Kyydit kuningaskobralta – Taija Tuomisen romaani Kuningaskobra

Autofiktio on nyt pop, in ja kuuminta hottia, mutta kuulkaas kirjailija-kirjoituksenopettaja Taija Tuominen teki sitä jo silloin kuin nykyiset nuoret autofiktikot vielä taputtelivat kasaan hiekkakakkuja lähipuistossa. Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi vuonna 2000, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, ja sai kansan kohahtamaan. Räyhäkkäästi kuvattu juoppohulluuteen taipuvainen äiti ja kaikki romaanin groteskin ruumiilliset kuvaukset herättivät kauhistusta. Romaanin fiktiivinen aines katosi monelta todenkaltaisuuden alle, niin kirjoittajansa näköinen oli romaanin päähenkilö. Tätä taustaa varten ymmärrän hyvin Tuomisen uuden romaanin uskotun ja rakastetun Markuksen sanat romaanin sivuilla: 

Voisit olla vähän fiktiivisempi, Markus toteaa, kun näytän hänelle kustantajan katalogiin tekemän Kuningaskobran esittelytekstin. 

Kuningaskobra matelee kuitenkin reippaasti petokollega tiikerihain polkuja tunnustuksellisen ja fiktiivisen sekoittamisessaan. Tuominen ei halua kirjoittaa kaukaa ja häveliäästi häivyttäen. Hän kehtaa kirjoittaa läheltä ja sanoa niin kuin asiat ovat. Kuningaskobra kertoo Taija Tuomisesta, mielenterveysongelmiaan poteneen juoppohullun tyttärestä, kirjailijasta ja maailmanmatkaajasta, naisesta jolla on paljon ystäviä – itse valittu perhe sen alkuperäisen ihan paskan perheen sijaan. 

Romaani starttaa häikäisevän ovelasti omaa fiktiivisyyttään ja oikeastaan koko maailman perinpohjaista fiktiivisyyttä korostaen:

Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa seinälle heijastuu värikuva etelähämäläisen maalaistalon palaneista raunioista. Seinät ovat kaatuneet, vain mustunut savupiippu kohoaa kohti syksyistä taivasta. Sen vieressä on keltaiseen sadetakkiin pukeutunut palomies. 

Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään: 

-       Mä vielä poltan tän perkeleen talon.

(--) Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. 

Totisesti! Mikä mainio esimerkki faktan ja fiktion suhteesta: niistä kummallisista näkymättömistä langoista, jotka jokin syvästi ironinen näkymätön käsi jatkuvasti ja täysin sattumalta yhteen ompelee. 

Ja sietää panna merkille, miten taitavasti ensilukemalta arkisen tuntuinen raportointi Tuomiselle tyypilliseltä luennointimatkalta onkaan rakennettu. Arkinen journalistinen kuvateksti ”pitkän ja yksinäisen tien päässä”, saa romaaniin sijoitettuna sen merkityksellisyyden hohteen, jonka vain tulkinta voi maailman tavallisille ja tympeille tosiasioille antaa. Tie on klassinen elämän metafora, ja kuten romaanista myöhemmin opitaan, on elämä nyt palaneessa talossa ollut yksinäistä. Kaikille siellä yksinäisyytensä jakaneille.  

Tärkeää on myös huomata, että kuva palaneesta talosta on ekfrasis: sanoin kerrottu kuva, joka tässä on vieläpä moneen kertaan välittynyt. Ensin näkymä palaneesta talosta on tallennettu journalistin kameraan, sitten Tuominen on kopioinut sen luentonsa materiaaleihin ja lopulta se päätyy sanoin kuvailluksi romaanissa. Sellaistahan se on ­­– todellisuuden tavoittaminen. Väliin tulee kaikenlaista, mutta lopulta väliä on sillä, miltä kuva palavasta kotitalosta tuntuu. ”En kerro opiskelijoille, että vituttaa kun äiti ei palanut mukana”.  

Kaiken faktan ja fiktion sekoittumisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että  romaani on taiteellinen sommitelma. Kaikki kertominen on pelkistämisen ja liioittelun vuorovetten vaihtuvaa liikettä. Se mikä romaanissa on totta ja mikä sommiteltua jääköön kirjoittajansa tietoon, mitäpä sillä lukijalle on merkitystä. Kaunokirjallinen totuus on joka tapauksessa arjen totuutta todempaa. Kaunokirjallinen kuvaus karsii pois merkityksettömän – voileivänteon ja vessakäynnit. No yksi herkullinen housuunkusemiskohtaus romaanista kyllä löytyi, mutta se olikin kaunokirjallisen omalakisten totuussääntöjen mukainen. Ne asiat kerrotaan, joilla on väliä. Ja Tuomisen romaanilla on väliä.  

