Seurapiiriraportointia Finnconista – mukana spefikirjaililja Anni Nupposen haastattelu

Kesä-heinäkuussa leppoisilta kesälaitumilta vinhaan laukkaan porhaltaa Finn-koni, spefiheppa joka viralliselta nimeltään on kylläkin Finncon. Tällä kertaa Finncon otti ja tapahtui Jyväskylässä. Ensi vuonna conitetaan kuulemma Tampereella. Koska tapahtuma on ilmainen ja kaikelle kansalle avoin, on spefi-innokkaiden syytä ruksia ensi kesän kalenteriinsa jo hyvissä ajoin 10–12.7.2020. 

Kuvassa kirjailijat Tiina Raevaara sekä Marko Hautala. Ilmeistä ei uskoisi, että tässä oltiin kosmisen kauhun äärellä.

Tapahtuma on järjestetty ensi kertaa jo 80-luvulla, joten mistään kulttuuritapahtumien untuvikosta ei ole kyse. Finncon on Suomen suurin ja kaunein scifin ja fantasia ja muun spefin eli spekulatiivisen fiktion lavean ja suopean sateenvarjon alle kertyneen kulttuurin ja sen fandomin oma tapahtuma. 

Itse läksin tapahtumaan dystopiatutkijan synkässä kaavussa. Tosin kaapu oli tällä kertaa kuvitteellinen. Cosplayta eli pukuharrastusta en ole vielä ottanut haltuun. Enkä ehkä uskalla ottaakaan, sen verran komeita pukuja tapahtumassa näkyi, että ei uskalla lähteä kilpasille oikeiden tekijöiden kanssa. 

Katsokaa nyt esimerkiksi näitä tyttöjä: 

Kuvassa Minda Kettu joka tässä cossaa (taas täti oppi uuden termin) Godokaa japanilaisesta Madoga Magica -animaatiosarjasta sekä Lotta Jousikoski joka puolestaan cossaa Madokaa samaisesta sarjasta. 

Koska en cosplaysta oikein mitään tiedä, kyselin lauantaina naamiaisten alkua jännittyneinä odottavilta pukuharrastajilta, että miksi cosplay on näille tärkeää. Minda kertoili rakastavansa cosplayta, animea sekä pelejä ja välillä on siksi kivaa sujahtaa hahmoihin sisään. ”Siitä tulee vaan iloinen mieli”. ”Tässä myös tapaa paljon erilaisia ihmisiä ja saa uusia kavereita. Ja täällä on vaan tosi hyvä tunnelma. Cosplayssa on yleensä hyvä ryhmähenki”, lisäsi Madoka eikun Lotta vaaleanpunaisen tukkansa alta. Tulevia cosplay-mahkujani kartoittaakseni tiedustelin vielä Mindalta ja Lotalta, että onko kaikki cossarit tosi nuoria. ”Ei oo” vakuuttivat tytöt yhdestä suusta. ”Ollaan nähty jopa selkeästi yli kahdeksankymppinen cosplayaaja”. Huh! Sittenhän tässä on itselläkin hyvin aikaa. 

KIRJOITTAJAPERJANTAI MENI OHI ETTÄ VIUHAHTI

Käykäämme sitten puimaan ohjelmaa Marian silmin päivä päivältä. 

Perjantain ohjelma koostui kirjoittajille suunnatuista esityksistä ja tapaamisista. Finncon on tärkeä kohtaamispaikka niin lukijoille kuin kirjoittajillekin ja spefiporukassa kirjoittamista harrastetaan ja harjoitetaan innokkaasti. Itse marssin paikalle tomerasti ja hyvin aikein kuulemaan kirjoittajaohjelmaa, mutta jo ovella törmäsin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin Finfarilaisiin, jotka akateemisen tekstityöpajan uuvuttamina olivat hakeutumassa virvokkeiden äärelle läheiseen Local-nimiseen ravintolaan. Eksyin sitten heidän matkaansa ja kaikki kirjoittajaohjelma jäi iloisesti näkemättä. 

No, onneksi Finnconin idea onkin paitsi sivistyä virallisen ohjelman parissa, myös nauttia seurasta ja tutustua ihmisiin. Ja siiderillä Finfarilaisten kanssa pääsi tietenkin tutustumaan samalla Finfariin, joka ei siis liity fanfaareihin tahi fariseuksiin vaan spefitutkimukseen. Finfar kun on Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry. 

Yhdistys on toiminut vuodesta 2013 saakka. Näkyvin järjestörakkauden hedelmä on Fafnir (Nordic Journal of Science and Fantasy Research), vertaisarvioitu journaali, jota pääset lukemaan ilmaiseksi netissä osoitteessa journal.finfar.org. Finfarin lisäksi seura järjestää Finnconin yhteyteen aina akateemista ohjelmaa, academic trackin (jossa itsekin luennoin). Tämän lisäksi toimintaan kuuluu edellä mainittu tekstityöpajailu, aihepiirin parhaan gradun palkitseminen sekä kaikenlainen henkinen ja psykososiaalinen tuki spefin tutkijoille yli tieteiden välisten rajojen. 

Sitten täytyy vielä kehua, että nämä Finfariseukset on mitä kivoimpia kollegoita ja mitä parhainta illanistujaisseuraa. <3 Niin kivaa oli, etten edes ennättänyt ottaa yhtään kuvaa. Voi voi!

LAUANTAI – ESIINTYMISIÄ VÄHÄN LIIKAA 

Oman con-lauantaini käynnisti esitelmäni. Esitelmöimme yhdessä minun ihanan jyväskyläläis-kollega Jani Ylösen kanssa. Yhteisotsikko sessiollemme oli "Tulevaisuuden lapset scifi-kirjallisuudessa". Minä höpöttelin lapsista ja luonnosta yhteispohjoismaisen tekijätiimin (Parvela, Sortland & Pitkänen) Kepler62 lasten scifisarjassa ja Jani puolestaan keskusteli Ian McDonaldin luomista yliälykkäistä hirviöhahmoista. Lapset ovat ylipäätään kulttuurissa aina kiinnostavia ja merkityksillä ladattuja hahmoja. McDonaldin hirviölapsissa esiin nousevat lapsiin eräänlaisina luonnonolentoina liitetyt pelot ja kauhu, kun taas Kepler62-sarjassa lapsihahmot edustavat romanttista autenttista luontosuhdetta ja sitä kautta parempaa tulevaisuutta dystooppisen nykyisyyden keskellä.

Jani Ylönen ja asiantunteva selitysele

Siitä singahdinkin hyyyyyvin hermostuneena Ylen haastateltavaksi. Toimittaja teki monimediaista juttua (tv, radio ja netti) paikan päältä ja minua haastateltiin dystopiasta. Jännitti aika lailla, mutta onneksi meikäläisestä jännitys harvemmin päälle päin näkyy ja haastattelu sujui kait mallikkaasti. En sitä kyllä itse kehtaa jälkikäteen katsoa. Pelkkä ajatuskin hirvittää. Mutta linkkaan tänne kunhan se ilmestyy. 

Lemppari ohjelmanumeroni, jossa itse sain olla osallisena, oli "Monenlaisia maailmanloppuja" -paneeli. Maailmanloput ovat suosikkiaiheitani, älkää kysykö miksi. Tai kysykää toki, mutta jutellaan siitä toisaalla, tässä ei tila riitä henkilökohtaisten lopunaikojen mieltymysteni juurisyiden selvittämiseen. Ja paikalla olisi ehkä hyvä olla joku ammattiauttaja :D 

Toni, Anu, Maria ja Aino-Kaisa – maailmanlopun profeetat

Paneelia ohjasti tutkija väikkäriprojektiaan Helsingissä käynnistelevä Toni Saarinen. Keskustelijoina minun lisäkseni olivat kirjailija Anu Holopainen sekä rakas tutkijakollega Aino-Kaisa Koistinen. Olimme fiksuja ja filmaattisia. Tietty. Puhuimme esimerkiksi lempparimaailmanlopuistamme (Walking dead tietenkin – kiitos kysymästä), maailmanloppuun fiktiossa johtavista syistä, maailmanloppufiktion realistisuudesta sekä ennen kaikkea siitä, miksi juuri meidän aikamme on niin viehtynyt kuvittelemaan oman tuhonsa. 

Paneelin jälkeen oli takki (tai siis se henkinen dystopiaviitta) koko lailla tyhjä. Kävin sentään vielä kuuntelemassa filosoohvi Jarno Hietalahden luennon "Huumoria tekoälystä". Jarnon luennon lähtökohtana toimi ajatus siitä, että huumoria on ajateltu eräänlaiseksi viimeiseksi koetinkiveksi tekoälylle – vasta huumoriin kykenevä kone on ihmisen kaltainen. Tämän ajatuksen mukaisesti huumori on siis ihmisyyden mitta ja vain ihminen kykenee huumoriin. Luennolla tämä olettamus sekä vahvistui että kyseenalaistui luennoitsijan lähestyessä aihetta sekä oikeiden vitsejä tuottavien algoritmien että fiktiossa esiintyvien vitsailevien robottien kautta. 

Jarno Hietalahti ja lauma mahdollisesti huumoriin kykeneviä robotteja

Tämän luennon jälkeen kävin vielä hurraamassa urheille cosplayaajille naamiaisissa, mutta sitten ruumis muistutteli, ettei ihminen elä pelkästä scifileivästä, ja pakotti hakeutumaan ravintolaan. Iltabileisiin en enää jaksanut. Harmittaa ja nolottaa, mutta näin kävi. Anteeksi kaikki bailauksen jumalat, tämä oli väärin toimittu. 

CONISUNNUNTAI: VIHDOINKIN MAHDOLLISUUS KESKITTYÄ

Sunnuntaina omat suoritteet olivat kasassa, bilejalkaa ei enää kutittanut ja olin valmis oppimaan uutta keskittymällä ohjelmaan ihan kybällä. Aloitin ufostellen paneelilla, jonka otsikko kuului: "Scifin ja ufologian kohtalonyhteys". Keskustelijoina toimimvat Noora Kaikkonen, Lucilla Lin sekä Tuomas Saloranta. 

Aihe oli minulle ennestään varsin vieras ja täältä tarttuikin mukaan paljon tietämystä scifin ja ufojen monimutkaisesta suhteesta. Panelistit kävivät auliisti ja kuulijaystävällisesti lävitse ufojen historiaa aina varhaisista 1940-luvun ufolehdistä, Alienin ja Salattujen kansioiden kautta nykypäivään. Panelistit pohtivat ufoviihdettä- ja kulttuuria suhteessa esimerkiksi maailmansotiin sekä kylmänsodan tunnelmiin ja löysivät ufo-fiktiosta runsaasti allegorisia yhteiskunnallisia tasoja. Oli myös jännittävää oppia, että scifistit haluavat uskottavuuden nimissä tehdä tiukan eron ufo-harrastajiin, jotta eivät leimautuisi huru-harrastelijoiksi. Ymmärrettävä tarve tietenkin. Ufoharrastus lienee yksi noloimmista ja stigmatisoiduimmista harrastuksista. Ikävää! Täytynee ryhtyä puolustamaan ufo-uskovia.  

Kyllä – haluamme uskoa!

Ufojen jälkeen suuntasin kauhun äärelle lupaavasti nimettyyn paneeliin "Kosmisen kauhun tuolla puolen". Puheenjohtajana toimi Sami Hakkarainen ja keskustelijoina kirjailijat Markus Harju, Marko Hautala sekä Tiina Raevaara. Tämä paneeli olikin ihan huikean kiinnostava. Seuraan usein Tiina Raevaaran fiksuja puheenvuoroja mediassa ja osasin odottaa paljon, mutta muutkin keskustelijat onnistuivat hienosti ja keskustelussa vallitsi hyvä henki eikä lainkaan kosminen kauhu. 

Paneelin lähtökohta oli jonkinlaisessa post-lovecraftilaisessa kauhukulttuurissa ja nimensä mukaisesti joukko kohdensi kosmiseen kauhuun. Määritelmiä tälle kauhun ala(vai ehkä ylä)lajille saatiin monia, mutta tiivistetysti kosmisessa kauhussa on kyse eräänlaisesta eksistentiaalisesta kauhusta, kuten Raevaara tiivisti. Kosmiseen kauhuun liittyy Raevaaran määritelmässä ajatus tai oivallus todellisuudesta julmana ja tunteettomana: paikkana, jossa ihmisyydellä ei ole arvoa. Hautala puhui kosmisesta kauhusta eräänlaisena pienuuden tunteena. Kuvio, jota Hautala nimitti lovecraftiliaseksi kaavaksi, käsittää tilanteen, jossa yksilö kohtaa jotakin niin suurta ja kompleksista, että sekoaa. 

Keskustelu versoi näistä määritelmistä moniin kiinnostaviin suuntiin. Hautala pohti esimerkiksi kuvion kuluneisuutta tai sen mahdottomuutta ainakaan pitkäaikaisena maailmassa olemisen tapana. Ajatus siitä, että me ihmiset olemme vain mimtätön tomuhiukkanen suuressa kosmisessa mittakaavassa on ihmisluonnon vastainen. Vain patologisen masentunut ihminen voi ajatella noin. 

Esiin nousi myös kiintoisaa pohdintaa yksilöllisyyden merkityksestä kosmisessa kauhussa: onko kosminen kauhu edellä esitetyssä merkityksessään mahdollinen buddhalaisessa maailmankäsityksessä? Myös pohdinnat romantiikan buliimin ja modernin kosmisen kauhun yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista sekä kosmisesta kauhun tunteesta ilmastonmuutoksen äärellä kiinnostivat minua suuresti ihan tutkijanakin. 

Lopuksi suuntasin vielä armaiden tutkija-kollegoiden viisaita mietteitä kuulemaan. Akateemisessa ohjelmaslotissa ”Hirviöitä tutkimassa” tänä keväänä väitelleet Essi Varis sekä Mika Loponen pitivät uudelleen väitöslektionsa. 

Essi Variksen väitöskirjan otsikko on "Graphic Human Experiments: Frankensteinian Cognitive Logics of Characters in Vertigo Comics and Beyond" ja se käsittelee nimensä mukaisesti henkilöhahmoja. Essin lektio oli hauska ja oivaltava ja uskon, että se liimasi penkkiin myös vähemmän akateemisesti orientoituneen kuulijan. Essi esitteli kuulijoille Frankensteinin hirviön eräänlaisena henkilöhahmon metaforana, jonka kautta meidän on mahdollista hahmottaa paremmin henkilöhahmojen erityislaatuista luonnetta toisaalta keinotekoisina toisaalta tunnistettavan inhimillisinä. Tässä mielessä kaikki henkilöhahmot ovatkin hirviömäisiä. Erityisen kiinnostavaa Essin henkilöhahmojen tutkimuksessa on tutkittujen hahmojen monimediaisuus. Populaarikulttuurille tyypillisesti kun hahmot vaeltavat yhdestä kulttuurituotteesta toiseen ja sieltä kolmanteen ja kaikuvat ja rakentuvat sen lisäksi vielä yleisön tulkintojen mukaan. 

Essi Varis ja hirviöhenkilöhahmo

Loposen lektio sisälsi kiinnostavia käsitteitä, mutta toki myös esiteltyä käsitteistöä avaavia esimerkkejä. Parhaiten mieleeni jäi irrealian käsite. Käsitteellä Loponen muuntelee käännöstieteellistä käsitettä realia. Sillä viitataan sellaiseen piirteeseen tekstissä, joka sijoittaa tekstin tiettyyn maantieteelliseen tai historialliseen viitekehykseen. Vaikkapa Napoleonin esiintyminen tekstissä ankkuroi tekstin ajallisesti ja ehkä myös paikallisesti. Irrealia vastaavasti on merkki, joka sijoittaa ja ankkuroi tekstejä tiettyyn genreen, aligenreen tai kerronnan tapaan (esim. death star, orc, klingon).

