keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Eheyttävä kertomus myrskyisästä maailmasta. Elina Hirvosen Punainen Myrsky

Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky (WSOY, 2019) on kehystetytty osin tositarinaksi. Romaani ei jytyytä etiäpäin muodikkailla autofiktiovankkureilla, vaan romaanin taustamateriaalia ovat irakilaistaustaisen rauhanneuvottelija-poliitikko Hussein al-Taeen perheen kokemukset. Tämä kehys paljastuu lukijalle romaanin kynnysteksteistä – erityisesti kirjailijan jälkisanoista, jotka selittävät teoksen syntyprosessia. Toki jälkisanat saavuttavat ainakin kiltin lineaarisesti etenevän lukijan vasta teoksen lopussa, mutta teoksen tausta on kyllä ollut esillä mediassa isosti, joten oletan tiedon saavuttaneen monen lukijan jo ennen teokseen tarttumista. Ja todenvastaavuuden pohdinnalla käynnistyy myös romaani itse, sillä varsinaisen tarinan starttaava prologi alkaa sanoilla: ”Tämä on tositarina isästäni ja hänen edesmenneestä ystävästään Abbas Fakhr el-Deenistä”. 



Kirjailija vieraili Tampereen akateemisen kirjapiirissämme 11.9.2019. Äärimmäisen fiksuja ja filmaattisia puhumassa vasemmalta oikealle Pasi Heikura, Marko Juntunen, kirjailijatar itse, Siskotuulikki Toijonen sekä Maria Laakso elikkäs meikämandoliini. 

Lisäkiinnostusta tälle romaanin faktuaaliselle taustalle luo tietenkin keskeisimmän informantin Hussein al-Taeen värikäs julkisuuskuva. 2019 eduskuntaan valittu pakolaistaustainen al-Taeen päätyi mediamyrskyn silmään, kun julkisuuteen päätyi miehen juutalaisia, sunneja, somaleja ja homoseksuaaleja  solvaavia somekirjoitteluja vuosilta 2010–2015. Vihapuheen harjoittajan leima tahrasi paitsi al-Taeen omaa julkisuuskuvaa, myös al-Taeen aiemmin työllistänyttä Martti Ahtisaaren perustamaa CMI-järjestöä. Kesällä poliisi aloitti tutkinnan al-Taeen kirjoitteluista. Mikään tästä ei kuitenkaan oikeastaan liity Hirvosen romaaniin, joka kaikesta faktapohjaisuudestaan huolimatta on fiktiivinen. 

Kenties kuitenkin juuri faktan ja fiktion sekoittumien takia, teos on poikkeuksellisesti nielaissut kansiensa väliin paitsi kirjailijan jälkisanat, myös kustantaja Anna-Riikka Carlsonin esipuheen. Näin ainakin omassa kappaleessani, joka oli kylläkin niin kutsuttu ennakkolukukappale ja sinällään osa teoksen markkinointia. Sinänsä kiinnostava ilmiö nämä ennakkolukukappaleet. Kirja oli jopa valmiiksi hashtagitetty takakannessaan, että #elinahirvonen ja #punainenmyrsky vaan teillekin. 

Mutta eipä siitä sen enempiä – tämä mikään kustannusmaailman kiemuroihin keskittyvä blogi ole.  Tärkeintä on itse romaani kaunokirjallisena tuotoksena, joka lajinsa edustajana tottelee tietenkin toisenlaisia toden ja epätoden sääntöjä kuin vaikkapa journalismi. Viis romaanin todenvastaavuudesta, kun tärkeintä on sen todennäköisyys ja toden näköisyys. Ja näköinen tämä lukukokemus oli. Paitsi että romaani kuljettaa lukijansa pakolaisperheen matkassa Irakista Suomeen, käsittelee se myös universaaleja ja kaikkialla tunnistettavia teemoja tarpeista ja niiden täyttymisestä, ympäristön ja olosuhteiden vaikutuksesta meihin ihmisotuksiin sekä lapsen ja vanhemman erityislaatuisesta suhteesta.

Olen aikaisemmin lukenut Hirvoselta ilmastofiktioromaanin Kun aika loppuu (2015). Perheen sisäiset suhteet ja perhesuhteiden sekä historiallisen/yhteiskunnallisen ympäristön välinen kitka olivat temaattisessa keskiössä siinäkin. Maailmaltaan uutuus Punainen myrsky on kuitenkin varsin erilainen. 



