tiistai 30. lokakuuta 2018

Setämieskriitikkoa turpaan, kirjailijan toimeentulo, kuinka kirjoittaisin sen nyt ja muuta messuraporttia Helsingin kirjamessuilta

Kirjamessuraportoin jo edellisessä postauksessani sarjakuvamuodossa, mutta teki vielä mieli palata kuuntelemiini keskusteluihin hiukan tarkemmin. Minähän en ollut paikalla Helsingin messuilla kuin lauantain, mutta riitti sitä siinäkin ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Enimmän osan päivästä viihdyin Suomen Kirjailijaliiton lavalla. Keskustelu toisensa jälkeen oli niin kiinnostava, että nauliuduin auttamatta penkkiin. Liiton ohjelman mukava puoli oli se, että ohjelma ei ollut myyntivetoista, eikä lauteille nosteta keikkumaan ainoastaan juuri julkaisseita ja myyntipöydissä tyrkyllä olevia kirjailijoita. 

Jaaha, mitäs sitä sitten menisi katsomaan


Puhutaan rahasta

Ensimmäinen kuuntelemani keskustelu oli liiton ”Puhutaan rahasta”, jossa keskustelivat puheenjohtaja Sirpa Kähkönen, kirjailija Jarmo Stoor sekä keskustapoliitikko Tuomo Puumala ja vassaripoliitikko Silvia Modig. Aiheena oli otsikon mukaisesti raha. Eikä tietenkään mikä tahansa raha, vaan kirjailijan toimeentulo. Ja sehän meikäläistä kiinnostaa aiheena aina ja syystäkin, aloitanhan ensi vuoden alusta valtion kirjallisuustoimikunnassa. 

Mielestäni taiteilijoiden säällinen toimeentulo on sivistysvaltion mittari ja olen kauhulla seurannut monien kirjailijatuttujen taloudellista ahdinkoa. Kirjailijaliitto kerää vuosittain tärkeää tilastotietoa kirjailijan toimeentulosta ja kuten Kähkönen keskustelussakin totesi, pelkällä apurahalla elävä kirjailija elää köyhyysrajan alapuolella. Itse olen tutkijana työskennellyt yli puolet aikuisiästäni apurahan turvin ja tiedän tästä syystä myös omakohtaisesti, millaista apurahatyöläisen elämä on. Ei ole herkkua!



Kulttuuripolitiikkaan vihkiytymättömät mölisevät usein jotakin siitä, kuinka pitää kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, joka myy. Tämän kritiikin Kähkönen torjui keskustelussa huomauttaen, että suomalaisilla markkinoilla hyvin harvalla on mahdollisuus nousta bestselleristiksi. Lienee myös kenen tahansa ajattelevan ihmisen mielestä selvää, ettei taide voi supistua pelkästään markkinavetoiseksi. 

Itse keskustelussa ei juurikaan esiintynyt erimielisyyttä, vaan lavalla hyristiin myötäsukaista kulttuuritahtoa. Poliitikkokeskustelijoiden mielipiteissä esiintyi yllättävän vähän eroja. Puumala esitti lääkkeeksi kirjailijoiden taloudelliseen ahdinkoon nuorten innostamista lukemaan (seikka johon OKM onkin esimerkillisesti panostanut) sekä yksinkertaisempaa perusturvaa. Tärkeää hänelle oli myös se, että kulttuurin valtiollisessa tukemisessa ei tule operoida vain kulttuuribudjetin sisällä, vaan esimerkiksi sosiaalipuolen menoissa tulisi huomioida, että taiteella on hyvinvointia lisäävä funktio. Modig puolestaan korosti perustulomallin merkitystä kaikkien itsensätyöllistäjien ja silpputyöläisten toimeentulon turvaamisessa sekä myös prosenttitaideperiaatetta. 

Mitään kovin uutta ja ihmeellistä keskustelussa ei saavutettu. Mitäpä nyt puolessa tunnissa ehtiikään. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista tänään julkistettua Opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän esitystä taide- ja taiteilijapolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi. Löydät sen täältä: https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/taiteen-yhteiskunnallinen-merkitys-tunnustettava-rahoitusta-kasvatettava-ja-taiteilijan-tyo-ammattina-tunnistettava?fbclid=IwAR2NV56MQX1chLgTagupYtVgye7L-vt64933-fZscF3e_QRJ9ZiEEBRubvU.

Esityksen tiedote tiivistää: ”Taiteen yhteiskunnallinen merkitys tunnustettava, rahoitusta kasvatettava ja taiteilijan työ ammattina tunnistettava”. Hyviä päämääriä! Kyllä minä näiden puolesta voisin barrikadeille kivuta koska vaan. Ou jee!

Esityksessä kirjailijoiden toimeentulon kannalta positiivista on paljon. Esimerkiksi mietinnössä esitetään valtion taiteilija-apurahojen tason nostamista puolitoistakertaisiksi, jotta taiteilijoiden mahdollisuudet saada elantonsa taiteellisesta työstä lisääntyvät.

Pohdinnat taiteilija-apurahan muuttamisesta työsuhteeksi tai palkkatyöksi minua hiukan arveluttavat. Tällainen malli nostaisi kustannuksia huomattavasti, jolloin rahaa riittäisi entistä pienemmälle joukolle. Samoin on tärkeää miettiä, kuka omistaa palkkasuhteessa tehdyn taiteen? Kenellä ovat tekijäoikeudet? Ja entä mikä taho toimisi taiteilijoiden ”pomona”, mikäli nämä työskentelisivät palkkasuhteessa? Tällaisista syistä suhtaudun hiukan varauksella siihen, että  taiteilijoiden valtiollisesti tuettu työskentely muutettaisiin työsuhdeperustaiseksi. Muuten toki taiteilijan työn tunnustaminen työksi on mitä parhain päämäärä. 

Onko fiktio totta?

Samaisen liiton Onko fiktio totta -keskustelussa puhujatuoleihin istahtivat kirjailijat Marjo Niemi, Olli Jalonen ja Jaana Seppänen. Keskustelussa tasapainoiltiin otsikon mukaisesti fiktion ja toden kaltevilla ja viettävillä rajapinnoilla. Aihe kiinnosti itseäni, koska kirjoitan tänä syksynä artikkelia fiktionaalisuudesta. Toki tutkijan ja kirjailijan tulokulma fiktion toteen on varsin erilainen. 



Kirjailijoiden tulokulmasta aiheeseen puhuttivat toden tunnun synnyttämisen keinot fiktion sisällä. Seppäsen mukaan toden illuusio lepää yksityiskohdissa. Tästä olen samaa mieltä. Jalonen kuvaili kiehtovasti myös omaa lukemistaan ja sen toden tuntua. ”Tulee sellainen humahduksen tuntu”, kuvaili kirjailija siirtymää fiktion todellisuuteen, jossa kirjoittaja kuljettaa lukijansa kädestä pitäen luomaansa todellisuuteen.

Niemi nosti esiin myös lukijoille tyypillisen tavan sekoittaa tekijä ja kertoja toisiinsa. Niemi kertoi hauskan (tai hiukan makaaberin) esimerkin omasta kirjoittamisestaan. Kaikkien menetysten äiti -romaanin ilmestymisen jälkeen Niemi kertoi saaneensa melko läheisiltäkin tuttavilta suruvalitteluja äitinsä kuolemasta, vaikka kirjailijattaren äiti oli itse asiassa vahvasti elossa. 

Pseudonyymin takana

Pseudonyymin takana -keskustelussa pureuduttiin kolmen kiinnostavan kirjailijan voimin yhteen kirjamaailman kiehtovimmista ilmiöistä: pseudonyymeihin eli nimimerkkeihin tai salanimiin, joilla monet teoksiaan julkaisevat. Keskustelua johti Virpi Hämeen-Anttila ja kysymyksiin vastailivat pseudonyymikirjailijat Susinukke Kosola ja Magdalena Hai. 

Pseudonyymin käyttö ei ole suinkaan historiallisesti ainutkertainen ilmiö, vaan se on kuulunut kirjalliseen instituutioon luultavimmin aina. Lewis Carroll, Maiju Lassila, Elena Ferrante, Ilkka Remes ja niin edelleen. Lista on loputon.

Itse traumatisoiduin viattomana tyttölukijana syvästi, kun äiti kertoi, ettei Neiti Etsivä -kirjojen kirjojen tekijää Carolyn Keeneä ollut olemassa, vaan kirjasarjan taustalla kynäili monen kirjailijan kollektiivi. Kyllähän sen jäljestä huomasi. Etenkin Paula Drewn hiusten punerva sävy vaihteli häiritsevästi teoksesta toiseen. Toisinaan ihana Paula ratkoi rikoksia leiskuvassa kuparitukassa, toisinaan pehmeän kastanjanruskeassa fledassa. Nämä ovat tärkeitä asioita!

Keskustelun kiintoisinta antia olivat pohdinnat kirjailijan motiiveista julkaista salanimellä. Taustalla voi olla esimerkiksi sukupuolen piilottaminen tai viihteellisen genren kirjoittajan stigman välttely. Magdalena Hai kertoi oman nimensä motiiveiksi ensisijaisesti yksityisyyden varjelun. Kuten kirjailijat yksissä tuumin totesivat, pseudonyymi on myös kannanotto julkkiskirjailijoiden kulta-aikana. Kaikki eivät halua esitellä vaatekaappiaan naistenlehdille.

Pseudonyymi voi olla tärkeä osa myös teoksen tai tuotannon maailmaa ja sillä voi leikitellä. Itse olen joskus tutkinut pseudonyymikirjailija Tuomas Vimman esikoista, jossa tekijyydellä leikitellään tasapainoilemalla jossakin autofiktion ja täysfiktion rajoilla. 



Susinukke Kosolan nimi on sisällöllisesti latautunut.  Susinukke Kosola onkin nimenä nerokas – muistan ihailleeni sitä jo kauan ennen, kun olin lukenut ainuttakaan runoilijan teosta. Etunimen elementeissä yhdistyvät söpöys ja lapsenomaisuus (nukke) pelottavaan ja voimakkaaseen eläimeen (susi). Sukunimeä Kosola Runoilija kertoi myöhemmin vähän kyseenalaistaneensa, sillä alluusio Lapuan liikkeen keulahahmo Vihtori Kosolaan ei ole tarkoituksellinen. 

Myös Virpi Hämeen-Anttila kertoi omasta kokeilustaan pseudonyymien ihanassa maailmassa. Hämeen-Anttila on julkaissut yhdessä aviopuolisonsa Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa nimimerkillä Markus Falk. Tähän kirjailijahahmoon liittyi myös julkkareissa toteutettu performanssi, jossa Falkia esitti tekopartaan pukeutunut Virpi. 

Pseudonyymien käyttöön liittyy myös mahdollisuus suojella omaa julkisuuttaan kirjailijana. Kuten Hai korosti, nykyään on monia foorumeita, joiden kautta kirjailija voi olla yhteydessä lukijoihinsa. On helpottavaa, kun näitä voi säädellä itse. Keskustelussa pohdittiin myös lukijan suhdetta pseudonyymiin. Pseudonyymin käyttö voi myös olla tietoinen keino suojella lukijaa tekijältä ja tietyiltä assosiaatioilta. Esimerkiksi Susinukke Kosola (oik. Daniil Kozlov) halusi salanimellä välttää maahanmuuttajakirjailijan lokeroa. 

Kuinka sanoisin sen nyt?

Seuraava Kirjailijaliiton ohjelmanumero liittyi tekstin uudelleenkirjoittamiseen. Keskustelua johti Paula Havaste ja keskustelijoina toimivat Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Taina Haahti. 

Hajontaa siitä, miten kukin omiin menneisiin teksteihinsä suhtautui, riitti. Juha Itkonen ajatteli arkijärkisesti, ettei erityisemmin koe halua palata menneisiin teksteihinsä, vaan katsoo enimmäkseen kirjoittajana eteenpäin seuraaviin projekteihin. Kuten Itkonen sanoi, jokainen kirja on kuva kirjoittajastaan tietyssä tilanteessa ja ajassa silloisine ajatuksineen ja taitoineen. Se on vain hyväksyttävä. 



Tomi Kontio puolestaan koki menneiden teostensa äärellä jonkinlaista syvää epävarmuutta. Hänelle kirjoittajana tuskaa tuotti henkilökohtainen etääntyminen kunkin teoksen tunnerekisteristä ja menneestä minästä. Hän kertoi jälkeenpäin näkevänsä omat kirjoitushetken tunteensa eräänlaisina synteinä, kaikuina menneestä minästä, joka tekisi mieli kirjoittaa teksteistä pois.

Haahti puolestaan oli suorastaan tarttunut härkää sarvista ja kirjoittanut esikoisromaaninsa uudelleen. Kustantaja ei ollut tempaisusta innostunut, mutta Haahti julkaisi uudelleenkirjoituksen netissä. Ilmeisesti tällä hetkellä sitä ei verkosta enää löydy.

Havasteen kysymys siitä, milloin kirjoittamisprosessi loppuu, oli mielestäni kiinnostava. Kirja on niin erilainen taidemuoto kuin vaikkapa kuvataide. Kuvataiteilijoillahan on lain turvaama niin kutsuttu luoksepääsyoikeus, oikeus päästä katsomaan omaa teostaan senkin jälkeen, kun se on luovutettu jonkun toisen omistukseen. Tällöin alkuperäistä teosta leimaa jonkinlainen salaperäinen autenttisuuden ja alkuperäisyyden leima. Kirjailijan taideteos jakautuu lukemattomina kopioina lukeville lukijoille. Kopioita ei ole mahdollista muuttaa, mutta mahdollisiin uusiin painoksiin muutoksia voi tehdä ja kirjallisuushistoriamme mittaan on tehtykin. 

Haastatelluille kirjailijoille teoksen valmistumisen määritelmä riippui jälleen kerran kirjailijasta. Itkonen kertoi päästävänsä käsikirjoituksesta irti siinä vaiheessa, kun ei enää jaksa hioa. Hän ei edes lue omia menneitä teoksiaan (paitsi kerran jatko-osan työstämistä varten). Havaste puolestaan kuvasi tekstin valmistumista jonkinlaisena vastentahtoisena irtipäästämisenä. Jossain vaiheessa on vain pakko antaa käsikirjoituksen mennä. Toisaalta kustannustoimitusprosessi on jo itsessään eräänlaista uudelleenkirjoitusta.

Imagen nyrkkeilykehä: Saara Turunen versus Antti Majander

Viimeisenä seurapiiriraportoin lauantaisen messupäivän kiihkeimmin odotetusta kohtaamisesta. Image-lehti nimittäin järjesti samaan kehään kirjailija Saara Turusen ja Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin. 



Monet ovat varmasti seuranneetkin kohua Saara Turusen erinomaisen ja ajatuksianostattavan romaanin Sivuhenkilö (2018) ympärillä, eikä koko kiistaa ole syytä toistaa tässä. Antti Majanderin alentuva kritiikki Turusen esikoisromaanin kohdalla joka tapauksessa tuli käsitellyksi Turusen toisessa romaanissa siinä määrin railakkaasti, että Majander päätyi kirjoittamaan Helsingin Sanomissa eräänlaisen esseemuotoisen vastineen. Se olen minä, kirjoitti Majander vastineessaan ja viittasi tällä lauseella romaanin kriitikkohahmoon. Majanderia lietsoi kirjoittamaan myös Imagen juttu romaanista. Kyseisen Imagen kannessa komeilee: ”Setien jälkeen. Saara Turunen ja taiteen uusi järjestys”. 

No kirjamessujen tapahtumaosiossa kehään kampesivat ehta setämieskriitikko ja nuori ja rohkea kirjailija. Alusta saakka oli selvää, että tässä keskustelussa leiskuu ja salamoi. Tunnelma oli lievästi sanoen latautunut, eikä missään iloisessa keskinäisessä tsemppihengessä. Kuinka virkistävää vaihtelua kirjamessuilla, joissa enimmäkseen jutellaan mukavia iloisessa yhteismarkkinahengessä. 

Turunen tivasi Majanderilta tämän kantoja omaelämäkerrallisuuteen ja sen taiteelliseen arvoon. Majander sai eteensä lauseen kymmenen vuoden takaisesta kritiikistään, jossa hän kirjoitti ”Miksi perehtyä keksittyyn, kun asiaakin on tarjolla” (en ole ihan varma oliko tismalleen noin, mutta samansuuntaisesti ja huom! en ole kyllä henk koht lainkaan varma, onko retorisesti kohtuullista nostaa esiin joku kymmenen vuoden takainen lausahdus). ”Mä tykkään omaelämäkerrallisuudesta. Entä sinä? Olen aistinut, ettet tykkää”, kyseli Turunen kriitikolta. 

Majander ei tunnustanut mitään tämän suuntaistakaan. Keskustelun taustalla vaikuttaa Turusen viimeisimpään romaaniin (ja ilmeisesti ensimmäiseenkin, jota en ole vielä lukenut) liittyvä ajatus arjen läpikotaisesta poliittisuudesta erityisesti naisen elämän kuvauksessa, jonka jotkut nimeltä mainitsemattomat mieskriitikot saattavat ohittaa sitä tunnistamatta. 

Keskeinen kommunikaation ongelma Turusen ja Majanderin välillä vaikuttaa olevan se, että Turunen kuvaa romaanissaan todellisuuteen viittaavin esimerkein patriarkaatin hallitseman yhteiskuntajärjestyksen ongelmia, etenkin maskuliinisen vallankäytön ja maskuliinisen esteettisen maun asettamia rajoituksia naiselle. Majander taas palauttaa fiktion maailman banaalisti todellisuuteen ja pahastuu joutuessaan mielestään setäsyytettyjen penkkiin. Tässä ongelmassa keskustelu ei oikeastaan johtanut uusille poluille, eikä suurta synteesiä kritiikon ja kirjailijan välille syntynyt. 

Viimeisenä kysymyksenään Turunen paukauttaa Majanderille osuvan kysymyksen: ”Luetko naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Jos niin voitko suositella jotakin?” Majander tuijottaa kysymyksen jälkeen haastattelijaansa murhaavasti. Totta kai hän lukee naisten kirjoittamaa kaunoa. Suositelluksi tulee Anna Kortelaisen Sara Hilden -elämäkerta. Hyvä niin. Kysymys on ehkä päivälehden kriitikolle hassu, mutta yleisemmin miessukupuolelle osoitettuna osuva. Monet miehet eivät lue naisten kirjoittamaa kaunoa. Se on heille suuri menetys.

Kirjailija kiittää

Vihon viimeisenä iloittakoon vielä, että Lastenkirjainstituutti (jonka hallituksen puheenjohtaja olen) sai vuoden 2018 Kirjailija kiittää -palkinnon. Palkinto on Suomen kirjailijaliiton vuosittain jakama tunnustus henkilölle, ryhmälle, yhteisölle tai projektille, ”joka on edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun”. Mikä ihana ja tärkeä tunnustus! Kiitos kiitoksesta!


1 kommentti:

  1. Olipa mukava lukea lauantain antia kirjamessuilta, sillä en itse päässyt osallistumaan. Osittain olin ruksinut samoja aiheita joten tämä tiivistelmä oli hyvä.

    Jotenkin tuo pseudonyymikeskustelu erityisesti kiinnostaa. Että kirjailija saa olla irti teoksestaan, antaa sen puhua puolestaan. Ja toisaalta kuten sanoit, lukijalle ei synny ennakkoajatuksia. Otse esimerkiksi en kovinkaan innostu Kiira Korven elämänkerrasta (joita nykyään täytyy näköjään kaikilla nuorilla aikuisilla olla). Mutta saattaisin helpommin tarttua vain luistelijan tarinaan. Mietinkin että miksi..

    -Jutta, Keskeneräisten(Kirjojen)Klubi

    VastaaPoista