R.I.P. Arto Paasilinna - humoristi ja satiirikko sekä profeetta muilla mailla

Tänään saapui suru-uutinen Arto Paasilinnan kuolemasta.

Oma ensikosketukseni Arto Paasilinnaan oli Ulvova mylläri. Muistan olleeni vaikuttunut ja romaanista inspiroituneena ahmin seuraavaksi Jäniksen vuoden, joka kolahti vielä lujemmin. Ei ihme, että teos on yhä yksi Paasilinnan suosituimmista. 

 

Jäniksen vuoden päähenkilö on toimittaja Vatanen, joka on saanut tarpeekseen komentelevasta vaimostaan, työstään ja elämästään kaupungissa. Päivänä eräänä hän jättää koko elämänsä ja lähtee vaellukselle halki suomen mukanaan tienposkesta löytynyt jäniksenpoikanen, jonka kanssa hän romaanin mittaan ajautuu toimen toistaan kummallisempiin seikkailuihin. 

Vatasen seikkailu uudelleenkirjoittaa Seitsemässä veljeksessä esiintyvää impivaaralaisuuden ihannetta, vetäytymistä pois sivistyksen parista alkukantaiseen luonnonmukaiseen elämään. Samalla romaanista kasvaa modernin kaupunkielämän satiirinen kritiikki. Katsotaanpa pieni lainaus: 

”Kukkivan vanhan niityn takana solisi pieni puro. Vatanen laski jäniksen puron rannalle, riisuutui ja kylpi kylmässä vedessä. Pieniä kaloja ui tiheänä parvena ylävirran suuntaan, ne säikkyivät vähäisintäkin liikettä, mutta unohtivat aina hetkessä pelkonsa.

Vatanen ajatteli vaimoaan Helsingissä. Hänen tuli paha olla.

(--) Avioliiton alussa vaimo oli määrätietoisesti ryhtynyt kokoamaan heille yhteistä asuntoa, pesää. Kodista oli tullut kummallinen yhdistelmä naistenlehtien sisustusvinkkejä, pinnallinen ja mauton; näennäinen radikalismi hallitsi tuota kotia suurine julisteineen ja hankaline palatuoleineneen, huoneissa oli vaikea asua kolhimatta itseään, kaikki asunnon elementit olivat ristiriitaisia. Koti muistutti hyvin Vatasen avioliittoa.”

Katkelman alussa esiintyy paratiisillinen kuvaus elämästä luonnossa. Kukkiva niitty ja pikkukaloja kuhiseva purovesi ovat idyllisiä elementtejä ja luovat voimakkaan vastakohdan moderniin kaupunkielämään kytkeytyvän vaimon kanssa. Kuten esimerkistä huomataan, Paasilinna ei aina kohtele naishahmojaan silkkihansikkain, mutta eivät kirjailijan mieshahmotkaan ole useinkaan sieltä ihailtavimmasta päästä. Satiirikon osa on olla kokonaisvaltaisen töykeä kuvattaviaan kohtaan.

Kirjallisuudentutkijat ovat aina hiukan vierastaneet Paasilinnan rehevää humorismia. Paasilinna on selvästi lajiteltu populaarikirjallisuuden laariin ja ajateltu siinä mielessä tutkimuskohteena jossain määrin triviaaliksi. Esimerkiksi arvovaltaisesta kolmiosaisesta Suomen kirjallisuushistoria -teoksesta ei löydy kovinkaan montaa mainintaa Paasilinnasta. Uudemmassa historiikissa Suomen nykykirjallisuudessa Paasilinna sentään esiintyy useammin ja Sari Kivistön ja H. K. Riikosen Satiiri Suomessa -teoksessa Paasilinna pääsee teoksen aihepiiriin nähden itseoikeutetusti esiin. 

Myös joitakin artikkeleita löytyy. Suosittelen esimerkiksi Sari Salinin artikkelia ”Miehen ja jäniksen ystävyydestä. Jäniksen merkitys ja triksterismi Arto Paasilinnan romaanissa Jäniksen vuosi”, (löytyy lehdestä Trace: Finnish Journal for Human- Animal Studie), joka nimensä mukaisesti ilahduttavasti tarkentaa Vatasen sijaan jänikseen. Artikkeli löytyy netistä osoitteesta: http://trace.journal.fi/article/view/48353. 

Itse olen käyttänyt Paasilinnaa jokusen kerran opettaessani kirjallisuutta yliopistolla. Paasilinna on oivallinen esimerkki esimerkiksi opetettaessa pikareski eli veijariromaania ja sen lajipiirteitä. Pikareskiromaanin keskiössä on aina veijarimainen päähenkilö. Kuten Sari Salin teoksessaan Narri kertojana huomioi, pikareskiromaani kertoo usein matkalla olemisesta ja hyödyntää tien kronotooppia. Tie on tässä metaforinen: päähenkilön elämäntaival liittyy hänen reealiseen kulkureittiinsä. Salin tiivistää pikaron liikkeet siten, että hän liikkuu horisontaalisesti tilassa (usein jopa maasta toiseen) ja vertikaalisesti yhteiskunnassa (pikareskiromaanille on usein tyypillistä sosiaalinen nousu). Pikareskiromaanin rakenne on usein episodimainen eli sarjallinen: sarja toisistaan irrallisia tapahtumia. Kaikki nämä ovat piirteitä, jotka usein toistuvat Paasilinnan tuotannossa. 

Kukaan ei ole profeetta omassa maassaan – ei ainakaan Paasilinna. Toki Paasilinna on Suomessa ollut valtaisa myyntimenestys, mutta korkeakirjallisista ansioista miestä harvoin kiitellään. No tiedä häntä tarvitseeko edes, itkikö kirjailija tätä asiaa matkalla pankkiin. Joka tapauksessa muualla Euroopassa Paasilinna on huomattavasti kotomaataan profeetallisemmassa asemassa. Kirjailijan päälaelle sopiikin asettaa käännöskuninkaan kruunu. 

Iris Schwanck ajoittaa Suomen kirjallisuushistoria 2:ssa artikkelissaan ”Kirjallisuutemme maailmalla” Paasilinnan kansainvälisen menestyksen alun Ranskaan ja Jäniksen vuoden ranskannokseen Le Lièvre de Vatanen vuonna 1989. Tuosta käännöksestä alkaen Paasilinnan suosio Ranskassa on ollut vankkumaton. Jäniksen vuotta seurasivat Ulvova mylläri, Hirtettyjen kettujen metsä ja Onnellinen mies ja kaikki olivat myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Vaikka Paasilinna on ollut lukijoiden suosiossa myös kotimaassaan, oli kriitikoiden vastaanotto Ranskassa varsin erilainen verrattuna suomalaiskriitikoiden nihkeilyyn. Schwanck kuvaa Paasilinnan vastaanottoa Ranskassa koto-Suomea vivahteikkaammaksi. Ranskassa Jäniksen vuodesta ja muista teoksista on Ranskassa löydetty rousseaulaista tematiikkaa luontoon paluusta, Daniel Defoen tuotannon kaltaisia ajatuksia sydämensivistyneestä metsien miehestä. 

On luultavaa, että Ranskassa ja myös muualla Euroopassa kulttuurinen etäisyys on luonut Arto Paasilinnasta myyttisen hahmon, sivistysseurapiirien ulkopuolisen pohjoisen kirjailijan, joka kampeaa pystymetsästä kirjoittamaan salafilosofista romaanikirjallisuutta. Suomessa Paasilinna on hahmona ollut turhan tunnettu muuttuakseen myyttiseksi metsäläisfilosofiksi. 

Luulen, että kirjailijan kuolema nostaa Paasilinnan myös suomalaisten lukijoiden parissa uuteen arvostukseen ja myös tutkijat kiinnostuvat entistä laajemmin. Toivotaan näin. Kepeät mullat suurelle humoristille.