Setämieskriitikkoa turpaan, kirjailijan toimeentulo, kuinka kirjoittaisin sen nyt ja muuta messuraporttia Helsingin kirjamessuilta

Kirjamessuraportoin jo edellisessä postauksessani sarjakuvamuodossa, mutta teki vielä mieli palata kuuntelemiini keskusteluihin hiukan tarkemmin. Minähän en ollut paikalla Helsingin messuilla kuin lauantain, mutta riitti sitä siinäkin ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Enimmän osan päivästä viihdyin Suomen Kirjailijaliiton lavalla. Keskustelu toisensa jälkeen oli niin kiinnostava, että nauliuduin auttamatta penkkiin. Liiton ohjelman mukava puoli oli se, että ohjelma ei ollut myyntivetoista, eikä lauteille nosteta keikkumaan ainoastaan juuri julkaisseita ja myyntipöydissä tyrkyllä olevia kirjailijoita. 

Jaaha, mitäs sitä sitten menisi katsomaan

Puhutaan rahasta

Ensimmäinen kuuntelemani keskustelu oli liiton ”Puhutaan rahasta”, jossa keskustelivat puheenjohtaja Sirpa Kähkönen, kirjailija Jarmo Stoor sekä keskustapoliitikko Tuomo Puumala ja vassaripoliitikko Silvia Modig. Aiheena oli otsikon mukaisesti raha. Eikä tietenkään mikä tahansa raha, vaan kirjailijan toimeentulo. Ja sehän meikäläistä kiinnostaa aiheena aina ja syystäkin, aloitanhan ensi vuoden alusta valtion kirjallisuustoimikunnassa. 

Mielestäni taiteilijoiden säällinen toimeentulo on sivistysvaltion mittari ja olen kauhulla seurannut monien kirjailijatuttujen taloudellista ahdinkoa. Kirjailijaliitto kerää vuosittain tärkeää tilastotietoa kirjailijan toimeentulosta ja kuten Kähkönen keskustelussakin totesi, pelkällä apurahalla elävä kirjailija elää köyhyysrajan alapuolella. Itse olen tutkijana työskennellyt yli puolet aikuisiästäni apurahan turvin ja tiedän tästä syystä myös omakohtaisesti, millaista apurahatyöläisen elämä on. Ei ole herkkua!

Kulttuuripolitiikkaan vihkiytymättömät mölisevät usein jotakin siitä, kuinka pitää kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, joka myy. Tämän kritiikin Kähkönen torjui keskustelussa huomauttaen, että suomalaisilla markkinoilla hyvin harvalla on mahdollisuus nousta bestselleristiksi. Lienee myös kenen tahansa ajattelevan ihmisen mielestä selvää, ettei taide voi supistua pelkästään markkinavetoiseksi. 

Itse keskustelussa ei juurikaan esiintynyt erimielisyyttä, vaan lavalla hyristiin myötäsukaista kulttuuritahtoa. Poliitikkokeskustelijoiden mielipiteissä esiintyi yllättävän vähän eroja. Puumala esitti lääkkeeksi kirjailijoiden taloudelliseen ahdinkoon nuorten innostamista lukemaan (seikka johon OKM onkin esimerkillisesti panostanut) sekä yksinkertaisempaa perusturvaa. Tärkeää hänelle oli myös se, että kulttuurin valtiollisessa tukemisessa ei tule operoida vain kulttuuribudjetin sisällä, vaan esimerkiksi sosiaalipuolen menoissa tulisi huomioida, että taiteella on hyvinvointia lisäävä funktio. Modig puolestaan korosti perustulomallin merkitystä kaikkien itsensätyöllistäjien ja silpputyöläisten toimeentulon turvaamisessa sekä myös prosenttitaideperiaatetta. 

Mitään kovin uutta ja ihmeellistä keskustelussa ei saavutettu. Mitäpä nyt puolessa tunnissa ehtiikään. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista tänään julkistettua Opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän esitystä taide- ja taiteilijapolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi. Löydät sen täältä: https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/taiteen-yhteiskunnallinen-merkitys-tunnustettava-rahoitusta-kasvatettava-ja-taiteilijan-tyo-ammattina-tunnistettava?fbclid=IwAR2NV56MQX1chLgTagupYtVgye7L-vt64933-fZscF3e_QRJ9ZiEEBRubvU.

Esityksen tiedote tiivistää: ”Taiteen yhteiskunnallinen merkitys tunnustettava, rahoitusta kasvatettava ja taiteilijan työ ammattina tunnistettava”. Hyviä päämääriä! Kyllä minä näiden puolesta voisin barrikadeille kivuta koska vaan. Ou jee!

Esityksessä kirjailijoiden toimeentulon kannalta positiivista on paljon. Esimerkiksi mietinnössä esitetään valtion taiteilija-apurahojen tason nostamista puolitoistakertaisiksi, jotta taiteilijoiden mahdollisuudet saada elantonsa taiteellisesta työstä lisääntyvät.

Pohdinnat taiteilija-apurahan muuttamisesta työsuhteeksi tai palkkatyöksi minua hiukan arveluttavat. Tällainen malli nostaisi kustannuksia huomattavasti, jolloin rahaa riittäisi entistä pienemmälle joukolle. Samoin on tärkeää miettiä, kuka omistaa palkkasuhteessa tehdyn taiteen? Kenellä ovat tekijäoikeudet? Ja entä mikä taho toimisi taiteilijoiden ”pomona”, mikäli nämä työskentelisivät palkkasuhteessa? Tällaisista syistä suhtaudun hiukan varauksella siihen, että  taiteilijoiden valtiollisesti tuettu työskentely muutettaisiin työsuhdeperustaiseksi. Muuten toki taiteilijan työn tunnustaminen työksi on mitä parhain päämäärä. 

Onko fiktio totta?

Samaisen liiton Onko fiktio totta -keskustelussa puhujatuoleihin istahtivat kirjailijat Marjo Niemi, Olli Jalonen ja Jaana Seppänen. Keskustelussa tasapainoiltiin otsikon mukaisesti fiktion ja toden kaltevilla ja viettävillä rajapinnoilla. Aihe kiinnosti itseäni, koska kirjoitan tänä syksynä artikkelia fiktionaalisuudesta. Toki tutkijan ja kirjailijan tulokulma fiktion toteen on varsin erilainen. 

Kirjailijoiden tulokulmasta aiheeseen puhuttivat toden tunnun synnyttämisen keinot fiktion sisällä. Seppäsen mukaan toden illuusio lepää yksityiskohdissa. Tästä olen samaa mieltä. Jalonen kuvaili kiehtovasti myös omaa lukemistaan ja sen toden tuntua. ”Tulee sellainen humahduksen tuntu”, kuvaili kirjailija siirtymää fiktion todellisuuteen, jossa kirjoittaja kuljettaa lukijansa kädestä pitäen luomaansa todellisuuteen.

