Tuo minulle auringonkukka. Ja lisää Eugenio Montalen runoja kiitos, koska nämä olivat todella hyviä.

Portami il girasole ch'io lo trapianti
nel mio terreno bruciato dal salino,
e mostri tutto il giorno agli azzurri specchianti
del cielo l'ansietà del suo volto giallino.

Näin kuuluu italaiskirjailija Eugenio Montalen runon "Portami il girasole" ensimmäinen säkeistö. Jos tuntuu, ettet ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, ei ole syytä olla huolissaan. Montalen runoutta on nyt saatavilla kokonaisen järkäleellisen verran Hannimari Heinon oivaltavasti ja paneutuneesti suomentamana. Kotosuomeksi tuossa ylläolevassa sanotaan:

Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen
tähän suolan polttamaan maahan
jotta näkyisi koko päivän päilyvässä
sinessä sen keltaisten kasvojen palo.

Runo on peräisin Eugenio Montalen kokoelmasta Ossi di Seppia – Seepian kuoria (1920–1927). Tämän kokoelman lisäksi Heinon kokoamassa teoksessa päästään tutustumaan kokoelmiin Le occacioni – Tilaisuudet (1928–1939), La bufera e altro – Myrsky ja muuta (1940–1954) ja Satura (1962–1970) sekä lisäksi vielä muutamiin runoilijan myöhäisemmällä iällä kirjoittamiin hajarunoihin. Tämän valikoiman kohdalla rahoilleen saa totisesti runovastinetta. Teos ei tyhjene ensimmäisellä, toisella eikä vielä kolmannellakaan lukukerralla.

Suomentaja-runoilija Hannimari Heino

Nobel-palkittu Eugenio Montale (1896–1981) ei välttämättä ole kovinkaan monelle suomalaislukijalle tuttu, vaikka hän on yksi eurooppalaisen 1900-luvun modernismin (tai italialaisittain pikemminkin hermetismin) suurimpia nimiä. Aikaisemmin Montalelta on suomennettu vain hajanaisesti muutamia yksittäisiä runoja kirjallisuuslehtiin tai antologioihin. Tässä mielessä Heinon tekemä suomennosvalikoima on kulttuuriteko isolla K:lla.

Sain ilon jututtaa kääntäjä Hannimari Heinoa Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa kokoelmasta oli saapunut kuulemaan ja keskustelemaan pieni mutta erittäin asiantunteva joukko. Ilahduttavasti monet saapuivat tilaisuuteen omaa jo luettua montaleaan kainalossaan puristaen. Kuulijoiden kommentit paljastivat, että teos on jo löytänyt lukijansa ja jokainen kertoi samaa mitä itsekin yllä väitin: tässä kokoelmassa riittää pureksittavaa moneksi lukukerraksi ellei jopa loputtomiin.

Käännösvalikoima on pienkustantamo Parkon käsialaa ja kustantamon ensimmäinen teos. Tuo minulle auringonkukka noudattaa käännösrunoudelle oivallista tapaa sijoittaa lopputuotteeseen rinnan alkukielinen runo ja suomennos. Lyriikan kohdalla tämä on tärkeämpää kuin proosassa, sillä lyriikassa kielen pintataso on usein kohosteinen. Esimerkiksi rytmi voi olla eri tavoin merkityksellinen kuin proosassa. Tässä teoksessa kelpaa tutkailla alkuperäistä ja suomennosta rinta rinnan.

Runon kääntäminen on aina väistämättä osin uudelleenkirjoittamista, jonka pohjalla on tarkka ja paneutuva tekstianalyysi. Hannimari Heinoa keskustelumme verran kuunneltuani olen vakuuttunut käännöksen laadukkuudesta, vaikka en alkukieltä italiaa osaakaan. Heino oli syvällä runojen maailmassa ja itse myös runoilijana hallitsee runon ilmaisurekisterit taitavasti. Montalen runoissa hyödynnetään osin mittaa, sitä kuitenkin myös rikkoen. Heino kertoi itse suomennostyössään hylänneensä yritykset pusertaa suomennoksia mittaan, mutta esimerkiksi alkusointujen kaltaisilla tehokeinoilla hän on pyrkinyt mukailemaan alkutekstin mitallisia ominaisuuksia.

Montalen runoutta ymmärtääkseen, on hallittava hiukan italialaisen kirjallisuuden traditiota ja myös kiinnitettävä tekstejä aika ajoin kirjallisuushistorialliseen kontekstiinsa. Montale viittaa usein  maanmiehiinsä, tärkein esikuva on Dante, jolta Montale ammentaa paljon etenkin allegorioihinsa. Konteksteja ei kuitenkaan tarvitse tähän teokseen tarttuessaan tuntea valmiiksi. Heinon pitkä ja perusteellinen johdatus selittää kokoelman ymmärtämisen kannalta keskeisen ja ymmärtämistä avittavat entisestään teoksen loppuun kootut selitykset suomalaiselle lukijalle mahdollisesti vieraista henkilöistä, paikoista, teoksista jne.

Aikalaisrunoilijoihin tai edeltäjiin saatetaan Montalen runoissa viitata varsin pisteliäästikin. Teoksen ensimmäisessä kokoelmassa on paljon metalyyrisiä elementtejä, joiden kautta Montale tekee tiettäväksi omaa runoajatteluaan ja erottautuu edeltäjistään. Kuuluisa runo "Sitruunat" esimerkiksi alkaa seuraavankaltaisella metalyyrisellä hyökkäyksellä:

Kuuntele, seppelöidyt runoilijat
käyskentelevät keskellä kasvien,
harvojen valittujen: puksipuun, likusterin tai akantin.
Vaan minulle rakkaita ovat tiet jotka päättyvät
ruohikkoisiin monttuihin missä vesselit
koettavat siepata lammikossa
viruvan ankeriaan, toisenkin,
töyräitä seurailevat kujanteet
jotka kaislahapsujen keskellä viettävät
hedelmätarhoihin, sitruunapuiden alle

Ensimmäisen säkeen seppelöidyt runoilijat ovat menneitä, kunnioitettuja, jalustalle nostettuja lyyrikoita, jotka omahyväisinä patsastelevat harvinaisten ja lyyrisillä konnotaatioilla täyttyvien kasviensa runopuutarhoissa. Runon minä sen sijaan viihtyy kotiseutunsa Ligurian karussa luonnossa ja on valmis tarkentamaan maailmaan sellaisena kun se ympärillä levittäytyy – seppeleitä tavoittelematta.

Tämän runo on muuten hyvä esimerkki siitä, miten suomalaislukija saa olla tarkkana Montalen kuvaston kanssa näin pitkän kulttuurisen välimatkan takaa. Ensi alkuun ainakin minulle edellä siteeraamani säkeistön kaislat ja ankeriaat kuulostivat ihan yhtä romanttisilta ja eksoottisilta kuin meritoituneiden kunniarunoilijoiden puksipuut, likusterit ja akantitkin. Mutta tarkemmin ajatellen niissä totisesti on merkityseroja.

Itse luen hyvää runoutta aina kynä kädessä ja auttamattomasti töhrien. 

Kuten Matilta ja Tepolta olemme oppineet, kaiken takana on nainen. Niin myös Montalen runojen, joissa seikkailee toinen toistaan kiehtovampia muusia. Näistä pitkäaikaisimmin teoksessa vilahtelee Irma Brandeis, amerikanjuutalainen italisti, jonka vaikutus kulkee halki tuotannon. Suhde Brandeisin kanssa on Montalelle ilmeisen hankala, Brandeis on se, josta englantia haastelevat käyttäisivät nimitystä "The on that got away". Brandeis katosi Montalen elämästä fasistisen Italian rotulakien kiristyttyä siinä määrin, että Brandeisin oli matkustettava takaisin Yhdysvaltoihin. Eipä ihmekään, että Brandeisin hahmoon kietoutuu Montalen runoissa usein poissaolon ja erkaantumisen teemoja. Tällaisista hyvä esimerkki on toisesta kokoelmasta löytyvä "motettien" sarja: "Tiedäthän: menetettävä sinut taas enkä voi". Voi mitä? No ei mitään tietenkään! Kesken jäävä lause on tärkeä osoitus rakkauden ja toisen poissaolon ehdottomuudesta.

No mitä ne auringonkukat sitten Montalelle merkitsevät? Kukat eivät ole päätyneet suomennosvalikoiman nimeen sattumalta, vaan auringonkukka on halki tuotannon toistuva motiivi. Auringonkukkamotiivi viittaa Montalella Ovidiuksen muodonmuutoksista löytyvään Clizia-myyttiin (suom. myös Klytie) nymfistä, joka rakastuu Apolloon, mutta jonka Apollo hylkää. Dumpattu Clizia istuu hiekalla yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä aurinkoa (vrt Apollo) tuijottaen, vaikka hänelle on mitä luultavimmin kerrottu aurinkoon tuijottamisen vaaroista. Onko sitten ihmekään, että neito muuttuu auringonkukaksi, joka ikuisesti kääntää kasvonsa kohti aurinkoa.

Montalella kuva aurinkoon kääntyvästä kukasta toistuu ja Brandeiskin muuttuu Cliziaksi. Valo on muutenkin kautta linjan Montalelle tärkeä symboli ja Clizian hahmo hehkuu itsekin häikäisevää kirkkautta. Nainen näyttäytyy Montalen runoissa usein toivon antajana, Danten Beatricen kaltaisena opastajana, valon ja autuuden lähteenä, jopa ylimaallisena olentona. Itselleni tuotti välillä vaikeuksia ymmärtää tällaista ylenmäärin ylevöitettyä naishahmoa.

Oma suosikkinaishahmoni kokoomateoksessa oli Satura -kokoelmaan ilmestyvä muusa Drusilla Tanzi, jonka kanssa Montale myös avioitui. Drusilla ei säteile ylimaallista valkeutta, vaan hänet kuvataan silmälasipäisenä ja likinäköisenä ja jotenkin kamalan söpönä. Naisen lempinimi tuttavien kesken oli Mosca, kärpänen ja sellaisena hän ikuistuu myös Montalen runoihin:

Rakas pieni hyönteinen,
jota sanottiin kärpäseksi ties miksi,
tänä iltana melkein pimeässä
lukiessani Deuterojesajaa
ilmestyit vierelleni,
mutta sinulla ei ollut silmälaseja
etkä pystynyt näkemään minua
enkä minäkään ilman niiden välkettä
pystynyt tunnistamaan sinua usvassa.

Kaikkein yhteiskunnallisin Montalen kokoelmista on Myrsky ja muuta, joka sisältää myös poikkeuksellisen poliittisen tai historiaan kiinnittyvän runon nimeltä "Hitler-kevät". Pitkä runo on takuuvarmasti vaikuttava. Siinä toistuvat raamatulliset kuvat hyönteisten vyörystä ja historiallisten tapahtumien kuvaus tiivistyy takatalveen: luontoon joka on sijoiltaan: "Nyt kesän kynnyksellä pääsevät valloilleen yöpakkaset, jotka lymysivät kuolleen vuodenajan onkaloissa".

Montalen runot ovat palkitseva lukuelämys, kunhan malttaa perehtyä niihin ajan ja rauhan kanssa ja mieluusti toki auringonkukkien kera. Runoja kannattaa kauttaaltaan lähestyä kolmella tasolla: henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja metafyysinen taso. Toisinaan aktivoituu myös edeltävää kirjallisuutta ja omaa lyriikkaa kommentoiva metalyyrinen taso. Näihin kaikkiin löytyy tulkinta-apua Heinon oivallisesta esipuheesta. Ja loput tulee fiilistellä, etsiä, löytää ja kadottaa ihan itse.

R.I.P. Arto Paasilinna - humoristi ja satiirikko sekä profeetta muilla mailla

Tänään saapui suru-uutinen Arto Paasilinnan kuolemasta.

Oma ensikosketukseni Arto Paasilinnaan oli Ulvova mylläri. Muistan olleeni vaikuttunut ja romaanista inspiroituneena ahmin seuraavaksi Jäniksen vuoden, joka kolahti vielä lujemmin. Ei ihme, että teos on yhä yksi Paasilinnan suosituimmista. 

 

Jäniksen vuoden päähenkilö on toimittaja Vatanen, joka on saanut tarpeekseen komentelevasta vaimostaan, työstään ja elämästään kaupungissa. Päivänä eräänä hän jättää koko elämänsä ja lähtee vaellukselle halki suomen mukanaan tienposkesta löytynyt jäniksenpoikanen, jonka kanssa hän romaanin mittaan ajautuu toimen toistaan kummallisempiin seikkailuihin. 

Vatasen seikkailu uudelleenkirjoittaa Seitsemässä veljeksessä esiintyvää impivaaralaisuuden ihannetta, vetäytymistä pois sivistyksen parista alkukantaiseen luonnonmukaiseen elämään. Samalla romaanista kasvaa modernin kaupunkielämän satiirinen kritiikki. Katsotaanpa pieni lainaus: 

”Kukkivan vanhan niityn takana solisi pieni puro. Vatanen laski jäniksen puron rannalle, riisuutui ja kylpi kylmässä vedessä. Pieniä kaloja ui tiheänä parvena ylävirran suuntaan, ne säikkyivät vähäisintäkin liikettä, mutta unohtivat aina hetkessä pelkonsa.

Vatanen ajatteli vaimoaan Helsingissä. Hänen tuli paha olla.

(--) Avioliiton alussa vaimo oli määrätietoisesti ryhtynyt kokoamaan heille yhteistä asuntoa, pesää. Kodista oli tullut kummallinen yhdistelmä naistenlehtien sisustusvinkkejä, pinnallinen ja mauton; näennäinen radikalismi hallitsi tuota kotia suurine julisteineen ja hankaline palatuoleineneen, huoneissa oli vaikea asua kolhimatta itseään, kaikki asunnon elementit olivat ristiriitaisia. Koti muistutti hyvin Vatasen avioliittoa.”

Katkelman alussa esiintyy paratiisillinen kuvaus elämästä luonnossa. Kukkiva niitty ja pikkukaloja kuhiseva purovesi ovat idyllisiä elementtejä ja luovat voimakkaan vastakohdan moderniin kaupunkielämään kytkeytyvän vaimon kanssa. Kuten esimerkistä huomataan, Paasilinna ei aina kohtele naishahmojaan silkkihansikkain, mutta eivät kirjailijan mieshahmotkaan ole useinkaan sieltä ihailtavimmasta päästä. Satiirikon osa on olla kokonaisvaltaisen töykeä kuvattaviaan kohtaan.

Kirjallisuudentutkijat ovat aina hiukan vierastaneet Paasilinnan rehevää humorismia. Paasilinna on selvästi lajiteltu populaarikirjallisuuden laariin ja ajateltu siinä mielessä tutkimuskohteena jossain määrin triviaaliksi. Esimerkiksi arvovaltaisesta kolmiosaisesta Suomen kirjallisuushistoria -teoksesta ei löydy kovinkaan montaa mainintaa Paasilinnasta. Uudemmassa historiikissa Suomen nykykirjallisuudessa Paasilinna sentään esiintyy useammin ja Sari Kivistön ja H. K. Riikosen Satiiri Suomessa -teoksessa Paasilinna pääsee teoksen aihepiiriin nähden itseoikeutetusti esiin. 

Myös joitakin artikkeleita löytyy. Suosittelen esimerkiksi Sari Salinin artikkelia ”Miehen ja jäniksen ystävyydestä. Jäniksen merkitys ja triksterismi Arto Paasilinnan romaanissa Jäniksen vuosi”, (löytyy lehdestä Trace: Finnish Journal for Human- Animal Studie), joka nimensä mukaisesti ilahduttavasti tarkentaa Vatasen sijaan jänikseen. Artikkeli löytyy netistä osoitteesta: http://trace.journal.fi/article/view/48353. 

Itse olen käyttänyt Paasilinnaa jokusen kerran opettaessani kirjallisuutta yliopistolla. Paasilinna on oivallinen esimerkki esimerkiksi opetettaessa pikareski eli veijariromaania ja sen lajipiirteitä. Pikareskiromaanin keskiössä on aina veijarimainen päähenkilö. Kuten Sari Salin teoksessaan Narri kertojana huomioi, pikareskiromaani kertoo usein matkalla olemisesta ja hyödyntää tien kronotooppia. Tie on tässä metaforinen: päähenkilön elämäntaival liittyy hänen reealiseen kulkureittiinsä. Salin tiivistää pikaron liikkeet siten, että hän liikkuu horisontaalisesti tilassa (usein jopa maasta toiseen) ja vertikaalisesti yhteiskunnassa (pikareskiromaanille on usein tyypillistä sosiaalinen nousu). Pikareskiromaanin rakenne on usein episodimainen eli sarjallinen: sarja toisistaan irrallisia tapahtumia. Kaikki nämä ovat piirteitä, jotka usein toistuvat Paasilinnan tuotannossa. 

Kukaan ei ole profeetta omassa maassaan – ei ainakaan Paasilinna. Toki Paasilinna on Suomessa ollut valtaisa myyntimenestys, mutta korkeakirjallisista ansioista miestä harvoin kiitellään. No tiedä häntä tarvitseeko edes, itkikö kirjailija tätä asiaa matkalla pankkiin. Joka tapauksessa muualla Euroopassa Paasilinna on huomattavasti kotomaataan profeetallisemmassa asemassa. Kirjailijan päälaelle sopiikin asettaa käännöskuninkaan kruunu. 

Iris Schwanck ajoittaa Suomen kirjallisuushistoria 2:ssa artikkelissaan ”Kirjallisuutemme maailmalla” Paasilinnan kansainvälisen menestyksen alun Ranskaan ja Jäniksen vuoden ranskannokseen Le Lièvre de Vatanen vuonna 1989. Tuosta käännöksestä alkaen Paasilinnan suosio Ranskassa on ollut vankkumaton. Jäniksen vuotta seurasivat Ulvova mylläri, Hirtettyjen kettujen metsä ja Onnellinen mies ja kaikki olivat myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Vaikka Paasilinna on ollut lukijoiden suosiossa myös kotimaassaan, oli kriitikoiden vastaanotto Ranskassa varsin erilainen verrattuna suomalaiskriitikoiden nihkeilyyn. Schwanck kuvaa Paasilinnan vastaanottoa Ranskassa koto-Suomea vivahteikkaammaksi. Ranskassa Jäniksen vuodesta ja muista teoksista on Ranskassa löydetty rousseaulaista tematiikkaa luontoon paluusta, Daniel Defoen tuotannon kaltaisia ajatuksia sydämensivistyneestä metsien miehestä. 

On luultavaa, että Ranskassa ja myös muualla Euroopassa kulttuurinen etäisyys on luonut Arto Paasilinnasta myyttisen hahmon, sivistysseurapiirien ulkopuolisen pohjoisen kirjailijan, joka kampeaa pystymetsästä kirjoittamaan salafilosofista romaanikirjallisuutta. Suomessa Paasilinna on hahmona ollut turhan tunnettu muuttuakseen myyttiseksi metsäläisfilosofiksi. 

Luulen, että kirjailijan kuolema nostaa Paasilinnan myös suomalaisten lukijoiden parissa uuteen arvostukseen ja myös tutkijat kiinnostuvat entistä laajemmin. Toivotaan näin. Kepeät mullat suurelle humoristille.