Kohuisukin varjossa: Rafael & Jörn Donnerin Ennen kuin olet poissa

Rafael & Jörn Donner: Ennen kuin olet poissa (2018, Teos & Förlaget, suomennos Laura Jänisniemi)

Ennen kuin olet poissa on mammuttimaisen kuuluisan kulttuuri-isän ja vielä vähän tuntemattomamman kulttuuri-pojan kirjeenvaihto. Kirjeenvaihto on käyty syksystä 2017 seuraavaan kevääseen saakka. Mukana on pohdintaa isän ja pojan suhteesta, vanhempana olemisesta, sen vanhemman lapsena olemisesta, itseksi kasvamisesta isänmurhalla tai ilman ja julkisuuden iloista ja kiroista. Mukaan mahtuu myös kohupaljastuksia (tietenkin) iskä-Donnerin taholta. 

#MIESKANSIPAREXCELLENCE vaiko sittenkin mieskannen ovelaa parodiaa? 

Oletin isän ja pojan kirjeenvaihtoa lukiessani päätyväni jonkinlaisen kiusallisen ja tahmean tirkistelijäfiiliksen valtaan. Tätä fiilistä ei koskaan tullut. Ensinnäkin kirjeet ovat intiimejä vain näennäisesti. Puhuteltu isä ja puhuteltu poika ovat osin naamioita ja todellinen puhuteltu on koko oletettu lukijakunta. Molemmat kirjoittajat haluavat antautua luettavaksi, tirkisteltäväksi ja tarkkailtavaksi ja lukijan on tässä mielessä helppo asettua surutta hänelle varattuun rooliin. 

Toiseksikin erityisesti isä-Donnerin julkinen rooli ja vuosikymmeniä jatkunut julkisen minän tietoinen rakennusprojekti, saa unohtamaan turhan kainostelun. Osin samoin tuntuu ajattelevan Rafael Donner, joka ensimmäisessä kirjeessään tekee paljastuksen: ”Joskus kun et itse ole toimistolla, lueskelen salaa päiväkirjamerkintöjäsi.” Syyllisyyttä kirjoittaja ei teostaan suostu kantamaan: 

En ilahtuisi, jos joku ottaisi vapauden lueskella minun päiväkirjamerkintöjäni. En silti häpeä tekojani. En aio pyytää anteeksi. Kaksinaismoraalia? Kyllä vain, mutta minun merkintöjäni ei myydäkään kirjakaupoissa. (--) Sinun elämäsi ei ole enää yksityistä: et ole pelkästään julkisuuden henkilö vaan myös ihminen, joka on tehnyt itsensä paljastamisesta ammatin. (s.14)

Miksipä siis lukijakaan kantaisi syyllisyyttä intiimiin suhteeseen tunkeutuessaan. Eikä isän ja pojan suhde teoksen pohjalta edes ongelmitta mahdu luonnehdinnan ”intiimi” alle. Kirjeissä keskustellaan ja neuvotellaan näiden kahden välisestä suhteesta, mutta keskustelu tasapainoilee kahden muodon välillä. Toisaalta liikutaan kahden intellektuellin välisessä vuoropuhelussa, jolle on ominaista älyllinen etäännytys käsiteltäviin aiheisiin. Toisaalta taas teoksen emotionaalisen ytimen muodostaa isän ja pojan välinen kohtaaminen, jota värittää isän vääjäämättä lähestyvän poismenon synnyttämä surukynä. 

Tunteita käydään läpi osin varsin avoimestikin, esimerkiksi poika Donnerin eritellessä tunteitaan aina etäiseksi jääneen Susanna-isosiskon kuoleman jälkeen. Jörn Donnerin ajatukset tyttären kuolemasta ja etenkin elämästä ovat puolestaan hätkähdyttävän kylmiä. Donner on vanhoilla päivilläänkin yhä radikaali, mikäli radikaalius ymmärretään vastarannankiiskeilynä satunnaisesti valittuja arvoja ja normeja kohtaan. Donner kieltäytyy suremasta päihteisiin sekaantunutta tytärtään. Hän ei sopeudu valmiiseen kulttuuriseen käsikirjoitukseen siitä, että kammottavinta mitä vanhempi voi kohdata on oman lapsen kuolema: 

