esineet kaunokirjallisuudessa tai ainakaan lyriikassa ovat harvoin pelkästään esineitä. Eivätkä ne ole sitä edes "oikeassa" elämässä. Esineisiin tiivistyy muistoja, tunteita, haluja ja ihmisten välisiä suhteita. Esineet ovat myös meidän arkemme fyysisiä merkitsijöitä. Teittisen runokokoelmassa on nähdäkseni erityisen vahvaa esinepoetiikkaa. 

Muodoltaan haalistuneissa runoissa esineet liittyy menneeseen elämään ja muistiin. Esineiden ja muistin suhde aiheena onkin loputtoman kiehtova. Kaikkein arkisinkin esine saattaa saada aikojen kuluessa ympärilleen jonkinlaisen pyhyyden auran. Ajatelkaa rakkaat bloginlueskelijat vaikkapa omaa lapsuuttanne. Ihan varmasti jokin oman ajan tuotteen tai jonkin lapsuuden kodin esineen näkeminen pystyy hetkessä lennättämään menneeseen. Esineet ovatkin tässä mielessä oikeestaan portteja, aikakoneita.

Seuraavassa runossa Teittisen kokoelman esinepoetiikka ilmenee myös hienosti:  

Joskus sitä löytää esineen eikä tiedä, kuuluiko se eläimelle,

kertooko se elämästä. Rantavedessä, kivikon suojassa, 

niin kuin hiekasta ja syljestä koostettu pieni putki.

Ehkä kuori. 

Ranta jota joku kulkee, pysähtelee kuin etsisi kivikosta, 

kumartuu.

Tällainen muisto. Liikkumaton.

Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu. 

Niin kuin jokin kaartuisi yllesi kuin veden läpi

Lepattava varjo, ojentaisi kätensä. 

Runossa rannalta löydetty esine on jotakin elollisen ja elottoman, luonnon ja ei-luonnon välistä: ei voida olla ihan varmoja sen olemuksesta ja sen alkuperästä. Runo leikkii passiivilla, joka ulottaa kokemuksen mystisen esineen löytämisestä ulottumaan lyyrisen minän henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolelle. Tällaisen esineen löytäminen ja löydön äärelle pysähtyminen on meille kaikille tuttu kokemus tai ainakin runon muoto onnistuu esittämään sen meille sellaisena: tunnistettavana.

Runossa löydetyn esineen olomuoto ei liity vain kysymykseen siitä, onko se elollista alkuperää vai ei. Toisessa säkeistössä esine vertautuu muistoon, liikkumattomaan: ”Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu”. Tähän tiivistyy oivaltavasti muiston olemus, sillä runon voi ajatella puhuvan  myös siitä, ovatko muistot sidoksissa vain yksilöön, vai voiko toinen tavoittaa niitä, voiko muistoja jäljittää kun muistelija on jo poissa. Toisaalta ne on henkilökohtaisia, toisaalta on niin kuin runon lopussa vihjataan: esineiden ja niihin sitoutuneiden muistojen kautta on kuin jokin "lepattava varjo ojentaisi kätensä".  Teittisen kokoelman jälkeen en enää katso hiekkalaatikkoa siten kun katsoin ennen.