Surulliset jäähyväiset Teos & Tulenkantajat kirjakaupalle

Maaliskuun viimeinen päivä on surullinen päivä. Silloin sulkee ovensa yksi Tampereen omaleimaisimmista kirjakaupoista Tulenkantajien kirjakauppa – tunnettu myös nimellä Teos & Tulenkantajat. Meidän vakkarien suissa nimitys kuuluu ”kauppa”. ”Mennäänkö tänään kaupalle”, ”tänhän vois järjestää kaupalla”, ”pipa päässä nääs kaupan edessä sijaitsevan rotvallin reunalla” – tuttuja lauseita meidän tamperelaisten kirjallisuudenystävien puheenparressa.

Tuore otos alkuperäisen Tulenkantajat nro1:n nuorehkommasta ja vanhahkommasta isännästä eli Ville ja Erkki ja taustalla nykyisen kaupan surullisesti tyhjenevät hyllyt. Kuva Juho Hakkarainen. 

Tulenkantajien kirjakaupalla on monivaiheinen ja kunniakas historia, joka piirtyy tulikirjaimin tamperelaiseen kulttuurihistoriaan. Kauppa sai alkunsa vuonna 2009 runokauppa Kattilana, semmoisena kiehuvan kihisevänä kuin Kirsi Kunnaksen ”Kattila ja perunat” runon kattila, joka sanainmahdista sähisee, rähisee ja nostaa hattua: pshiih! Tämän keitoksen pääkokkina hääräsi tamperelainen kirjailija, kustantaja ja kirjallinen renesanssimies Erkki Kiviniemi, joka on sittemmin toiminut myös kaupan myöhempien vaiheiden aktiivina. 

Runokauppa on bisnesideana nykymaailmassa (ja jo silloin) ihan kamikazea, mutta niinpä vain semmoinen Tampereelle saatiin. Mistä ihmeestä lähti idea moiseen? Tätä piti kysyä Erkki Kiviniemeltä itseltään. Tällaisen vastauksen sain:

Erkki: Runokauppa Kattilan perustaminen tuli ihan intuitiivisesti. Sanasato-Koppelon vierestä lähti tuolloin pesula ja pohdittuani sen vuokraamista ja väliseinien purkua näin yöllä unessa Sanan Runokauppa. Kerroin sitten unen Kirsi Kunnaalle, joka oli sitä mieltä, että minun on perustettava Runokauppa. Uni velvoittaa. No, siitä se lähti, ja kolme vuotta pyrittiin pysymään pystyssä pelkällä runomyynnillä. Juuri ja juuri se onnistuikin. 

Eli mitä ilmeisimmin korkeammat voimat olivat asialla! Tätä olenkin aina epäillyt. 

Meikäläinen ynnä Erkki. Kuva Hannu Peltonen.

Kattila uudistui vuonna 2012 Tulenkantajien kirjakaupaksi, kun mukaan tuli Savukeidas-kustantamon jäntevä ruumiillistuma Ville Hytönen. Tulenkantajien kirjakauppa Hämeenpuistossa muodostui jo tässä vaiheessa siksi paikaksi, jossa kaikkein kiinnostavin runouden ja vähälevikkisen kirjallisuuden ympärillä tapahtuva ilmiintyi. Siellä käytiin näkemässä, näyttäytymässä ja bondaamassa ja sieltä sai varmimmin ostaa kaikkea sitä, mistä Suomalaisessa kirjakaupassa ei oltu kuultukaan. 

2016 Teos-kustantamo osti Tulenkantajat ja kaupasta tuli Teoksen kauppa. Alkuun muutos hirvitti – nytkö saamme kaupan, jossa myydään vaan Teoksen kirjoja ja mennään muutenkin raha edellä. Huolet osoittautuivat turhiksi. Kaupalta on saanut kaikkea kirjallisuutta mitä mielikuvitella saattaa ja etenkin runohyllyt ovat aina pursunneet runsaina ja houkuttelevina siinä missä kilpailevissa yrityksissä runo-osasto tarkoittaa paria Tommy Tabermannia ja jotain höyhenen kevyttä mietelausevihkosta. Tulenkantajien tarjonta on aina ollut taiten valittua. 