Ehkä ihastuttavinta Tuomisen romaanissa on sen raa’an inhorehellisyyden yhdistyminen häpeilemättömään elämän perinpohjaisen ihanuuden fiilistelyyn. Yhdistelmä hämmentää. Eiväthän raakuus ja ihanuus mahdu samaan kirjaan! Ei niistä voi samassa opuksessa kirjoittaa! Kukin valitkoon tyylirekisterinsä ja siinä pysykööt! Ni! Mutta kaikeksi onneksi kirjailijana Tuominen ei tällaisista rajoitteista piittaa. Matkoilla, ystävien ja rakkaiden kanssa koetaan pakahduttavan onnellisia hetkiä, jotka tarjoavat romaanin tilkkutäkissä tervetulleita hempeitä sävyjä äidistä kertovien piinaavien ja kauhistuttavien muistojen lomassa. Ja juuri kauniista ja onnellisista asioista kirjoittaminen on kaikkein hankalinta – siitä huolimatta että juuri sitä joskus kirjoittavalta naiselta odotetaan:

Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä. 

Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan. 

Tuomisen sävypaletissa on kyllä muitakin kuin tummia ja kirkkaita värejä. Erityisen hienosti taipuu tragikoomisen vihreänruskea (tai no minkä väriseksi tragikoomisen nyt kukin tässä ontuvassa metaforassani kuvitella tahtoo). Erityisesti tragikomiikka ilmenee teoksen värikkäässä henkilögalleriassa. Yksi suosikkejani oli ”viimeinen vepsäläinen”. Karjalan tasavallasta löytyvä vepsäläinen on selvästi muinaisten runoilijoiden suurta sukua, mutta viinaan menevä. Kirjailijaliiton paksusankaiset ja paksulinssiset miehet olivat kiskoneet umpijuopon runoilijan kuiville ja kynän varteen, mutta luennointimatkalla Suomeen mies retkahtaa vuosien raittiuden jälkeen. Pentinkulman päivillä viimeinen vepsäläinen vielä kertoo koskettavasti kielen ja identeetin kohtalonyhteydestä, mutta muutaman tunnin kuluttua humalaansa horjuva Kalevanpoika jo lähestyy Tuomista lemmekkäin aikein. 

Viimeisen vepsäläisen umpitollo käytös ei kuitenkaan romaanissa tyhjennä hänen ihmisarvoaan. Romaanin eetoksessa ihmisten hyväntahtoinen hölmöys ei kumoa sitä hyvää ja kaunista, mitä heissä (ja meissä) kaiken hölmöilyn takana on. Pahuudelle ja toisten satuttamiselle sen sijaan saa ja pitää sanoa: EI. Tiukka ei! Romaanin sanomassa lohdullista on, että myrkyllisistä ja vahingollisista ihmissuhteista saa kieltäytyä ja poistua, vaikka niihin ihmissuhteisiin yhteisön silmissä sitoisivat ties mitkä perhesiteet. Olkoot vaikka nippusiteet, mutta lopulta ihmissuhteet perustuvat valinnalle olla niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä.

Kuningaskobra on myös romaani kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta. Yksi romaanin vaikuttavimpia hahmoja on kaltoinkohdellun tytön ja myöhemmin kirjoittavan voimanaisen ankkuri: Hilja Mörsäri, jolle kirjan kiitoksissa kauniisti kirjoitetaan: ”Ilman sinua en olisi minä”. Hilja on portti kirjoittamiseen ja myös sellaiseen vakaaseen ja pysyvään ihmissuhteeseen, jota oikeat vanhemmat eivät voineet romaanin päähenkilölle tarjota.  

Romaanin maailmassa kirjallisuus myös määrää elämän tulevia askelkulkuja – jälleen yksi esimerkki faktan ja fiktion ihmeellisestä suhteesta. Romaanin Taija-tytön ankeaan lapsuuteen kurvaa aika-ajoin kirjastoauto ja 12-vuotiaalla Taijalla on yksi päämäärä: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Auton ovella syntyy tappelu samaa kirjaa halajavan serkkupojan kanssa. Kertoja-Tuominen ei edes muista kumpi lapsista kirjan lopulta sillä erää lainaan sai. Sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Sillä on, että kaunokirjallisuus jättää jäljen: 

Vuodesta toiseen muistan Wounded Kneen ja lähestyvän kirjastoauton valot pimenevässä illassa. Kirjan sivuilla preerialla oli jäätävän kylmä, ja luotien läpäisemät intiaanit jäykistyivät kinoksiin outoihin asentoihin.

Lopulta aikuisen Tuominen päätyy intiaanien maille: tekemään vapaaehtoistyötä rapistuvassa reservaatissa. Se on yksi romaanin Tuomisen sielunmaisemista, joihin hän palaa yhä uudelleen. Teos onkin täynnä myös lukijassa kaukokaipuuta palkeiden lailla lietsovaa matkakuvausta. Romaanin Taija on vapaa ja liikkuva sielu, ja tässä suhteessa olisin valmis vetämään melko varmat yhtäläisyysmerkit romaani-Tuomisen ja sen ihka oikean välille. Tässäkin suhteessa termi autofiktio sopii mainiosti kuvaamaan juuri Taija Tuomisen romaania. Kaikki ladyn tuntevat, tuntevat nimittäin myös hänen rakkaan saabinsa tai saabionsa, kuten Taija autoaan lempeästi nimittää, joka uskollisen ratsun tavoin kuljettaa omistajansa opettamaan kirjallista itseilmaisua milloin mihinkin Suomen maan kirjoittavista kolkista. Ehkäpä Kuningaskobrakin on jonkinlainen saabio – ja minä kiitän lämpimästi tästä hurjasta kyydistä!