Sayaka Murata Lähikaupan nainen (Konbini Ningen 2016/2019, Gummerus, suomennos Raisa Porrasmaa)
No nyt on kunnollista – nimittäin kaunokirjallisten työelämäkuvausten saralla! Kylläpä ilahduttaa, että kansainväliseen suosioon noussut japanilainen romaani on nyt luettavissa myös suomeksi. Eipä ainakaan meikämandoliini ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta. Jos teillä sama, tästä on hyvä aloittaa.
Lähikaupan naisen päähenkilö Keiko on 30+ naimaton nainen Tokiossa. Keikon luonnetta on lapsesta asti leimannut erilaisuus: osattomuus yhteisesti hyväksyttävistä tunteista. Keiko on anomalia, poikkeama hyvin pyörivässä sosiaalisessa järjestelmässä. Siinä missä muut sisäistävät yhteisön normit vaivatta, joutuu Keiko jatkuvasti kamppailemaan ymmärtääkseen ihmisolentoja ympärillään. Miksi naisen on sopimatonta jäädä naimattomaksi tai jättäytyä seksin ja seurustelusuhteiden ulkopuolelle? Miksi 36-vuotiaana ei enää saa olla osa-aikainen kaupan myyjä ja onnellinen työstään? Miksi muut ihmiset lähes hajoavat liitoksistaan, kun yksi ei tavoittelekaan sosiaalista nousua ja perhe/parisuhdeonnea?
Romaanin alussa kerrotaan joitakin sattumuksia Keikon lapsuudesta. Esimerkiksi tytön löytäessä äitinsä kanssa puistosta kuolleen pikkulinnun, ei Keiko ymmärrä lainkaan, miksi ympärillä muut lapset itkevät. Keikon käytännöllinen ratkaisu on, että linnustahan voi valmistaa illallista, pyytää lintuja vieläpä lisää. Äiti yrittää ohjailla tyttären sopimatonta tunnemaailmaa kohti surua. Lapsi ei kuitenkaan kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi häneltä odotetaan surua kuolleen pikkulinnun äärellä samaan aikaan kun kotona syödään muita lintuja ja eläimiä. Keikon persoonaa ohjaakin järkähtämätön johdonmukaisuus ja kykemättömyys osallistua niihin monimutkaisiin sosiaalisiin peleihin, joita koko muu maailma hänen ympärillään niin vaivattomasti pyörittää.
Keikon onneksi hän pääsee nuorena tyttönä osa-aikatöihin konbiniin, pieneen päivittäistavarakauppaan. Työssään Keiko kykenee kääntämään vahvuutensa heikkouksiksi. Pieni kauppa vaihtuvine myymäläpäälliköineen ja osa-aikaisine myyjineen on selkeästi toimiva järjestelmä, jota ohjaavat samana toistuvat mekanismit. Kuumalla ilmalla myydään paljon kuumia juomia, kylmällä taas suklaat kannattaa asetella paremmin esiin. Myymälän päivän tavoite saattaa olla myydä päivän tarjoustuotetta, vaikkapa kanankoipia, sata kappaletta, ja tämänkaltaisiin yksinkertaisiin ja suoraviivaisiin tehtäviin Keikon on helppoa orientoitua.
Keikolla ei ole persoonan ydintä, vahvaa kokemusta muista erillisestä minästä. Keiko on kiinnostava kameleontti. Hän rakentaa tietoisesti muita jäljitellen jonkinlaisen huteran rakennelman, joka ulospäin näyttää minuudelta. Keiko räätälöi ihmisistä ympärillään itselleen persoonallisuuden ulottuvuuksia: miten työkaverit pukeutuvat, miten meikkaavat, mitä puhuvat ja mitä ajattelevat. Keikoa itseään nämä minän ulottuvuudet eivät kiinnosta lainkaan. Hän tähtää vain välttämään paljastumista, sitä ettei todellisuudessa ymmärrä ihmisistä ympärillään mitään.
Kauppatyössä Keiko sen sijaan on ihmistuntija. Ihmisiä ihmisinä on hankalaa ymmärtää, mutta ihmiset kuluttajina toimivat tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti. Kun Keiko kykenee kohtaamaan ihmiset vain näiden elämän rajatulla alueella: ruokakaupassa, ymmärtää hän asiakkaiden tarpeet ja toiveet sanattomasti pienistä eleistä ja ilmeistä.
Romaania voisi lukea nykyisen työkulttuurin kritiikkinä – kenties jonkinlaisessa marxilaisessa kehyksessä. Keiko elää vain työlleen. Hän on sisäistänyt voimakkaan työetiikan, jossa hänellä on muun muassa velvollisuus pitää kehostaan huolta, jotta jaksaa tehdä työtä. Työntekijän keho ei ole tämän omaa omaisuutta: se on työväline, jonka omistaa työntekijä. Keiko myös syö oman kaupan tuotteita ja juo sen vettä. Hän kertoo itse koruttomasti olevansa kaupan tuote: sen aineksista luotu. Hirvittävä ihmiskohtalo pelkistyä kaikkein pienimmäksi rattaaksi markkinatalouden hirviökoneeseen: työruumiiksi.
Toisaalta tällainen luenta ei tee romaanille lainkaan oikeutta. Keiko on erityinen yksilö, jolle työpaikka on turvasatama ympäröivän maailman moninaisuudelta. Ei hänelle ole olemassa autenttista olemista marxilaisen työstävieraantumisen tuolla puolen. Romaanin sykähdyttävin hetki onkin, kun Keiko lakkaa pyristelemästä muiden odotuksien ristitulessa ja myöntää olevansa konbini-kaupan työntekijä. Hän kokee kauppaan lähes maagista yhteyttä, sulautuu kaupan järjestelmään, kuulee sen puhuvan itselleen. Tällaista työminän kuvausta en ole koskaan kaunokirjallisuudesta lukenut.
Keikon erilaisuudelle ei teoksessa tarjota selitystä tai diagnoosia. Erilaiset autismin kirjon piirteet sopisivat henkilöhahmon psyyken tarkasteluun varmasti hyvin. Romaani ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kiinnostunut diagnosoimaan: Keiko ei ole sairas, häntä ympäröivä kaavoihinsa kangistunut yhteiskunta on. Keikon sisko tosin pyrkii ymmärtämään Keikon erilaisuuden sairaudeksi. Koska sinä oikein paranet, itkee sisko ja ehdottaa terapiaa. Keiko itsekin hyväksyy tyynesti epäilyn omasta sairaudestaan samaan tapaan kuin hän hyväksyy tyynen rauhallisesti kaikki itseensä kohdistuvat solvaukset. Mitään sen suurempaa tragiikkaa hän ei kuitenkaan omassa mahdollisessa sairaudessaan näe.
Romaani on satiiri, ja toisinaan tapahtumat yltyvät uskottavuuden tuolle puolen. Kuten satiirille sopiikin. Kulissejaan pystyttävä Keiko muun muassa raahaan kotiinsa miehen, Shirahan. Shiraha on maailmanluokan ketku ja hulttio. Hän vaanii naisia puskassa, kavaltaa rahaa minkä ehtii, haukkuu ja manipuloi Keikoa ja onpa vielä työstäkieltäytyjäkin, joka romaanin kuvaamassa maailmassa on erityisen tuomittavaa. Yönsä mies nukkuu Keikon kylpyammeessa ja vaatii ruokansakin kannettavaksi sinne. Silti yhteisö Keikon ympärillä on ihastuksissaan. Mies, olkoon millainen ilkimys hyvänsä, on matkalippu normaaliuteen ja merkitsee Keikolle välitöntä sosiaalista nousua. Romaanista tuleekin mieleen satu keisarin uusista vaatteista. Sisäistettyjä normeja ymmärtämätön Keiko tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, mikä nyky-Japania tai oikeastaan mitä tahansa yhteiskuntaa vaivaa.
Romaanin suomennoksessa ihastutti monikielisyys. Japaninkielisiä sanoja oli jätetty tekstiin sopivissa kohdin. Esimerkiksi Keikon työpaikka oli Konbini ja samoin myyjätärten asiakkailleen kajauttama tervehdys toistui alkukielisenä. Monikielisyyden vaarana on toki jättää alkuperäistä kieltä ymmärtämättömät lukijat pihalle osasta teoksen merkityksiä. Näin ei Lähikaupan naisessa käy, vaan kaikki termit selitetään vähintään ensi kertaa käytettäessä ja usein muistutuksena myöhemminkin. Syntyvä pieni toisto tai ikään kuin kaiku alkukielisen sanan kaikuessa suomeksi ei haitannut lukukokemusta lainkaan, vaan jollakin tapaa sopi kerronnan rytmiin. Ja japani toi teokseen paikallisuuden tuntua. Kieli on yksi tapa kiinnittää lukija tarjoiltuun miljööseen. Tätä ulottuvuutta ei alkuperäisessä teoksessa ole, mutta käännökseen se sopi erinomaisesti.