Upeaa Tulenkantajien kirjakaupassa on aina ollut sen rikas tapahtumatarjonta. Kauppaa ei ole syyttä nimitetty tamperelaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Sinne tullaan viihtymään, nauttimaan, oppimaan ja sosialiseeraamaan. Tosin ei ainakaan meikäläisen olohuoneessa ole ikinä tuollaista meininkiä – olisikin. Näiden vuosien ajan olen saanut nauttia lukemattomista runotilaisuuksista, paneeleista, haastatteluista, keskusteluista ja julkkareista kaupalla. Ja paikalla olen ollut vain murto-osassa tapahtumissa, sillä kaupalla on vuosien mittaan tapahtunut PALJON. 

Itse olen saanut olla mukana kaupan ohjelmassa myös esiintyjäpuolella. Muutaman kerran olen toiminut haastattelijana ja erityisesti mieleen jää ihana ja aktiivinen Tulenkantajien kirjapiirimme, joka on viime aikoina kokoontunut uskollisesti kuukausittain Teoksen kirjauutuuksien äärellä. Mukana piirissä ovat olleet osaava vetäjämme Sisko-Tuulikki, säkenöivä Kikka, tarinaa pursuava Mikko, mielipiteillään hätkähdyttävä Sakari ja viimeisimpänä sujuvasanainen Pasi. Ja tämä sekalainen sakki on saanut vieraakseen vaikka ketä ihania kirjailijoita. On ollut hienoa keskustella rauhassa ja ajan kanssa aina yhdestä teoksesta kerrallaan ja konsepti on ollut kirjailijoillekin mieleinen. Verrattuna vaikkapa kirjamessujen hälyyn on reilu tunti perehtynyttä keskustelua teoksen maailmoista, kielestä, teemasta ja henkilöhahmoista rentouttava syväsukellus tavanomaisten pintaraapaisujen sijaan. 

Tässä kuvassa piiriläiset Kikka, Maria ja Sisko-Tuulikki kuulevat härkäpapujen rapisevan

Hauskimpina hetkinä kirjapiiristä ovat jääneet mieleen ne kerrat, kun on oltu kunnolla eri mieltä ja keskustelijoiden välillä on kipinöinyt. Esimerkiksi silloin, kun meillä oli vieraana Aleksanteri Kovalainen hurjan Kansallinen herätys -romaaninsa kanssa. Huippukivaa on ollut myös silloin, kun teoksesta on yhdessä ruotien löytynyt asioita, jotka omassa luennassa olivat jääneet piiloon. Näin minulle kävi esimerkiksi kuunnellessani Mari Möröä tämän kertoessa Hajavalo -romaanista tai kun saimme vieraaksemme viisaan Sara Ehnholm Hielmin tai kun sain kuulla Ossi Nymanin ajatuksia. Joskus tunnelma vaan on ollut niin kiva ja rento, että kerta jäi mieleen yksinkertaisesti siitä. Tällaisia kertoja ovat olleet esimerkiksi Mika Rättön ja J. P. Pulkkisen vierailut. Mieleenpainuva oli myös maanmainio keskustelumme Anu Kaajan romaanista Leda. Silloin kirjailija itse ei päässyt paikalle, mutta istunnon päätteeksi paljastui, että yleisössä oli koko ajan istunut salaisena agenttina kirjailijattaren äiti. 