Niemi nosti esiin myös lukijoille tyypillisen tavan sekoittaa tekijä ja kertoja toisiinsa. Niemi kertoi hauskan (tai hiukan makaaberin) esimerkin omasta kirjoittamisestaan. Kaikkien menetysten äiti -romaanin ilmestymisen jälkeen Niemi kertoi saaneensa melko läheisiltäkin tuttavilta suruvalitteluja äitinsä kuolemasta, vaikka kirjailijattaren äiti oli itse asiassa vahvasti elossa. 

Pseudonyymin takana

Pseudonyymin takana -keskustelussa pureuduttiin kolmen kiinnostavan kirjailijan voimin yhteen kirjamaailman kiehtovimmista ilmiöistä: pseudonyymeihin eli nimimerkkeihin tai salanimiin, joilla monet teoksiaan julkaisevat. Keskustelua johti Virpi Hämeen-Anttila ja kysymyksiin vastailivat pseudonyymikirjailijat Susinukke Kosola ja Magdalena Hai. 

Pseudonyymin käyttö ei ole suinkaan historiallisesti ainutkertainen ilmiö, vaan se on kuulunut kirjalliseen instituutioon luultavimmin aina. Lewis Carroll, Maiju Lassila, Elena Ferrante, Ilkka Remes ja niin edelleen. Lista on loputon.

Itse traumatisoiduin viattomana tyttölukijana syvästi, kun äiti kertoi, ettei Neiti Etsivä -kirjojen kirjojen tekijää Carolyn Keeneä ollut olemassa, vaan kirjasarjan taustalla kynäili monen kirjailijan kollektiivi. Kyllähän sen jäljestä huomasi. Etenkin Paula Drewn hiusten punerva sävy vaihteli häiritsevästi teoksesta toiseen. Toisinaan ihana Paula ratkoi rikoksia leiskuvassa kuparitukassa, toisinaan pehmeän kastanjanruskeassa fledassa. Nämä ovat tärkeitä asioita!

Keskustelun kiintoisinta antia olivat pohdinnat kirjailijan motiiveista julkaista salanimellä. Taustalla voi olla esimerkiksi sukupuolen piilottaminen tai viihteellisen genren kirjoittajan stigman välttely. Magdalena Hai kertoi oman nimensä motiiveiksi ensisijaisesti yksityisyyden varjelun. Kuten kirjailijat yksissä tuumin totesivat, pseudonyymi on myös kannanotto julkkiskirjailijoiden kulta-aikana. Kaikki eivät halua esitellä vaatekaappiaan naistenlehdille.

Pseudonyymi voi olla tärkeä osa myös teoksen tai tuotannon maailmaa ja sillä voi leikitellä. Itse olen joskus tutkinut pseudonyymikirjailija Tuomas Vimman esikoista, jossa tekijyydellä leikitellään tasapainoilemalla jossakin autofiktion ja täysfiktion rajoilla. 

Susinukke Kosolan nimi on sisällöllisesti latautunut.  Susinukke Kosola onkin nimenä nerokas – muistan ihailleeni sitä jo kauan ennen, kun olin lukenut ainuttakaan runoilijan teosta. Etunimen elementeissä yhdistyvät söpöys ja lapsenomaisuus (nukke) pelottavaan ja voimakkaaseen eläimeen (susi). Sukunimeä Kosola Runoilija kertoi myöhemmin vähän kyseenalaistaneensa, sillä alluusio Lapuan liikkeen keulahahmo Vihtori Kosolaan ei ole tarkoituksellinen. 

Myös Virpi Hämeen-Anttila kertoi omasta kokeilustaan pseudonyymien ihanassa maailmassa. Hämeen-Anttila on julkaissut yhdessä aviopuolisonsa Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa nimimerkillä Markus Falk. Tähän kirjailijahahmoon liittyi myös julkkareissa toteutettu performanssi, jossa Falkia esitti tekopartaan pukeutunut Virpi. 

Pseudonyymien käyttöön liittyy myös mahdollisuus suojella omaa julkisuuttaan kirjailijana. Kuten Hai korosti, nykyään on monia foorumeita, joiden kautta kirjailija voi olla yhteydessä lukijoihinsa. On helpottavaa, kun näitä voi säädellä itse. Keskustelussa pohdittiin myös lukijan suhdetta pseudonyymiin. Pseudonyymin käyttö voi myös olla tietoinen keino suojella lukijaa tekijältä ja tietyiltä assosiaatioilta. Esimerkiksi Susinukke Kosola (oik. Daniil Kozlov) halusi salanimellä välttää maahanmuuttajakirjailijan lokeroa. 

Kuinka sanoisin sen nyt?

Seuraava Kirjailijaliiton ohjelmanumero liittyi tekstin uudelleenkirjoittamiseen. Keskustelua johti Paula Havaste ja keskustelijoina toimivat Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Taina Haahti. 

Hajontaa siitä, miten kukin omiin menneisiin teksteihinsä suhtautui, riitti. Juha Itkonen ajatteli arkijärkisesti, ettei erityisemmin koe halua palata menneisiin teksteihinsä, vaan katsoo enimmäkseen kirjoittajana eteenpäin seuraaviin projekteihin. Kuten Itkonen sanoi, jokainen kirja on kuva kirjoittajastaan tietyssä tilanteessa ja ajassa silloisine ajatuksineen ja taitoineen. Se on vain hyväksyttävä. 

Tomi Kontio puolestaan koki menneiden teostensa äärellä jonkinlaista syvää epävarmuutta. Hänelle kirjoittajana tuskaa tuotti henkilökohtainen etääntyminen kunkin teoksen tunnerekisteristä ja menneestä minästä. Hän kertoi jälkeenpäin näkevänsä omat kirjoitushetken tunteensa eräänlaisina synteinä, kaikuina menneestä minästä, joka tekisi mieli kirjoittaa teksteistä pois.

Haahti puolestaan oli suorastaan tarttunut härkää sarvista ja kirjoittanut esikoisromaaninsa uudelleen. Kustantaja ei ollut tempaisusta innostunut, mutta Haahti julkaisi uudelleenkirjoituksen netissä. Ilmeisesti tällä hetkellä sitä ei verkosta enää löydy.

Havasteen kysymys siitä, milloin kirjoittamisprosessi loppuu, oli mielestäni kiinnostava. Kirja on niin erilainen taidemuoto kuin vaikkapa kuvataide. Kuvataiteilijoillahan on lain turvaama niin kutsuttu luoksepääsyoikeus, oikeus päästä katsomaan omaa teostaan senkin jälkeen, kun se on luovutettu jonkun toisen omistukseen. Tällöin alkuperäistä teosta leimaa jonkinlainen salaperäinen autenttisuuden ja alkuperäisyyden leima. Kirjailijan taideteos jakautuu lukemattomina kopioina lukeville lukijoille. Kopioita ei ole mahdollista muuttaa, mutta mahdollisiin uusiin painoksiin muutoksia voi tehdä ja kirjallisuushistoriamme mittaan on tehtykin. 

