Aina jostakin tihkuu valoa – Mari Mörön uusi romaani Hajavalo

Mari Mörö on tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Uusin romaani Hajavalo (Teos, 2018) saa takakannessa lajimääreen tragikomedia. Lajimääritelmä sopii hyvin, jos sillä viitataan meidän ihmisotusten esittämiseen lämpimän ilkikurisesti – samaan aikaan koomisina, ja kaikkine tunteinemme ja tarpeinemme vilpittöminä ja koskettavina.

Olen universumin kehnoin kirjakuvaaja, mutta tuolla alakulmassa voi ajatella olevan teemaan sopivasti sen hajavalon 

Hajavalossa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. On nykyhetki jossa romaanin varsinainen päähenkilö ja minäkertoja, viisissäkymmenissä oleva suomalainen nainen, hakee paikkaansa globaalista ja lokaalista maailmasta rikkoutuneen ja silti rakkaan perheen seassa ja kaukana näistä. Tätä kerrontaa on romaanissa määrällisesti eniten. Nykyhetkeä kuitenkin halkoo toinen kerronnan taso, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Näissä osioissa seurataan tuntemattoman kirjoittajan muistiinpanojen kautta ihanneyhteisö Sointulan vaiheita ihanteiden törmätessä kovaan todellisuuteen.  

Rakenne on äärimmäisen kiinnostava ja hiljakseen osiot kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilö lähtee Suomesta pikkupalkalla nyky-Sointulaan eli Malcomin saarelle Brittiläiseen Kolumbiaan. Siellä hän järjestelee yhteisön pienen ja nuhjuisen museon kokoelmaa ja auttaa 100-vuotisjuhlan järjestelyssä. Juhlista ei odoteta mitään suureellista: "Suomi-juhlaan on lähetetty kutsuja niille, joilla tiedetään olevan yhteys Malkosaareen. Moni on jo niin iäkäs, ettei jaksa matkustaa, ja monelle Kanadan omat 150-vuotisjuhlat ovat suuremmassa roolissa". (s.86).

Kertoja hämmästelee saaren tuppukylämentaliteettia ja monelaisia saarta asuttavia kyläoriginelleja. Hän ei myönnä tällaiselle meiningille syttyvänsä, eihän hän omien sanojensa mukaan ole vielä "nostalgiaiässä". "Kaipaan vain sitä aikaa, kun olin tarpeellisempi. Ehkä yhtä kesäistä päivää lämpimällä kalliolla päiväunien jälkeen, kun sudenkorento kaartoi mehukannun ylle ja samaan aikaan tuulenvire kahisutti kaisloja". (s.86). Tyylinäyte on osuva. Mörön romaani on paikoin kaunis ja lyyrinen, paikoin taas kieli sivaltelee satiirisesti. Molemmat tyylit mahtuvat hyvin samaan kerrontaan.

Kertojan epämääräisen kaipuun kohde, hädintuskin aikuistunut parikymppinen tytär huhkii samaan aikaan Uudessa-Seelannissa ilmastonmuutoksen ja luonnon vääjäämättömän tuhon vastustushommissa koko nuoruutensa innolla (ja vähän viehättävän luontoaktivisti-poikaystävän innoittamana).

Äidin ja tyttären tarinoiden kautta limittyvät utopiat ja dystopiat ovat teoksessa kiinnostavia. Eletään ilmastonmuutoksen aikaa ja meret täyttyvät muovista. Samaan aikaan sadan vuoden takainen utopia rapistuu hitaasti olemattomiin. Keskellä sitä kaikkea eletään, sinnitellään, uskotaan ja toivotaan. Niin tekee minäkertoja, kulttuurityöläisenä kituutteleva ex-mies, ympäristöaktivistitytär sekä kertojan enkeliparannukseen uskova äiti. Hajavalo ei usko utopioihin, mutta ihmiseen kuitenkin.

