Hurmaavaa pohjois-maagista realismia Akseli Heikkilän esikoisromaanissa Veteen syntyneet

Olen tänä syksynä lukenut paljon autofiktiota ja erityisesti nyt viime aikoina lukulautasella on ollut nuorten miesten kirjoittamia itsen ympärille kehäksi kiertyviä tunneromaaneja. Sitä iloisempi olin, kun Akseli Heikkilän romaani Veteen syntyneet (2019, WSOY) osoittautuikin tyystin toisenlaiseksi. Ensinnäkin Heikkilä ei fiktioautoile tai mistähän autofikioilusta tässä pitäisi puhua, vaan mielikuvittelee. Ja toiseksikin romaani ei edes ole realistinen vaan osin maaginen tai kauhuromanttinen. Ei silti myöskään selkeästi mitään genrefiktiota, vaan omaääninen sekasotku, jota tuntui juuri nyt virkistävältä lukea.

Romaanissa nuori Eeva saapuu monen vuoden jälkeen takaisin kotikyläänsä. Hän on tullut etsimään äitiään, mutta löytääkin vain puolikkaan isän ja puolikkaan veljen – kumpikaan ei ole kokonaan sukua niin kuin äiti, joka on paennut tyttärensä kohtaamista itsemurhan kautta. Äidin kanssa olisi vähän kalavelkoja selviteltävänä. Pun on tässä intended, sillä romaanissa kuvatun kyläyhteisön elämä pyörii pitkälti kalan ympärillä. Tai oikeastaan kalan puutteen ympärillä. Kylän joki on nimittäin salaperäisesti tyhjennyt kaloista. Tästä seikasta huolimatta Eevan isäpuoli ja velipuoli käyvät säännöllisesti kalassa, vaikka tietävät, ettei saalista ole luvassa. Kalastus on heille tyhjä rituaali, haalea muisto elämästä johon ei kuolevan kylän umpiossa enää ole paluuta. Eeva on menettänyt tyttärensä vauva-ikäisenä ja on nyt kylässä tekemässä tilejä selväksi menneisyytensä kanssa. 

Edellä esitetty juonitiivistelmä tuntuu hölmöltä, eikä siihen oikeastaan tiivisty romaanista kuin pieni osa. Heikkilän kieli ja kerronta on kaunista ja lyyristä ja samalla ihastuttavan konstailematonta, ja kielestä riisuttuna juoniselostus vaikuttaa lähinnä haljulta. Lisäksi romaanissa henkilöiden väliset suhteet on kuvattu intensiivisesti, eikä tämä suhteiden verkko välity juonitiivistelmästä.   

Hesarin arviossa romaanista äkeä kriitikko vähän moitiskeli romaania siitä, että tämä kaikki on jo tehty. Koskela vertasi kritiikissään Heikkilää itse mestari Mukkaan, eli ymmärtääkseni peilasi teosta suhteessa niin kutsuttuun pohjoiseen kirjallisuuteen. No jaa – voipa olla, mutta harvemmin sitä mikään teos täysin uusista aineksista kehkeytyy, liikuttiin sitten pohjoisessa tahi etelässä. 

Heikkilän teoksen kiinnittäminen pohjoisen kirjallisuuteen tuntuu minusta hankalalta tai sanotaanko kaksijakoiselta. Toisaalta lienee totta, että on olemassa pohjoinen traditio, jossa korostuu luonto, pohjoinen kulttuuri, pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu. Toisaalta kuten kollega Juha Ridanpää on aikanaan pohjoisen kirjallisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan osoittanut, liittyy pohjoisen kirjallisuuden käsitteeseen usein jonkinlaista pohjoista kolonialismia. Pohjoinen tulee usein kirjallisissa määritelmissä mielletyksi marginalian ja periferian kaltaisten piirteiden kautta ja pohjoisen kirjallisuus nähdään usein eksoottisena toisena suhteessa etelän valtavirtaiseen kirjallisuuteen. Timo K. Mukkaakin on toistuvasti kohdeltu julkisuudessa pohjolan sexuksena. Pohjoisen kirjallisuuteen suuntaava kolonisoiva katse korostaakin usein seksuaalisuutta, eläimellisyyttä, tunteellisuutta, feminiinisyyttä ja myyttistä luonnonläheisyyttä, vaikka pohjoisen kirjailijoista esimerkiksi Rosa Liksom on tietoisesti purkanut tällaista käsitystä pohjoisesta. 

Heikkilän teos kuitenkin itse kirjoittaa itsensä osaksi myyttistä pohjoista ja tekee sen taitavasti ja vangitsevasti. Romaanin henkilöiden maailma sijaitsee puoliksi maagisessa pohjolassa puoliksi modernissa maailmankuvassa. Asutuksen keskellä virtaava joki on lopulta yksi romaanin henkilöhahmoista ja kaiken toiminnan virtaava keskus. Kaloista ehtynyt joki näyttäytyy monen kyläläisen mielestä rangaistuksena muinaisen liiton rikkomisesta. Koska edes joskus yritän muistaa olla spoilaamatta kaikkea ihan pilalle, ei siitä rikkomuksesta sen enempää. Lukekaa itse. Joka tapauksessa eräänlainen luonnonusko sävyttää romaanin ihmisten maailmankuvaa siinä määrin, että nämä ovat valmiita jopa surmatöihin ja ihmisuhreihin joen lepyttääkseen. 

Eevan hahmo tuo romaanin sulkeutuneeseen kyläyhteisöön kiinnostavaa modernia ristivetoa. Eeva on ollut useita vuosia poissa, eikä enää siksi ole samalla tavalla altis yhteisön uskomuksille. Kylään palattuaan hän kuitenkin jossain määrin itsekin taantuu ja samat ihmistä suuremmat voimat, jotka muita kyläläisiä liikuttelevat, ovat temmata hänetkin mukaansa. Eeva on vedenneitojen sukua ja jokeen kuolleen äitinsä ja samaan jokeen kuolleen tyttärensä kautta osa joen ympärille keskittyvää naisten ketjua. Pohjoisen kirjallisuudelle (ja niin – myös Mukalle) tyypillinen feminiinisyys ja naisen ja luonnon yhteyden korostaminen on tärkeää myös Heikkilälle. Romaanin naiset ovat elämää synnyttäviä voimahahmoja, jotka sukupuolensa kautta ovat myös voimakkaasti kytköksissä luontoon. 

Jotain sukua Heikkilän romaani voisi olla Mukan iki-ihanalle Kyyhkylle ja unikolle. Kotikyläänsä palaava Eeva on naispuolinen vastine etelän vuosiltaan kotiin Pohjoiseen palaavalle Pieti Kohlströmille. Molemmissa romaaneissa kylä johon palataan on henkitoreissaan keskellä modernia maailmaa, joka nielee kauhistuttavaan kitaansa vanhat tavat elää ja olla. Molempia romaaneja yhdistää myös sama virta. Mukan Pietin sukunimi ei suotta ole Kohlström – hiilivirta – eräänlainen kuoleman virta. Ja yksi romaanin muistettavimpia kohtauksia on kohtaus, jossa Pieti laskee veteen raskaana olevan rakastettunsa Darjan kuolleen ruumiin. Siinä missä Mukan Kyyhkyn ja unikon surmatuksi tuleva Darja on kuitenkin vertauskuva ja miehen peili, on Heikkilän romaanin naispääosan esittäjä elävä, toimiva ja tahtova, ei mikään luonnonmaisemassa värjyvä haavekuva.   

Palataksemme pohjoisen kirjallisuuden ominaispiirteisiin, on Heikkilän kuvaama kylä myös tieten marginaaliin kirjoitettu. Kylän leimallisin piirre on sen syrjäisyys, etäisyys kaikesta. Romaanin aikapaikallisuus on ihastuttavan hämärää ja todellisiin ajan ja paikan askelmerkkeihin kiinnittymätöntä. Lukija ei voi olla varma, missä ajassa eletään. Romaanin maailmassa ei ole esimerkiksi nykyaikaa signaloivaa elektroniikkaa eivätkä muutkaan yksityiskohdat paljasta missä ajassa liikutaan. Kehnomman kirjoittajan käsissä tällainen ajattomuus saattaisi tuntua ärsyttävältä, mutta Heikkinen kirjoittaa ”ajatonta” proosaa ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Lukijana ihailin sitä historiallisen ajan ulkopuolelle katoamisen tunnetta, jonka kirjailija onnistui jollakin käsittämättömällä kikkakolmosella loihtimaan. Ehkäpä efekti syntyi fantasia- ja kauhuelementtien yhdistämisestä realistiseen kerrontaa – kuka tietää. 

Osittaista hankaluutta Heikkilän teoksen lukemisessa vasten pohjoisen traditiota tuottaa tietenkin se pohjoisen kirjallisuuden selkein tunnusmerkki: teoksen maantieteellinen sijoittuminen pohjoiseen Suomeen. Heikkilän romaanin tapahtumien näyttämö, kuolemaa kohti kituva kylä on eittämättä pohjoisessa ja sen asukkien puhuma Torniojokilaakson murre paikantanee kylän kartalle. Toisaalta kylä häälyy jossakin olevan ja ei-olevan, todellisen ja kuvitellun välillä. Samalla tavoin kuin tapahtumisen aika jää hämäräksi, myös paikka on mahdoton sijoittaa oikealle kartalle. 

Ajan ja paikan hurmaava häilyvyys tuotti vaikutelman siitä, että tämän romaanin tenho tulee kantamaan yhden kirjasesongin hurmaa pidemmälle. Heikkilän romaanin teemat ovat ikuisia: äitiys, luonnon ja vanhemman suhde, yhteisön ja yksilön välit, kosto. Näistä teemoista on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan, eivätkä ne silti tyhjene. Hetkeksi tyydyttävän annoksen pohdittavaa näiden teemojen ympäriltä ainakin itse kuitenkin sain tämän romaanin maagisrealistisesta maailmasta ja sen ihmisyyttään kipuilevista henkilöhahmoista. Tällaista luen mieluusti lisääkin. 

Kyydit kuningaskobralta – Taija Tuomisen romaani Kuningaskobra

Autofiktio on nyt pop, in ja kuuminta hottia, mutta kuulkaas kirjailija-kirjoituksenopettaja Taija Tuominen teki sitä jo silloin kuin nykyiset nuoret autofiktikot vielä taputtelivat kasaan hiekkakakkuja lähipuistossa. Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi vuonna 2000, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, ja sai kansan kohahtamaan. Räyhäkkäästi kuvattu juoppohulluuteen taipuvainen äiti ja kaikki romaanin groteskin ruumiilliset kuvaukset herättivät kauhistusta. Romaanin fiktiivinen aines katosi monelta todenkaltaisuuden alle, niin kirjoittajansa näköinen oli romaanin päähenkilö. Tätä taustaa varten ymmärrän hyvin Tuomisen uuden romaanin uskotun ja rakastetun Markuksen sanat romaanin sivuilla: 

Voisit olla vähän fiktiivisempi, Markus toteaa, kun näytän hänelle kustantajan katalogiin tekemän Kuningaskobran esittelytekstin. 

Kuningaskobra matelee kuitenkin reippaasti petokollega tiikerihain polkuja tunnustuksellisen ja fiktiivisen sekoittamisessaan. Tuominen ei halua kirjoittaa kaukaa ja häveliäästi häivyttäen. Hän kehtaa kirjoittaa läheltä ja sanoa niin kuin asiat ovat. Kuningaskobra kertoo Taija Tuomisesta, mielenterveysongelmiaan poteneen juoppohullun tyttärestä, kirjailijasta ja maailmanmatkaajasta, naisesta jolla on paljon ystäviä – itse valittu perhe sen alkuperäisen ihan paskan perheen sijaan. 

Romaani starttaa häikäisevän ovelasti omaa fiktiivisyyttään ja oikeastaan koko maailman perinpohjaista fiktiivisyyttä korostaen:

Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa seinälle heijastuu värikuva etelähämäläisen maalaistalon palaneista raunioista. Seinät ovat kaatuneet, vain mustunut savupiippu kohoaa kohti syksyistä taivasta. Sen vieressä on keltaiseen sadetakkiin pukeutunut palomies. 

Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään: 

-       Mä vielä poltan tän perkeleen talon.

(--) Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. 

Totisesti! Mikä mainio esimerkki faktan ja fiktion suhteesta: niistä kummallisista näkymättömistä langoista, jotka jokin syvästi ironinen näkymätön käsi jatkuvasti ja täysin sattumalta yhteen ompelee. 

Ja sietää panna merkille, miten taitavasti ensilukemalta arkisen tuntuinen raportointi Tuomiselle tyypilliseltä luennointimatkalta onkaan rakennettu. Arkinen journalistinen kuvateksti ”pitkän ja yksinäisen tien päässä”, saa romaaniin sijoitettuna sen merkityksellisyyden hohteen, jonka vain tulkinta voi maailman tavallisille ja tympeille tosiasioille antaa. Tie on klassinen elämän metafora, ja kuten romaanista myöhemmin opitaan, on elämä nyt palaneessa talossa ollut yksinäistä. Kaikille siellä yksinäisyytensä jakaneille.  

Tärkeää on myös huomata, että kuva palaneesta talosta on ekfrasis: sanoin kerrottu kuva, joka tässä on vieläpä moneen kertaan välittynyt. Ensin näkymä palaneesta talosta on tallennettu journalistin kameraan, sitten Tuominen on kopioinut sen luentonsa materiaaleihin ja lopulta se päätyy sanoin kuvailluksi romaanissa. Sellaistahan se on ­­– todellisuuden tavoittaminen. Väliin tulee kaikenlaista, mutta lopulta väliä on sillä, miltä kuva palavasta kotitalosta tuntuu. ”En kerro opiskelijoille, että vituttaa kun äiti ei palanut mukana”.  

Kaiken faktan ja fiktion sekoittumisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että  romaani on taiteellinen sommitelma. Kaikki kertominen on pelkistämisen ja liioittelun vuorovetten vaihtuvaa liikettä. Se mikä romaanissa on totta ja mikä sommiteltua jääköön kirjoittajansa tietoon, mitäpä sillä lukijalle on merkitystä. Kaunokirjallinen totuus on joka tapauksessa arjen totuutta todempaa. Kaunokirjallinen kuvaus karsii pois merkityksettömän – voileivänteon ja vessakäynnit. No yksi herkullinen housuunkusemiskohtaus romaanista kyllä löytyi, mutta se olikin kaunokirjallisen omalakisten totuussääntöjen mukainen. Ne asiat kerrotaan, joilla on väliä. Ja Tuomisen romaanilla on väliä.  

Ehkä ihastuttavinta Tuomisen romaanissa on sen raa’an inhorehellisyyden yhdistyminen häpeilemättömään elämän perinpohjaisen ihanuuden fiilistelyyn. Yhdistelmä hämmentää. Eiväthän raakuus ja ihanuus mahdu samaan kirjaan! Ei niistä voi samassa opuksessa kirjoittaa! Kukin valitkoon tyylirekisterinsä ja siinä pysykööt! Ni! Mutta kaikeksi onneksi kirjailijana Tuominen ei tällaisista rajoitteista piittaa. Matkoilla, ystävien ja rakkaiden kanssa koetaan pakahduttavan onnellisia hetkiä, jotka tarjoavat romaanin tilkkutäkissä tervetulleita hempeitä sävyjä äidistä kertovien piinaavien ja kauhistuttavien muistojen lomassa. Ja juuri kauniista ja onnellisista asioista kirjoittaminen on kaikkein hankalinta – siitä huolimatta että juuri sitä joskus kirjoittavalta naiselta odotetaan:

Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä. 

Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan. 

Tuomisen sävypaletissa on kyllä muitakin kuin tummia ja kirkkaita värejä. Erityisen hienosti taipuu tragikoomisen vihreänruskea (tai no minkä väriseksi tragikoomisen nyt kukin tässä ontuvassa metaforassani kuvitella tahtoo). Erityisesti tragikomiikka ilmenee teoksen värikkäässä henkilögalleriassa. Yksi suosikkejani oli ”viimeinen vepsäläinen”. Karjalan tasavallasta löytyvä vepsäläinen on selvästi muinaisten runoilijoiden suurta sukua, mutta viinaan menevä. Kirjailijaliiton paksusankaiset ja paksulinssiset miehet olivat kiskoneet umpijuopon runoilijan kuiville ja kynän varteen, mutta luennointimatkalla Suomeen mies retkahtaa vuosien raittiuden jälkeen. Pentinkulman päivillä viimeinen vepsäläinen vielä kertoo koskettavasti kielen ja identeetin kohtalonyhteydestä, mutta muutaman tunnin kuluttua humalaansa horjuva Kalevanpoika jo lähestyy Tuomista lemmekkäin aikein. 

Viimeisen vepsäläisen umpitollo käytös ei kuitenkaan romaanissa tyhjennä hänen ihmisarvoaan. Romaanin eetoksessa ihmisten hyväntahtoinen hölmöys ei kumoa sitä hyvää ja kaunista, mitä heissä (ja meissä) kaiken hölmöilyn takana on. Pahuudelle ja toisten satuttamiselle sen sijaan saa ja pitää sanoa: EI. Tiukka ei! Romaanin sanomassa lohdullista on, että myrkyllisistä ja vahingollisista ihmissuhteista saa kieltäytyä ja poistua, vaikka niihin ihmissuhteisiin yhteisön silmissä sitoisivat ties mitkä perhesiteet. Olkoot vaikka nippusiteet, mutta lopulta ihmissuhteet perustuvat valinnalle olla niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä.

Kuningaskobra on myös romaani kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta. Yksi romaanin vaikuttavimpia hahmoja on kaltoinkohdellun tytön ja myöhemmin kirjoittavan voimanaisen ankkuri: Hilja Mörsäri, jolle kirjan kiitoksissa kauniisti kirjoitetaan: ”Ilman sinua en olisi minä”. Hilja on portti kirjoittamiseen ja myös sellaiseen vakaaseen ja pysyvään ihmissuhteeseen, jota oikeat vanhemmat eivät voineet romaanin päähenkilölle tarjota.  

Romaanin maailmassa kirjallisuus myös määrää elämän tulevia askelkulkuja – jälleen yksi esimerkki faktan ja fiktion ihmeellisestä suhteesta. Romaanin Taija-tytön ankeaan lapsuuteen kurvaa aika-ajoin kirjastoauto ja 12-vuotiaalla Taijalla on yksi päämäärä: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Auton ovella syntyy tappelu samaa kirjaa halajavan serkkupojan kanssa. Kertoja-Tuominen ei edes muista kumpi lapsista kirjan lopulta sillä erää lainaan sai. Sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Sillä on, että kaunokirjallisuus jättää jäljen: 

Vuodesta toiseen muistan Wounded Kneen ja lähestyvän kirjastoauton valot pimenevässä illassa. Kirjan sivuilla preerialla oli jäätävän kylmä, ja luotien läpäisemät intiaanit jäykistyivät kinoksiin outoihin asentoihin.

Lopulta aikuisen Tuominen päätyy intiaanien maille: tekemään vapaaehtoistyötä rapistuvassa reservaatissa. Se on yksi romaanin Tuomisen sielunmaisemista, joihin hän palaa yhä uudelleen. Teos onkin täynnä myös lukijassa kaukokaipuuta palkeiden lailla lietsovaa matkakuvausta. Romaanin Taija on vapaa ja liikkuva sielu, ja tässä suhteessa olisin valmis vetämään melko varmat yhtäläisyysmerkit romaani-Tuomisen ja sen ihka oikean välille. Tässäkin suhteessa termi autofiktio sopii mainiosti kuvaamaan juuri Taija Tuomisen romaania. Kaikki ladyn tuntevat, tuntevat nimittäin myös hänen rakkaan saabinsa tai saabionsa, kuten Taija autoaan lempeästi nimittää, joka uskollisen ratsun tavoin kuljettaa omistajansa opettamaan kirjallista itseilmaisua milloin mihinkin Suomen maan kirjoittavista kolkista. Ehkäpä Kuningaskobrakin on jonkinlainen saabio – ja minä kiitän lämpimästi tästä hurjasta kyydistä!