Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Huumorista filosofiaa – onko tämä vitsi? Ei suinkaan! Jarno Hietalahden tietokirja Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus 2018) osoittaa, että huumori on kaikkea inhimillistä toimintaa, tekemistä, kokemista ja kommunikaatiota läpäisevä ilmiö: erottamaton osa ihmisyyttä. Jo ammoinen superfilosofi Aristoteles totesi ihmisen olevan ainoa naurava eläin. Ja koska mikään inhimillinen ei ole filosofialle vierasta, on enemmän kuin paikallaan tarttua huumoriin juuri filosofian tarjoamin välinein: ihmetellen, määritellen, ymmärtäen, yleisen ja yksityisen rajaa käyden ja aikaisempia käsityksiä kyseenalaistaen. Ja sellaista herkkua juuri on luvassa tässä kirjassa.

Heti kiinnitettäköön huomiota edellä itse käyttämääni varsin tavalliseen tapaan puhua huumorista negatiivisen kautta. Kun sanomme, että jokin on vain vitsi tai että joku vain vitsailee, tulemme rivien väleissä esittäneeksi, että nauru tai huumori on jotakin vähempiarvoista, vakavalle vastakkaista, ei-tärkeää. Huumorin ja naurun filosofia -teos sen sijaan osoittaa lukuisin oivaltavain ja hupaisin esimerkein, että huumorilla ja naurulla on väliä. 

Kirjan kirjoittaja Dr. Hietalahti on meitsin kiva ja ihana kollega Jyväskylän yliopistosta. Tai no kollega ja kollega – itse olen kirjallisuudentutkija ja hän on filosofi, mutta näinä monitieteisyyden aikoinahan se on vaan niinku brother from another mother. No tuttu kirjoittaja ei kuitenkaan ollut minulle suinkaan suurin innoke tarttua kirjaan. Huumori ilmiönä vaan kiinnostelee: kiinnostelee tutkijana, kiinnostelee lukijana, kiinnostelee ihmisenä ja kiinnostelee oman elämänsä suurena humoristina ja tietty paatuneena kikattelijana. 

Tutkin aikanaan omassa väitöskirjassani lastenkirjallisuuden huumoria ja olen sittemminkin puuhaillut huumorin teorian kanssa jotain pientä ja artikkelimittaista. Aikanaan huumoriteoretisointien hetteiköissä tarpoessa harmitti, ettei kunnollista yleisesitystä huumorista löydy suomeksi. No nyt löytyy! Nyt on kunnollista! Kyllä on tulevilla huumorintutkijoilla helppoa elämää luvassa. Minun nuoruudessani huumoria tutkittiin siten, että joka päivä hiihdettiin 20 kilometriä työhuoneelle ja potkittiin matkalla nälkäisiä susia. Nykyään voi aloittaa tutustumisen huumoriin historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä mukavasti omalla kotisohvalla – sen kuin hankkii käsiinsä tämän kirjan. 

Eikä tätä kirjaa lukeakseen suinkaan tarvitse olla täysinoppinut filosofi tai tutkija. Teoksen olettama ideaalilukija on kyllä sivistynyt, mutta vaikeatkin teoreettiset tulokulmat aiheeseen selitetään auliisti auki ja värikkäät ja monenkirjavat ajankohtaiset ja historialliset esimerkit naurun ja huumorin merkityksestä ihmislajillemme takaavat sen, että teosta lukee nautintolukien, ei hampaat irvessä. Teoksen tyylissä ihastuttaa myös leppoisan lennokas tyyli. Ynnäilkääpä huviksenne lukiessanne, montako toinen toistaan hauskempaa synonyymia naurulle, nauramiselle ja huvittumiselle teoksesta löytyy. Itse menin laskuissa sekaisin, mutta paljon niitä on. Voiko joku vielä väittää, että suomalaiset ovat vakavaa kansaa? Ainakin kielemme tarjoaa näemmä hämmästyttävän nyanssoidun sanaston huumorista keskusteluun. 

Huumorin tutkiminen tai älyllistäminen minkään tieteenalan valossa ei ole helppoa, sillä kuten sanottua, ilmiö läpäisee kaikkea olemistamme. Ilmeisin ja itselleni kirjallisuudentutkijana tutuin tapa lähestyä koomista ovat koomiset esitykset maailmasta: hauskat kirjat, teatterilavojen komediat, töllöstä tulvivat sitcomit, komediat valkokankaalla, hilpeät laulut ja niin edelleen. Nämä ovat konkreettisia jälkiä maailmassa huumorin laveasta ilmiöstä – ne ovat materiaalisia siinä mielessä, että niitä voi ottaa ja tarkastella, analysoida, purkaa osiinsa, tökkiä pedagogisella sormella, että siinä, kato nyt, siinä se huumori nyt on. 

Tämänkaltaisia esimerkkejä Huumorin ja naurun filosofiakin vilisee ja hyvä ja oikein niin, sillä näiden avulla konkretisoituu se abstrakti aihe, jota tavoitellaan kiskoa ymmärryksen piiriin. Kirjoihin rajoittuneena henkilönä kuitenkin ihailin sitä suvereniteettia, jolla Hietalahti kirjassaan tarttuu myös muunlaisiin esimerkkeihin. Neljännessä luvussa ”Huumori vallan ikeessä” hän tarkastelee huumorin ja vallan monimutkaisia yhteenkuroutumia esimerkiksi antiikin Ciceron retoristen oppien valossa, tukeutuen psykoanalyytikko ja humanistifilosofi Erich Frommin ajatuksiin inhimillisestä agressiivisuudesta ja soveltamalla yhteiskuntafilosofi Henry Bergsonin ajatuksia huumorista yhteisöllisenä rankaisumekanismimna. Huumorin ja vallan tarkastelussa Hietalahti nostaa esiin tulenarasti Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisten diktaattorien huumoria, huumorin merkitystä karmivien olosuhteiden vallitessa (kuten keskitysleirillä) ja pohtii kysymystä siitä, onko Donald Trumpilla kampanjointinsa ja esiintymistensä valossa huumorintajua. Teoksessa esiinnostetut monialaiset esimerkit takaavat, että opitut teoreettisimmatkin ajatukset kytketään aina konkreettiseen. Näin Huumorin ja naurun filosofia ei jää missään kohden filosofiseksi yläpilveksi, vaan lukijalle tarjotaan jatkuvasti mielekkäitä tapoja soveltaa esitettyjä ajatuksia. 

Huumori on monella tapaa vallan väline. Teoksen alussa esitellyistä huumorin ymmärtämisen perusteorioista ainakin ylemmyysteoria ohjaa ajattelemaan naurua ilmauksena ylemmyydentunnosta, kuten brittifilosofi Thomas Hobbes ajattelee. Vaikka huumoria ei näin yksioikoisesti ajateltaisikaan, palataan kirjassa useaan otteeseen ajatukseen siitä, että huumoria tehdessä liikutaan toisinaan hierarkioiden maailmassa: huumorin voi suuntautua ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin tai tätä kömpelöä tasohyppelymetaforaani piinallisesti pitkittäen samalla tasolla. 

Myös ajatus yksilöllisestä tai kulttuurisesta huumorintajusta tai -tajuttomuudesta voi synnyttää valta-asetelmia. Hietalahti esimerkiksi purkaa kriittisesti huumorinfilosofi John Morrealin 2000-luvulla esittämiä väitteitä siitä, että terrorismin kannattajilla ei ole huumorintajua. Morrealin ajatusten mukaan he ovat fanaattisia ja vakavia, kun taas huumorissa on kyse leikkisyydestä, joustavuudesta ja tasapainosta. Samankaltainen ajatuskehikko löytyy väitteestä, jonka mukaan muslimeilla ei ole huumorintajua, koska he loukkaantuvat profeetta Muhammadiin kohdistuvasta pilkasta. Hietalahti kuitenkin osoittaa, että tällaisissa ajatuksissa on vaarana sortua esittämään, että huumori kuuluisi vain länsimaisille. Ihmisryhmien esittäminen huumorintajuttomina on näköalatonta, eikä kunnioita huumorin perusteorioiden oivalluksia. 

