Tuo minulle auringonkukka. Ja lisää Eugenio Montalen runoja kiitos, koska nämä olivat todella hyviä.

Portami il girasole ch'io lo trapianti
nel mio terreno bruciato dal salino,
e mostri tutto il giorno agli azzurri specchianti
del cielo l'ansietà del suo volto giallino.

Näin kuuluu italaiskirjailija Eugenio Montalen runon "Portami il girasole" ensimmäinen säkeistö. Jos tuntuu, ettet ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, ei ole syytä olla huolissaan. Montalen runoutta on nyt saatavilla kokonaisen järkäleellisen verran Hannimari Heinon oivaltavasti ja paneutuneesti suomentamana. Kotosuomeksi tuossa ylläolevassa sanotaan:

Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen
tähän suolan polttamaan maahan
jotta näkyisi koko päivän päilyvässä
sinessä sen keltaisten kasvojen palo.

Runo on peräisin Eugenio Montalen kokoelmasta Ossi di Seppia – Seepian kuoria (1920–1927). Tämän kokoelman lisäksi Heinon kokoamassa teoksessa päästään tutustumaan kokoelmiin Le occacioni – Tilaisuudet (1928–1939), La bufera e altro – Myrsky ja muuta (1940–1954) ja Satura (1962–1970) sekä lisäksi vielä muutamiin runoilijan myöhäisemmällä iällä kirjoittamiin hajarunoihin. Tämän valikoiman kohdalla rahoilleen saa totisesti runovastinetta. Teos ei tyhjene ensimmäisellä, toisella eikä vielä kolmannellakaan lukukerralla.

Suomentaja-runoilija Hannimari Heino

Nobel-palkittu Eugenio Montale (1896–1981) ei välttämättä ole kovinkaan monelle suomalaislukijalle tuttu, vaikka hän on yksi eurooppalaisen 1900-luvun modernismin (tai italialaisittain pikemminkin hermetismin) suurimpia nimiä. Aikaisemmin Montalelta on suomennettu vain hajanaisesti muutamia yksittäisiä runoja kirjallisuuslehtiin tai antologioihin. Tässä mielessä Heinon tekemä suomennosvalikoima on kulttuuriteko isolla K:lla.

Sain ilon jututtaa kääntäjä Hannimari Heinoa Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa kokoelmasta oli saapunut kuulemaan ja keskustelemaan pieni mutta erittäin asiantunteva joukko. Ilahduttavasti monet saapuivat tilaisuuteen omaa jo luettua montaleaan kainalossaan puristaen. Kuulijoiden kommentit paljastivat, että teos on jo löytänyt lukijansa ja jokainen kertoi samaa mitä itsekin yllä väitin: tässä kokoelmassa riittää pureksittavaa moneksi lukukerraksi ellei jopa loputtomiin.

Käännösvalikoima on pienkustantamo Parkon käsialaa ja kustantamon ensimmäinen teos. Tuo minulle auringonkukka noudattaa käännösrunoudelle oivallista tapaa sijoittaa lopputuotteeseen rinnan alkukielinen runo ja suomennos. Lyriikan kohdalla tämä on tärkeämpää kuin proosassa, sillä lyriikassa kielen pintataso on usein kohosteinen. Esimerkiksi rytmi voi olla eri tavoin merkityksellinen kuin proosassa. Tässä teoksessa kelpaa tutkailla alkuperäistä ja suomennosta rinta rinnan.

Runon kääntäminen on aina väistämättä osin uudelleenkirjoittamista, jonka pohjalla on tarkka ja paneutuva tekstianalyysi. Hannimari Heinoa keskustelumme verran kuunneltuani olen vakuuttunut käännöksen laadukkuudesta, vaikka en alkukieltä italiaa osaakaan. Heino oli syvällä runojen maailmassa ja itse myös runoilijana hallitsee runon ilmaisurekisterit taitavasti. Montalen runoissa hyödynnetään osin mittaa, sitä kuitenkin myös rikkoen. Heino kertoi itse suomennostyössään hylänneensä yritykset pusertaa suomennoksia mittaan, mutta esimerkiksi alkusointujen kaltaisilla tehokeinoilla hän on pyrkinyt mukailemaan alkutekstin mitallisia ominaisuuksia.

Montalen runoutta ymmärtääkseen, on hallittava hiukan italialaisen kirjallisuuden traditiota ja myös kiinnitettävä tekstejä aika ajoin kirjallisuushistorialliseen kontekstiinsa. Montale viittaa usein  maanmiehiinsä, tärkein esikuva on Dante, jolta Montale ammentaa paljon etenkin allegorioihinsa. Konteksteja ei kuitenkaan tarvitse tähän teokseen tarttuessaan tuntea valmiiksi. Heinon pitkä ja perusteellinen johdatus selittää kokoelman ymmärtämisen kannalta keskeisen ja ymmärtämistä avittavat entisestään teoksen loppuun kootut selitykset suomalaiselle lukijalle mahdollisesti vieraista henkilöistä, paikoista, teoksista jne.

Aikalaisrunoilijoihin tai edeltäjiin saatetaan Montalen runoissa viitata varsin pisteliäästikin. Teoksen ensimmäisessä kokoelmassa on paljon metalyyrisiä elementtejä, joiden kautta Montale tekee tiettäväksi omaa runoajatteluaan ja erottautuu edeltäjistään. Kuuluisa runo "Sitruunat" esimerkiksi alkaa seuraavankaltaisella metalyyrisellä hyökkäyksellä:

Kuuntele, seppelöidyt runoilijat
käyskentelevät keskellä kasvien,
harvojen valittujen: puksipuun, likusterin tai akantin.
Vaan minulle rakkaita ovat tiet jotka päättyvät
ruohikkoisiin monttuihin missä vesselit
koettavat siepata lammikossa
viruvan ankeriaan, toisenkin,
töyräitä seurailevat kujanteet
jotka kaislahapsujen keskellä viettävät
hedelmätarhoihin, sitruunapuiden alle

Ensimmäisen säkeen seppelöidyt runoilijat ovat menneitä, kunnioitettuja, jalustalle nostettuja lyyrikoita, jotka omahyväisinä patsastelevat harvinaisten ja lyyrisillä konnotaatioilla täyttyvien kasviensa runopuutarhoissa. Runon minä sen sijaan viihtyy kotiseutunsa Ligurian karussa luonnossa ja on valmis tarkentamaan maailmaan sellaisena kun se ympärillä levittäytyy – seppeleitä tavoittelematta.

Tämän runo on muuten hyvä esimerkki siitä, miten suomalaislukija saa olla tarkkana Montalen kuvaston kanssa näin pitkän kulttuurisen välimatkan takaa. Ensi alkuun ainakin minulle edellä siteeraamani säkeistön kaislat ja ankeriaat kuulostivat ihan yhtä romanttisilta ja eksoottisilta kuin meritoituneiden kunniarunoilijoiden puksipuut, likusterit ja akantitkin. Mutta tarkemmin ajatellen niissä totisesti on merkityseroja.

Itse luen hyvää runoutta aina kynä kädessä ja auttamattomasti töhrien. 

Kuten Matilta ja Tepolta olemme oppineet, kaiken takana on nainen. Niin myös Montalen runojen, joissa seikkailee toinen toistaan kiehtovampia muusia. Näistä pitkäaikaisimmin teoksessa vilahtelee Irma Brandeis, amerikanjuutalainen italisti, jonka vaikutus kulkee halki tuotannon. Suhde Brandeisin kanssa on Montalelle ilmeisen hankala, Brandeis on se, josta englantia haastelevat käyttäisivät nimitystä "The on that got away". Brandeis katosi Montalen elämästä fasistisen Italian rotulakien kiristyttyä siinä määrin, että Brandeisin oli matkustettava takaisin Yhdysvaltoihin. Eipä ihmekään, että Brandeisin hahmoon kietoutuu Montalen runoissa usein poissaolon ja erkaantumisen teemoja. Tällaisista hyvä esimerkki on toisesta kokoelmasta löytyvä "motettien" sarja: "Tiedäthän: menetettävä sinut taas enkä voi". Voi mitä? No ei mitään tietenkään! Kesken jäävä lause on tärkeä osoitus rakkauden ja toisen poissaolon ehdottomuudesta.

No mitä ne auringonkukat sitten Montalelle merkitsevät? Kukat eivät ole päätyneet suomennosvalikoiman nimeen sattumalta, vaan auringonkukka on halki tuotannon toistuva motiivi. Auringonkukkamotiivi viittaa Montalella Ovidiuksen muodonmuutoksista löytyvään Clizia-myyttiin (suom. myös Klytie) nymfistä, joka rakastuu Apolloon, mutta jonka Apollo hylkää. Dumpattu Clizia istuu hiekalla yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä aurinkoa (vrt Apollo) tuijottaen, vaikka hänelle on mitä luultavimmin kerrottu aurinkoon tuijottamisen vaaroista. Onko sitten ihmekään, että neito muuttuu auringonkukaksi, joka ikuisesti kääntää kasvonsa kohti aurinkoa.