Sain muutamia surunvalitteluja tuttavilta ja valtuuston kokouksessa eräs henkilö halusi ilmaista osanottonsa, se oli minusta kiusallista. En kai minä voi sanoa kaikille, etten sure, mutta tuhoutunut ihmiselämä käy sääliksi. Mutta jos suhteutan tämän kohtalon siihen, mitä Sudanissa tai Syyriassa tapahtuu, se on kuin kärpäsenpaska avaruudessa. (s.59) 

Donnerin radikalismi tässä asiassa ei tunnu herooiselta, ennemminkin kylmältä ja tunteettomalta. Toisaalta avoimessa ja miellyttämisen halusta riisutussa kirjoittamisen tavassa on jotakin kiehtovaa. Yksi koko teoksen kiinnostavimpia teemoja (kuten olettaa saattaa) on vanhemmuus. Rafael Donner kipuilee vääjäämätöntä rooliaan suuren isän poikana, joka nimensä kautta on aina kytköksissä kuuluisaan isäänsä – lentäjän poika -syndrooma. Jörn Donner puolestaan tuntuu hapuilevan omaa vanhemmuuttaan jotenkin kiusaantuneena. Isyys ei selvästikään ole keskeisin niistä rooleista, joilla hän itseään määrittelee. 

Kirjeitä oli kiintoisaa lukea myös eri sukupolvien kirjallista ilmaisua tarkkaillen. Yksilöitä ei tulisi koskaan pelkistää sukupolviensa tuotteiksi – semmoinen on mycket ärsyttävää – mutta isän ja pojan kirjeenvaihdossa tällainen lukutapa on vääjäämätön. Ja eroa totisesti on. Rafael Donnerin teksti on avoimempaa, tunnustelevampaa, se täyttyy lukuisista kysymyksistä ja älyllistä nöyryyttä ilmaisevista varovaisuuksista. Yllättävää on se, että 90-luvulla syntyneeltä olisi olettanut laajempaa ironisen rekisterin käyttöä, mutta Rafael Donner on ensisijaisesti ilmaisussaan vilpitön ja avoin. Isä Donnerin tyyli on vanhahtavampaa, mutta toki ammattikirjoittajan taidolla sommiteltua. Jörkan sanat putoilevat voimallisesti ja jyrkkinä, niin kuin nyt kansakunnan kaapin päällä kekottavalta älykkö-exhibitionistilta vain odottaa voi ja panohommista tai niiden puutteesta kerrotaan sen kummempia herkistelemättä tai kainostelematta.

Teoksen luettuani minun täytyy kyllä tunnustaa, että minä en ymmärrä iskä Donneria ja hänen meininkiään, enkä varmaan tule kuunaan ymmärtämäänkään. Ehkä olemme niin perustavalla tavalla eri sukupolvea tai edustamme jotenkin niin perinpohjin erilaista kulttuuria, että Jörkan panomachotaiteilijamyytti vaikuttaa minusta ainoastaan käsittämättömän ummehtuneelta, kaikista herran hienoista kulttuurialan saavutuksista huolimatta. No, eipä minun tarvitse ymmärtääkään ja hauskahan näitä kirjeitä oli lueskella. Pöyristyä ei kyllä jaksanut, vaikka mahkuja moiseen lukijalle kyllä pedattiin.

Jotakin perinpohjin hämmentävää tämän kirjeenvaihtoteoksen performoimassa isän ja pojan suhteessa oli. Ymmärsin, että poika Donner kärvistelee mahti-isän varjossa, mutta koko teoksen ydin on tässä samaisessa säkenöivässä (not!) kulttihahmossa. Samalla tavoin Rafael Donnerin esikoisesseissä Ihminen on herkkä eläin isä Donner kulki mukana ja näkyi myös teoksen markkinoinnissa. Ehkäpä tämän teoksen jälkeen loputtomiin pitkitetty isänmurha on nyt tehty ja poika Donner voi kirjoittaa rauhassa ihan omassa hehkussaan ilman isän varjoa tai markkinointivipua. Lahjoja ja kulttuurista pääomaa moiseen varmasti löytyy.