Tärkeintä kaupalla olleet ihmiset. Kaupalta on tarttunut mukaan monia ystäviä ja tuttavia. Olen esimerkiksi tutustunut Peltos-Hannuun, jonka valokuvaajan taidot rikastuttavat tamperelaista kirjallisuuselämää (ja osin myös tätä blogausta). Olen tutustunut Tiais-Ullaan, jonka kirjallinen sivistys ja lukutahti suorastaan hämmästyttää. Kaupan kivoihin vakkareihin kuuluvat myös Harsus-Sari ja Poutas-Tiina ja vaikka ketkä muut ja tieteinkin liuta reilun kaupan lähikirjailijoita. Kirjakaupalta löytyi myös yllättäen jo eläköitynyt lukion äikänopeni, joka on istunut monissa kirjapiirin tapaamisissa. On ollut ilo tutustua Erkkiin, joka on edelleen Teoksen omistusaikana hoitanut ansiokkaasti kaupan ohjelmapuolta. Myös kaupalla silloin tällöin piipahdellut Teoksen porukka on huisin kivaa ja kulttuuritahtoista jengiä. 

Hytönen sekä lähirunoilija Vesa Etelämäki. Huomatkaa kuinka kuvassa runoilija kantaa olallaan oranssina leimuavaa soihtua. Toivoa antava kuva! 

Kaupan todellinen sielu ovat tietenkin sen myyjät. Elina Lätti ja Juho Hakkarainen ovat molemmat asiantuntevia ja osaavia kirjakauppiaita ja vieläpä taitavia runoilijoita molemmat. Tulenkantajien kaupassa kun kaikenmoinen lahjakkuus kasaantuu. 

Elina ja Juho. <3 Kuva Hannu Peltonen

Juho Hakkarainen on ollut mukana kaupan toiminnassa vuodesta 2012 ja erittäin vähäisellä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkailulla sain häneltä tiristettyä vastauksia muutamiin haastattelukysymyksiini. 

Maria: Hyvä herra Hakkarainen: miten päädyitte kaupalle töihin ja millainen työpaikka se on ollut? 

Libristi Hakkarainen: Pestautuessani kaupalle töihin olin vastavalmistunut ja kohtamasentunut filosofian maisteri ja jotain tartti tehdä. Työhaastattelu tehtiin jossakin tamperelaisessa ravintolassa pikkutunneilla ja ymmärsin sen olleen työhaastattelu vasta jälkikäteen. Töissä kapteeni Hytönen keksi minulle mielikuvituksellisia tehtäviä, kuten sarjakuvahahmona toimiminen, mutta sain siinä sivussa myös myydä kirjoja. Kauppa seilaili omia vaihtoehtoisia reittejään ja minä tein eri pituisia pätkiä milloin mitäkin ja ihmettelin eriskummallista meininkiä, kunnes jossakin vaiheessa lakkasin ihmettelemästä. Hankin jollakin konstilla libristin paperit ja Teoksen ostettua kirjakaupan ylenin myymäläpäälliköksi. Kauppa merkitsi minulle paljon. Työpaikkana se oli varsin hulppea ja fantastinen, usein myös kaoottinen ja hektinen, etenkin aiempina vuosina, jolloin oli runsaasti vauhdikkaita jatkoja ja monenlaisia yllätyksiä jatkuvasti. Siltä osin tilanne rauhoittui viimeisinä vuosina täysin, kun en tietenkään ankarana myymäläpäällikkönä minkäänlaista juhlimista voinut suvaita alkuunkaan.”

Maria: Mikä teidän vinkkelistänne on erottanut kaupan kaikista muista kirjakaupoista? Mikä tässä on ollut erityistä? 

Libristi Hakkarainen: Kodikkuus, mielenkiintoinen kirjavalikoima, hyvä ja venkoilematon palvelu, erityislaaja runovalikoima. Se ettei kaupata Kafkan Oikeusjutun kylkeen muistitikkua vaan Robert Walserin Konttoristia. Monet asiakkaat kokivat kirjakaupan omakseen, ja se oli tietysti kiva kuulla ja se kannusti kehittämään toimintaa. Ydinhommaa oli runsas tapahtumatarjonta, joka alkoi jo Kattilan aikoina ja laajeni entisestään vuosien varrella. Kiviniemen Erkki jatkoi Teoksen aikanakin mainiona ja pidettynä tapahtumaisäntänä ja kirjallisia iltoja oli runsaasti. Keskustelu niissä oli vireää ja tapahtumissa viihtyivät niin yleisö kuin esiintyjätkin. Kyllä sitä jää kaipaamaan, mutta hienoa, että sai olla tuonkin aikaa mukana. Kiitollisna eteenpäin siis. 

Maria: Minkälaisista ihmisistä Tulenkantajien asiakaskunta koostuu? Haluaisitteko raottaa salaisuuksien verhoa ja kertoa joitakin tarinoita asiakkaista?  

Libristi Hakkarainen: Tulenkantajien asiakaskunta koostui maailman parhaista ihmisistä. Tapasin työssäni niin monenlaisia hahmoja, ettei minun tarvitse loppuelämäni aikana tavata enää ketään. Saan noista hahmoista monta novellikokoelmaa kirjoitettua. Säästetään siis tarinat niihin.

Maria: Millä mielin kaupan lopettamispäätös on otettu vastaan? 

Libristi Hakkarainen: Minulle on voivoteltu tasaisesti tammikuusta lähtien. Itkettykin on.  

Itketty on täälläkin, mutta ei auta. Kaupan lopettamiseen on syynä liikevaihdon tappiollisuus, kuten Teoksen toimitusjohtaja Niina Paavolainen kertoo Aamulehden lopettamisesta kertovassa uutisoinnissa 11.1.2019. Vaikka kaupassa hyörii väkeä erityisesti tapahtumissa, kirjat eivät käy kaupaksi. Tässä ainakin allekirjoittanut tuntee piston syyllisyyslihaksessaan. Mitä jos olisin shoppaillut enemmän kirjoja? Olisiko meillä silloin vielä koko Tampereen rakas olohuone? Pistelevä ajatus kertakaikkiaan. 

Kuka sitten kantaa Tamperelaisen kirjallisuuselämän Tulisoihtua tulevaisuudessa? Näillä näkymin ei kukaan tarkoittaen, ettei kauppa sellaisenaan jatka. Se on kamalaa! Mutta emme vaivu epätoivoon. Soihdut tanassa kohti uusia kirjaseikkailuja. Kyllä tamperelaiset kirjallisuudenystävät löytävät muita foorumeita, joilla tavata viivähtämään kirjallisuuden ihmeen äärelle. Mitä kaikkea kivaa odottaa tulevaisuudessa, sitä ei tiedä (Kiviniemen) Erkkikään.

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle, sen puuhamiehille ja -naisille ja Teokselle kaikista näistä vuosista. Tulenkantajien kirjakauppa 2012-1019 never forget! <3

Ps. Juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan kannattaa perehtyä teokseen Nykyaikaa etsimässä - Tarinoita kirjakauppa Tulenkantajista (2015), jos tämän harvinaisuuden onnistuu käsiinsä saamaan. Sieltä löytää monia mainoita tarinoita kaupan historiasta. Tarvetta olisi myös päivitetylle versiolle. Kuka ryhtyisi puuhaan? 

Lähikirjailijoita jutulla

Näin hauskaa voi olla vain kirjakaupassa.

Montakohan kertaa on tuo uskollinen ratsuni ollutkaan parkkeerattuna kaupan eteen.

Tulenkantajien vierailijoiden nimmarit. Tämä ovi pitäisi museoida. Vapriikki hoi!

Kuva vanhalta kaupalta: Olli-Pekka Tennilä esiintyy ja Ulla Tiainen kuuntelee. Kuvaaja Petri Tonteri. Kuva löytyi Ulla Tiaisen koneen uumenista. 

Kuva vanhalta kaupalta. Tennilä ja Hytönen. Kuvaaja Ulla Tiainen. 

Kieliasiaa Aleksis Kiven päivän kunniaksi Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli sekä huomioita uudesta Avain-lehdestä

Tulenkantajien kirjapiirissä ruodittiin tänään kielitieteilijä Janne Saarikiven uudenkarheaa, mutta muuten mukavan pehmeää, kiinnostavaa ja hykerryttävääkin tietokirjaa Suomen kieli ja mieli. Mikäpä sen parempaa luettavaa ja keskusteltavaa itse A. Kiven ja sitä myöten suomalaisen kirjallisuuden päivään. 

Ei silti että päivällä olisi niin väliä – ainahan se on mielessä: kieli. Tai suussa. Tai tarkalleen ottaen molemmissa. Saarikiven teoskin muistuttaa meitä siitä, ettei kieli ole ainoastaan kommunikaation, vaan myös maailman hahmottamisen ja ajattelemisen väline.

Pakotin vaivaantuneen kirjailijan poseeraamaan.

Luonnontieteilijät tuppaavat meitä humanisteja närkästyttävällä tavalla uskomaan maailmaan jossakin tuolla meidän ulkopuolellamme, maailmaan josta voidaan saada tietoa, joka voidaan luokitella, lajitella, selvittää, ronkkia, ottaa haltuun. Kielitieteilijät ja muut kielen kanssa kikkailijat ovat puolestaan pitkään ajatelleet, että todellisuus kielen tuolla puolen on aina jossain määrin saavuttamaton. Professori Saarikivikin lähtee kirjansa toisessa luvussa "Wittgenstein joulumaassa" (sydän sydän sydän mikä luvun nimi) liikkeelle  Ludwig Wittgensteinin vanhasta filosofisesta ongelmasta: "kieleni rajat ovat maailmani rajat". 

Saarikivi ei kuitenkaan jää junnaamaan iänikuiseen dilemmaan havainnon ja kielen välisistä suhteista. Saarikiven katse suuntaa ennemmin kielten moninaisuuteen ja suomeen kielenä kielten joukossa ja siis yhteen maailman kokemisen kompleksiseen tapaan monien muiden tapojen joukossa. Tällaisessa relativismissa tuntuu ainakin minusta olevan jotakin juuri nyt tärkeää ja ajankohtaista. Saarikiven opettama tietoisuus kielen suhteellisuudesta on oivallinen vastamyrkky ajattelulle, jossa oma näkemisen tapa tuntuu ainoalta mahdolliselta. Monikulttuurisessa maailmassa on opittava ymmärtämään ajattelun rajoja, suhteita ja alituista liikettä, jotta aito ja erilaisuudelle avoin kohtaaminen olisi mahdollista tai ainakin mahdollisempaa.

Teoksen ensimmäinen luku keskittyy kauttaaltaan pohtimaan suomalaisuutta, purkamaan myyttejä ja kliseitä ja osoittamaan koko suomalaisuuden konstruktioluonteen. Viimeksimainitulla pramealla sanalla viittaan siihen, että suomalaisuus ei ole luonnontieteen objekti tuolla jossakin valmiina poimittavaksi, vaan tiettyä tarkoitusta varten rakennettu ja toisaalta sattuman sanelema rakennelma, joka vieläpä alati muuttuu, kuten Saarikivi eläväisin esimerkein osoittaa. Tämä railakkaalla tavalla kansallisidentiteettiä purkava luku rakentaa kiinnostavan kehyksen teoksen myöhemmille kielipohdinnoille.     

Teos kyseenalaistaa erityisesti eri kielten samuuden ja sitä kautta ajattelun samuuden. Totaalisiin eroavaisuuksiinkaan Saarikivi ei usko. Huutia saa niin Sapir-Whorf-hypoteesi (ajatus siitä, että eri kielen puhujat elävät eri maailmoissa koska heidän käsitteistönsä on niin erilainen) kuin chomskylainen haave universaalista kieliopista. Totuus on jossakin välimaastossa ja kieli on Saarikiviläisittäin ilmaistuna multimediaa: 