Romaani limittää lukuisia aikatasoja. Varsinaiseen tarinaan johdattavia prologejakin on ikään kuin kaksi. Ensin kursivoitu ”tositarina isästäni” kertoo minäkertojan isän ja tämän rinnalla Saddam Husseinin hallintoa vastustaneen miehen kauhistuttavia kokemuksia vankilasta, jonne miehet tuomitaan hallituksen vastustamisesta. Lyhyessä ”tositarinassa” rinnastuu isän toverin Abbasin peri-inhimillinen hammaslääkäripelko ja järjenvastainen rauhallisuus salaisen poliisin murhatessa miehen poraamalla tämän rintaa. Lyhyessä tarinassa kohtaavat hätkähdyttävästi historian suuruus ja yksilön arjen pienuus, niin kuin koko romaanissa myöhemmin. 

Toinen prologia muistuttava teksti on toukokuinen tuokiokuva vappuun valmistautuvasta Suomesta vuonna 2015 – kuva, joka kuitenkin laajenee ajan hengen vangitsevaksi otokseksi koko maailmasta. ”Pariisilaisen kaupan ikkunassa lukee juutalainen, helsinkiläisen moskeijan seinässä kebabit ulos”. 

Tämän luvun puhujapositio on ihastuttavan epäselvä. Kertoja voi olla romaanin päähenkilö, mutta yhtä hyvin se voi olla kuka tahansa maailman ajasta ja virrasta irrotettu tarkkailija. Aikakin osoitetaan kaksisuuntaiseksi vihjaamalla 2015 uutisoituun yhdysvaltalaisten kvanttifysiikan tutkijoiden tekemästä havainnosta siitä, että aika kulkee sekä eteen- että taaksepäin. Ajan, paikan ja puhujan tiukkojen koordinaattien sijaan teksti keskittyy pohtimaan muutosta: ”Tänä keväänä jatkut puhuvat 30-luvun paluusta, mutta maailma ei muutu samalla tavalla, vaan aina uudella. Aina me olemme yllättyneitä, maailman ja ihmiten äärellä”.  

Kahden prologin jälkeen romaani sentään nappaa tiukan niskalenkin ajasta, puhujasta ja paikastakin, vaikka ensimmäisen osion paikka on hätkähdyttävästi luvun aloittavalla informaatiosivulla ”Suomi, maailma”. Totisesti – romaanin Suomi on kaukana eristyneestä lintukotolaisten maasta. Suomi on koti ja satama, mutta samalla osa globaaleja muuttovirtoja, risteyspiste yleisen ja yksityisen välissä – ihan niin kuin kaikki maailman paikat ovat. 

Romaanin päähenkilö on tarinan käynnistyessä nuorehko parhaillaan perheellistyvä mies vuoden 2015 Suomessa. Irakilaissyntyinen nuorukainen hoivaa supistuksia potevaa viimeisillään raskaana olevaa Aura-vaimoa ja auttaa vakavasti sairastunutta äitiään. Minäkertojan työ rauhanneuvottelijana Irakissa on vaarallista, mutta siitä huolimatta hän on valmistautumassa matkaan. 

Ensimmäisen prologin poramotiivi toistuu heti romaanin aluksi, kun Aura pyytää puolisoaan poraamaan vauvan hoitotason seinään ennen matkalle lähtöään. Pelkkä sana pora saa minäkertojan silmien takana vilistämään verenpunaisia pisteitä ja kuvia irtoraajoista. Traumatisoitunut mieli ei taivu ongelmitta vauvaa ja uutta alkua odottavaan koti-idylliin. Samankaltaista monikerroksista ja varmaotteista kaunokirjallisten motiivien käyttöä romaanissa piisaa. Tämänkaltaisten latautuneiden kuvien kautta käy selväksi, ettei teos ole kehnosti fiktioksi naamioitu tositarina, vaan kaunokirjallisin ehdoin toimiva kertomus ihmisistä, jotka repeävät juuriltaan ja etsivät sittemmin omaa tarinaansa muutosta sykkivässä maailmassa ja yhteiskunnassa. 



Kirjan menneessä aikatasossa päähenkilö kertoo lapsuuttaan Irakissa, jossa isän toiminta vastarintaliikkeessä luo koko perheen ylle synkän varjon: salaisuuden. Kuten heti romaanin alku tiivistää: ”kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia”. Ja Hirvosen romaanin minäkertojan salaisuus on musertava. Isän salaisuuden paljastuminen on elämän ja kuoleman kysymys. Salaisuus ei katoa edes perheen ajauduttua pakolaisleirin kautta Suomeen. Vaikka päähenkilö ja perheen muut lapset oppivat nopeasti uuden kielen, häilyy salaisuus alati taustalla. Sankari-isän poika on tuomittu salaisuuden kannattelijaksi eikä oman identiteetin rakennus kahden kulttuurin ruuvipenkissä käy helposti. 