Haastatelluille kirjailijoille teoksen valmistumisen määritelmä riippui jälleen kerran kirjailijasta. Itkonen kertoi päästävänsä käsikirjoituksesta irti siinä vaiheessa, kun ei enää jaksa hioa. Hän ei edes lue omia menneitä teoksiaan (paitsi kerran jatko-osan työstämistä varten). Havaste puolestaan kuvasi tekstin valmistumista jonkinlaisena vastentahtoisena irtipäästämisenä. Jossain vaiheessa on vain pakko antaa käsikirjoituksen mennä. Toisaalta kustannustoimitusprosessi on jo itsessään eräänlaista uudelleenkirjoitusta.

Imagen nyrkkeilykehä: Saara Turunen versus Antti Majander

Viimeisenä seurapiiriraportoin lauantaisen messupäivän kiihkeimmin odotetusta kohtaamisesta. Image-lehti nimittäin järjesti samaan kehään kirjailija Saara Turusen ja Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin. 

Monet ovat varmasti seuranneetkin kohua Saara Turusen erinomaisen ja ajatuksianostattavan romaanin Sivuhenkilö (2018) ympärillä, eikä koko kiistaa ole syytä toistaa tässä. Antti Majanderin alentuva kritiikki Turusen esikoisromaanin kohdalla joka tapauksessa tuli käsitellyksi Turusen toisessa romaanissa siinä määrin railakkaasti, että Majander päätyi kirjoittamaan Helsingin Sanomissa eräänlaisen esseemuotoisen vastineen. Se olen minä, kirjoitti Majander vastineessaan ja viittasi tällä lauseella romaanin kriitikkohahmoon. Majanderia lietsoi kirjoittamaan myös Imagen juttu romaanista. Kyseisen Imagen kannessa komeilee: ”Setien jälkeen. Saara Turunen ja taiteen uusi järjestys”. 

No kirjamessujen tapahtumaosiossa kehään kampesivat ehta setämieskriitikko ja nuori ja rohkea kirjailija. Alusta saakka oli selvää, että tässä keskustelussa leiskuu ja salamoi. Tunnelma oli lievästi sanoen latautunut, eikä missään iloisessa keskinäisessä tsemppihengessä. Kuinka virkistävää vaihtelua kirjamessuilla, joissa enimmäkseen jutellaan mukavia iloisessa yhteismarkkinahengessä. 

Turunen tivasi Majanderilta tämän kantoja omaelämäkerrallisuuteen ja sen taiteelliseen arvoon. Majander sai eteensä lauseen kymmenen vuoden takaisesta kritiikistään, jossa hän kirjoitti ”Miksi perehtyä keksittyyn, kun asiaakin on tarjolla” (en ole ihan varma oliko tismalleen noin, mutta samansuuntaisesti ja huom! en ole kyllä henk koht lainkaan varma, onko retorisesti kohtuullista nostaa esiin joku kymmenen vuoden takainen lausahdus). ”Mä tykkään omaelämäkerrallisuudesta. Entä sinä? Olen aistinut, ettet tykkää”, kyseli Turunen kriitikolta. 

Majander ei tunnustanut mitään tämän suuntaistakaan. Keskustelun taustalla vaikuttaa Turusen viimeisimpään romaaniin (ja ilmeisesti ensimmäiseenkin, jota en ole vielä lukenut) liittyvä ajatus arjen läpikotaisesta poliittisuudesta erityisesti naisen elämän kuvauksessa, jonka jotkut nimeltä mainitsemattomat mieskriitikot saattavat ohittaa sitä tunnistamatta. 

Keskeinen kommunikaation ongelma Turusen ja Majanderin välillä vaikuttaa olevan se, että Turunen kuvaa romaanissaan todellisuuteen viittaavin esimerkein patriarkaatin hallitseman yhteiskuntajärjestyksen ongelmia, etenkin maskuliinisen vallankäytön ja maskuliinisen esteettisen maun asettamia rajoituksia naiselle. Majander taas palauttaa fiktion maailman banaalisti todellisuuteen ja pahastuu joutuessaan mielestään setäsyytettyjen penkkiin. Tässä ongelmassa keskustelu ei oikeastaan johtanut uusille poluille, eikä suurta synteesiä kritiikon ja kirjailijan välille syntynyt. 

Viimeisenä kysymyksenään Turunen paukauttaa Majanderille osuvan kysymyksen: ”Luetko naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Jos niin voitko suositella jotakin?” Majander tuijottaa kysymyksen jälkeen haastattelijaansa murhaavasti. Totta kai hän lukee naisten kirjoittamaa kaunoa. Suositelluksi tulee Anna Kortelaisen Sara Hilden -elämäkerta. Hyvä niin. Kysymys on ehkä päivälehden kriitikolle hassu, mutta yleisemmin miessukupuolelle osoitettuna osuva. Monet miehet eivät lue naisten kirjoittamaa kaunoa. Se on heille suuri menetys.

Kirjailija kiittää

Vihon viimeisenä iloittakoon vielä, että Lastenkirjainstituutti (jonka hallituksen puheenjohtaja olen) sai vuoden 2018 Kirjailija kiittää -palkinnon. Palkinto on Suomen kirjailijaliiton vuosittain jakama tunnustus henkilölle, ryhmälle, yhteisölle tai projektille, ”joka on edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun”. Mikä ihana ja tärkeä tunnustus! Kiitos kiitoksesta!

Helsingin kirjamessut sarjakuvina

Naiskirjoituksen paluu ja syksyn rakkain lukukokemus. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Rakas kirjailijatar Kankimäki,

sain juuri päätökseen kirjanne Naiset joita ajattelen öisin ja päätin siltä istumalta kirjoittaa teille. Kirjoitusasuni ei olisi sovelias kasvokkaiseen kohtaamiseen. Kirjoitan teille täältä kotoisalta sohvalta, nuhjuisissa lukuhousuissa ja kauhtuneessa villatakissa, tukka likaisella sotkunutturalla. 

Minusta tosin tuntuu kuin olisin juuri matkannut halki viidakoiden ja loputtomien autiomaiden. Kuvittelen vasta äsken istuneeni tässä matkalaukkuineni odottamassa lähtöä. Kuvittelen uhmanneeni sopivaisuussääntöjä matkaamalla maailman halki. Kuvittelen nokitelleeni renesanssi-Italian miehiselle taidemaailmalle maalaamalla päräyttäviä mestariteoksia. 