Eipä yhtään hävettänyt ottaa itsestään kuvia puistossa pellennenässä!
No ei kyllä edes oikeasti hävettänyt. Huumoriahan se on eli mahtijuttu! 

Hietalahti todistaa teoksessaan, että nauru tulee nostaa esiin sanan suppeasta arkikäytöstä poiketen myös yllättävissä yhteyksissä. Poimitaan esimerkiksi teoksen kuudes luku, joka tarkastelee huumorin ja uskonnon/pyhän välistä iloisen huteraa rajaa. Naurua voidaan löytää jopa Raamatusta, kuten Hietalahti Stan Saanilan hilpeiden analyysien pohjalta kirjoittaa: 

Jeesus oli aikalaistensa silmissä suoranainen koominen heeros, juonikas veijari. Jeesuksesta liikkui monenlaisia tarinoita, ja voi vain kuvitella, miten kuulijat ovat hihkuneet riemuissaan, kun he ovat kuulleet Jeesuksen mekastaneen temppelissä ja kaataneen rahanlainaajien pöytiä. ”Ei hitto, menikö se oikeasti temppeliin? Ja mitä, kaatoiko se todella niiden pöydät siellä? Huh, huh mikä jätkä!” (s. 162) 

 Hietalahti osoittaa huumorin ja kristinuskon välisiä suhteita pohditun kulttuurissamme jo useammallakin vuosituhannella. Kirkkoisukki Augustinuksen Tunnustuksissa hahmotellaan eräänlaista ”jumalallista naurua”, joka ei kuitenkaan muistuta ihmisten lähimmäisen häpäisyyn pyrkivää ilottelua. Jumallaisesta naurusta vaikuttaa puuttuvan tällainen hierarkkinen ulottuvuus. Filosofoivan runoilijan Charles Baudelairen ajattelussa nauru puolestaan yhdistyy ihmisyyden paholaismaisiin puoliin. 

Vaikka muinaisten viisaiden horinat naurun ja huumorin paikantamisesta jonnekin pyhän ja profaanin yksioikoisille jakolinjoille saattaa kuulostaa pölyiseltä ja aikansa eläneeltä, johdatetaan teoksessa lukija huomaamaan samojen jakolinjojen leimaavan ajatteluamme myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa, niin sekulaariksi kuin länsimaisen maailmankatsomuksen ajattelemmekin. 

Surullisin esimerkki on Muhammad-pilakuvien takia ranskalaiseen satiirilehti Charlie Hebdoon tehty terrori-isku. Loukkaantumista tapahtuu kuitenkin myös uskontojen yhteentörmäyksien ulkopuolella. Hietalahti esimerkiksi analysoi pitkällisesti ja kiinnostavasti Monty Python -koomikkoryhmän aikanaan valtaisaa kohua nostattanutta elokuvaa Life of Brian(1979), jonka Jeesusta muistuttavan päähenkilön elämän kuvaaminen nostatti syytöksiä jumalanpilkasta. Hietalahden kiihkoton analyysi kuitenkin osoittaa, ettei Brianin elämänkaltaisen taideteoksen komiikan pilkan kärkeä ole helppo yksioikoisesti paikantaa törröttämään vaikkapa juuri Jeesukseen. Elokuvassa pikemminkin satirisoidaan peri-inhimillistä taipumusta tulkita oppeja itselle parhain päin ja sännätä niiden turvin ajamaan omaa etuaan. Komiikan astuessa kömpelöillä norsun jaloillaan pyhän alueelle onkin helposti vaarana sortua loukkaamiseen ja loukkaantumiseen. Hietalahden analyysi kuitenkin osoittaa, että toisinaan loukkaantuminen komiikan äärellä on seurausta yksinkertaistavasta, tarkoitushakuisesta ja kehnosta luennasta itse koomisesta esityksestä. 

Huumorista kirjoittaessa tutkijan (vaikkakin tässä ansiokkaasti popularisoivan tutkijan) silmin on alati vaarana eksyä näkemään hauskaksi vain se, mikä omaan huumorintajuun tai pikemminkin huumorimakuun sopii. Teoksessa kuitenkin pyritään välttämään tämä sudenkuoppa. En tiedä onko se koskaan täysin mahdollista, mutta Hietalahden teoksensa alussa aukikirjoittama pyrkimys ymmärtää huumoria myös oman huumorimaun ulkopuolelta on kunnioitettava ja tämän periaatteen noudattaminen myös näkyy teoksen monipuolisuudessa. Ylipäätään teos aukaisin minulle myös uudella tavalla koko filosofian olemusta ja tapaa tuottaa tietoa maailmasta. Kuten Hietalahti valloittavasti kuvailee: 

Filosofia on runollisesti muotoillen ideoiden tanssia. Välillä astutaan partnerin varpaille, mutta kun askelkuviot alkavat hahmottua, on mahdollista upota toisen katseeseen ja antautua pyörteiden vietäväksi. (21)

Samaan pyörteilevään tanssiin pääsi mukaan myös lukijana. 

Teos on mukavasti polyfoninen, sillä teoksen kirjoittajan filosofista pohdintaa rytmittävät Hietalahden vuosina 2014–2017 toteuttamat haastattelut, jotka on erotettu muusta tekstistä myös typografisesti omiksi laatikoikseen.  Haastateltaviin lukeutuu useita tunnettuja koomikkoja kuten Stan Saanila tai Jope Ruonansuu mutta myös yllättävämpiä nimiä kuten muusikko Jarkko Martikainen, tai tähtitieteilijästara Esko Valtaoja. Vaikka en evolutiivisista selitysmalleista yleensä diggaakaan, päätettäköön tällä kertaa viimeksi mainitun herran ajatuksiin:

On sanottu, että ihminen on lapsen asteelle jäänyt simpanssi, joka leikkii, on utelias ja luova ja oppiva vielä aikuisenakin. Onko se syy vai seuraus siitä, että meistä tuli ihmisiä, sitä sietää pohtia. Mitä ilmeisimmin huumori, kuten kaikki jutun iskeminen, leikit ja pelit ja niin edelleen, on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistämme ja sillä tavalla osa meidän yhteistä inhimillisyyttämme, sen kasvua ja lujittumista. (186)

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Toukokuun vieraaksemme Tampereen Akateemisen kirjakaupan kirjapiiriimme saimme ihanan kohukirjailija Miki Liukkosen, jonka Hiljaisuuden mestari (2019) ilmestyi reilu kuukausi sitten. Megalomaaninen O on allekirjoittaneelta vielä kokematta, mutta Liukkosen Lapset auringon alla -romskun absurdista väritykityksestä pidin kovin: jos romaanissa on keltaista väriä palvova lahko, niin eihän se voi olla muuta kuin hyvä. Ja tämä uudempi Liukkoslukuelämys oli vielä pökerryttävämpi! Vauhtia, kielikieputusta, hillitöntä naurua ja vielä kaiken kukkuraksi ajatusruokaa kuin olisi tilannut sielulle kymmenen täyspitkää Subwayn patonkia kaikilla täytteillä! 