Kirjapiiriläiset ja kirjailija: Pasi, Kikka, meitsi, Sisko-Tuulikki ja Mari 

Mörö vieraili tällä viikolla lukupiirissämme ja hurmasi yleisönsä rempseällä huumorillaan, papupatamaisella puheen annostelullaan, valtaisella tietomäärällään ja aidolla innostuneisuudellaan. Mörö oli perehtynyt erilaisten arkistolähteiden avulla tarkasti Sointulan historiaan. Erityisesti hän kertoi mieltään kiehtoneen A. B. Mäkelän hahmon, joka on myös romaania halkovien Sointulajaksojen kertoja. Tosin tätä kertojuutta ei täysin vahvisteta romaanin maailmassa, mutta siihen vihjataan. Lukija voi tämän äänen lähteestä olla mitä mieltä halajaa, mutta kirjailijalle äänen lähde oli selviö.

A. B. Mäkelä (1863–1932) oli suomalaisen työväenliikkeen aktiiveja, journalisti ja kirjailija. Mies lähti Sointulaan aivan 1900-luvun alussa, palasi välissä Suomeen ja matkasi sitten viettämään vanhuuttaan majakanvartijana Sointulassa, jossa hän asuikin elämänsä loppuun saakka. Herran elämäntarina tuntui jäytäneen kirjailijan mieleen sen verran syvälle, että hahmo saattaa löytää tiensä myös Mörön johonkin tulevaisuuden teokseen. Hyvä olisi, sillä hahmo on ainakin näin Mörön mielikuvituksen lävitse suodattuneena kiinnostava.

Hajavalon esittämänä itse Mäkelään ei kuitenkaan henkilönä oikeastaan päästä romaanissa kovinkaan syvälle käsiksi, eihän lukija voi olla edes varma näiden tekstifragmenttien alkuperästä. Sointula-jaksojen puhuja on itse idealisti ja ideologi, mutta teksteissä hänen idealisminsa murtuu ja joutuu koetukselle. Tästä syntyy teksteihin kiinnostavaa ristivetoa. "Ryskyen murtuu pakkovalta" aloittaa puhuja eräänkin purkauksensa, mutta slogan osoittautuu puhujalleen jo kuolleeksi. Teksti jatkuu:

"Eräänä päivänä Kurikka pauhasi Humboldista ja siitä, miten jäkälässä ja kauneimmassa kukkasessa vallitsee sama idea. Hän esitelmöi meille tähdistä, mutta suurin ongelmamme liittyi lehmien ruokaan. Eivät ne merilevällä pysy hengissä." (s.96)

Nämä tekstiosiot kertovatkin paitsi puhujastaan, myös ja ennen kaikkea Matti Kurikasta (1863–1915), teosofiasta ja sosialismista innostuvasta Sointulan henkisestä johtajasta. Kurikka osoittautuu tekstien karttuessa haihattelijaksi, jolle elämän perusedellytysten tarvehierarkia sekoittuu inspiroiviin aatteisiin ja filosofioihin. Vaikka onnela ympärillä murtuu ja lehmät nääntyvät, paasaa hengen mies filosofiaa. Näissä romaania rytmittävissä Sointula-teksteissä Kurikan motiivit ja moraali kyseenalaistetaan. Erityisesti Kurikan runsas naismenestys tässä saarionnelassa ja ainainen palo lemmentöihin herättää puhujassa närää:

"Eivät miehet sitä ehtineet pohtia, naisille Kurikka puhui sitten ihan erikseen, tanssiaskeleet kuin helman alle pyrkimässä, ja sama palo kielessä ja silmissä, kuten eräs petetty mies asian ilmaisi. Ei viinakaan saa ihmistä niin hulluksi kuin sellainen lemmenriivaus ja mielenlaatu. Senkö takia ei saa mitään asiaa loppuun, vaan heti jo aivoitus pomppii ulapalle ennen kuin edellinen on uinut rantaan." (s.96)

Kurikka on Sointulan stara, karismaattinen johtohahmo, joka osaa innostaa ja vietellä niin kuin suurilla johtajilla on tapana. Romaanin nimi hajavalokin viittaa osin tällaiseen karismaattiseen johtajuuteen, jossa erityisyksilö taittaa ympäristöönsä valoa kuin jostakin suuresta tuonpuoleisesta säteilystä ammentaen. Kurikan epätäydellisyys johtajana käytännön asioissa on kuitenkin räikeää ja Sointula-jaksojen puhujan ääni onkin syystä katkera. Utopia kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Siinä missä piti olla jotakin suurta onkin vain pientä.

