Tyhjä valkoinen paperi on yleinen metonymia kirjoitusblokille. Tyhjän paperin kammo tai jopa tyhjän paperin syndrooma on kaikille kirjoittajille tuttu kammottava tila. Aikana, jolloin suuri osa kirjoittajista kirjoittaa koneella, on oikeampi kauhukuva tyhjän tekstinkäsittelyohjelman sivun vasemmassa yläkulmassa syyttävänä sykkivä kursori. Tällaisesta tehokkaasta kuvasta lähtee liikkeelle Aleksi Salmenperän tuore ohjaus Tyhjiö.
Ruoho on aina vihreämpää aidan tuolla puolen, mutta onko nyt nuoren kirjallisuusblogin sopivaa kurottaa heti kuudennessa postauksessaan kirjallisuudesta elokuvan viheriöiville niityille? Ja vielä kun ihan hiljan liikuttiin kirjamaailman sijaan taidemuseossa. No kyllä vaan. Ensinnäkin olen aina ollut suuri lavean tekstikäsityksen ystävä. Jo nuorna tyttönä opiskelemani mediakulttuurin luennoilla sanottiin, että tekstinä saa lukea vaikka jalkapallo-ottelua. Tähän olen aina myös tutkijana uskonut. Ja toiseksikin Tyhjiö käsittelee osin kirjallisuutta ja kirjoittamista ja sopii siksikin kirjallisuusblogin aiheeksi kuin nyrkki nyrkkeilykehään.
Tyhjiön keskiössä on taiteilijaliitto, jotka tunnetusti ovat aina vaikeita. Jos nyt kyllä sanottakoon, että vaikeita ovat ihan kaikki liitot. Mutta jokainen onneton taiteilijaliitto lienee onneton ihan omalla taiteilijaliitoille ominaisella tavallaan. Niin myös elokuvan Pihlan (Laura Birn) ja Eeron (Tommi Korpela) liitto.
Näyttelijätär Pihla Sucksdorff (mikä hykerryttävä nimi) on huimassa nousukiidossa elokuvataivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Kysyntää piisaa aina ulkomaita myöten. Puoliso tukee sen minkä taitaa, mutta helppoa ei pariskunnan dynamiikassa ole mikään.
”Must tuntuu et mun ois mahdollista saada joku oikee rooli jostain…”, pohtii Pihla nukkumaan käydessä pariskunnan yhteisessä sängyssä. Ilmaan jää kesken jäänyt ajatus, jonka Eero täydentää: ”Jostain Amerikan elokuvasta?”
Näinhän se on. Elokuvan kritiikki kansainvälistymispöhinää kohtaan osuu ja uppoaa. Pihla on sisäistänyt alansa asenteet. Kotimainen menestys ei riitä. Vain ulkomainen rooli on ”oikee rooli”. Tuttu ilmiö monella muullakin alalla. Ainakin näin yliopistolaisena korkkiruuvin kiero ajatusmalli siitä, että vain ei-suomalainen on kansainvälistä ja kansainvälinen on aina parempaa, on 2010-luvun trendi.
Pihlan avopuoliso kirjailija Eero Kaila ei ole matkalla kansainväliseen suuruuteen vaan kotimaiseen pienuuteen. Eero on luovassa jumissa eikä ole viiteen vuoteen saanut aikaan riviäkään. Kirjoittavana ihmisenä Eeron tuska on tunnistettavaa ja ilmenee lukuisissa hykerryttävissä kohtauksissa.
Esimerkiksi elokuvan alussa nähtävä kirjailijan kouluvierailu on ihastuttavan myötävaivaannuttava kohtaus. Kiemurtelin penkissä pelkästä myötätunnosta kirjailijaparkaa kohtaan. Opettaja hehkuttaa Eeroa ja tämän tulevaa Postimies-romaania (jonka nimen muistaa tietenkin väärin). Kirjailja tuijottaa mykän ahdistuksen vallassa koululuokkaa. Kohtauksen kuvakompositio limittää kirjailijan ahdingon lomaan kuvaa nuoresta yleisöstä, joiden katseiden ristitulessa Eero tuntee olevansa kuin sadun keisari uusine vaatteineen. Valekirjailija. Epäonnistuja. Kohta rikki pamahtava kirjailijakupla.
Sama ahdistuksen tuntu on käsinkosketeltava kohtauksessa, jossa Eero on Helsingin kirjamessuilla. Jo messuhallin korkeiden portaiden yläpäästä tarkasteltuna alla kuhiseva kirjallisuusmuurahaisten pesä korostaa Eeron ulkopuolisuutta. Messuhallin yllä roikkuu myöhemmin elokuvassa tärkeäksi kirjailijakollegaksi osoittautuvan Ilmari Kuutsan (Hannu-Pekka Björkman) uusimman romaanin mainos. Romaanin nimi on uhkaavasti Pommi ja totisesti messuyleisön yllä roikkuessaan se näyttää hetkenä minä hyvänsä räjähtävän. Samaisen kirjan massiivisuudella leikitellään myöhemmin, kun humalainen Kuutsa lyö kirjansa pöytään baarissa. Koolla ei tunnetusti ole väliä, mutta Kuutsan Pommi saa kuitenkin kaikessa massiivisuudessaan Eeron kakomaan.
Kirjamessukohtaus on herkullinen kuvaus kirjallisen julkisuuden ja kirjallisten markkinoiden nopeudesta, epätasa-arvoisuudesta ja kepeydestä. Elokuvassa vilahtaa monia tuttuja kirjailijoita cameo-rooleissa. Messuvilinän keskellä Kari Hotakainen valittelee Eerolle kiireitään ja tupakkapaikalla Sofi Oksanen ennättää hädin tuskin röökinsä imaista kun kirjailijatarta jo viedään. Kirjallisen kuhinan keskellä ehtynyt kirjailija on muukalainen.
Tyhjiö on pääosin mustavalkoinen. Tällainen on rohkea veto 3D-aikana, jolloin katsojat ovat valmiita maksamaan plussaa elokuvasta, jossa tehostetaan illuusiota syvänäöstä ja pyritään näköaistin kautta tavallista voimakkaampaan immersioon. Tyhjiön mustavalkoisuutta ei kuitenkaan kannata kavahtaa. ”Puutteellinen” väriskaala unohtuu samassa ajassa, kun toiveikkaan 3D-entusiastin aivot lakkaavat erityisesti rekisteröimästä kallista tehokeinoa – eli parissa minuutissa. Ja kuinka kaunista mustavalkoinen kuva onkaan. Monesti elokuvan mittaan huomasin uppoutuneena lumoutuneena katsomaan lähikuvan paljastamia pienen pieniä juonteita näyttelijöiden kasvoilla ja valon ja varjon leikkiä ihmisissä ja ympäristössä. Tiiratkaapa vaikka jutun kuvitukseksi valikoimiani ruutukaappauksia elokuvan kohtauksista. Tyhjiö on kauttaaltaan kaunista kuvaa.
Tyhjiö on myös kerronnaltaan kokeileva. Harkitun kameratyöskentelyn sekaan on ujutettu kännykkäkamerakuvaa erityisesti, kun kuvataan kirjailija-Eeron toiviomatkaa rahtilaivassa kohti Havannaa. Eräässä kohtauksessa merisairauden kynsissä kärvistelevä Eero kuvaa videoviestiä Pihlalle. Kännykkäkameran huonolaatuinen kuva juoksee Eeron alastonta vartaloa ja parroittuneita kasvoja pitkin ja päätyy kömpelön ylösalaisesti kuvaamaan hytin ulkopuolella avautuvaa merta. Kyse on varmasti osin elokuvan nollabudjetista, mutta toisaalta pariskunnan välinen kommunikaatio puhelimen välityksellä tuntuu äärimmäisen autenttiselta. Käsivarakamera ja kuvauksen tahallinen tekninen kömpelyys ovat jo pitkään olleet autenttisuusilluusiota tuottava tekniikka ja näin Tyhjiössäkin.
Klisee on vaikea tehokeino, mutta samalla jokaisen satiirin välttämätön ainesosa. Tyhjiö sisältää monia huvittavia kliseitä ja parodioita. Pihlan kansainvälisten elokuvaproduktioiden trailerit (jotka muusta elokuvasta poiketen olivat värillisiä) saivat elokuvayleisön ulvomaan naurusta. Itselleni tällainen kulunut Hollywood-parodia ei kuitenkaan ollut sitä mieleisintä antia. Tämä voi toki johtua heikosta elokuva-alan tuntemuksestani. Sen sijaan kirjamaailman kuvaus oli kirjaihmiselle nauruhermoja ja kritiikkilihaksia kutisuttavaa.
Björkmanin näyttelemä kirjailijahahmo Ilmari Kuutsa on kiinnostava sekoitus kirjailijakliseitä ja mielestäni sellaisenaan niitä myös purkaa. Alkuun kirjailija on Eerolle Helsingin kirjamaailman ihailussa paistatteleva omahyväinen mulkku. Kun Eero sitten lähtee pohjoiseen korpikirjailijan yksinäiseen mökkiin pakoon parisuhdehuoliaan ja kirjoitusblokkiaan, paljastuu Kuutsasta toinen puoli. Kuutsa on juoppohullu pohjolan tietäjä, mutta myös lämmin ja ystävällinen. Eeron yllätykseksi Kuutsa tarjoaa hänelle uusimman käsikirjoituksensa julkaistavaksi omissa nimissään.
Kuutsan kirjailijahahmo kytkeytyy kiinnostavasti niin kutsuttuun arktiseen hysteriaan, joka liikkuu suomalaisen kansankuvauksen päälinjoista poiketen ylivoimaisten tunnetilojen ja hallitsemattoman ruumiillisuuden maailmoissa ja korostaa seksuaalisuutta ja kuolemaa. Tämän olen muuten oppinut rakkaan kollegan Toni Lahtisen väitöskirjasta Maan höyryävässä sylissä, joka puolestaan käsittelee Timo K. Mukan tuotantoa. Elokuvan Kuutsa yhtyykin selkeästi myös myyttiseen pohjoiseen kirjailijaan, jollaisena Mukkakin usein halutaan nähdä. Kuutsa elää Helsinki-jaksojensa ulkopuolella yksin lumen saartamassa mökissään, ja ammentaa taiteensa viinasta ja ympäröivästä karusta pohjoisen luonnosta.
Kuutsan ja Eeron viinanhuuruiset hetket korpikirjailijan mökillä ovat kaikessa epätodellisuudessaan hulvatonta katsottavaa. Voisi ehkäpä jopa tulkita, että koko osio on shamanistinen unimatka, Eeron matka itseensä noutamaan sisimmässä piilottelevaa käsikirjoitusta. Ainakin tämä myyttinen pohjoisen matka on kirjoittamisen kannalta Eerolle kannattavampi, kuin elokuvan alussa tapahtuva hemingwaylainen kirjoitusmatka Havannaan. Suutari pysyköön lestissään ja pohjolan kirjailija etsikööt innoituksensa Lapista.
Pihlankaan ura ei kaikesta suosiosta huolimatta ole auvoisa. Elokuva nostaa ansiokkaasti esiin naisen osan elokuva-alan kylmässä bisneksessä. Ura on tahkottava kasaan pikakelauksessa, sillä neljänkympin jälkeen ei naisnäyttelijän rooleja enää kannata odotella. Myöskään lastensaaminen ei sovi yhteen kansainvälisen näyttelijättären uran kanssa. ”Haluatko tehdä tätä elokuvaa, vai jatkaa imettämistä?” kyselevät tuottajat.
Rahoitukseltaan Tyhjiö on tehty sillä kuuluisalla kengännauhabudjetilla, sillä elokuvasäätiön tukea elokuvalle ei herunut. Tekijät ovat talkoilleet, ja leffaa on paiskittu kasaan vuosien ajan sitä mukaa kun muilta töiltä on ennätetty. Tähän nähden on hämmästyttävää, että elokuva on parempi kuin monet kymmenkertaisella budjetilla tehdyt rainat. Kannattaa mennä katsomaan!
Huom. kuvat ovat tekemiäni kuvakaappauksia elokuvan trailerista, jonka löydät täältähttps://www.youtube.com/watch?v=GY9OTJqahiE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti