perjantai 11. lokakuuta 2019

Kyydit kuningaskobralta – Taija Tuomisen romaani Kuningaskobra

Autofiktio on nyt pop, in ja kuuminta hottia, mutta kuulkaas kirjailija-kirjoituksenopettaja Taija Tuominen teki sitä jo silloin kuin nykyiset nuoret autofiktikot vielä taputtelivat kasaan hiekkakakkuja lähipuistossa. Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi vuonna 2000, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, ja sai kansan kohahtamaan. Räyhäkkäästi kuvattu juoppohulluuteen taipuvainen äiti ja kaikki romaanin groteskin ruumiilliset kuvaukset herättivät kauhistusta. Romaanin fiktiivinen aines katosi monelta todenkaltaisuuden alle, niin kirjoittajansa näköinen oli romaanin päähenkilö. Tätä taustaa varten ymmärrän hyvin Tuomisen uuden romaanin uskotun ja rakastetun Markuksen sanat romaanin sivuilla: 

Voisit olla vähän fiktiivisempi, Markus toteaa, kun näytän hänelle kustantajan katalogiin tekemän Kuningaskobran esittelytekstin. 

Kuningaskobra matelee kuitenkin reippaasti petokollega tiikerihain polkuja tunnustuksellisen ja fiktiivisen sekoittamisessaan. Tuominen ei halua kirjoittaa kaukaa ja häveliäästi häivyttäen. Hän kehtaa kirjoittaa läheltä ja sanoa niin kuin asiat ovat. Kuningaskobra kertoo Taija Tuomisesta, mielenterveysongelmiaan poteneen juoppohullun tyttärestä, kirjailijasta ja maailmanmatkaajasta, naisesta jolla on paljon ystäviä – itse valittu perhe sen alkuperäisen ihan paskan perheen sijaan. 



Romaani starttaa häikäisevän ovelasti omaa fiktiivisyyttään ja oikeastaan koko maailman perinpohjaista fiktiivisyyttä korostaen:

Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa seinälle heijastuu värikuva etelähämäläisen maalaistalon palaneista raunioista. Seinät ovat kaatuneet, vain mustunut savupiippu kohoaa kohti syksyistä taivasta. Sen vieressä on keltaiseen sadetakkiin pukeutunut palomies. 
Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään: 
-       Mä vielä poltan tän perkeleen talon.
(--) Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. 

Totisesti! Mikä mainio esimerkki faktan ja fiktion suhteesta: niistä kummallisista näkymättömistä langoista, jotka jokin syvästi ironinen näkymätön käsi jatkuvasti ja täysin sattumalta yhteen ompelee. 

Ja sietää panna merkille, miten taitavasti ensilukemalta arkisen tuntuinen raportointi Tuomiselle tyypilliseltä luennointimatkalta onkaan rakennettu. Arkinen journalistinen kuvateksti ”pitkän ja yksinäisen tien päässä”, saa romaaniin sijoitettuna sen merkityksellisyyden hohteen, jonka vain tulkinta voi maailman tavallisille ja tympeille tosiasioille antaa. Tie on klassinen elämän metafora, ja kuten romaanista myöhemmin opitaan, on elämä nyt palaneessa talossa ollut yksinäistä. Kaikille siellä yksinäisyytensä jakaneille.  

Tärkeää on myös huomata, että kuva palaneesta talosta on ekfrasis: sanoin kerrottu kuva, joka tässä on vieläpä moneen kertaan välittynyt. Ensin näkymä palaneesta talosta on tallennettu journalistin kameraan, sitten Tuominen on kopioinut sen luentonsa materiaaleihin ja lopulta se päätyy sanoin kuvailluksi romaanissa. Sellaistahan se on ­­– todellisuuden tavoittaminen. Väliin tulee kaikenlaista, mutta lopulta väliä on sillä, miltä kuva palavasta kotitalosta tuntuu. ”En kerro opiskelijoille, että vituttaa kun äiti ei palanut mukana”.  

Kaiken faktan ja fiktion sekoittumisen keskellä on hyvä pitää mielessä, että  romaani on taiteellinen sommitelma. Kaikki kertominen on pelkistämisen ja liioittelun vuorovetten vaihtuvaa liikettä. Se mikä romaanissa on totta ja mikä sommiteltua jääköön kirjoittajansa tietoon, mitäpä sillä lukijalle on merkitystä. Kaunokirjallinen totuus on joka tapauksessa arjen totuutta todempaa. Kaunokirjallinen kuvaus karsii pois merkityksettömän – voileivänteon ja vessakäynnit. No yksi herkullinen housuunkusemiskohtaus romaanista kyllä löytyi, mutta se olikin kaunokirjallisen omalakisten totuussääntöjen mukainen. Ne asiat kerrotaan, joilla on väliä. Ja Tuomisen romaanilla on väliä.  

Ehkä ihastuttavinta Tuomisen romaanissa on sen raa’an inhorehellisyyden yhdistyminen häpeilemättömään elämän perinpohjaisen ihanuuden fiilistelyyn. Yhdistelmä hämmentää. Eiväthän raakuus ja ihanuus mahdu samaan kirjaan! Ei niistä voi samassa opuksessa kirjoittaa! Kukin valitkoon tyylirekisterinsä ja siinä pysykööt! Ni! Mutta kaikeksi onneksi kirjailijana Tuominen ei tällaisista rajoitteista piittaa. Matkoilla, ystävien ja rakkaiden kanssa koetaan pakahduttavan onnellisia hetkiä, jotka tarjoavat romaanin tilkkutäkissä tervetulleita hempeitä sävyjä äidistä kertovien piinaavien ja kauhistuttavien muistojen lomassa. Ja juuri kauniista ja onnellisista asioista kirjoittaminen on kaikkein hankalinta – siitä huolimatta että juuri sitä joskus kirjoittavalta naiselta odotetaan:

Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä. 
Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan. 

Tuomisen sävypaletissa on kyllä muitakin kuin tummia ja kirkkaita värejä. Erityisen hienosti taipuu tragikoomisen vihreänruskea (tai no minkä väriseksi tragikoomisen nyt kukin tässä ontuvassa metaforassani kuvitella tahtoo). Erityisesti tragikomiikka ilmenee teoksen värikkäässä henkilögalleriassa. Yksi suosikkejani oli ”viimeinen vepsäläinen”. Karjalan tasavallasta löytyvä vepsäläinen on selvästi muinaisten runoilijoiden suurta sukua, mutta viinaan menevä. Kirjailijaliiton paksusankaiset ja paksulinssiset miehet olivat kiskoneet umpijuopon runoilijan kuiville ja kynän varteen, mutta luennointimatkalla Suomeen mies retkahtaa vuosien raittiuden jälkeen. Pentinkulman päivillä viimeinen vepsäläinen vielä kertoo koskettavasti kielen ja identeetin kohtalonyhteydestä, mutta muutaman tunnin kuluttua humalaansa horjuva Kalevanpoika jo lähestyy Tuomista lemmekkäin aikein. 

Viimeisen vepsäläisen umpitollo käytös ei kuitenkaan romaanissa tyhjennä hänen ihmisarvoaan. Romaanin eetoksessa ihmisten hyväntahtoinen hölmöys ei kumoa sitä hyvää ja kaunista, mitä heissä (ja meissä) kaiken hölmöilyn takana on. Pahuudelle ja toisten satuttamiselle sen sijaan saa ja pitää sanoa: EI. Tiukka ei! Romaanin sanomassa lohdullista on, että myrkyllisistä ja vahingollisista ihmissuhteista saa kieltäytyä ja poistua, vaikka niihin ihmissuhteisiin yhteisön silmissä sitoisivat ties mitkä perhesiteet. Olkoot vaikka nippusiteet, mutta lopulta ihmissuhteet perustuvat valinnalle olla niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä.

Kuningaskobra on myös romaani kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta. Yksi romaanin vaikuttavimpia hahmoja on kaltoinkohdellun tytön ja myöhemmin kirjoittavan voimanaisen ankkuri: Hilja Mörsäri, jolle kirjan kiitoksissa kauniisti kirjoitetaan: ”Ilman sinua en olisi minä”. Hilja on portti kirjoittamiseen ja myös sellaiseen vakaaseen ja pysyvään ihmissuhteeseen, jota oikeat vanhemmat eivät voineet romaanin päähenkilölle tarjota.  