Kah, enpä olekaan ennen tehnyt patonkikollaaseja. Näin se luovuus kukkii kun ruokkii mieltään hyvällä kirjallisuudella

Nimi Hiljaisuuden mestarion siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Liukkosta itseään voi ainakaan tämän romaanin perusteella tituleerata miksikään hiljaisuudn mestariksi eikä romaanin staili ole mitään hiljaisen ylevää fiilistelyä. Romaanin polyfonisessa kudelmassa kaikuvat lukuisat äänet, kertojat ja näkökulmat ja kaikki kerrottu on ylenpalttista ja pursuavaa – kuten nyt aikana, joka on post-kaikkea, kuuluukin. 

Yksi kertoja ihastutti eritoten, joskaan en voi spoilata kuka ja mikä hän on miesoletettujaan. Mutta sen voin paljastaa, että hän tiiraa erään murhatutkinnan etenemistä sängyn alta päiväpeiton helman takaa. Erikoinen näkökulma ja sama koskee koko romaania. Vaikka turha kai se on syyttää kertojia, jos todellisuus on vinksahtanut. 

Romaani alkaa prologilla, joka on kädenojennus lukijalle. Tai ehkä sen sortin kädenojennus, jossa juuri ennen käsien tuttavallista kohtaamista ojentuva koura vedetäänkin takaisin:

”Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? No et tietenkään ymmärrä. Typerä kysymys! Eikä sillä ole mitään väliä; et sinä ’ymmärrä’, voit vain käsittää jotenkuten, mikäli me siis satumme puhumaan samaa kieltä ja noin, mutta loppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi. (--) välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä anteeksi nyt vaan.”

Romaanin prologin wittgensteinilainen probleema on kaiken kommunikaation ikuisuusongelma. Miten voisimme koskaan ymmärtää toisiamme, kun kaikkea olemistamme leimaa oma rajoittunut yksilöllisyytemme, joka siivilöi myös itsen ulkopuolisen erottamattomaksi osaksi itseä. Mistä alkaa toinen ja mihin loppuu itse? Erityisen ongelmallinen kommunikaation muoto on kirjallisuus. Tekstari sentään lähtee kummille, kaverille tai exälle – kaunokirjallinen teos singahtaa kasvottomalle lukijalle siellä jossain.

Tietystä ymmärryksen mahdollisuuden kieltävästä nihilismistään huolimatta Hiljaisuuden mestari kuitenkin jaksaa yrittää. Viesti lähtee ja on lukijan vastuulla, millaiseksi se matkalla vääntyy. Kaikki kommunikaatio on tuomittu epäonnistumaan, mutta yrittää vaan pitää. Oikein!

Viisaita kirjapiiriläisiä ja viisas kirjailija. Yleisöäkin oli runsain määrin, mutta se ei näy kuvassa.  Kuva Sari Harsu

Romaanin ”juoni” on jo sanana laitettava ironista etäisyyttä osoittavaan lainausmerkkeihin. Juonta kun teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka romaani tapaileekin parodian tai nyrjähtäneen pastissin keinoin dekkarin muotoa. Ihmisiä kuolee, murhataankin, tehdään itsemurhia, tullaan hulluiksi (tai jo ollaan) mutta näihin dramaattisiin seikkoihin nähden hämmentävän vähän romaanissa silti tapahtuu. Haluaisin väittää, että kerronnan hetki on lyhyt ja staattinen, mutta ei tällainenkaan luonnehdinta tunnu tekevän teokselle oikeutta. Yhtä pysyvää kerronnallista pistettä tai havaintokulmaa kun ei ole ja kaikki kerronta notkahtelee tapahtumien nyt hetkestä muistoihin tai sitten eräänlaisiin esseihdintöihin mitä moninaisimmista aiheista. 

Kerronta valuu useissa kohdin alaviitteiksi ja jopa alaviitteiden alaviitteiksi. Ja mitä alaviitteitä ne ovatkaan! Tietoähkyään röyhtäileviä pieniä ja vähän isompiakin timantteja. Viitteissä lukijalle annostellaan kummallista triviaa (miksipä ei romaanissa voisi opettaa lukijalle kotitekoisen napalmin valmistusohjeita) ja toisaalta valotetaan paremmin henkilöhahmojen taustoja ja motiiveja. 