Mörö kirjoittaa näillä kahdella kerronnan aikatasolla tyystin erilaista kieltä. Sointula-jaksojen kertojan kieli on vanhaa suomea ja ihailen Mörön taitoa ottaa haltuun tällainen puhumisen tapa täältä kaukaisen nykyajan takaa. Sointula-osioiden rytmi, sanasto ja kielen kuvallisuus tuntuvat niiden kuvaamaan aikaan nähden uskottavilta. Samaan aikaan juuri ehkä vanhahtavan kielensä takia nämä jaksot tuntuvat lukiessa raskailta verrattuna nykyaikaan sijoittuvien jaksojen nykylukijalle tutumpaan ilmaisuun. On hyvä, että historiajaksojen määrä on pidetty maltillisena. Näin romaanin ei käy uuvuttavaksi.

Romaanin kirjoittaminen on vaatinut runsaasti arkistotyötä, tiedon keruuta ja menneisyyden prosessointia. Mörö itse kertoi kirjan tekoprosessiin kuuluneen poistoja poistojen perään. Tämä tekotapa näkyy hyvällä tavalla romaanissa, joka on sivumäärällisesti ohut, mutta sisällöllisesti sivumääräänsä isompi. Kirjoittajalla ei ole tarve brassailla historiantuntemuksellaan, vaan kerronta pidetään aisoissa ja niukkana. Tekstin osat palvelevat tässä romaanissa kokonaisuutta hallitusti eikä tällöin tarvetta turhaan laverteluun ole.

Itsenäisyyspäivä ilman natseja mutta Väinö Linnalla kiitos!

Iloinen itsenäisyyspäivän tervehdys tällä kertaa sarjakuvamuodossa:

Lyyristä chicklittiä ja viiltävää aikalaissatiiria – Henriikka Tavin ihastuttava Tellervo

Tämän viikon torstaina allekirjoittanut ja Erkki Kiviniemi saivat haastateltavakseen Tampereen Teos ja Tulenkantajat kirjakaupalla kirjailija Henriikka Tavin. Tavi on tänä vuonna tehnyt ainakin hetkeksi loikan lyyrikosta prosaistiksi ja lopputuloksena on romaani nimeltä Tellervo. 

Post it-lappujen määrästä sen tietää, että tästä kirjasta löytyi paljon tärkeitä kohtia.

Keskusteluumme valmistautuessa tartuin romaanin pelonsekaisin tuntein. Eikö runoilijan pitäisi säkeillä lestissään? En ole lukenut kaikkea Tavin lyriikkaa, mutta etenkin kirjailijan esikoiskokoelma Esim. Esa (2007) oli itselleni tärkeä ja kikatuttavan päräyttävä lukukokemus. Siinä runouden lajirajat paukkuivat ja kieli kulki villisti omia polkujaan. Kesyyntyykö tällainen lyyrikko proosalle ryhtyessään? Ja mikä on tämä romaanin yllä epämääräisesti leijuva chicklitin lajistigma? 

Onneksi rohkaistuin lukemaan Tellervon. Lukukokemus kantoi. Nauroin ääneen. Surin äänettömästi. Hetkittäin ahmin romaania kuin suklaalevyä. Välillä pysähtelin sulattelemaan kirjoittajan oivalluksia ihmisistä yksin ja yhdessä. Ja koko ajan ihqutin kieltä ja kerrontaa. <3 

Romaanin aloittaa kokonaisuutta peilirakenteena heijastava kertomus yhdysvaltalaisesta rakkausvalmentajasta Rori Rayesta. Tai tarkalleen ottaen siitä ajasta kun Rori Raye on on vasta Rori Jones, juuri eronnut nobody, joka on päättänyt hukuttaa erosurunsa jäätelöön, noutokiinalaiseen ja romanttisiin komedioihin ja näiden nautintoaineiden turmelevan kombon avulla elää lyhyeksi jäävä elämänsä muodottomaksi lihoen. Kuten eksemplaarisissa mediakertomuksissa aina, tapahtuu kuitenkin käänne ja elämä muuttaa kulkusuuntansa nousujohteiseksi:

"Kolmen päivän päästä Rori oli lihonut kolme kiloa ja päättänyt, ettei enää koskaan astuisi vaa'alle. Hän oli katsellut kaikki lempielokuvansa alusta loppuun ja oli menossa pitkälle toista kierrosta. Silloin yksi lause elokuvasta Moulin Rouge tarttui hänen korviinsa ja sai aikaan sisäisen tapahtumaketjun, joka muutti hänen elämänsä: "Hienoin asia, jonka elämässäsi voit oppia, on oppia miten rakastaa ja miten tulla rakastetuksi." Se tuntui suunnattoman lohdulliselta. Että yhtä lailla rakastamista kuin rakastetuksi tulemista olisi mahdollista opiskella." (s.12) 

Tämän käänteen jälkeen Rorin elämä kääntää kurssiaan ja hitaaseen pyjamakuolemaan itsensä tuominnut nainen nousee kansainvälisesti palvotuksi rakkausvalmentajaksi, solmii ihanan avioliiton, tulee äidiksi. Tarina on tietenkin romaanin sisällä fiktiivinen, mutta Rori Ray on oikeasti oleva. Katso vaikka Googlesta, jossa tämä sirkeä nainen opettaa videoin ja kirjoin ja kurssein naisia löytämään hyvän miehen ja pitämään tästä kiinni. 

Rorin suuri elämänkäänne on banaali: Hollywood-elokuvan klisee rakkauteen oppimisesta muuttaa kaiken. Eihän niin oikeasti käy. Mutta oikeasti tai ei – tarina on meille kaikille tuttu. Tämänkaltaisilla henkilökohtaisilla pelastuskertomuksilla erilaiset self-help-puoskarit meidät lumoavat ja tämänkaltaisia banaaliuksia myymällä voi nykymaailmassa tulla miljonääriksi. Voi aikoja voi tapoja, päivittelin monasti Tavin romaania lukiessani. Ja niin päivittelee myös romaani, joskin vaivihkaa jossain keskushenkilöidensä ja toteavan kertojansa takana. Tämä romaani on salapäivittelevä aikalaissatiiri. 

Tavin romaanin varsinainen Päähenkilö on Tellervo, kolmenkympin paremmalle puolelle ennättänyt kolmatta tutkintoaan suorittava sivutoiminen kioskinmyyjä, jonka elämältä puuttuu suunta ja minuudelta pysyvät rajat ja muoto. Sitten on Tellervon ystävä Henni, joka on ihan erilainen mutta lähes samanlainen:

”He olivat saman ikäisiä. Liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. 

Oli päiviä, jolloin pelko täytti heidän torsonsa. He eivät osanneet oikein puhua siitä toisilleen, mutta tunteet matkustavat ruumiista toiseen. He tunsivat samaa tunnetta. He eivät osanneet sanoa minua pelottaa, vaan heidän puheensa täyttyivät kaikenlaisista toiveikkaista fantasioista, joiden avulla he torjuivat pelkoa. Ehkäpä lääke pelkoon olisi mies. Mies suojelisi heitä. He puhuivat miehistä ja yrittivät tällä tavoin karkottaa tunteen. Ehkä se ei ollutkaan tunne.” (21)  

Mistä on peräisin Hennin ja Tellervon persoonaa läpäisevä pelko? Siihen romaani ei anna vastausta, mutta sen esittämä kysymys on tärkeä. Tellervoon romaanimuotoinen tutkielma ihmisyyteen liittyvästä ikuisesta teemasta yksinäisyydestä ja yksinäisyyteen liittyvästä kosmisesta kauhusta. Ja sitten taas toisaalta Tellervotutkii yksinäisyyttä tiukasti ajassa ja paikassa: kolmikymppisen naisen yksinäisyyttä 2010-luvun Suomessa. Millaista on olla yksin kulttuurissa, jossa naisen tulee olla liikuntaa harrastava, ruokavalioonsa huomiota kiinnittävä, tyylikäs ja ennen kaikkea parisuhteessa?

