En ole taidekriitikko mutta voisin vilkaista. Amos Rex -museo ja Teamlabin huikea Massless

En ole taidekriitikko, mutta voisin vilkaista, ajatteli kirjabloggari ja läksi tarkastamaan Helsingin uuden vetonaulan: Amos Rex -museon. Rautatieaseman suunnasta saapuessa näytti pahasti siltä, että nyt on uusi museo lähtenyt jakamaan ilmaisia ämpäreitä. Mitäpä suomalaiset muuten jonottaisivat kadulla lokakuisena lauantaina. Vaan vielä mitä, museoonhan nuo jonottivat, kärsivällisinä ja kulttuurinnälkäisinä. 

Ihan nousi bloggarilla kyynel silmään kansan kulttuurinjanoa ihmetellessä. Tai saattoi se johtua jonotuksen aiheuttamasta ketutuksesta. Lopulta jonossa kului onneksi vain 29 minuuttia. Ei paha. Ketutusta olisi saattanut koitua myös lippuluukulla, sillä museoelämys on kalliimman puoleinen. 18 euroa taviskävijältä. Kylläpä vaan olinkin iloinen, että olen museokortin onnellinen omistaja. Meille ovat kaikki ovet avoinna.

Museon näyttävästä avajaisnäyttelystä vastaa japanilainen Teamlab-kollektiivi, jonka huoneenlaajuiset videoinstallaatiot olivat digitaalista taidetta parhaimmillaan. Tekijäkollektiivi on monialainen – porukkaan kuuluu taiteilijoita, koodareita, matemaatikoita, insinöörejä, tietokoneanimaattoreita ja arkkitehtejä ja se näkyy lopputuloksessa. Massless on kokonaisvaltainen elämys. 

Teoskokonaisuuteen kuljetaan huoneen ”Black Waves” kautta. Teoksen seinillä ja lattialla vyöryvät aallot tismalleen aaltoilevan merivesimassan kaltaisina. Näyttelyn esitteen mukaan teos kytkeytyy esimoderniin japanilaiseen maalaustaiteeseen, jossa meret, joet ja muut vesistöt kuvataan viivojen sarjoin. Tämän yhteyden tunnistin itsekin alitajuisesti sen kummemmin japanilaista maalaustaiteen historiaa tuntematta. Nämä valovesimassat liikkuvat kuitenkin viivapiirrosvettä luontevammin, sillä teoksen digitaaliset viivat on luotu tarkasti määrittelemällä vesihiukkasten käyttäytymistä. 

”Black Waves” -teos on monille somettajille tuttu museossa vierailleiden kavereiden kuvista. Sama koskee koko näyttelyä, joka suorastaan kutsuu kuvaamaan. Valoinstallaatiot eivät välitä mille pinnalle ne heijastuvat. Musta seinä tai ihmisiho – molempien yli vyöryvät vastustamattomina tuikeat aallot. Lopputulos on aivan uskomattoman cool ja takaa tämän vuoden parhaat selfie-mahdollisuudet. Tämä selittää osaltaan näyttelyn suosiota. Museo on täynnä selfie- ja muita kuvaajia, joka alkaa ihmispaljoudessa toisinaan jopa ärsyttää. Ja kuvien paljous ärsyttää myös näyttelyssä vielä käymättömiä. Pakkoko koko näyttelyä on spoilata selfieineen. Mur!

Selfiealttius on kuitenkin itse asiassa osa teoskokonaisuuden rakennetta. Massless-maailma on epämaailma tai epäpaikka, mutta samaan aikaan museovieraiden tuhansien kuvien kautta siitä tulee yhtä todellinen kuin Eiffel-tornista tai Empire State Buildingista. Miten ihanaa! 

Installaatioiden heijastuminen iholle on myös tärkeä osa teosten kokemista. Teokset tulevat sananmukaisesti iholle, niitä ei voi paeta. Museovieraita kuhisevissa huoneissa et voi välttää tarkastelemasta esimerkiksi aaltoja paitsi seinistä ja lattiasta, myös kanssaihmisten kasvoilta ja vartaloilta. Museovieraista tulee väistämättä eläviä ihmiskanvaaseja, uniikkeja alustoja, joilla teos ottaa loputtomiin uusia muotoja. 

Yksi näyttelyn vaikuttavimpia teoksia on ”Vortex of Light Particles”, joka täyttää jättimäisen huoneen katosta lattiaan. Teoksessa kulkee lukemattomia pieniä vesivirtoja, jotka kulkevat kohti katossa ammottavaa mustaa aukkoa. Teos on luotu tilan ehdoilla ja on tässä mielessä ainutkertainen.