"Ymmärrämme (--), miten monet ajatteluumme vaikuttavat seikat eivät ole puhtaasti kielellisiä, vaan muodostuvat sosiaalisen elämän eri tasoilla. Ajattelu ei ole pelkkää kieltä vaan multimediaa. Ajatus on päässä jumputtava biisi, geometriaa ja algebraa, väriä ja musiikkia. Se on entsyymejä, joita aivojemme ytimessä oleva libinen järjestelmä pusertaa kehoomme. Ne tuntuvat vihalta, himolta, mielihyvältä ja mielipahalta ja jäsentyvät sävyiksi, väreiksi, säveliksi ja myös sanoiksi, joita tarvitaan nimeämään himo, mielihyvä ja värit ja viittaamaan niihin. Kulttuuri ohjaa meitä ajattelemaan, että rakkaus asuu sydämessä ja on ehkä väriltään punaista, tai että viha ja katkeruus asuvat sapessa ja ovat väriltään tummanvihreitä tai mustia. Silti jos totuttelemme, voimme oppia aivan muunkinlaisia ajatuksia rakkaudesta tai vihasta". (s. 66)

Suomen kieli ja mieli on puolustuspuhe kielten moninaisuudelle, joka ajassamme on vakavasti uhattuna. Saarikivi maalaa pitkiä kehityskaaria lavealla pensselillä ja väittää, että "ihmiset kaikkialla muuttuvat hyvin nopeasti hyvin samanlaisiksi". Lause on pysähdyttävä – suorastaan blogistin lukutuoliinnaulitseva. Näinhän se on. Kulttuuritraditioiden moninaisuus hautautuu monokulttuuriin, jonka keskeisin kieli meillä läntisessä maailmassa on englanti. Englanti nielaisee yliopistolaiset ja valtaa muutoinkin asiantuntijapuheen, ja samalla englanti on viihteen valtakieli. Molemmat ovat osa huolestuttavaa samankaltaistumisprosessia, jossa puhumme samaa kieltä, diggailemme samoja leffoja, pelaamme samoja pelejä, tunnemme samoja tunteita, aistimme samanlaisia aistimuksia ja niin edelleen.

Keltaiset post it-laput ovat varma merkki siitä,
että meikäläistä kiinnosti ihan aidosti. 

Kielitiedettä kehnosti tuntevan ei tarvitse säikähtää kirjan oppinutta kirjoittajaa tai syviin vesiin sukeltavia teemoja. Saarikivi korostaa itsekin heti teoksen alkuun, ettei kyse ole tiedekirjasta. Teos on lennokasta esseistiikkaa ja kirjoittajan ääni ei ole mikään kuivakan professorin oppineisuuttaan nariseva ääni. Teoksessa on kosolti oivaa huumoria, ihastuttavan piikikästä ironiaa ja viimeisessä osassa myös omakohtaisuutta ja tunnetta.

Minua kosketti teoksen viimeisestä luvusta löytyvä eräänlainen puolustuspuhe sille, että kirjoittaja viihtyy omassa kielessään, rakastaa enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, kuuntelee enimmäkseen suomalaisia lauluja. Kuunnelkaahan tätä:

"Joku voisi ajatella, että siinäpä kapea maailma, suomen kieli; mies joka on lukenut kirjoja lähinnä suomeksi ja tuntee lähinnä vain suomeksi laulettuja lauluja. Mutta minä ajattelen, että jokainen kieli on koko maailma, tai sitten, että maailma on sama kuin muillakin kielillä, mutta eri kohdasta avattu. Ajattelen, että suomen kieli on minun kotipihani ja kaupunkini, ja sellaisena minulle tärkeämpi kuin englannit, ranskat, kiinat ja venäjät, aivan samalla tavalla kuin vanhempani ovat minulle tärkeämpiä ihmisiä kuin monet, jotka ovat voittaneet Nobel-palkintoja ja Oscar-patsaita, oman vaatekaappini paidat ovat minulle rakkaampia, kuin silkkiset muotituotteet Broadwaylla, tai oman kirjahyllyni kirjat merkittävämpiä kuin Kongressin kirjaston kokoelma." (s. 214–115).

Näin juuri! Tekisi mieli kirjoittaa tähän että I feel you, mutta juuri tähän postaukseen moisia anglismeja ei ole soveliasta kirjoittaa. Kokeillaan sama suomeksi: tunnen sinut, saan tästä tuntuman, jetsulleen. Melkein sama.

Kun nyt kieliasioissa vauhtiin pääsin, niin suosittelen luettavaksi myös uusinta Avain-lehteä (3/2018), jonka teemana on pohjoismaisuus. (Avainhan on siis tietämättömille tiedoksi kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti). Tämä uusin kaksikielinen numero sopii oivasti lukukaveriksi Saarikiven kirjalle, sillä kuten teemasta päätellä saattaa, artikkelit ja esseet kietoutuivat useinkin kielen kysymyksiin.

Lehdessä Heidi Grönstrand kirjoittaa Eija Hetekivi Olssonin Miiraa käsittelevässä artikkelissaan kriittisesti kieli-ideologioista ja erityisesti yksikielisyyden paradigmasta, joka viittaa yksikielisyyteen koko modernia yhteiskuntaelämää jäsentävänä keskeisenä periaatteena. Kieli-ideologiat syntyvät ja toisintuvat jokapäiväisissä käytännöissä ja kielivaltaa käyttävissä instituutioissa kuten kouluissa tai kirjailijaliiton kaltaisessa toimijassa, jolle yksikielisyyden paradigma on keskeinen arvo. Pitäisikö olla? Saarikiven kirjan jäljiltä olen itse nyt herkässä tilassa kielten moninaisuuksien äärellä ja tämä artikkeli laittoi miettimään. Hmmm....

Pohjoismaisen kirjallisuuden kieliin paneutuu samassa lehdessä myös Satu Gröndahl artikkelissaan "Emansipaatiota vai etnifiointia? Kielellistä rajankäyntiä pohjoismaisessa kirjallisuudessa". Artikkeli avaa kirjallisuuden kieliin kytkeytyviä valtasuhteita. Esimerkiksi Suomen kirjallisuus on Gröndahlin mukaan käynyt läpi mittavan emansipatorisen prosessin 1800-luvun lopulta alkaen ja kytkeytynyt kansakunnan tietoiseen synnyttämiseen. (Samasta puhutaan Saarikiven kirjassa.) Tutkimus on osaltaan osallistunut kirjallisuuden kansalliseen hahmottamiseen nojautumalla metodologiseen nationalismiin, eli paradigmaan jossa kansallisvaltio otetaan annettuna tutkimusta ohjaavana kategoriana. Tunnustan syyllisyyteni, olenhan väitellyt oppiaineesta nimeltä Suomen kirjallisuus. Onko kuitenkaan mitään järkeä ymmärtää kansakunta kirjallisuuden luonnollisena rajauksena? Mihin tällaisessa ajattelussa istuu migraatio- ja vähemmistökirjallisuus.

Ps. Jotakin tamperelaisen lukulaiffikuplan ulkopuolelta lukevaa saattaa askarruttaa, että mikä ihme on Tulenkantajien kirjapiiri. No se on kerran kuussa kokoontuva asiantuntijapiiri (kuulostaa oudosti tapiirilta), joka kokoontuu Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereen Hämeenpuistossa ja puhuu viisaita ja mukavia. Piirimme vetäjä on kiriitikko Siskotuulikki Toijonen ja vakikeskustelijoina toimii allekirjoittaneiden lisäksi filosofi Mikko Lahtinen ja kulttuuripersoona Pasi Heikura.

Vasemmalta: Mikko, minä, Pasi, Siskotuulikki ja Janne

Koska Tulenkantajat on Teoksen kauppa, perkaamme kirjapiirissä Teoksen uutuuksia. Tulkaahan Tampereella liikuskelevat paikalle. Tulenkantajien kaupan sivuilta tai facesta saa tietoa ohjelmasta. Syssymällä luvassa Mari Mörö ja Heikki A Kovalainen. Ou jee!