Romaanin maailmassa kirjallisuus myös määrää elämän tulevia askelkulkuja – jälleen yksi esimerkki faktan ja fiktion ihmeellisestä suhteesta. Romaanin Taija-tytön ankeaan lapsuuteen kurvaa aika-ajoin kirjastoauto ja 12-vuotiaalla Taijalla on yksi päämäärä: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Auton ovella syntyy tappelu samaa kirjaa halajavan serkkupojan kanssa. Kertoja-Tuominen ei edes muista kumpi lapsista kirjan lopulta sillä erää lainaan sai. Sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Sillä on, että kaunokirjallisuus jättää jäljen: 

Vuodesta toiseen muistan Wounded Kneen ja lähestyvän kirjastoauton valot pimenevässä illassa. Kirjan sivuilla preerialla oli jäätävän kylmä, ja luotien läpäisemät intiaanit jäykistyivät kinoksiin outoihin asentoihin.

Lopulta aikuisen Tuominen päätyy intiaanien maille: tekemään vapaaehtoistyötä rapistuvassa reservaatissa. Se on yksi romaanin Tuomisen sielunmaisemista, joihin hän palaa yhä uudelleen. Teos onkin täynnä myös lukijassa kaukokaipuuta palkeiden lailla lietsovaa matkakuvausta. Romaanin Taija on vapaa ja liikkuva sielu, ja tässä suhteessa olisin valmis vetämään melko varmat yhtäläisyysmerkit romaani-Tuomisen ja sen ihka oikean välille. Tässäkin suhteessa termi autofiktio sopii mainiosti kuvaamaan juuri Taija Tuomisen romaania. Kaikki ladyn tuntevat, tuntevat nimittäin myös hänen rakkaan saabinsa tai saabionsa, kuten Taija autoaan lempeästi nimittää, joka uskollisen ratsun tavoin kuljettaa omistajansa opettamaan kirjallista itseilmaisua milloin mihinkin Suomen maan kirjoittavista kolkista. Ehkäpä Kuningaskobrakin on jonkinlainen saabio – ja minä kiitän lämpimästi tästä hurjasta kyydistä! 




keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Eheyttävä kertomus myrskyisästä maailmasta. Elina Hirvosen Punainen Myrsky

Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky (WSOY, 2019) on kehystetytty osin tositarinaksi. Romaani ei jytyytä etiäpäin muodikkailla autofiktiovankkureilla, vaan romaanin taustamateriaalia ovat irakilaistaustaisen rauhanneuvottelija-poliitikko Hussein al-Taeen perheen kokemukset. Tämä kehys paljastuu lukijalle romaanin kynnysteksteistä – erityisesti kirjailijan jälkisanoista, jotka selittävät teoksen syntyprosessia. Toki jälkisanat saavuttavat ainakin kiltin lineaarisesti etenevän lukijan vasta teoksen lopussa, mutta teoksen tausta on kyllä ollut esillä mediassa isosti, joten oletan tiedon saavuttaneen monen lukijan jo ennen teokseen tarttumista. Ja todenvastaavuuden pohdinnalla käynnistyy myös romaani itse, sillä varsinaisen tarinan starttaava prologi alkaa sanoilla: ”Tämä on tositarina isästäni ja hänen edesmenneestä ystävästään Abbas Fakhr el-Deenistä”. 



Kirjailija vieraili Tampereen akateemisen kirjapiirissämme 11.9.2019. Äärimmäisen fiksuja ja filmaattisia puhumassa vasemmalta oikealle Pasi Heikura, Marko Juntunen, kirjailijatar itse, Siskotuulikki Toijonen sekä Maria Laakso elikkäs meikämandoliini. 

Lisäkiinnostusta tälle romaanin faktuaaliselle taustalle luo tietenkin keskeisimmän informantin Hussein al-Taeen värikäs julkisuuskuva. 2019 eduskuntaan valittu pakolaistaustainen al-Taeen päätyi mediamyrskyn silmään, kun julkisuuteen päätyi miehen juutalaisia, sunneja, somaleja ja homoseksuaaleja  solvaavia somekirjoitteluja vuosilta 2010–2015. Vihapuheen harjoittajan leima tahrasi paitsi al-Taeen omaa julkisuuskuvaa, myös al-Taeen aiemmin työllistänyttä Martti Ahtisaaren perustamaa CMI-järjestöä. Kesällä poliisi aloitti tutkinnan al-Taeen kirjoitteluista. Mikään tästä ei kuitenkaan oikeastaan liity Hirvosen romaaniin, joka kaikesta faktapohjaisuudestaan huolimatta on fiktiivinen. 