Itselleni ”Crows are Chaced and the Chacing Crows are Destinated to be Chased as well, Transcending Space” jäi kenties teoksista vieraimmaksi vaikka sekin oli upea. Tämä teos “tapahtuu” pienessä huoneessa, jonne päästetään sisään kerrallaan rajattu määrä ihmisiä (jonotusta luvassa). Myös teoksen kesto on ennalta määritelty 4 minuuttia 20 sekuntia. Teoksessa seurataan varisten lentoa, kuinka ne takaa-ajavat ja tulevat takaa-ajetuiksi. Linnut kiitävät huoneen seinillä, katossa ja lattialla vinhasti jättäen jälkeensä valojanoja. Teos sekoittaa katsojan aistit siten, että lattien ja seinien raja häviää ja lintujen eteenpäin syöksyvä liike synnyttää vaikutelman siitä, kuin katsoja lentäisi itsekin. Kokemus muistuttaa huvipuistojen elämyskinoja, joissa aisteja hämärretään samaan tapaan. 

Rakkaimmaksi huoneeksi itselleni muodostui ”Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn”. Tila itsessään on sokkelomainen ja vaikeasti hahmotettavissa, mikä aiheuttaa vaikutelman kuvatun maailman rajattomuudesta. ”Graffiti Nature” on orgaaninen kokonaisuus kasveja ja eläimiä hillittömissä neon sävyissä. Tämä maailma muodostaa kokonaisen ekosysteemin, johon ihmiskävijät solahtavat osiksi, kun valot jälleen heijastavat maailman ja sen eliöt myös kävijöiden kehoille (selfieitä – hitosti selfieitä).

Teoksen luonto herättää pohtimaan ihmisen osaa tässä kukkeassa paratiisissa. Itseäni jollakin tavoin järkytti se, että kävijä väistämättä heittää valon eteen asettuessaan varjon teoksen päälle. Oma varjoni tuntui tahralta tuossa elämää kuhisevassa todellisuudessa. Kävijät vaikuttavat myös konkreettisemmin maailman elämään, sillä teoksen kuvaama ekosysteemi on hauras ja vaikutuksille altis. Kukat kukkivat seinillä, kun kävijät ovat paikallaan, mutta kävijöiden liikkuessa ne hajoavat. Ihminen vaikuttaa myös teoksen eläinten elämään. Jos maailmassa vilistävien krokotiilien päälle astuu liian usein, ne kuolevat. 

Toisaalta tässä teoksessa museokävijä pääsee myös leikkimään luojajumalaa. Postauksen lopussa olevassa videossa näkyy, kuinka teos reagoi kosketukseen. Tyhjä seinä alkaa käden alla versoa kukkia ja kasveja. Vielä hienompaa oli mahdollisuus synnyttää maailmaan uusia eläimiä. Tämä tapahtui värityshuoneessa, jossa kävijä saattoi värittää oman liskonsa, perhosensa tai krokotiilinsa. Minä tuunasin tietenkin oman Lukulaiffii-krokon, jonka selässä komeilee kirjain L.

Hmm... miksi viisivuotiaat värittivät paljon hienommin kuin meitsi?

Kun värityskuva oli valmis, annettiin se museotyöntekijän skannattavaksi koneeseen, joka animoi piirroksen. Ihme ja kumma – muutaman sekunnin kuluttua värittämäni krokotiili ilmestyi itse teokseen ja lähti kuljeskelemaan ympäriinsä. Olin myyty! Totaalista mahtavuutta! Saako tämmöisen kotiinkin? Pliis!

Amos Rexin avajaisnäyttely edustaa niin kutsuttua immersiivistä taidetta. Immersio on käsitteenä monella tieteenalalla kuuminta hottia ja viittaa johonkin teokseen uppoutumiseen ja syventymiseen. Kirjallisuustieteissä immersio kytketään usein fiktiivisiin maailmoihin ja syvään maailmallisuuden kokemukseen. Esimerkiksi teoreetikko Marie-Laure Ryanille immersio tarkoittaa lukijan suhdetta tekstin tuottamaan maailmaan. Immersio on kokemus, jossa fiktiivinen maailma synnyttää vaikutelman tai illuusion autonomisesta, kielestä riippumattomasta ja elävien ihmisten asuttamasta todellisuudesta. "Oikeita maailmoja" kirjallisuuden fiktiiviset maailmat eivät kuitenkaan koskaan ole. Kirjallisuuden maailmat ja henkilöhahmot ovat vain tahroja paperilla (elikkä kirjaimia). 

Teamlabin huikeat installaatiot eivät tietenkään ole kirjallisuutta, mutta immersion käsite soveltuu hyvin myös virtuaalitodellisuuksien tarkasteluun. Virtuaalitodellisuus on lähtökohtaisesti luokiteltu interaktiiviseksi ja immersiiviseksi tietokoneella tuotetuksi kokemukseksi. Virtuaalitodellisuudet ovat itse asiassa immersiivisen taiteen äärimmäinen muoto, josta vaikkapa Amos Rexin pysyvään kokoelmaan kuuluvan Sigrud Frosteruksen 1900-luvun alkupuoliskon modernistista maalaistaidetta sisältävän kokoelman taiteilijat saattoivat vain haaveilla. 

Kontrasti näiden kahden näyttelyn välillä olikin häkellyttävä. Kun astui Massless-näyttelyn värikylläisistä maailmoista Frosteruksen kokoelman paikallaan nököttävien taulujen äärelle, ensimmäinen fiilis oli että plääh. Massless on immersiivistä aistikarkkia ja tajunnan rajoilla trippailevaa huumaa. Frosterus-kokoelman Magnus Enckell ja kumppanit ovat tällaisen ilotulituksen jälkeen immersiojanalla siellä ihan toisessa ääripäässä. Kyllä juu, tuossakin taulussa on herkin pastellivedoin ikuistettu Emmy Frosterus porvarillisine päivänvarjoineen, mutta so what. Viekää minut takaisin immersiotripille eikä ikinä pois.

No ihan aikuisten oikeasti pidän kyllä perinteisestäkin maalaustaiteesta. Nyt vain museossa tunnelmasta toiseen siirtyminen oli niin äärimmäinen harppaus, että Frosterus-kokoelmaan syventyminen tuntui ylivoimaiselta. Tuli myös mieleen, että ollapa aikakone. Nappasisin vaikka Enckellin Magnuksen kyytiin tsekkaamaan 2010-luvun taidetta. On hauska kuvitella Magnuksen ilmettä iholle hiipivien installaatioiden äärellä. 

Näyttelyn nimi Massless (ilman massaa) on osuva. Vaikka näyttelyn huoneet johdattavat kokonaisiin maailmoihin, ovat nämä maailmat kuitenkin aineettomia, painottomia. Mihinkään ei voi tarttua eikä kahdessa teoksessa virtaava vesi tunnu märältä, sillä se ei oikeasti ole vettä vaan pelkkää valoa. Aistiulottuvuuden puute tekee kokijan immersiosta epätäydellisen ja säilyttää lopulta miellyttävän etäisyyden katsojan ja teoksen luoman virtuaalimaailman välillä. Täydellinen immersio ei mahdollistaisi teoksen tarkastelua esteettisinä entiteetteinä. Nyt teoksen kokija voi vetäytyä miellyttävään katselijan ja sivustaseuraajan rooliin ja pysyä tietoisena kokemuksen luonteesta keinotekoisena. 

Erityisesti ”Vortex of Light Particles” -huoneessa huomasin liikkuvani tarkkailijaroolista maailmassaolijan rooliin ja takaisin. Huoneessa oli isoja säkkituoleja, joille saattoi asettua makaamaan ja tuijottamaan katon tuhansia valovesinoroja, jotka painovoimaa uhmaten virtasivat kohti katon mustaa aukkoa. Makuuasento teki kokemuksesta voimakkaamman. Teoksen äärelle pysähtyi eri tavoin kuin huoneita kierrellessä. Hetkittäin oma kokemukseni lähenteli jonkinlaisen subliimin kokemuksen rajoja – tunnetta omasta pienuudesta teoksen suuruuden äärellä. Toisinaan taas muistin tarkastelevani keinotekoista maailmaa, ja saatoin ihailla huoneen kekseliästä arkkitehtuuria ja teoksen lukuisia yksityiskohtia ja toteutuksen taidokkuutta. 

Uuden museon arkkitehtuuri jäi muutoin tämän vaikuttavan teoskokonaisuuden varjoon tai tässä tapauksessa valoon. On häkellyttävää, että Helsingin alle näkymättömiin oli yhtäkkiä ilmestynyt valtava museo, mutta eihän sen arkkitehtonisia ratkaisuja nähnyt niiltä kaikilta maailmoilta. Tulevaisuuden näyttelyt paljastavat lisää myös itse tilasta. Tulevaisuudessa museoon on lupailtu ainakin yhden lempparitaiteilijani Rene Magritten töitä. Innolla odotan!