Todellisuudessa olen lojunut tässä sohvalla viime aikoina hyvinkin pitkiä aikoja siten, että sohvani tyynyihin on muodostunut kuoppia. Samoin olen viettänyt tuntikausia juoksulenkeillä siten, että asuinalueeni lähimetsää viistävät jo jalkojeni urat äänikirjan kirittämänä. Tämä, hyvä neiti Kankimäki, ei suinkaan ole sattumaa, vaan johtuu kiehtovasta ja hurmaavasta kirjastanne, jonka loppuminen aiheuttaa minussa suorastaan vieroitusoireita. 

Kirjanne innoittamana, haluan listata tähän joitakin seikkoja, jotka olen lukumatkani aikana teiltä oppinut:

1)   Kirjoittajan on turha hirttäytyä lajirajoihin ja genrekonventioihin. Kirjoita juuri niin kuin sinun persoonaasi sopii ja lopputulos on takuulla onnistunut.

2)   Elämässä pitää päämäärätietoisesti tavoitella suuria. Suuri ei ole välttämättä sitä, mitä kaikki muut tavoittelevat. Tavoittele sitä, minkä koet intohimoksesi.

3)   Maailmanhistoria on täynnä esikuvallisia naisia, vaikka historia onkin sananmukaisesti his story – miehen tarina. Naisina meidän velvollisuutemme on pitää huolta siitä, että taiteen ja tieteen historia ei ole ainoastaan miesten historiaa. Mekin ansaitsemme esikuvia menneiden aikojen suurista naisista. 

Hyvä neiti Kankimäki. Kirjanne käsittelee naisia, joita te ajattelette öisin. Tästä kirjeestäni saatatte kenties arvata, että olette minulle tämän valaisevan ja avartavan lukukokemuksen jälkeen nainen, jota ajattelen öisin. 

Ihailevin terveisin, 

M.L.

Mia Kankimäen hurmaavan Naiset joita ajattelen öisin (2018) lukeneet tunnistavat, että ylläoleva teksti on pastissi itse teoksen monista kirjeistä, joita kirjoittaja suuntaa ihannenaisilleen halki historian. Ja ylläolevasta tunteikkaasta purkauksesta tarkoitan mitä vilpittömimmin joka sanaa. Kankimäen teos on hullaannuttava lukukokemus.

Me kaikki naiset tunnistamme yönaiset, siis ilmiön, vaikka emme heitä ajattelisikaan juuri öisin. Yönaisia voi yhtä hyvin ajatella aamuisin, ruokaa laittaessa, kirjoja kirjoittaessa, lapsia hoitaessa. Yönaiset ovat innoittajia, itselleen ja kutsumukselleen uskollisia ja omapäisiä naisia, jotka ovat ympäröivän yhteiskunnan odotusten sijaan noudattaneet sisäistä hehkuaan, joka yönaisesta riippuen on johdattanut asumaan villiin Afrikkaan, valloittamaan karttojen valkoisia länttejä, maalaamaan tauluja kostonhimoisista myyttinaisista tai sommittelemaan taideteoksia pehmopeniksistä. Tai tutkimusmatkailemaan ympäri maailmaa siroteltujen yönaisten jalanjäljissä, niin kuin yönainen numero 11 – Mia Kankimäki.

Yritin hakeutua kuuntelemaan kirjaa mahdollisimman
villiin ja kesyttömään ympäristöön. Villimpää kuin
Tampereen Sorsapuisto ei valitettavasti ollut tarjolla.

Kankimäen yönaiset ovat tässä kirjassa löytöretkeilijöitä, uudisasukkaita ja kuvataiteilijoita. Itselleni rakkaimpiin kuului kirjailijatar Karen Blixen, jonka myyttistä Afrikkaa Kankimäki itsekin matkustaa tavoittelemaan ja jolle tästä syystä omistetaan runsaasti sivuja. Oikein! Karenin Afrikka osoittautuu kirjassa aivan toisenlaiseksi, kuin Minun Afrikkani-teoksen romantisoitu kuva antaa ymmärtää. Syfiliksen riuduttama Karen potee yksinäisyyttä ja masennusta kaukana sivistyksen parista ja ampuu leijonia. Hitosti leijonia. 

Sorsapuiston leijonat olivat melko kesyjä

Toinen ihastukseni teoksen värikkäästä naisgalleriasta oli railakas vanhapiika-matkailijar Isabella Bird, joka melkein retkahtaa romanssiin silmäpuolen roiston kanssa. Ja sitten oli tietenkin ainoa elossa sinnittelevä yönainen: japanilaistaustainen Yayoi Kusama, joka muuttaa asumaan hullujenhuoneelle ja tekee sieltä käsin vimmaista taidettaan. Ja onhan niitä monta muutakin ihanaa ja kiehtovaa naista. Tästä teoksesta tarvittaisiin ehdottomasti Suomi-edition, sillä nyt joukkoon ei ole eksynyt yhtään suomalaista naista. 

Kankimäen teos on tietokirja, mutta ei sitten kuitenkaan. Eikö oikein kaunokirjakaan. Oikeammin se on lajien sulatusuuni, enkä muista aikoihin lukeneeni yhtä hurmaavasti toisiinsa punottuja kirjoittamisen muotoja. Perinteiseen tietokirjaan verrattuna Naiset joita ajattelen öisinon kuin sateenkaaria ripuloiva yksisarvinen. 

Kankimäki on eräänlainen elämäkerturi. Hän jäljittää yönaisiaan matkustamalla näiden jalanjäljissä, perehtymällä näiden kirjoituksiin ja taiteeseen, ahmimalla kaiken mitä näistä naisista on kirjoitettu. Teos on kuitenkin täynnä myös muita tasoja. Kerronnan ylimmällä tasolla kulkee kirjailijattaren oma tarina, tarina lapsettomasta 43-vuotiaasta naisesta, joka on irtisanoutunut työstään ja heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, jonka kirjoitusmetodina toimivat itsellä suoritetut ”ihmiskokeet”. 

Korjaan heti omia sanomisiani. Teoksessa ei oikeastaan ole mitään ylintä tasoa, koska se välttää hierarkioita tavalla, jollaista en muista ennen lukeneeni. Kankimäen tyylissä kirjoittavan minän tarina limittyy ällistyttävän luontevasti yönaisten elämäntarinoihin, vaikka yönaisen ja kirjailijan välillä saattaa olla sata vuotta ja satoja kilometrejä. 

Siltoina ajan ja paikan halki toimivat yönaisille osoitetut kirjeet, joita Kankimäki eli ”M” raapustaa yönaisilleen vaikkapa lentokoneessa lautasliinaan. Tuntuu viehättävältä ajatella, että ehkä nuo naiset todella saavat kirjeensä, että oikeastaan historia on yhdellä tapaa pitkä osaavien ja vahvojen naisten ketju, jonka sisällä on ihailua, rakkautta ja vilpitöntä sisaruutta: sellaista, jota kirjan M yönaisilleen lähettää. 

Yksi kirjan tiuhaan hyödyntämistä tekstilajeista on lista. Kankimäki listaa toistuvasti yönaistensa oppeja käyttökelpoisiksi listoiksi. Ne sisältävät viisauksia kuten seuraavat taidemaalari Lavinia Fontanan elämästä tislatut vinkit: ”jos haluat huikean uran, tee se. Jos aiot samalla synnyttää yksitoista lasta, ota mies, joka on tilanteen tasalla. Seuraa yönaisiasi. Brändää itsesi. Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla”. 

Itseäni ihastutti myös maailmanmatkaaja Nelli Blyn pakkauskurssi – tämä lady näet onnistui matkaamaan maailman ympäri vain yhden käsilaukun voimin. Siinäpä inspiraatiota meille, jotka aina matkatessa kiroilemme valtavien taakkojemme alla.  

Teoksen moninainen ja rönsyävä muoto viehätti minua erityisesti siksi, että se tuntui tukevan teoksen sanomaa siitä, että naisten on tunnistettava kulloisenkin ajan epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän heille asettamat rajat, ja murrettava ne jos se tuntuu aiheelliselta. Muoto ja sisältö ovat nähdäkseni tässä teoksessa erottamattomat. Kirjallisuudentutkijana Kankimäen tyyli toi minulle itseasiassa mieleen vaikutusvaltaisten feministikirjailijoiden ja -teoreetikoiden kuten Virginia Woolfin,Héléne Cixousin ja Luce Irigaraynvisioiman ecriture femineneli naiskirjoituksen. 

Naiskirjoitus on näiden ajattelijoiden mukaan ilmaisun tapa, jonka vallitseva patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys on kautta aikojen pyrkinyt tukahduttamaan. Naisten ääni on vaimennettu kaikilla kulttuurin alueilla ja koko kielen järjestelmä ja kirjallinen ilmaisun tapa on miehisen ajattelun läpäisemää. Naiskirjoitus on vastakieltä, jossa sellaiset patriarkaatin syvälle ajatteluumme juurtuneet käsitykset kuten kaksijakoista sukupuolijärjestelmää ylläpitävä binaarisuus tai naisen ruumiillisen kokemuksen torjuminen hylätään. 

Naiskirjoitukselle tyypillistä on sulkeumien välttely ja muodon rihmastollisuus, eräänlainen orgaaninen muoto. Ja juuri tällainen orgaaninen ihanuus Kankimäen teos on. Teoksessa ei ole tietoakaan autoritäärisestä tietokirjailijan äänestä, joka römeällä manspleinaavalla äänellä selittää, miten asiat ovat. Kankimäki uskaltaa olla etsijä ja löytäjä, joka toisinaan ahdistuu kirjoitusurakkansa äärellä, toisinaan hehkuu onnea naiskirjansa flowssa, joka huokailee ihastuksesta fanittamiensa naisten värikkäiden sattumusten äärellä ja samassa palaa taas tekemään viiltävän älykästä analyysia naisistaan ja näiden asuttamista yhteiskunnista, joka itkee ja nauraa tutkimusmatkallaan ja uskaltaa myös näyttää oman epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa. Tällaista lisää kiitos!

Melko hapokasta heppakirjallisuutta – Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain & neljä ratsastajaa

Heti alkuun nolo tunnustus: en ole aikaisemmin lukenut yhtään Jaakko Yli-Juonikkaan teosta – ainakaan loppuun. Vuonna 2012 ilmestynyttä Neuromaania yritin aloittaa sen ilmestymisvuonna. Teostahan on luonnehdittu romaanitaiteemme käännekohdaksi, ja romaanin pelimäinen rakenne, jossa lukija valitsee juonen etenemisen, kiehtoi. Sillä kertaa romaanin lukeminen jäi yritykseksi. Jouduin toteamaan: liian hapokasta. Joka tarkoittaa liian ergodista. Joka tarkoittaa ihan liikaa ponnisteluja vaativaa. 

Viime vuonna ilmestynyt Jatkosota-extra on monta monituista kertaa huudellut kutsuen kirjakaupan hyllyltä. Nähtäväksi jää uskallanko tarttua sen räikeänkeltaiseen kutsuun (kirjankansi on sellainen lööpinkirkuvankeltainen). Päätin kuitenkin kokeilla ensin juonikkuus-revanssia kirjailijan uusimman teoksen Yö on viisain & Neljä ratsastajaa (Siltala, 2018) kanssa. Onnekas päätös! 

Yli-Juonikkaan novelliromaanihybridi oli sekin hapokasta luettavaa, mutta silleen kivasti. Ja viipyilevää, aromaattista, antavaa, tanniinista. Ei kun hetkinen, nyt lipsahdettiin viiniarviodiskurssiin. Mutta tällainen tyylihypähdys sallittakoon kohdetekstin äärellä, joka itsekin kokeilee reippaan pirskahtelevasti erilaisia tyylejä, genrejä ja ääniä. Kippis!

Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kirjan nimeä. Monellakin tasolla hyvin vaikeaa. Ensinnäkin kansigrafiikka on värimaailmaltaan tahallisen hysteerinen. Räikeän makea vaaleanpunainen yhdistyy syvään turkoosiin. Punavihersokeat älkööt vaivautuko ja muitakin kannenkatsojia saattaa uhata akuutti migreenikohtaus. Teoksen nimi on toisessa kannessa turkoosein kirjaimin vaaleanpunaisella pohjalla ja toisessa kannessa toisin päin.  Selkämyksen yli juoksee teoksen nimi horisontaalisesti kultakirjaimin. Fontti on vanhahtava ja vaikealukuinen. Seisooko siinä nyt neljä ratsastajaa vai katsastajaa? 

Huomasitko edellä, että vältin tieten termejä etukansi ja takakansi. Sellaisia teoksessa ei nimittäin ole. Ja tämä vaikeuttaa nimen hahmottamista entisestään. Teos on nimittäin kääntökirja. Toisesta suunnasta alkaa novellikokoelma Yö on viisain, toisesta suunnasta romaaninalku Neljä ratsastajaa. Tai sitten katsastajaa, mutta oletan että kyse on ratsastajista, kun kerran kummallakin kannella komeilee identtinen hevosfiguuri – kuin shakkipelin hevonen. 

Teoksen novellit liikkuvat hiljakseen kierrellen jossakin kauhukirjallisuuden hämärillä rajamailla kuin pedot pimeässä. Kauhukirjallisuuden geneerisessä ytimessä ne eivät kuitenkaan kertaakaan paistattele. Kauhuelementeissä tuntuu aina olevan kyse jostakin muusta. Joskus kauhu tuntuu olevan nyrjähtämäisillään tahallisen kehnoksi kauhu- tai splatterpastissiksi, kuten ensimmäisen novellin yllättävässä lopussa, mutta varsinaisella verellä ja väkivallalla lukijaa ei päästetä mässäilemään. 

Muodoltaan ja kerronnaltaan novellit ovat kautta linjan ovelia. Lukija johdetaan ensin tiettyyn suuntaan ja sitten kulman takaa seuraakin jokin pieni mutta tärkeä vinksahdus, siirtymä tai nyrjähdys, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa. Tarinat eivät ole klassisen novelli-ihanteen mukaisia yksiraiteisia junia matkalla kohti temaattista täyttymystään, vaan siirtyilevät vaivihkaa oudoille sivuraiteille ja umpikujiin jättäen lukijan häkeltyneenä ja ihastuneena miettimään, että mitä mä just luin. 

Haluaisin vimmaisesti analysoida tässä novellin jos toisenkin, mutta en tohdi, koska spoilausvaara on ilmeinen. Siksi tyydynkin teaserinomaisesti mainitsemaan joitakin suosikkejani. ”Paulin karanteeni” alkaa kafkamaisena vierauskuvauksena, kertomuksen minäkertoja napataan kiinni ja viedään salaperäiseen laitokseen, jossa hänelle tehdään testejä. Kukaan ei kerro mitä ja miksi. Novellin loppupuolella kerronta hypähtää jotenkin ällistyttävän notkeasti toisenlaiseen kertojanäkökulmaan, jolloin kertojasta paljastuu jotakin odottamatonta ja hänen asuttamansa maailma näyttäytyy niin ikään toisenlaisessa valossa. 

Novellissa ”Viimeinen ja ensimmäinen kesä” pitkälti kirjailijaa itseään muistuttava minäkertojan romaanin (Neuromaani) ympärille rakennetaan esitystä. Tällainen esityshän todella tehtiin ja novelli vaikuttaa tässä suhteessa referentiaaliselta. Valmiin esityksen aikana kirjailijakertoja harhailee keskellä kokeilevaa esitystä ja novelli päättyy kirjailijan keskusteluun setänsä ja tämän vaimon kanssa. Esitys tapahtuu sairaalassa ja tämä erikoinen miljöö luo kautta novellin outoa tunnelmaa, joka tiivistyy sedän vaimon, entisen röntgenhoitajan, muistoon rautakeuhko nimiseen hengityskoneeseen kytketyn keskosvauvan kuolemasta. 

Vielä erikoismaininta novellille ”Varastetut suudelmat”, jossa omalaatuinen ”setä” opettaa epämääräiselle poikajoukolle mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä tai ”leikkejä”. Ilmassa on kauhun ja sadismin ja jonkinlaisen epämääräisen seksuaalisen hyväksikäytän tuntu, vaikka mitään kauheaa ei oikeasti tapahdu. 

Kiepautetaan sitten teos nurinpäin ja luetaan toisesta suunnasta.

Kirjaston tarrat pilaa aina kaiken kauniin 

Tunnetusti hevoskirja on maailman pitkästyttävin genre. Vielä mitä! Ainakin ylijuonikas heppakirja, jollaisen muotoa teoksen toinen kääntöpuoli Neljä ratsastajaa omalaatuisen hapokkaalla tavalla tapailee, on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä. Kirjan liepeessä lupaillaan, että tässä käynnistyy kokonainen romaanisarja. Tjaa – jää nähtäväksi, mutta enpä panisi pahakseni, vaikka näin olisi. Sen verran kiehtova kokonaisuus on jo tuon lupaillun romaanisarjan tärskäyttävä alku.

Romaaninalun muoto on poukkoileva, luonnosmainen, tyylilajeiltaan juonikkaan rönsyilevä. Nimen vihjaamaa Ilmestyskirjan neljää ratsumiestä ei ainakaan tämän alun aikana näy ei kuulu, mutta tyylillisesti Ilmestyskirjan kauhunäyt löytävät vertaisensa romaaninalun alusta. Teksti käynnistyy jonkinlaisella primitiivisellä alkukauhukuvalla, jossa kolmevuotias Anu viedään katsomaan poneja. Tallin hämärässä ja lasta kauhistuttavassa eläimen löyhkässä esiin työntyy kauhistuttava hirviö: 

”Veräjän yli tuppautui hirviön kärsä, suuren hirviötoukan pää vihreine hampaineen ja mustine ikenineen. Anu ei ymmärtänyt eikä hahmottanut ja kauhistui: mustia aukkoja hän luuli tyhjiksi silmäkuopiksi ja vasta myöhemmin hän oppi kirkkaassa päivänvalossa ja kuvakirjoista ja lastenohjelmista ja maailman rakenteesta, että hän oli pelännyt vain ponin turpaa ja sierainaukkoja.”

Kiinnostava minitutkielma kauhusta ja aistimuksen ja tiedon kompleksisesta liitosta. Ovatko hirviöt aina kuin ponin turpa, joka pimeästä hamuaa kohti. Palautuuko kaikki kauhu lopulta tietämättömyyteen? 

Hirviökauhu lienee kauhun alkeellisin muoto ja repäisevän alun jälkeen Yli-Juonikas siirtyy hepparomaanissaan kauhun monimutkaisempiin muotoihin. Seuraavassa heppoihin liittyvässä kauhukuvassa samainen Anu viedään lasten poniratsastustapahtumaan. Enää tyttö ei pelkää noita lasten viihdytykselle alistettuja apaattisia elukoita, mutta sen sijaan hän kokee sosiaaliseen tilanteeseen liittyvää kauhua tapahtumaan liittyvän keinotekoisuuden ja teennäisyyden äärellä. ”Nyt vieraiden lasten ja äitien tohina kasvatti hänessä ahdistuksen maininkia, ja myrsky vain sakeni jonotuksen edetessä”. Anu tarkkailee ponin selkään pakotetun pikkutytön kärsimystä ja tuosta tarkkaillusta tytöstä kasvaa eräänlainen uhrikaritsa. Romaanin maailma on täynnä kauhua samalla tapaa kuin sen johdantona toimineet novellitkin. 

Vielä hevos(kirja)aihetta ennätetään tarkastella yhdestä kulmasta jälleen varttuneen Anun näkökulmasta. Tiellään heppatytöksi Anu on päätynyt Konemetsän tallille, jota johtaa ”viemärikeisari Konemetsä” kopeine tyttärineen. Kertomus nyrjähtää traumakertomuksen moodiin. Täällä tallilla Anulle tapahtuu jotakin kauheaa, torjuttu muisto, ehkä raiskaus. Lopulta romaaninalku päättyy Anun saadessa päiväkirjan ja alkaessa kirjoittaa itseään. Banaali nuortenkirja-aihio päiväkirjasta jatkaa hevoskirjan kehyksessä: ”Olenko heppatyttö, voiko minusta ikinä tulla heppatyttöä?”. 

Kääntökirjamuoto rakentaa vääjäämättä teokseen peilimäisen rakenteen. Muoto ei ole ainutkertainen uudessa kirjallisuudessamme – esimerkiksi Salla Simukan joissakin tuoreehkoissa teoksissa tätä kirjaesineeseen liittyvää kiinnostavaa ratkaisua on käytetty onnistuneesti. Yli-Juonikkaan uusimmassa teoksessa koetellaan myös kirjallisuuden muoto- ja lajirajoja, joka tietenkin on kirjailijalle ominaista. On ennenkuulumatonta, että novellikokoelma voi toimia alkusanoina romaanille, joka sitten jää auttamatta kesken. Lukijana koin tällaisen kirjaesineeseen ja teoskokonaisuuden rajaukseen liittyvän leikittelyn kertakaikkisen kiehtovana. Teos oli samanaikaisesti mukaansatempaava lukukokemus ja jonkinlainen käsitetaiteellinen tajunnanräjäyttäjä. Uskallan jo sanoa, että tämä juonikas teos jää tämän vuoden lukukokemusten top10:iin. 

Elokuva-arvio: Aleksi Salmenperän Tyhjiö – ihqua älykkökomediaa kirjallisuudesta, elokuvasta ja taiteilijaliiton kiroista

Tyhjä valkoinen paperi on yleinen metonymia kirjoitusblokille. Tyhjän paperin kammo tai jopa tyhjän paperin syndrooma on kaikille kirjoittajille tuttu kammottava tila. Aikana, jolloin suuri osa kirjoittajista kirjoittaa koneella, on oikeampi kauhukuva tyhjän tekstinkäsittelyohjelman sivun vasemmassa yläkulmassa syyttävänä sykkivä kursori. Tällaisesta tehokkaasta kuvasta lähtee liikkeelle Aleksi Salmenperän tuore ohjaus Tyhjiö.

Ruoho on aina vihreämpää aidan tuolla puolen, mutta onko nyt nuoren kirjallisuusblogin sopivaa kurottaa heti kuudennessa postauksessaan kirjallisuudesta elokuvan viheriöiville niityille? Ja vielä kun ihan hiljan liikuttiin kirjamaailman sijaan taidemuseossa. No kyllä vaan. Ensinnäkin olen aina ollut suuri lavean tekstikäsityksen ystävä. Jo nuorna tyttönä opiskelemani mediakulttuurin luennoilla sanottiin, että tekstinä saa lukea vaikka jalkapallo-ottelua. Tähän olen aina myös tutkijana uskonut. Ja toiseksikin Tyhjiö käsittelee osin kirjallisuutta ja kirjoittamista ja sopii siksikin kirjallisuusblogin aiheeksi kuin nyrkki nyrkkeilykehään.

Tyhjiön keskiössä on taiteilijaliitto, jotka tunnetusti ovat aina vaikeita. Jos nyt kyllä sanottakoon, että vaikeita ovat ihan kaikki liitot. Mutta jokainen onneton taiteilijaliitto lienee onneton ihan omalla taiteilijaliitoille ominaisella tavallaan. Niin myös elokuvan Pihlan (Laura Birn) ja Eeron (Tommi Korpela) liitto.

Näyttelijätär Pihla Sucksdorff (mikä hykerryttävä nimi) on huimassa nousukiidossa elokuvataivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Kysyntää piisaa aina ulkomaita myöten. Puoliso tukee sen minkä taitaa, mutta helppoa ei pariskunnan dynamiikassa ole mikään. 

”Must tuntuu et mun ois mahdollista saada joku oikee rooli jostain…”, pohtii Pihla nukkumaan käydessä pariskunnan yhteisessä sängyssä. Ilmaan jää kesken jäänyt ajatus, jonka Eero täydentää: ”Jostain Amerikan elokuvasta?” 

Näinhän se on. Elokuvan kritiikki kansainvälistymispöhinää kohtaan osuu ja uppoaa. Pihla on sisäistänyt alansa asenteet. Kotimainen menestys ei riitä. Vain ulkomainen rooli on ”oikee rooli”. Tuttu ilmiö monella muullakin alalla. Ainakin näin yliopistolaisena korkkiruuvin kiero ajatusmalli siitä, että vain ei-suomalainen on kansainvälistä ja kansainvälinen on aina parempaa, on 2010-luvun trendi.  

Pihlan avopuoliso kirjailija Eero Kaila ei ole matkalla kansainväliseen suuruuteen vaan kotimaiseen pienuuteen. Eero on luovassa jumissa eikä ole viiteen vuoteen saanut aikaan riviäkään. Kirjoittavana ihmisenä Eeron tuska on tunnistettavaa ja ilmenee lukuisissa hykerryttävissä kohtauksissa. 

Esimerkiksi elokuvan alussa nähtävä kirjailijan kouluvierailu on ihastuttavan myötävaivaannuttava kohtaus. Kiemurtelin penkissä pelkästä myötätunnosta kirjailijaparkaa kohtaan. Opettaja hehkuttaa Eeroa ja tämän tulevaa Postimies-romaania (jonka nimen muistaa tietenkin väärin). Kirjailja tuijottaa mykän ahdistuksen vallassa koululuokkaa. Kohtauksen kuvakompositio limittää kirjailijan ahdingon lomaan kuvaa nuoresta yleisöstä, joiden katseiden ristitulessa Eero tuntee olevansa kuin sadun keisari uusine vaatteineen. Valekirjailija. Epäonnistuja. Kohta rikki pamahtava kirjailijakupla. 

Sama ahdistuksen tuntu on käsinkosketeltava kohtauksessa, jossa Eero on Helsingin kirjamessuilla. Jo messuhallin korkeiden portaiden yläpäästä tarkasteltuna alla kuhiseva kirjallisuusmuurahaisten pesä korostaa Eeron ulkopuolisuutta. Messuhallin yllä roikkuu myöhemmin elokuvassa tärkeäksi kirjailijakollegaksi osoittautuvan Ilmari Kuutsan (Hannu-Pekka Björkman) uusimman romaanin mainos. Romaanin nimi on uhkaavasti Pommi ja totisesti messuyleisön yllä roikkuessaan se näyttää hetkenä minä hyvänsä räjähtävän. Samaisen kirjan massiivisuudella leikitellään myöhemmin, kun humalainen Kuutsa lyö kirjansa pöytään baarissa. Koolla ei tunnetusti ole väliä, mutta Kuutsan Pommi saa kuitenkin kaikessa massiivisuudessaan Eeron kakomaan.

Kirjamessukohtaus on herkullinen kuvaus kirjallisen julkisuuden ja kirjallisten markkinoiden nopeudesta, epätasa-arvoisuudesta ja kepeydestä. Elokuvassa vilahtaa monia tuttuja kirjailijoita cameo-rooleissa. Messuvilinän keskellä Kari Hotakainen valittelee Eerolle kiireitään ja tupakkapaikalla Sofi Oksanen ennättää hädin tuskin röökinsä imaista kun kirjailijatarta jo viedään. Kirjallisen kuhinan keskellä ehtynyt kirjailija on muukalainen. 

Tyhjiö on pääosin mustavalkoinen. Tällainen on rohkea veto 3D-aikana, jolloin katsojat ovat valmiita maksamaan plussaa elokuvasta, jossa tehostetaan illuusiota syvänäöstä ja pyritään näköaistin kautta tavallista voimakkaampaan immersioon. Tyhjiön mustavalkoisuutta ei kuitenkaan kannata kavahtaa. ”Puutteellinen” väriskaala unohtuu samassa ajassa, kun toiveikkaan 3D-entusiastin aivot lakkaavat erityisesti rekisteröimästä kallista tehokeinoa – eli parissa minuutissa. Ja kuinka kaunista mustavalkoinen kuva onkaan. Monesti elokuvan mittaan huomasin uppoutuneena lumoutuneena katsomaan lähikuvan paljastamia pienen pieniä juonteita näyttelijöiden kasvoilla ja valon ja varjon leikkiä ihmisissä ja ympäristössä. Tiiratkaapa vaikka jutun kuvitukseksi valikoimiani ruutukaappauksia elokuvan kohtauksista. Tyhjiö on kauttaaltaan kaunista kuvaa. 

Tyhjiö on myös kerronnaltaan kokeileva. Harkitun kameratyöskentelyn sekaan on ujutettu kännykkäkamerakuvaa erityisesti, kun kuvataan kirjailija-Eeron toiviomatkaa rahtilaivassa kohti Havannaa. Eräässä kohtauksessa merisairauden kynsissä kärvistelevä Eero kuvaa videoviestiä Pihlalle. Kännykkäkameran huonolaatuinen kuva juoksee Eeron alastonta vartaloa ja parroittuneita kasvoja pitkin ja päätyy kömpelön ylösalaisesti kuvaamaan hytin ulkopuolella avautuvaa merta. Kyse on varmasti osin elokuvan nollabudjetista, mutta toisaalta pariskunnan välinen kommunikaatio puhelimen välityksellä tuntuu äärimmäisen autenttiselta. Käsivarakamera ja kuvauksen tahallinen tekninen kömpelyys ovat jo pitkään olleet autenttisuusilluusiota tuottava tekniikka ja näin Tyhjiössäkin. 

Klisee on vaikea tehokeino, mutta samalla jokaisen satiirin välttämätön ainesosa. Tyhjiö sisältää monia huvittavia kliseitä ja parodioita. Pihlan kansainvälisten elokuvaproduktioiden trailerit (jotka muusta elokuvasta poiketen olivat värillisiä) saivat elokuvayleisön ulvomaan naurusta. Itselleni tällainen kulunut Hollywood-parodia ei kuitenkaan ollut sitä mieleisintä antia. Tämä voi toki johtua heikosta elokuva-alan tuntemuksestani. Sen sijaan kirjamaailman kuvaus oli kirjaihmiselle nauruhermoja ja kritiikkilihaksia kutisuttavaa. 

Björkmanin näyttelemä kirjailijahahmo Ilmari Kuutsa on kiinnostava sekoitus kirjailijakliseitä ja mielestäni sellaisenaan niitä myös purkaa. Alkuun kirjailija on Eerolle Helsingin kirjamaailman ihailussa paistatteleva omahyväinen mulkku. Kun Eero sitten lähtee pohjoiseen korpikirjailijan yksinäiseen mökkiin pakoon parisuhdehuoliaan ja kirjoitusblokkiaan, paljastuu Kuutsasta toinen puoli. Kuutsa on juoppohullu pohjolan tietäjä, mutta myös lämmin ja ystävällinen. Eeron yllätykseksi Kuutsa tarjoaa hänelle uusimman käsikirjoituksensa julkaistavaksi omissa nimissään.    

Kuutsan kirjailijahahmo kytkeytyy kiinnostavasti niin kutsuttuun arktiseen hysteriaan, joka liikkuu suomalaisen kansankuvauksen päälinjoista poiketen ylivoimaisten tunnetilojen ja hallitsemattoman ruumiillisuuden maailmoissa ja korostaa seksuaalisuutta ja kuolemaa. Tämän olen muuten oppinut rakkaan kollegan Toni Lahtisen väitöskirjasta Maan höyryävässä sylissä, joka puolestaan käsittelee Timo K. Mukan tuotantoa. Elokuvan Kuutsa yhtyykin selkeästi myös myyttiseen pohjoiseen kirjailijaan, jollaisena Mukkakin usein halutaan nähdä. Kuutsa elää Helsinki-jaksojensa ulkopuolella yksin lumen saartamassa mökissään, ja ammentaa taiteensa viinasta ja ympäröivästä karusta pohjoisen luonnosta. 

Kuutsan ja Eeron viinanhuuruiset hetket korpikirjailijan mökillä ovat kaikessa epätodellisuudessaan hulvatonta katsottavaa. Voisi ehkäpä jopa tulkita, että koko osio on shamanistinen unimatka, Eeron matka itseensä noutamaan sisimmässä piilottelevaa käsikirjoitusta. Ainakin tämä myyttinen pohjoisen matka on kirjoittamisen kannalta Eerolle kannattavampi, kuin elokuvan alussa tapahtuva hemingwaylainen kirjoitusmatka Havannaan. Suutari pysyköön lestissään ja pohjolan kirjailija etsikööt innoituksensa Lapista. 

Pihlankaan ura ei kaikesta suosiosta huolimatta ole auvoisa. Elokuva nostaa ansiokkaasti esiin naisen osan elokuva-alan kylmässä bisneksessä. Ura on tahkottava kasaan pikakelauksessa, sillä neljänkympin jälkeen ei naisnäyttelijän rooleja enää kannata odotella. Myöskään lastensaaminen ei sovi yhteen kansainvälisen näyttelijättären uran kanssa. ”Haluatko tehdä tätä elokuvaa, vai jatkaa imettämistä?” kyselevät tuottajat.

Rahoitukseltaan Tyhjiö on tehty sillä kuuluisalla kengännauhabudjetilla, sillä elokuvasäätiön tukea elokuvalle ei herunut. Tekijät ovat talkoilleet, ja leffaa on paiskittu kasaan vuosien ajan sitä mukaa kun muilta töiltä on ennätetty. Tähän nähden on hämmästyttävää, että elokuva on parempi kuin monet kymmenkertaisella budjetilla tehdyt rainat. Kannattaa mennä katsomaan!

Huom. kuvat ovat tekemiäni kuvakaappauksia elokuvan trailerista, jonka löydät täältähttps://www.youtube.com/watch?v=GY9OTJqahiE