Kenties kuitenkin juuri faktan ja fiktion sekoittumien takia, teos on poikkeuksellisesti nielaissut kansiensa väliin paitsi kirjailijan jälkisanat, myös kustantaja Anna-Riikka Carlsonin esipuheen. Näin ainakin omassa kappaleessani, joka oli kylläkin niin kutsuttu ennakkolukukappale ja sinällään osa teoksen markkinointia. Sinänsä kiinnostava ilmiö nämä ennakkolukukappaleet. Kirja oli jopa valmiiksi hashtagitetty takakannessaan, että #elinahirvonen ja #punainenmyrsky vaan teillekin. 

Mutta eipä siitä sen enempiä – tämä mikään kustannusmaailman kiemuroihin keskittyvä blogi ole.  Tärkeintä on itse romaani kaunokirjallisena tuotoksena, joka lajinsa edustajana tottelee tietenkin toisenlaisia toden ja epätoden sääntöjä kuin vaikkapa journalismi. Viis romaanin todenvastaavuudesta, kun tärkeintä on sen todennäköisyys ja toden näköisyys. Ja näköinen tämä lukukokemus oli. Paitsi että romaani kuljettaa lukijansa pakolaisperheen matkassa Irakista Suomeen, käsittelee se myös universaaleja ja kaikkialla tunnistettavia teemoja tarpeista ja niiden täyttymisestä, ympäristön ja olosuhteiden vaikutuksesta meihin ihmisotuksiin sekä lapsen ja vanhemman erityislaatuisesta suhteesta.

Olen aikaisemmin lukenut Hirvoselta ilmastofiktioromaanin Kun aika loppuu (2015). Perheen sisäiset suhteet ja perhesuhteiden sekä historiallisen/yhteiskunnallisen ympäristön välinen kitka olivat temaattisessa keskiössä siinäkin. Maailmaltaan uutuus Punainen myrsky on kuitenkin varsin erilainen. 



Romaani limittää lukuisia aikatasoja. Varsinaiseen tarinaan johdattavia prologejakin on ikään kuin kaksi. Ensin kursivoitu ”tositarina isästäni” kertoo minäkertojan isän ja tämän rinnalla Saddam Husseinin hallintoa vastustaneen miehen kauhistuttavia kokemuksia vankilasta, jonne miehet tuomitaan hallituksen vastustamisesta. Lyhyessä ”tositarinassa” rinnastuu isän toverin Abbasin peri-inhimillinen hammaslääkäripelko ja järjenvastainen rauhallisuus salaisen poliisin murhatessa miehen poraamalla tämän rintaa. Lyhyessä tarinassa kohtaavat hätkähdyttävästi historian suuruus ja yksilön arjen pienuus, niin kuin koko romaanissa myöhemmin. 

Toinen prologia muistuttava teksti on toukokuinen tuokiokuva vappuun valmistautuvasta Suomesta vuonna 2015 – kuva, joka kuitenkin laajenee ajan hengen vangitsevaksi otokseksi koko maailmasta. ”Pariisilaisen kaupan ikkunassa lukee juutalainen, helsinkiläisen moskeijan seinässä kebabit ulos”. 

Tämän luvun puhujapositio on ihastuttavan epäselvä. Kertoja voi olla romaanin päähenkilö, mutta yhtä hyvin se voi olla kuka tahansa maailman ajasta ja virrasta irrotettu tarkkailija. Aikakin osoitetaan kaksisuuntaiseksi vihjaamalla 2015 uutisoituun yhdysvaltalaisten kvanttifysiikan tutkijoiden tekemästä havainnosta siitä, että aika kulkee sekä eteen- että taaksepäin. Ajan, paikan ja puhujan tiukkojen koordinaattien sijaan teksti keskittyy pohtimaan muutosta: ”Tänä keväänä jatkut puhuvat 30-luvun paluusta, mutta maailma ei muutu samalla tavalla, vaan aina uudella. Aina me olemme yllättyneitä, maailman ja ihmiten äärellä”.  

Kahden prologin jälkeen romaani sentään nappaa tiukan niskalenkin ajasta, puhujasta ja paikastakin, vaikka ensimmäisen osion paikka on hätkähdyttävästi luvun aloittavalla informaatiosivulla ”Suomi, maailma”. Totisesti – romaanin Suomi on kaukana eristyneestä lintukotolaisten maasta. Suomi on koti ja satama, mutta samalla osa globaaleja muuttovirtoja, risteyspiste yleisen ja yksityisen välissä – ihan niin kuin kaikki maailman paikat ovat. 

Romaanin päähenkilö on tarinan käynnistyessä nuorehko parhaillaan perheellistyvä mies vuoden 2015 Suomessa. Irakilaissyntyinen nuorukainen hoivaa supistuksia potevaa viimeisillään raskaana olevaa Aura-vaimoa ja auttaa vakavasti sairastunutta äitiään. Minäkertojan työ rauhanneuvottelijana Irakissa on vaarallista, mutta siitä huolimatta hän on valmistautumassa matkaan. 

Ensimmäisen prologin poramotiivi toistuu heti romaanin aluksi, kun Aura pyytää puolisoaan poraamaan vauvan hoitotason seinään ennen matkalle lähtöään. Pelkkä sana pora saa minäkertojan silmien takana vilistämään verenpunaisia pisteitä ja kuvia irtoraajoista. Traumatisoitunut mieli ei taivu ongelmitta vauvaa ja uutta alkua odottavaan koti-idylliin. Samankaltaista monikerroksista ja varmaotteista kaunokirjallisten motiivien käyttöä romaanissa piisaa. Tämänkaltaisten latautuneiden kuvien kautta käy selväksi, ettei teos ole kehnosti fiktioksi naamioitu tositarina, vaan kaunokirjallisin ehdoin toimiva kertomus ihmisistä, jotka repeävät juuriltaan ja etsivät sittemmin omaa tarinaansa muutosta sykkivässä maailmassa ja yhteiskunnassa. 



Kirjan menneessä aikatasossa päähenkilö kertoo lapsuuttaan Irakissa, jossa isän toiminta vastarintaliikkeessä luo koko perheen ylle synkän varjon: salaisuuden. Kuten heti romaanin alku tiivistää: ”kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia”. Ja Hirvosen romaanin minäkertojan salaisuus on musertava. Isän salaisuuden paljastuminen on elämän ja kuoleman kysymys. Salaisuus ei katoa edes perheen ajauduttua pakolaisleirin kautta Suomeen. Vaikka päähenkilö ja perheen muut lapset oppivat nopeasti uuden kielen, häilyy salaisuus alati taustalla. Sankari-isän poika on tuomittu salaisuuden kannattelijaksi eikä oman identiteetin rakennus kahden kulttuurin ruuvipenkissä käy helposti. 

Päähenkilön vanhempien kuvaukset ovat romaanissa taitavasti ja harkiten toteutettuja. Toiminnallinen ja osin poissaoleva isä on pojan maailmassa ja silmissä lähes myyttinen hahmo, johon kuitenkin lyödään romaanin mittaan myös säröjä. Isän koko ikään kuin vaihtelee. Toisinaan isä on ihailtava ja tärkeä, suuri ja mahtava, suuruudessaan musertava. Kuten poika pohtii: ”hänen varjonsa, hänen unelmansa, hänen tarinansa ovat niin suuret ja raskaat, ettei minun omalle tarinalleni ole tilaa. En edes tiedä mikä se tarina voisi olla”. Kuitenkin jo romaanin alussa pojan vieraillessa äitinsä mukana vankilassa mielipidevankeudessa viruvaa isää katsomassa, näyttäytyy isä (pojan silmin) kuitenkin tyystin erilaisena. Kuihtunut ja lähes alaston mies, näyttää luurangolta ja ”lintumieheltä” ja hänen selkäänsä pitkin juoksee torakka. Kauhistunut poika torjuu tällaisen heikkona ja alistettuna näyttäytyvän isän: ”Minä en ole tässä. Tätä huonetta ei ole olemassa. Hirviölinnun näköisiä miehiä ei ole olemassa. Minun isäni ei ole täällä.” Samalla tavoin myöhemmin Suomessa isä kutistuu pieneksi ja inhimilliseksi, kun lasten ja aikuisten valtasuhteet määritellään uudessa kulttuurissa uudelleen. 

Helsingin Sanomien kritiikissä romaanin äitihahmoa moitittiin yksiulotteiseksi. Sellainen se kieltämättä onkin. Romaanin äiti on arkkityyppinen äiti, joka pakolaisleirilläkin loihtii ympärilleen kauneutta ja kodin tuntua, joka synnyttää uutta elämää ja hoivaa lapsiaan väsymättä, joka vieläpä vastaa kulttuurisesta kytköksestä taakse jätettyyn kotimaahan ostamalla vaivihkaa Irakista palan maata perheen lasten yhteiseen omistukseen. Kuitenkin on tärkeää huomata, että samalla tavoin kuin kerronta rajaa päähenkilön näkemyksiin isän kuvauksessa, on romaanin äiti yhtä lailla päähenkilön toiveiden ja tarpeiden läpäisemä haavekuva. Tässä kohden Hesarin kriitikon sinänsä tarkkanäköinen huomio sivuuttaa nähdäkseni ne teoksen sisäiset ehdot, joita äidin hahmo palvelee. 

Kerronnan tiedollinen rajaus on myös kiinnostava ja jotakin, jota oletan kirjailijan joutuneen pohtimaan tarkkaan. Romaanin kerronta etenee kauttaaltaan vaivattomasti ja varmasti, ja lukijaa johdatellaan tarinassa osaavasti. Samaan aikaan maailmanhistorian liikahdusten kuvaaminen etenkään lapsen silmin ei ole helppoa, vaikka Hirvonen moisen petollisen helpolta saakin vaikuttamaan. Kerronta myös ulottuu aikaan, ennen pojan syntymää, hetkiin jolloin tämä on liian nuori havainnoimaan saati kertomaan, sekä tilanteisiin, jossa tämä ei ole ollut läsnä. Kertojan ajallinen positio jää myös avoimeksi: hän ei ole selkeä retrospektiivinen kertoja, mutta kerronta ei kuitenkaan kulje yhtä jalkaa tapahtumisen ajan kanssa. Kirjailijantaidolla ja jollakin ihmeellisellä kerrontamagiikalla/keijupölyllä romaanin tapa kertoa kuitenkin toimii täydellisesti ja saumattomasti ja lukija voi vain nojata lukutuolissaan taaksepäin ja keskittyä nautiskelemaan kerrotusta. 

Monitasoisessa romaanissa riittäisi loputtomiin kohtia ja teemoja, joihin haluaisin tässä pureutua. En pureudu. Lukekaa itse. Päätän sen sijaan sitaattiin, jossa jo aikuinen minäkertojamme puhuu omasta motivaatiostaan:

Haluan muuta. Haluan olla sillä puolella, missä hyvän tekeminen on mahdollista. Haluan, että jonakin päivänä Irakin lapset saavat olla lapsia. Haluan, että jonakin päivänä irakilaiset matkustavat muihin maihin lomalle, eivät etsimään turvaa. Haluan, että jonakin päivänä muualta tullaan Irakiin kuuntelemaan runoilijoita ja katsomaan tuhansia vuosia vanhaa taidetta, ei aloittamaan tai lopettamaan sotaa. 



Postauksen kuvat Juha Drufva.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – jopa yhteiskunta. Ajatuksia Sisko Savonlahden esikoisteoksesta

Esikoisteoksia ja Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävän esikoiskirjaseminaarin osallistujia esittelevä sarjani jatkuu Sisko Savonlahden ihqulla ja viiltävän yhteiskunnallisella romaanilla Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Toimittajataustaisen Savonlahden romaani kuvaa kolmikymppistä päähenkilöä, tämän kipuiluja ihmissuhteissa ja loputonta epätoivoista minäprojektia, jolle pirstaloitunut työelämä, nuorten hipsterien hedonistisahdistunut kaupunkikulttuuri ja someideaalien asettamat mahdottomat vaatimukset luovat lannistavat puitteet. Savonlahden kuvaamassa todellisuudessa pieni ihminen on kuin kolmion muotoinen palikka, jota yritetään vimmalla survoa ympyrän muotoiseen palikkaan. Tai no oikeastaan se palikka yrittää survoa itse itseään, mutta mitäpä se muuta voisikaan. 