Mika Loponen ja monimerkityksiset goblin-hahmot

Toinen Loposen esittelemä käsite oli semiosfääri. Loposen mukaan tekstit muodostavat merkityssfäärejä ja alakulttuureilla on puolestaan jälleen omat semiosfäärinsä. On siis olemassa yleinen kulttuurinen semisfääri joka sitten jakautuu alasfääreihin. Semiosfäärit eivät tietenkään pysy paikallaan ja muuttumattomina, vaan kasaantuvat ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Kirjoittajat ja tekijät luonnollisesti varioivat niitä, mutta myös käännökset ja sitä myöten siirtymät eri kulttuurien semiosfääreihin muuttavat näitä merkitysten kenttiä vielä monimutkaisemmiksi.  

Loposen omana tapaustutkimuksena toimivat lektiossa örkit ja niiden muuntuminen Tolkienin luomuksesta etiäpäin. Loposen luenta örkkien merkityskasaumista aikojen kuluessa olikin kiintoisaa kuultavaa. Örkkeihin on esimerkiksi ladattu kulttuurisesti halventavat piirteet erityisesti afrikkalaisesta kulttuurista (barbaarisuus, tumma iho) vaikka tällaisia merkkejä ei Tolkienin alkuperäisistä hahmoista löydykään. 

ANNI NUPPONEN, SPEFIKIRJAILIJA JA CONIKONKARI

Sokerina pohjalla bloggauksessani vielä tamperelaisen spefikirjailija Anni Kuu Nupposen (toistaiseksi julkaissut nimellä Anni Nupponen) mietteitä Finnconista. Koska itselleni tämänkesäinen con oli vasta toinen laatuaan, katsoin parhaaksi kääntyä asiantuntijan ja Finnconissa pitkään (roolissa jos toisessa) huseeranneen conikonkarin puoleen. 

Anni on julkaissut sekä romaaneja että lyhytproosaa ja lajikirjo yltää fantasiasta steampunkiin ja tulevaisuusscifiin. Uusin teos Annin tuotannossa on dystopiaromaani Valkoinen kaupunki (Osuuskumma 2019). Lisäksi Anni on kustantamo Osuuskumman aktiiveja. Mainittakoon myös, että olimme opiskelukavereita. Siellä sitä kuulkaa nollari-luvulla proseminaarissa tutkittiin muumeja. Tai no Anni ansiokkaasti tutki. Minä tutkin niitä sitten vasta myöhemmin. 

Kirjailija kumman romaaninsa kera <3 

– Anni Nupponen, kuinka kauan olet käynyt Finnconissa? Oletko käynyt siellä useissa rooleissa vai aina esiintymässä? 

– Ensimmäinen Finnconini oli Jyväskylä 2004. Olen käynyt Finnconissa niin conikävijänä kuin akateemisessa ohjelmassa (koska tein graduni spefikirjoista) mutta viime aikoina olen esiintynyt monta vuotta putkeen.

– Minkälainen yhteisö Finnconin ympärille on kehittynyt? Mennäänkö sinne tapaamaan tuttuja? Tutustuuko siellä ihmisiin jos menee ensi kertaa? 

– Finncon on tärkein spefikirjallisuuden tapahtuma, joten jos genre ja sen ympärysilmiöt kiinnostavat, niin coniin kannattaa ehdottomasti tulla. Coniin mennään tapaamaan tuttuja, kuuntelemaan ohjelmaa, tekemään ostoksia ja hengailemaan. Kannattaa rohkeasti esimerkiksi osallistua keskusteluun paneeleissa. Monet kirjailijat myös päivystävät myyntipöytien takana, jolloin kannattaa tulla juttelemaan.

– Mitä tapahtuma merkitsee kirjailijalle? 

– Spefikirjailijalle Finncon on Se Tapahtuma, koska se keskittyy nimenomaan scifiin ja fantasiaan. Conipaneeleissa ja iltabileissä syntyneet novelliantologiaideat ovat jo suorastaan legenda. Ainakin yksi tällainen on myös oikeasti kirjoitettu, Siipisulka-niminen enkeliantologia, jossa olen itsekin kirjoittajana mukana. Tärkeää on myös yhteisöllisyys ja mahdollisuus tavata oman alan ihmisiä.

– Entä mitä tapahtuma merkitsee Osuuskumman näkökulmasta?

– Meillä on aina myyntipöytä, koska Finncon on eräs vuoden tärkeimpiä 
myyntitapahtumia. Kirjailijamme ovat myös aina mukana ohjelmassa.

– Varuilta etten pääse kuulemaan esitystäsi: mitä ihmettä on kirjoituskissojen käyttö? 😻

– :D Kirjoituskissa on kissaeläin, joka jollain tavalla osallistuu kirjoitusprosessiin. Usein tämä tapahtuu makaamalla näppiksen tai tulostettujen liuskojen päällä. Juju on siinä, että kirjoitusaika on ansaittava kirjoituskissalta. Vastoin vallitsevaa käsitystä kirjoituskissa ei ole koskaan tiellä vaan sen tehtävä on nimenomaan motivoida ihmistä ylittämään itsensä ja kissaeste.

Melko hapokasta heppakirjallisuutta – Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain & neljä ratsastajaa

Heti alkuun nolo tunnustus: en ole aikaisemmin lukenut yhtään Jaakko Yli-Juonikkaan teosta – ainakaan loppuun. Vuonna 2012 ilmestynyttä Neuromaania yritin aloittaa sen ilmestymisvuonna. Teostahan on luonnehdittu romaanitaiteemme käännekohdaksi, ja romaanin pelimäinen rakenne, jossa lukija valitsee juonen etenemisen, kiehtoi. Sillä kertaa romaanin lukeminen jäi yritykseksi. Jouduin toteamaan: liian hapokasta. Joka tarkoittaa liian ergodista. Joka tarkoittaa ihan liikaa ponnisteluja vaativaa. 

Viime vuonna ilmestynyt Jatkosota-extra on monta monituista kertaa huudellut kutsuen kirjakaupan hyllyltä. Nähtäväksi jää uskallanko tarttua sen räikeänkeltaiseen kutsuun (kirjankansi on sellainen lööpinkirkuvankeltainen). Päätin kuitenkin kokeilla ensin juonikkuus-revanssia kirjailijan uusimman teoksen Yö on viisain & Neljä ratsastajaa (Siltala, 2018) kanssa. Onnekas päätös! 

Yli-Juonikkaan novelliromaanihybridi oli sekin hapokasta luettavaa, mutta silleen kivasti. Ja viipyilevää, aromaattista, antavaa, tanniinista. Ei kun hetkinen, nyt lipsahdettiin viiniarviodiskurssiin. Mutta tällainen tyylihypähdys sallittakoon kohdetekstin äärellä, joka itsekin kokeilee reippaan pirskahtelevasti erilaisia tyylejä, genrejä ja ääniä. Kippis!

Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kirjan nimeä. Monellakin tasolla hyvin vaikeaa. Ensinnäkin kansigrafiikka on värimaailmaltaan tahallisen hysteerinen. Räikeän makea vaaleanpunainen yhdistyy syvään turkoosiin. Punavihersokeat älkööt vaivautuko ja muitakin kannenkatsojia saattaa uhata akuutti migreenikohtaus. Teoksen nimi on toisessa kannessa turkoosein kirjaimin vaaleanpunaisella pohjalla ja toisessa kannessa toisin päin.  Selkämyksen yli juoksee teoksen nimi horisontaalisesti kultakirjaimin. Fontti on vanhahtava ja vaikealukuinen. Seisooko siinä nyt neljä ratsastajaa vai katsastajaa? 

Huomasitko edellä, että vältin tieten termejä etukansi ja takakansi. Sellaisia teoksessa ei nimittäin ole. Ja tämä vaikeuttaa nimen hahmottamista entisestään. Teos on nimittäin kääntökirja. Toisesta suunnasta alkaa novellikokoelma Yö on viisain, toisesta suunnasta romaaninalku Neljä ratsastajaa. Tai sitten katsastajaa, mutta oletan että kyse on ratsastajista, kun kerran kummallakin kannella komeilee identtinen hevosfiguuri – kuin shakkipelin hevonen. 

Teoksen novellit liikkuvat hiljakseen kierrellen jossakin kauhukirjallisuuden hämärillä rajamailla kuin pedot pimeässä. Kauhukirjallisuuden geneerisessä ytimessä ne eivät kuitenkaan kertaakaan paistattele. Kauhuelementeissä tuntuu aina olevan kyse jostakin muusta. Joskus kauhu tuntuu olevan nyrjähtämäisillään tahallisen kehnoksi kauhu- tai splatterpastissiksi, kuten ensimmäisen novellin yllättävässä lopussa, mutta varsinaisella verellä ja väkivallalla lukijaa ei päästetä mässäilemään. 

Muodoltaan ja kerronnaltaan novellit ovat kautta linjan ovelia. Lukija johdetaan ensin tiettyyn suuntaan ja sitten kulman takaa seuraakin jokin pieni mutta tärkeä vinksahdus, siirtymä tai nyrjähdys, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa. Tarinat eivät ole klassisen novelli-ihanteen mukaisia yksiraiteisia junia matkalla kohti temaattista täyttymystään, vaan siirtyilevät vaivihkaa oudoille sivuraiteille ja umpikujiin jättäen lukijan häkeltyneenä ja ihastuneena miettimään, että mitä mä just luin. 

Haluaisin vimmaisesti analysoida tässä novellin jos toisenkin, mutta en tohdi, koska spoilausvaara on ilmeinen. Siksi tyydynkin teaserinomaisesti mainitsemaan joitakin suosikkejani. ”Paulin karanteeni” alkaa kafkamaisena vierauskuvauksena, kertomuksen minäkertoja napataan kiinni ja viedään salaperäiseen laitokseen, jossa hänelle tehdään testejä. Kukaan ei kerro mitä ja miksi. Novellin loppupuolella kerronta hypähtää jotenkin ällistyttävän notkeasti toisenlaiseen kertojanäkökulmaan, jolloin kertojasta paljastuu jotakin odottamatonta ja hänen asuttamansa maailma näyttäytyy niin ikään toisenlaisessa valossa. 

Novellissa ”Viimeinen ja ensimmäinen kesä” pitkälti kirjailijaa itseään muistuttava minäkertojan romaanin (Neuromaani) ympärille rakennetaan esitystä. Tällainen esityshän todella tehtiin ja novelli vaikuttaa tässä suhteessa referentiaaliselta. Valmiin esityksen aikana kirjailijakertoja harhailee keskellä kokeilevaa esitystä ja novelli päättyy kirjailijan keskusteluun setänsä ja tämän vaimon kanssa. Esitys tapahtuu sairaalassa ja tämä erikoinen miljöö luo kautta novellin outoa tunnelmaa, joka tiivistyy sedän vaimon, entisen röntgenhoitajan, muistoon rautakeuhko nimiseen hengityskoneeseen kytketyn keskosvauvan kuolemasta. 

Vielä erikoismaininta novellille ”Varastetut suudelmat”, jossa omalaatuinen ”setä” opettaa epämääräiselle poikajoukolle mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä tai ”leikkejä”. Ilmassa on kauhun ja sadismin ja jonkinlaisen epämääräisen seksuaalisen hyväksikäytän tuntu, vaikka mitään kauheaa ei oikeasti tapahdu. 

Kiepautetaan sitten teos nurinpäin ja luetaan toisesta suunnasta.

Kirjaston tarrat pilaa aina kaiken kauniin 

Tunnetusti hevoskirja on maailman pitkästyttävin genre. Vielä mitä! Ainakin ylijuonikas heppakirja, jollaisen muotoa teoksen toinen kääntöpuoli Neljä ratsastajaa omalaatuisen hapokkaalla tavalla tapailee, on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä. Kirjan liepeessä lupaillaan, että tässä käynnistyy kokonainen romaanisarja. Tjaa – jää nähtäväksi, mutta enpä panisi pahakseni, vaikka näin olisi. Sen verran kiehtova kokonaisuus on jo tuon lupaillun romaanisarjan tärskäyttävä alku.

Romaaninalun muoto on poukkoileva, luonnosmainen, tyylilajeiltaan juonikkaan rönsyilevä. Nimen vihjaamaa Ilmestyskirjan neljää ratsumiestä ei ainakaan tämän alun aikana näy ei kuulu, mutta tyylillisesti Ilmestyskirjan kauhunäyt löytävät vertaisensa romaaninalun alusta. Teksti käynnistyy jonkinlaisella primitiivisellä alkukauhukuvalla, jossa kolmevuotias Anu viedään katsomaan poneja. Tallin hämärässä ja lasta kauhistuttavassa eläimen löyhkässä esiin työntyy kauhistuttava hirviö: 

”Veräjän yli tuppautui hirviön kärsä, suuren hirviötoukan pää vihreine hampaineen ja mustine ikenineen. Anu ei ymmärtänyt eikä hahmottanut ja kauhistui: mustia aukkoja hän luuli tyhjiksi silmäkuopiksi ja vasta myöhemmin hän oppi kirkkaassa päivänvalossa ja kuvakirjoista ja lastenohjelmista ja maailman rakenteesta, että hän oli pelännyt vain ponin turpaa ja sierainaukkoja.”

Kiinnostava minitutkielma kauhusta ja aistimuksen ja tiedon kompleksisesta liitosta. Ovatko hirviöt aina kuin ponin turpa, joka pimeästä hamuaa kohti. Palautuuko kaikki kauhu lopulta tietämättömyyteen? 

Hirviökauhu lienee kauhun alkeellisin muoto ja repäisevän alun jälkeen Yli-Juonikas siirtyy hepparomaanissaan kauhun monimutkaisempiin muotoihin. Seuraavassa heppoihin liittyvässä kauhukuvassa samainen Anu viedään lasten poniratsastustapahtumaan. Enää tyttö ei pelkää noita lasten viihdytykselle alistettuja apaattisia elukoita, mutta sen sijaan hän kokee sosiaaliseen tilanteeseen liittyvää kauhua tapahtumaan liittyvän keinotekoisuuden ja teennäisyyden äärellä. ”Nyt vieraiden lasten ja äitien tohina kasvatti hänessä ahdistuksen maininkia, ja myrsky vain sakeni jonotuksen edetessä”. Anu tarkkailee ponin selkään pakotetun pikkutytön kärsimystä ja tuosta tarkkaillusta tytöstä kasvaa eräänlainen uhrikaritsa. Romaanin maailma on täynnä kauhua samalla tapaa kuin sen johdantona toimineet novellitkin. 

Vielä hevos(kirja)aihetta ennätetään tarkastella yhdestä kulmasta jälleen varttuneen Anun näkökulmasta. Tiellään heppatytöksi Anu on päätynyt Konemetsän tallille, jota johtaa ”viemärikeisari Konemetsä” kopeine tyttärineen. Kertomus nyrjähtää traumakertomuksen moodiin. Täällä tallilla Anulle tapahtuu jotakin kauheaa, torjuttu muisto, ehkä raiskaus. Lopulta romaaninalku päättyy Anun saadessa päiväkirjan ja alkaessa kirjoittaa itseään. Banaali nuortenkirja-aihio päiväkirjasta jatkaa hevoskirjan kehyksessä: ”Olenko heppatyttö, voiko minusta ikinä tulla heppatyttöä?”. 

Kääntökirjamuoto rakentaa vääjäämättä teokseen peilimäisen rakenteen. Muoto ei ole ainutkertainen uudessa kirjallisuudessamme – esimerkiksi Salla Simukan joissakin tuoreehkoissa teoksissa tätä kirjaesineeseen liittyvää kiinnostavaa ratkaisua on käytetty onnistuneesti. Yli-Juonikkaan uusimmassa teoksessa koetellaan myös kirjallisuuden muoto- ja lajirajoja, joka tietenkin on kirjailijalle ominaista. On ennenkuulumatonta, että novellikokoelma voi toimia alkusanoina romaanille, joka sitten jää auttamatta kesken. Lukijana koin tällaisen kirjaesineeseen ja teoskokonaisuuden rajaukseen liittyvän leikittelyn kertakaikkisen kiehtovana. Teos oli samanaikaisesti mukaansatempaava lukukokemus ja jonkinlainen käsitetaiteellinen tajunnanräjäyttäjä. Uskallan jo sanoa, että tämä juonikas teos jää tämän vuoden lukukokemusten top10:iin.