Alaviitteet korostivat teoksen materiaalisuutta, kuten alaviitteet aina tekevät. Alaviitteiden ansiosta kiinnitin lukiessa jatkuvasti huomiota taittoon (mitä surullisen harvoin tajuan edes ajatella), mutta erityisesti alaviitteistys korostaa sitä lukemisen prosessia, johon teos pakottaa tai jonka se sallii. Alaviitteet keskeyttivät lukemisen usein kesken lauseen ja samalla samaistumista ja kirjaan eläytymistä hapuileva lukijaparka pakotettiin aina pysähtymään ja hakeutumaan sivupolulle. Melkoista polkujuoksua Hiljaisuuden mestari on kauttaaltaan, sillä sivupolkuja ja minnekään päättymättömiä umpikujia vilisee myös leipätekstissä. Romaanin etenemisen logiikka ei ole tiukan lineaarista laatua. 

Romaanin estetiikkaa voisi kutsua överiksi. Kirjapiirimme keskustelussa Vesa Rantama nosti esiin Liukkoseen aiemminkin liitetyn postmodernin lajileiman hysteerinen realismi, joka nimitys on alkujaan peräisin englantilaiselta kirjallisuuskriitikolta James Woodilta. Käsite viittaa maanisen runsaaseen proosaan, joka keskustelee yhteiskunnan ja maailman tilasta: eritoten maailmamme ja aikamme hulluudesta, joka kertautuu hysteerisen realismin estetiikassa. Perinteisemmästä romaanitaiteesta poiketen hysteerinen realismi sen sijaan hylkää yksilön kokemuksen ja tunteen. Traditioon on luettu esimerkiksi David Foster Wallace (johon Liukkostakin on verrattu), Thomas Pynchon ja Zadie Smith. 

Käsite sopinee hyvin Liukkosen uuden romaanin kuvailuun, joskin hysteeristä realismia on käsittääkseni käytetty myös negatiivisesti silloin, kun halutaan kohdentaa postmodernin proosan pinnallisuuteen tai oikeammin pinnan korostumiseen. Pinta ja syvyys eivät omassa lukufiilistelyissäni kuitenkaan tuntuneet lainkaan mielekkäiltä metaforilta tämän teoksen kanssa, ennemminkin Hiljaisuuden mestari veti meikäläisen suuntavaiston siinä määrin sekaisin, että pinta ja pohja vaihtoivat paikkaa useampaankin otteeseen. 

Romaanissa eletään nykykapitalismia ja siispä kerrontakin on tuotemerkkien kirjomaa. Tavaraistumisen tai brändikulttuurin kritiikkiä en silti teokseen osannut lukea, ennemminkin tuotemerkit ovat osa teoksen tärkeysjärjestyshierarkioita uhmaavaa postmodernia leikkiä. Ihka ensimmäinen nimeltä mainittu henkilöhahmo romaanissa on oikeastaan Subwayn kokopitkä Italian B.M.T., josta myöhemmin saadaankin tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Samoin koko Subway-ketjun historiasta, jonka yritystarina tihkuu varsinaisten henkilöhahmojen elämän jähmettyneen murhamysteerin väleihin. 

Romaanin alkukuva heti lukijaa puhuttelevan prologin jälkeen on kokoon lysähtänyt ruumis, joka puristaa käsissään edellä mainittua patonkia. Kerronta starttaa elokuvamaisesti ja tekstin ”kamera” kiertelee huolellisesti havainnoiden elotonta kättä, joka on sattumalta jäänyt puristamaan patonkia ja nyt ainoa tapahtuma tässä sanoin esille loihditussa kuvassa on ”Uruguayn muotoiseksi lampareeksi” lattialle valuva majoneesi. 

Alun elokuvallinen kohtaus paljastaa romaanin parodisen suhteen murhamysteerin lajiin. Kyllähän kaikkien itseään kunnioittavien dekkarien alussa löydetään ruumis. Mielellään tuon ruumiin toki tulisi kuulua kauniille alastomalle naiselle, eikä ruumiin käsiin ole tapana sijoittaa majoneesiaan valuttavaa patonkia. Romaanin ruumis kuitenkin kuuluu 26-vuotiaalle nuorukaiselle T Oneilille, toisen polven bulimikolle ja eksentrisen cowboy-isän pojalle, jonka kohtaloksi koituu myrkytetty Subi (seikka, joka selittänee, miksi Subway ei ole vielä ilmoittautunut kirjailijan henkilökohtaiseksi sponsoriksi, vaikkakin tämän romaanin yritykselle tarjoaman vahvan näkyvyyden ansiosta ehkä syytä olisi).  

Vaikka lähes jokainen romaanin henkilöhahmo rimpuilee omien kriisiensä, neuroosiensa ja pakkomielteidensä riivaamina, ei henkilöhahmoja käsitellä traagisen tunnerekisterin kautta. Henkilöhahmot ovat jonkinlaisen lapsenomaisen ja villin anarkian sävyttämiä – eivät yrityksiä eheiksi ja syviksi todellisen ihmisen kaltaisiksi. Itseäni teoksen henkilöhahmogalleria ihastutti ja kikatutti suuresti – kuten nyt aikuis-iällä syvästi koetun cowboyidentiteetin omaksunut isä Oneil. 

Yksi lemppari-hahmojani teoksen värikkäässä hahmogalleriassa oli vlogisti Herman Leorne, jonka blogi ”Asioiden kiinnostavuus” kuulosti vlogilta, jota haluaisin seurata myös täällä reaalimaailmassa kiitos ja äkkiä. Asioiden kiinnostavuus-vlogi pureutuu tavalliseksi kiinnostavaksi mielletyn laitamille, kiinnostavuuden hämärille sivukaduille. Vlogin suosituimpien postausten lista on kieli poskessa kirjoitettua ilottelua. Vai miltä kuulostaisivat vlogaukset otsikoilla ”Ihmiset, jotka eivät harrasta joogaa, ”Ihmisiä, jotka ovat lukeneet 42 kirjaa”, ”Jälleen: syntymä! Millaista on olla kätilön isä”. 

Humoristisuudestaan huolimatta vlogia koskevat merkinnät kannattaa lukea tarkkaan. Vlogi nimittäin on teoksen sisäinen peilirakenne, joka auttaa ymmärtämään romaanin kokonaisuutta. Kuten Herman itse kirjoittaa yön päihtyneinä pikkutunteina sähköpostissaan: ”Pitäisi ohittaa koko tärkeysjärjestelmä ja puhua jostain muusta, puhua yleisesti, jos ymmärrät… – toisin sanottuna pitäisi sivuuttaa! Asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä”. Vaikka vaahtoava Herman muiden hahmojen tavoin asetetaan naurettavaan valoon, on asioiden ”tärkeysjärjestelmän” rikkominen kiinnostava ajatus ja koko romaanin retoriselle rakenteelle keskeinen. Romaanin sinne tänne versova trivia uhkaa totuttuja koherenssivaatimuksia, mutta tieten, sillä asioiden totutut tärkeysjärjestelmät ovat erilaisten keskenään kilpailevien intressien (markkinatalous, nettiajan erityislaatuinen huomiotalous) tuottamia ja kovaäänisin voittaa. Totuus ja edes mahdollisuus toisen ymmärryksestä vaikuttaa piilevän siellä, mistä sitä ei heti osaa etsiä: ”Keskitä huomiosi asioiden viereen. Pilkahdus olennaista on siellä.”