Päähenkilön vanhempien kuvaukset ovat romaanissa taitavasti ja harkiten toteutettuja. Toiminnallinen ja osin poissaoleva isä on pojan maailmassa ja silmissä lähes myyttinen hahmo, johon kuitenkin lyödään romaanin mittaan myös säröjä. Isän koko ikään kuin vaihtelee. Toisinaan isä on ihailtava ja tärkeä, suuri ja mahtava, suuruudessaan musertava. Kuten poika pohtii: ”hänen varjonsa, hänen unelmansa, hänen tarinansa ovat niin suuret ja raskaat, ettei minun omalle tarinalleni ole tilaa. En edes tiedä mikä se tarina voisi olla”. Kuitenkin jo romaanin alussa pojan vieraillessa äitinsä mukana vankilassa mielipidevankeudessa viruvaa isää katsomassa, näyttäytyy isä (pojan silmin) kuitenkin tyystin erilaisena. Kuihtunut ja lähes alaston mies, näyttää luurangolta ja ”lintumieheltä” ja hänen selkäänsä pitkin juoksee torakka. Kauhistunut poika torjuu tällaisen heikkona ja alistettuna näyttäytyvän isän: ”Minä en ole tässä. Tätä huonetta ei ole olemassa. Hirviölinnun näköisiä miehiä ei ole olemassa. Minun isäni ei ole täällä.” Samalla tavoin myöhemmin Suomessa isä kutistuu pieneksi ja inhimilliseksi, kun lasten ja aikuisten valtasuhteet määritellään uudessa kulttuurissa uudelleen. 

Helsingin Sanomien kritiikissä romaanin äitihahmoa moitittiin yksiulotteiseksi. Sellainen se kieltämättä onkin. Romaanin äiti on arkkityyppinen äiti, joka pakolaisleirilläkin loihtii ympärilleen kauneutta ja kodin tuntua, joka synnyttää uutta elämää ja hoivaa lapsiaan väsymättä, joka vieläpä vastaa kulttuurisesta kytköksestä taakse jätettyyn kotimaahan ostamalla vaivihkaa Irakista palan maata perheen lasten yhteiseen omistukseen. Kuitenkin on tärkeää huomata, että samalla tavoin kuin kerronta rajaa päähenkilön näkemyksiin isän kuvauksessa, on romaanin äiti yhtä lailla päähenkilön toiveiden ja tarpeiden läpäisemä haavekuva. Tässä kohden Hesarin kriitikon sinänsä tarkkanäköinen huomio sivuuttaa nähdäkseni ne teoksen sisäiset ehdot, joita äidin hahmo palvelee. 

Kerronnan tiedollinen rajaus on myös kiinnostava ja jotakin, jota oletan kirjailijan joutuneen pohtimaan tarkkaan. Romaanin kerronta etenee kauttaaltaan vaivattomasti ja varmasti, ja lukijaa johdatellaan tarinassa osaavasti. Samaan aikaan maailmanhistorian liikahdusten kuvaaminen etenkään lapsen silmin ei ole helppoa, vaikka Hirvonen moisen petollisen helpolta saakin vaikuttamaan. Kerronta myös ulottuu aikaan, ennen pojan syntymää, hetkiin jolloin tämä on liian nuori havainnoimaan saati kertomaan, sekä tilanteisiin, jossa tämä ei ole ollut läsnä. Kertojan ajallinen positio jää myös avoimeksi: hän ei ole selkeä retrospektiivinen kertoja, mutta kerronta ei kuitenkaan kulje yhtä jalkaa tapahtumisen ajan kanssa. Kirjailijantaidolla ja jollakin ihmeellisellä kerrontamagiikalla/keijupölyllä romaanin tapa kertoa kuitenkin toimii täydellisesti ja saumattomasti ja lukija voi vain nojata lukutuolissaan taaksepäin ja keskittyä nautiskelemaan kerrotusta. 

Monitasoisessa romaanissa riittäisi loputtomiin kohtia ja teemoja, joihin haluaisin tässä pureutua. En pureudu. Lukekaa itse. Päätän sen sijaan sitaattiin, jossa jo aikuinen minäkertojamme puhuu omasta motivaatiostaan:

Haluan muuta. Haluan olla sillä puolella, missä hyvän tekeminen on mahdollista. Haluan, että jonakin päivänä Irakin lapset saavat olla lapsia. Haluan, että jonakin päivänä irakilaiset matkustavat muihin maihin lomalle, eivät etsimään turvaa. Haluan, että jonakin päivänä muualta tullaan Irakiin kuuntelemaan runoilijoita ja katsomaan tuhansia vuosia vanhaa taidetta, ei aloittamaan tai lopettamaan sotaa. 



Postauksen kuvat Juha Drufva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti