Tuo minulle auringonkukka. Ja lisää Eugenio Montalen runoja kiitos, koska nämä olivat todella hyviä.

Portami il girasole ch'io lo trapianti
nel mio terreno bruciato dal salino,
e mostri tutto il giorno agli azzurri specchianti
del cielo l'ansietà del suo volto giallino.

Näin kuuluu italaiskirjailija Eugenio Montalen runon "Portami il girasole" ensimmäinen säkeistö. Jos tuntuu, ettet ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, ei ole syytä olla huolissaan. Montalen runoutta on nyt saatavilla kokonaisen järkäleellisen verran Hannimari Heinon oivaltavasti ja paneutuneesti suomentamana. Kotosuomeksi tuossa ylläolevassa sanotaan:

Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen
tähän suolan polttamaan maahan
jotta näkyisi koko päivän päilyvässä
sinessä sen keltaisten kasvojen palo.

Runo on peräisin Eugenio Montalen kokoelmasta Ossi di Seppia – Seepian kuoria (1920–1927). Tämän kokoelman lisäksi Heinon kokoamassa teoksessa päästään tutustumaan kokoelmiin Le occacioni – Tilaisuudet (1928–1939), La bufera e altro – Myrsky ja muuta (1940–1954) ja Satura (1962–1970) sekä lisäksi vielä muutamiin runoilijan myöhäisemmällä iällä kirjoittamiin hajarunoihin. Tämän valikoiman kohdalla rahoilleen saa totisesti runovastinetta. Teos ei tyhjene ensimmäisellä, toisella eikä vielä kolmannellakaan lukukerralla.

Suomentaja-runoilija Hannimari Heino

Nobel-palkittu Eugenio Montale (1896–1981) ei välttämättä ole kovinkaan monelle suomalaislukijalle tuttu, vaikka hän on yksi eurooppalaisen 1900-luvun modernismin (tai italialaisittain pikemminkin hermetismin) suurimpia nimiä. Aikaisemmin Montalelta on suomennettu vain hajanaisesti muutamia yksittäisiä runoja kirjallisuuslehtiin tai antologioihin. Tässä mielessä Heinon tekemä suomennosvalikoima on kulttuuriteko isolla K:lla.

Sain ilon jututtaa kääntäjä Hannimari Heinoa Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa kokoelmasta oli saapunut kuulemaan ja keskustelemaan pieni mutta erittäin asiantunteva joukko. Ilahduttavasti monet saapuivat tilaisuuteen omaa jo luettua montaleaan kainalossaan puristaen. Kuulijoiden kommentit paljastivat, että teos on jo löytänyt lukijansa ja jokainen kertoi samaa mitä itsekin yllä väitin: tässä kokoelmassa riittää pureksittavaa moneksi lukukerraksi ellei jopa loputtomiin.

Käännösvalikoima on pienkustantamo Parkon käsialaa ja kustantamon ensimmäinen teos. Tuo minulle auringonkukka noudattaa käännösrunoudelle oivallista tapaa sijoittaa lopputuotteeseen rinnan alkukielinen runo ja suomennos. Lyriikan kohdalla tämä on tärkeämpää kuin proosassa, sillä lyriikassa kielen pintataso on usein kohosteinen. Esimerkiksi rytmi voi olla eri tavoin merkityksellinen kuin proosassa. Tässä teoksessa kelpaa tutkailla alkuperäistä ja suomennosta rinta rinnan.

Runon kääntäminen on aina väistämättä osin uudelleenkirjoittamista, jonka pohjalla on tarkka ja paneutuva tekstianalyysi. Hannimari Heinoa keskustelumme verran kuunneltuani olen vakuuttunut käännöksen laadukkuudesta, vaikka en alkukieltä italiaa osaakaan. Heino oli syvällä runojen maailmassa ja itse myös runoilijana hallitsee runon ilmaisurekisterit taitavasti. Montalen runoissa hyödynnetään osin mittaa, sitä kuitenkin myös rikkoen. Heino kertoi itse suomennostyössään hylänneensä yritykset pusertaa suomennoksia mittaan, mutta esimerkiksi alkusointujen kaltaisilla tehokeinoilla hän on pyrkinyt mukailemaan alkutekstin mitallisia ominaisuuksia.

Montalen runoutta ymmärtääkseen, on hallittava hiukan italialaisen kirjallisuuden traditiota ja myös kiinnitettävä tekstejä aika ajoin kirjallisuushistorialliseen kontekstiinsa. Montale viittaa usein  maanmiehiinsä, tärkein esikuva on Dante, jolta Montale ammentaa paljon etenkin allegorioihinsa. Konteksteja ei kuitenkaan tarvitse tähän teokseen tarttuessaan tuntea valmiiksi. Heinon pitkä ja perusteellinen johdatus selittää kokoelman ymmärtämisen kannalta keskeisen ja ymmärtämistä avittavat entisestään teoksen loppuun kootut selitykset suomalaiselle lukijalle mahdollisesti vieraista henkilöistä, paikoista, teoksista jne.

Aikalaisrunoilijoihin tai edeltäjiin saatetaan Montalen runoissa viitata varsin pisteliäästikin. Teoksen ensimmäisessä kokoelmassa on paljon metalyyrisiä elementtejä, joiden kautta Montale tekee tiettäväksi omaa runoajatteluaan ja erottautuu edeltäjistään. Kuuluisa runo "Sitruunat" esimerkiksi alkaa seuraavankaltaisella metalyyrisellä hyökkäyksellä:

Kuuntele, seppelöidyt runoilijat
käyskentelevät keskellä kasvien,
harvojen valittujen: puksipuun, likusterin tai akantin.
Vaan minulle rakkaita ovat tiet jotka päättyvät
ruohikkoisiin monttuihin missä vesselit
koettavat siepata lammikossa
viruvan ankeriaan, toisenkin,
töyräitä seurailevat kujanteet
jotka kaislahapsujen keskellä viettävät
hedelmätarhoihin, sitruunapuiden alle

Ensimmäisen säkeen seppelöidyt runoilijat ovat menneitä, kunnioitettuja, jalustalle nostettuja lyyrikoita, jotka omahyväisinä patsastelevat harvinaisten ja lyyrisillä konnotaatioilla täyttyvien kasviensa runopuutarhoissa. Runon minä sen sijaan viihtyy kotiseutunsa Ligurian karussa luonnossa ja on valmis tarkentamaan maailmaan sellaisena kun se ympärillä levittäytyy – seppeleitä tavoittelematta.

Tämän runo on muuten hyvä esimerkki siitä, miten suomalaislukija saa olla tarkkana Montalen kuvaston kanssa näin pitkän kulttuurisen välimatkan takaa. Ensi alkuun ainakin minulle edellä siteeraamani säkeistön kaislat ja ankeriaat kuulostivat ihan yhtä romanttisilta ja eksoottisilta kuin meritoituneiden kunniarunoilijoiden puksipuut, likusterit ja akantitkin. Mutta tarkemmin ajatellen niissä totisesti on merkityseroja.

Itse luen hyvää runoutta aina kynä kädessä ja auttamattomasti töhrien. 

Kuten Matilta ja Tepolta olemme oppineet, kaiken takana on nainen. Niin myös Montalen runojen, joissa seikkailee toinen toistaan kiehtovampia muusia. Näistä pitkäaikaisimmin teoksessa vilahtelee Irma Brandeis, amerikanjuutalainen italisti, jonka vaikutus kulkee halki tuotannon. Suhde Brandeisin kanssa on Montalelle ilmeisen hankala, Brandeis on se, josta englantia haastelevat käyttäisivät nimitystä "The on that got away". Brandeis katosi Montalen elämästä fasistisen Italian rotulakien kiristyttyä siinä määrin, että Brandeisin oli matkustettava takaisin Yhdysvaltoihin. Eipä ihmekään, että Brandeisin hahmoon kietoutuu Montalen runoissa usein poissaolon ja erkaantumisen teemoja. Tällaisista hyvä esimerkki on toisesta kokoelmasta löytyvä "motettien" sarja: "Tiedäthän: menetettävä sinut taas enkä voi". Voi mitä? No ei mitään tietenkään! Kesken jäävä lause on tärkeä osoitus rakkauden ja toisen poissaolon ehdottomuudesta.

No mitä ne auringonkukat sitten Montalelle merkitsevät? Kukat eivät ole päätyneet suomennosvalikoiman nimeen sattumalta, vaan auringonkukka on halki tuotannon toistuva motiivi. Auringonkukkamotiivi viittaa Montalella Ovidiuksen muodonmuutoksista löytyvään Clizia-myyttiin (suom. myös Klytie) nymfistä, joka rakastuu Apolloon, mutta jonka Apollo hylkää. Dumpattu Clizia istuu hiekalla yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä aurinkoa (vrt Apollo) tuijottaen, vaikka hänelle on mitä luultavimmin kerrottu aurinkoon tuijottamisen vaaroista. Onko sitten ihmekään, että neito muuttuu auringonkukaksi, joka ikuisesti kääntää kasvonsa kohti aurinkoa.

Montalella kuva aurinkoon kääntyvästä kukasta toistuu ja Brandeiskin muuttuu Cliziaksi. Valo on muutenkin kautta linjan Montalelle tärkeä symboli ja Clizian hahmo hehkuu itsekin häikäisevää kirkkautta. Nainen näyttäytyy Montalen runoissa usein toivon antajana, Danten Beatricen kaltaisena opastajana, valon ja autuuden lähteenä, jopa ylimaallisena olentona. Itselleni tuotti välillä vaikeuksia ymmärtää tällaista ylenmäärin ylevöitettyä naishahmoa.

Oma suosikkinaishahmoni kokoomateoksessa oli Satura -kokoelmaan ilmestyvä muusa Drusilla Tanzi, jonka kanssa Montale myös avioitui. Drusilla ei säteile ylimaallista valkeutta, vaan hänet kuvataan silmälasipäisenä ja likinäköisenä ja jotenkin kamalan söpönä. Naisen lempinimi tuttavien kesken oli Mosca, kärpänen ja sellaisena hän ikuistuu myös Montalen runoihin:

Rakas pieni hyönteinen,
jota sanottiin kärpäseksi ties miksi,
tänä iltana melkein pimeässä
lukiessani Deuterojesajaa
ilmestyit vierelleni,
mutta sinulla ei ollut silmälaseja
etkä pystynyt näkemään minua
enkä minäkään ilman niiden välkettä
pystynyt tunnistamaan sinua usvassa.

Kaikkein yhteiskunnallisin Montalen kokoelmista on Myrsky ja muuta, joka sisältää myös poikkeuksellisen poliittisen tai historiaan kiinnittyvän runon nimeltä "Hitler-kevät". Pitkä runo on takuuvarmasti vaikuttava. Siinä toistuvat raamatulliset kuvat hyönteisten vyörystä ja historiallisten tapahtumien kuvaus tiivistyy takatalveen: luontoon joka on sijoiltaan: "Nyt kesän kynnyksellä pääsevät valloilleen yöpakkaset, jotka lymysivät kuolleen vuodenajan onkaloissa".

Montalen runot ovat palkitseva lukuelämys, kunhan malttaa perehtyä niihin ajan ja rauhan kanssa ja mieluusti toki auringonkukkien kera. Runoja kannattaa kauttaaltaan lähestyä kolmella tasolla: henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja metafyysinen taso. Toisinaan aktivoituu myös edeltävää kirjallisuutta ja omaa lyriikkaa kommentoiva metalyyrinen taso. Näihin kaikkiin löytyy tulkinta-apua Heinon oivallisesta esipuheesta. Ja loput tulee fiilistellä, etsiä, löytää ja kadottaa ihan itse.

Lastenkirja kääntäjän kädessä – Anna Sidorova ja Timo Parvela puhumassa lastenkirjallisuuden kääntämisestä

Jos yhden asian olen kirjallisesta instituutiosta elämäni varrella oppinut, niin se on tämä: kirjallinen julkisuus ei koskaan jakaudu tasapuolisesti. Tämä koskee tietenkin kirjailijoita. Kulttuurijulkisuuden valokeilassa paistattelevat harvat kynäniekat siinä missä monet lahjakkaat kirjailijat saavat jäädä yksin kotiin nuolemaan näppäimistöjään. Tai mitä ne kirjailijat nyt kotiensa rauhassa tekevätkään. Mutta mikä vielä epäreilumpaa: tuskallisen harvoin kirjallisuuspiirien kiinnostus kääntyy kerrassaan korvaamattomaan kirja-ammattikuntaan – kääntäjiin. 

Toki me lukulaiffia elävät tiedetään nää jutut. Kyllä vaan. Tiedämme, että kaunokirjallisuuden kääntäjät ovat huisin ammattitaitoista porukkaa. Tiedämme, että kaunokirjan kääntäminen tarkoittaa käytännössä teoksen kirjoittamista uudelleen. Tiedämme, että ilman kääntäjien mahdollistamaa kulttuurivaihtoa ja kirjavientiä nyhjöttäisimme kukin omassa maassamme keksimässä kirjapyörää yhä uudelleen ja uudelleen. 

Miksi silti niin usein unohtuu, että kääntäjät ovat kiinnostavia siinä missä kirjailijatkin? Ainakin itseltäni se tuppaa unohtumaan. Ja niiltä naistenlehtihaastattelijoilta, päivälehtikriitikoilta ja television viihdeohjelmatuottajilta ja messuohjelmasorvareilta, jotka kirjallista julkisuutta ohjailevat. 

Sitä iloisempi olen, että Lastenkirjainstituutti yhteistyökumppanien tuoella järjesti Tampereen yliopistolla tänä syksynä oivan Studia Generalia eli kaikille avoimen luentosarja otsikolla ”Lastenkirja kääntäjän kädessä”. Ja sitä surullisempi olen, kun en päässyt tuolle luentosarjalle kuin kerran. Aina oli jokin välttämätön meno juuri samaan aikaan, kun olisi päässyt kuulemaan kääntäjiä ja kirjailijoita käännösaiheen äärellä. Pöh ja höh. 

2.10 sentään onneksi pääsin touhukkaasti läppäreineni kaikkineni Tampereen yliopiston PinniB:n saliin 1097 eturiviin fanittamaan useita suomalaisia lastenkirjoja venäjäksi kääntänyttä Anna Sidorovaa sekä yhtä kolmannesta Kepler62-kirjojen kansainvälisestä tekijätriosta eli Timo Parvelaa. Oi autuutta! 

Anna Sidorova: ”Tatu ja Patu kääntäjän tarkkuudella”

Anna Sidorova on Viipurissa syntynyt ja Petroskoissa sekä Suomessa opiskellut kääntäjä, joka on kääntänyt jo vuodesta 2005. Sidorovan käännöksiin lukeutuu esimerkiksi Mauri Kunnasta, Timo Parvelaa ja Hannele Huovia. Esitelmässään ”Tatu ja Patu kääntäjän tarkkuudella” hän keskittyi kuitenkin otsikon mukaisesti kertoilemaan tämän Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luoman hulvattoman kummajaiskaksikon seikkailuista äiti Venäjällä. 

Sidorovan luento oli kiehtova katsaus kääntäjiimme maailmalla. Täällä mukavasti kotisohvalta blogatessa tuntuu hyvältä ajatella, että toiset ne ovat kiertäneet muutakin kuin tahkoa. Vaikka käännösasioita hoidetaan monesti lännen suuntaan agenttien (huom. nämä on eri agentteja kun ne joilla on tappolisenssi) kautta, on Sidorova neuvotellut kirjojensa käännöksistä mitä ilmeisimmin kiivaastikin. Tatun ja Patun matka Venäjän kirjamarkkinoille on Sidorovan mukaan ollut kuoppainen ja sarja on ennättänyt jo yhteensä kolmelle kustantajallekin. 

Erityisen jännittävää Sidorovan esityksessä olivat huomiot siitä, kuinka suomalainen ja venäläinen kuvitusestetiikka tuntuvat olevan törmäyskurssilla. Tämähän on toki yleistä, koska kuva on usein tekstiä kulttuurisidonnaisempaa. Usein lastenkirjallisuuden kohdalla kuvitus vaihdetaan teoksen matkatessa kulttuurista toiseen. 

Tatujen ja Patujen kohdalla kuvitus tuntuu kuitenkin herättäneen itänaapurissa syvää epäluuloa, suorastaan inhoa. ”Tuollaisia isopäisiä hirviöitä”, kertoi Sidorova erään kustantajan reaktioista Tatun ja Patun kieltämättä isohkojen piirrospäiden äärellä. Linda Bondestamin kuvituksia Sidorova kertoi yrittäneensä kaupitella venäläisiin kustantamoihin monesti, mutta turhaan. Jokin Bondestamin räväkän groteskissa tyylissä ei sovi venäläiseen lastenkirjamakuun. Tästä olisi kiinnostavaa kuulla lisääkin. Onkohan esteettisiä makuja vertailevaa kuvakirjatutkimusta aiheesta ikinä tehty? 

Myös venäläiset ikärajaluokitukset aiheuttavat hämmästystä suomalaiseen vapaamielisyyteen tottuneessa. Vilkaiskaapa vaikka tuosta alta Sidorovan powerpoint-esityksestä ikuistamaani kuvaa, jossa venäjänkielinen Katerina Janouchin ja Mervi Lindemanin Mistä on pienet vauvat tehtyon saanut kanteensa kuvakirjalle hupaisan korkean ikärajan 18. Mahtaako sanoma olla ajankohtainen enää täysi-ikäisille?

Sidorovan esityksessä havainnollistui hauskasti monia lastenkirjakääntämisen erityispiirteitä. Erityisen ongelmallisia kääntäjälle ovat sanaleikit ja niitähän Tatuissa ja Patuissa piisaa niin kuvan kuin sanankin tasolla. Miten itse kääntäisitte kuvassa näkyvät kaksi purkkia, joissa toisessa lukee ”tee” ja toisessa ”älä tee”? Tai miten käännetään ruokapöydän kyltit ”voinappeja” ja ”voivetskareita”? Ja miten ihmeessä kääntäisitte saippuapullon kyljessä komeilevan tekstin ”Juha mieto saippua”? Kyllä vaan olisi meikäläiseltä lentänyt käännöshanskat naulaan ja käännöskirves olisi uhannut vesilintua tuollaisten käännöspulmien edessä. 

Timo Parvela: Kepler62 – tutkimusmatka kirjoittamiseen ja kääntämiseen

Timo Parvela on yksi kirjailijaidoleistani ja olin ihan fiiliksissä, kun vielä uskaltauduin vaihtamaan pari sanaa kirjailijan kanssa ennen tilaisuuden alkua. <3 Parvela ei esitelmöinyt, vaan häntä haastatteli Anne Ketola. 

Harmikseni en saanut Parvelasta kuin yhden onnettoman kuvan, jossa pönöttävä epätarkka miesoletettu voisi yhtähyvin olla Reijo Mäki tai Aleksis Kivi. Puhujapömpeli oli auttamatta edessä ja salin valaistus kehno. Höh. 

Parvela kertoili lopulta Kepler62-kirjojen käännösprosessista varsin vähän. Enemmän puhe kiertyi kansainväliseen yhteistyöhön, joka kyllä Kepler62-sarjan kohdalla onkin äärimmäisen kiinnostava ja monikielisyydessään tilaisuuden aiheeseen sopiva.  

Parvela kertoi kirjasarjan saaneen alkunsa yhdessä norjalaiskirjailija Bjørn Sortlandin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Lukuharrastuksen hiipumisesta ja lastenkirjamyynnistä huolestuneet kirjailijat löivät yhteispohjoismaiset päänsä yhteen ja lähtivät kehittämään lapsilukijoita takuuvarmasti koukuttavaa kirjasarjaa. 

Kahteen maahan sijoittuva tekijätiimi tarjosi ainutkertaisesti valmiit tuplamarkkinat, eikä olekaan ihme, että kirjasarja on ollut valtaisa menestys. Kahden kustantamon yhteistyö on myös tarkoittanut markkinointiosaamisen ja markkinointiresurssien tuplaamista. Win win ihan kaikille.

Muihin maihin käännettäessä kirjasarjaan liittyy vielä eräs varsin kiinnostava seikka. Nimittäin Kepler62-sarjassa kuvittajan vaihto ei olisi mahdollinen. Sarjan kuvittaja Pasi Pitkänen on mukana teoksista tehdyissä sopimuksissa tasa-arvoisena tekijänä, eikä hänen kuvituksiaan saa muuttaa. Vaikea Keplereitä kyllä olisikaan kuvitella ilman Pitkäsen tummanpuhuvaa pelimaailmakuvitusta. Vaikka itsekin olen kuunnellut koko sarjan myös äänikirjana, vilisevät Pitkäsen kuvat silmissä jo kansikuvien kautta. 

Tähän päättyy raporttini käännösluennolta. Ja pian päättyy itse luentosarjakin. Nopeimmat ja Tampereella sijaitsevat ennättävät vielä tiistaina 9.10 kuuntelemaan suomentaja Heli Naskia ja kääntäjä Maria Pakkalaa. Jos et ehdi niin hei ei se mitään, pidetään vaan huolta että kääntäjät ja käännöskirjallisuus näkyy kirjamaailmassa enemmänkin, niin saadaan useamminkin kuulla näin kiinnostavia juttuja. 

Luennot voi myös katsella jälkikäteen tallenteina osoitteessa: http://lastenkirjainstituutti.fi/tapahtumat/studia-generalia.

Studia generalia -luentosarjan järjestää Lastenkirjainstituutti. Yhteistyössä järjestämässä Tampereen yliopisto, Goethe-instituutti,  WSOY:n kirjallisuussäätiö, Kirjallisuuden vientikeskus FILI, Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto SKTL, Tampereen seudun työväenopisto ja Otavan Kirjasäätiö. Ohjelman löydät täältä: http://www2.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/lastenkirja-kaantajan-kadessa-yleisoluentosarja-alkaa