Montalella kuva aurinkoon kääntyvästä kukasta toistuu ja Brandeiskin muuttuu Cliziaksi. Valo on muutenkin kautta linjan Montalelle tärkeä symboli ja Clizian hahmo hehkuu itsekin häikäisevää kirkkautta. Nainen näyttäytyy Montalen runoissa usein toivon antajana, Danten Beatricen kaltaisena opastajana, valon ja autuuden lähteenä, jopa ylimaallisena olentona. Itselleni tuotti välillä vaikeuksia ymmärtää tällaista ylenmäärin ylevöitettyä naishahmoa.

Oma suosikkinaishahmoni kokoomateoksessa oli Satura -kokoelmaan ilmestyvä muusa Drusilla Tanzi, jonka kanssa Montale myös avioitui. Drusilla ei säteile ylimaallista valkeutta, vaan hänet kuvataan silmälasipäisenä ja likinäköisenä ja jotenkin kamalan söpönä. Naisen lempinimi tuttavien kesken oli Mosca, kärpänen ja sellaisena hän ikuistuu myös Montalen runoihin:

Rakas pieni hyönteinen,
jota sanottiin kärpäseksi ties miksi,
tänä iltana melkein pimeässä
lukiessani Deuterojesajaa
ilmestyit vierelleni,
mutta sinulla ei ollut silmälaseja
etkä pystynyt näkemään minua
enkä minäkään ilman niiden välkettä
pystynyt tunnistamaan sinua usvassa.

Kaikkein yhteiskunnallisin Montalen kokoelmista on Myrsky ja muuta, joka sisältää myös poikkeuksellisen poliittisen tai historiaan kiinnittyvän runon nimeltä "Hitler-kevät". Pitkä runo on takuuvarmasti vaikuttava. Siinä toistuvat raamatulliset kuvat hyönteisten vyörystä ja historiallisten tapahtumien kuvaus tiivistyy takatalveen: luontoon joka on sijoiltaan: "Nyt kesän kynnyksellä pääsevät valloilleen yöpakkaset, jotka lymysivät kuolleen vuodenajan onkaloissa".

Montalen runot ovat palkitseva lukuelämys, kunhan malttaa perehtyä niihin ajan ja rauhan kanssa ja mieluusti toki auringonkukkien kera. Runoja kannattaa kauttaaltaan lähestyä kolmella tasolla: henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja metafyysinen taso. Toisinaan aktivoituu myös edeltävää kirjallisuutta ja omaa lyriikkaa kommentoiva metalyyrinen taso. Näihin kaikkiin löytyy tulkinta-apua Heinon oivallisesta esipuheesta. Ja loput tulee fiilistellä, etsiä, löytää ja kadottaa ihan itse.

Karri Paleface Miettinen ja Kaisa Happonen: Revi se

Blogini ihkaekaksi kohdeteokseksi valikoitui mielivaltaisella satunnaisotannalla kuvakirjailija-käsikirjoittaja Kaisa Happosen sekä ihquvassariräppäri Karri Paleface Miettisen Revi se (WSOY 2018). Teos seikkailee jossakin tietokirjan ja runokirjan hämärillä välimailla ja on suunnattu nuorille. Vaan kylläpä se vaan tällaisen entisen nuoren ja aina innokkaan runonrepijänkin sydäntä lämmitti. Suosittelen ihan kaiken ikäisille.

Teoksen nimi on ovela sanaleikki. Revise englanninkielellä viittaa korjaamiseen, päivittämiseen, uudellenarvioimiseen ja kotosuomella nimi on tietenkin käsky. Revi se! Ja tätä käskyä ovat noudattaneet myös tekijät. Teoksen tekstit ovat toisia tekstejä repimällä, leikkaamalla, liimaamalla ja tussaamalla syntyneitä runoja. 

Revi se:n valokuvakuvitus kytkee tekstit arkisiin ja tunnistettaviin kuvioihin: ruutuvihon päälle, lattialle, kämmenelle. Kirja on kaunis, värikäs ja kiva selailtavaksi vaikka hipsterin sohvapöydälle. 

Joihinkin teksteihin kuvitus tuo tärkeitä lisämerkityksiä. Tsiigatkaa vaikka alla olevaa kuvaesimerkkiä. Siinä runon toiveikas tulevaisuuteen kurkotus saa rinnalleen runon alla hehkuvaa oranssia toistavan kuvan irtirepäistyistä laastareista. Ällön groteski ja vähän pelottavakin kuva vahvistaa runon kolmannen säkeen ajatusta: "hävinneen tilalle ilmestyi uusi". Haavaisen ja satuttavankin menneisyyden varaan voi rakentua parempi huominen ja hei c'moon - tulevaisuus on NYT! 

Revi se kokoelmassa viehättävää on kirjoittamisen prosessin näkyminen. Tekstin poetiikka on tässä mielessä kerroksista. Valmiiden runojen takaa kuultaa alati itse kirjoittamisen teko, joka on usein jopa kiinnostavampaa kuin runon lopputulos. 

Tässä suhteessa teos asettuu osaksi kokeellisen runouden kenttää, sen ymmärtämiseen voidaan käyttää menetelmällisyyden ja konseptuaalisuuden käsitteitä. Menetelmällisyys tarkoittaa runon tekovaiheessa valittua muodollista ja toistettavaa periaatetta. Tällaisia esitellään hiljan ilmestyneessä Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa, johon luulen, toivon ja uskon palaavani omassa postauksessaan myöhemmin. 

Revi se -teoksen valitsema menetelmä on cut-up, joka edellä mainitun teoksen määritelmän mukaisesti on: 

"Brion Gysinin ja William Burroughsin keksimä nimitys ja menetelmä, jossa teksti tehdään leikkaamalla ja uudelleenjärjestelemällä lähdeteksti."

Ja näinhän teoksessa juurikin tehdään. "Leikkasimme Hesaria, Imagea, Demiä ja iltakirjojamme sekä bongasimme sanoja kaupungilta. Irrotimme sanat ja järjestimme ne uudelleen. Tai jätimme näkyviin ainoastaan sen mitä halusimme", kertovat tekijät teoksen esipuheessa. Osin teos käyttää myös blackout poetrya, jossa tussataan piiloon osa sanoista. 

Entä sitten konseptuaalisuus? Kuten arvon kollegani Juri Joensuu menetelmällistä kirjallisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan Menetelmät, kokeet, koneet (oiva väikkäri, googleta ja lue!) huomauttaa, konseptuaalisuus siirtää huomion lopputuotteesta sen taustalla olevaan tekoon, ideaan tai kysymykseen. Ja näin todella Revi sen kohdalla tapahtuu. 

No mikä on kirjan idea? Revi se osoittaa, että (ja nyt siteeraan takakantta) Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön.

Tällainen sanoma puhuttelee ainakin meikäläistä. Kolahti ja lujaa! Ajatus on runokapinallinen. Maailman sanoihin ei tarvitse tyytyä, ne voi leikata ja liimata ihan uuteen uskoon. Maailma muuttuu sanaruno kerrallaan. Teos myös kannustaa lukijoita omaan runoiluun. Hashtagilla #revisekirja kansia myöten varustettu teos tuntuu lupaavan, että tekijät lukevat aika-ajoin myös nuorten (ja kröhm... nuorehkojen) lukijoiden omia tuotoksia. 

Tästä inspiroituneena pakotin puolisoni eräänä iltana revise-talkoisiin.

Materiaali valikoitui helposti. Meille oli saapunut postitse yhden Helsingin kirjamessukatalogin sijaan kokonaiset neljä kappaletta. Niinpä päätimme laittaa katalogit lihoiksi, eikun runoiksi. 

Runoilijan välineet olivat yksinkertaiset. Sakset ovat cut up-runoilijan tärkein ase. Liimapuikostakin voi olla iloa. 

Joku voisi kysyä, miksi runon kehyksen alla seikkailee  Hjallis,
mutta hän on tässä olennainen osa teoksen sanomaa, joka jääköön
lukijan tulkittavaksi.

Revise-runoilu oli huisin hauskaa ja samalla messuohjelman kliseet ja ylisanat alkoivat todenteolla ärsyttää. Revise-runoilu voi siis olla myös hyvä tekstianalyysin väline. 

Eli ei kun runoilemaan. Kirjastonhoitajan tyttärenä kuitenkin muistutan, että kirjaston kirjoja ei sitten leikellä ja sutata! Muuten runoillaan kun ellun kanat, mutta siinä kulkee runoilun raja.