Romaani pohtii myös ironisen kepeästi ja jälleen kerran salasyvästi naiseutta. Millaista on olla nainen kulttuurissa, johon on aina sisäänkirjoitettu naisen itseen ja omaan kehoon kohdistuva inho. Tämän Tellervo on kokenut jo lapsena, ymmärtänyt olevansa vastenmielinen, ällöttävä tyttö, ei lainkaan sellainen, johon poikien tyttöjä arvottava ihailu kohdistuisi. Ja ilman poikien ihailua ei voi olla kuin ällöttävä. Mutta ihanaksi ei synnytä, ihanaksi tuleminen on naiselle elämänmittainen kamppailu: 

”Kun Tellervo myöhemmin katsoi taaksepäin omaa lapsuuttaan hän tunsi sääliä nuorta itseään kohtaan. Koulutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, ettei kukaan ollut ihana tyttö syntyessään. Ihanaksi tytöksi opiskeltiin. Ei koulussa, vaan matkimalla meikkaavien äitien aamurituaaleja, lukemalla lehtien avuliaita vinkkejä ja katselemalla itseä peilistä. Parhaiten pärjäsivät sellaiset tytöt, jotka ymmärsivät olevansa kolmiulotteisia. He eivät jääneet peilin hypnoottisen kuvan vangeiksi, vaan analysoivat itseään ja rakensivat omalle vartalo- ja kasvotyypilleen sopivan tyylin. Se oli kuin tikanheittoa. Näin tähdättiin siihen kehään, joka muodostui poikien suosiosta.” (33.)

Kun pelko ja ahdistus yksinäisyyden keskellä kasvaa liian suureksi löytyy pelastus tai ainakin jokin pelastukselta näyttävä. Tellervo löytää Rori Rayen opit rakkauteen valmentautumisesta ja alkaa päämäärätietoisesti muuntautua Rayen peräänkuuluttamaksi ”magneettiseksi naiseksi”. Mukaan muuttumisprojektiinsa Tellervo kiskoo myös Hennin ja yhdessä naiset alkavat pitää rakkauden opintopiiriä, jonka tapaamisissa omaa magnetismia kehitetään. Naiset pitävät toisilleen vuorotellen alustuksia, joissa rakkutta varten viritytään: opitaan tulemaan helmiksi tai hunajaksi tai mitä Rayen banaalissa lifecoach-diskurssissa kulloinkin tyrkytetään. 

Romaanin rakkauden opinteitä kuvaavat osiot ovat hysteerisen hauskoja, mutta samalla surullisia. Jo romaanin alun Rori ymmärtää Moulan Rougen sanoman perinpohjin pieleen tai ainakin hän muuttaa romanttisen ajatuksen rakkauteen kasvamisesta bisnekseksi, joka löytää uhrinsa yksinäisistä. Rori Rayen rakkauskoulu on perinpohjin amerikkalainen ”jokainen on oman onnensa seppä”-rakennelma, jossa rakkaus muuttuu investoinneiksi ja sijoituksiksi. Tellervo ja Henni alkavat tieten ohjata miehiä luokseen, sumuttaa, hämätä ja pelata. Ja voiko tällaisista lähtökohdista syntyä onnellisia parisuhteita? Lue romaani niin näet, miten Tellervon ja Hennin deittiviidakon kovien lakien keskellä käy.

Tavin romaani satirisoi ja parodioi varsin avoimesti self help -kirjallisuuden lajia, vaikka toisaalta ymmärtää henkilöitään, jotka siitä pelastusta etsivät. Romaanin suhde jo aiemmin mainitsemaani chick lit -kirjallisuuteen on kompleksisempi. Toisaalta voidaan sanoa, että romaanin kiinnittyy lajiin. Se on kepeä ja ironinen ja sen aiheena on nuorten aikuisten nykynaisten ihmissuhdeseikkailut. Toisaalta taas romaani on jatkuvasti purkavassa ja jännitteisessä suhteessa chicklitin lajiin. Se murtaa lajin rajoja liikkumalla toistuvasti lajille tyypillisestä kepeydestä lyijynraskaisiin ajatuksiin. Tässä romaanissa ihastuttavinta onkin skaala: jatkuva liike korkean ja matalan, kevyen ja raskaan, iloisen ja surullisen välillä. Tervetuloa vuoristorataan nimeltä Tellervo.