Hahah, täysin epäonnistuneesta palikkavertauksesta eespäin siirtyäksemme: juonta romaanissa ei erityisemmin ole ja hyvä niin. Löyhät juonelliset kehykset syntyvät siitä, että kerronnan alkaessa päähenkilön poikaystävä on jättänyt tämän kutakuinkin kahdeksan kuukautta sitten. Erosta ja omasta elämästään ahdistunut päähenkilö makaa parvekkeella, syö sipsejä ja tuntee yllään nykyajan ja elämän musertavan painon. 

Luin teoksen aikalailla tuoreeltaan silloin kun se kirjamaailmaan putkahti ja olin iloinen, että se sai niin paljon huomiota – ansiosta. Eniten minua ilahdutti se, että tämä ja monet muut teokset kuten esim Henriikka Tavin Tellervo josta aiemmin tässä blogissa kynäilin, osoittavat, että chicklitistä on tullut tärkeä yhteiskuntakriittinen ja feministinen kirjallisuuden muoto. Hurraa! Tosin voidaan ajatella, että Savonlahti on aika monimutkaisesti kiinni chicklitin lajissa – samalla sitoutuu siihen ja purkaa sitä. 

Olin niin chick, että laitoin kynsilakkoja kuvaan. Olisi kyllä voinut olla vähän kalliimpia merkkejä, mutta ei oo kuin halpiksia. Tai no tuo Essien lakka oli kyllä kieltämättä aika tyyris, mutta ei siitä sen enempää, kun eihän tämä mikään kosmetiikkablogi ole. 

Kuluttajuus on yksi chicklitin lajille tyypillinen aihelma. Esimerkiksi lajikuningatar Sophie Kinsellan Himoshoppaja-kirjoissa on usein eräänlainen uuvuttavan luettelomainen suhde brändeihin. Glamour ja bling bling ovat lajille tärkeitä. 

Erityisesti suhteessa tähän kulutusjuhlaan voidaan kysyä, että operoiko Savonlahden romaani parodisessa suhteessa chicklitin lajiin. Romaanin minäkertoja on muotitietoinen ja kuluttaa runsaasti rahaa kosmetiikkaan ja vaatteisiin ja näitä brändejä myös mainitaan tekstissä. Kuitenkin samalla intohimolla suhtaudutaan myös muihin asioihin. Päähenkilö esimerkiksi listaa intohimoisesti ruokia, joihin on ollut koukussa sekä asioita, jotka häntä suututtavat. Erityisesti tapauksissa, joissa brändikerronta kohdistuu ruokaan (erityisesti sipseihin ja dippiin) on glamour jo kaukana. Toisaalta tämäkin on oikeestaan osa chicklittiä lajina. Esimerkiksi Bridget Jones on hurmaava chicklit-karikatyyri joka aina ajautuu hyvin epäglamouristi kiipeliin tavoitellessaan luksuselämää tai mediasta ja populaarikulttuurista omaksumaansa naisihannetta. Savonlahti on kuitenkin kriittisempi kuvatessaan sitä kulutuskulttuuria, jonka syöttölässä me kaikki lihomme ja rimpuilemme irti pääsemättä. 

Savonlahden romaani lukiessani mietin paljon teoksen ironiaa. Teosta kun on yhtäaikaisesti mahdollista lukea sekä läpikotaisin ironisena tai sitten ehkä vilpittömänä (tai uusvilpittömänä). Ja molemmilla tavoilla on luettukin. 

Tuntuu, että jotkut lukivat teosta silleen, että ei ei että mun elämä ei oo yhtään tällaista ja hyi hyi pinnallista kallion hemmoteltujen kakaroiden elämää, että ei tää oo kyllä yhtään mun kirja. Eli lukijapolot etsivät vilpittömästi jonkinlaista samaistuttavaa subjektia, pettyivät kun sitä ei löytynytkään, ja päätyivät ajattelemaan, että no olipas pinnallinen kirja. Toisaalta taas monet lukivat ja itsekin luin romaania ennemmin siten, että päähenkilöön säilyi koko ajan jonkinlainen ironinen etäisyys. Tämä ironia ei silti niinkään suuntaudu päähenkilöön itsessään, vaan ennemminkin niihin parisuhde- työ- ja sukupuoli-ihanteisiin, joihin päähenkilöpalikkamme meidän kaikkien tavoin yrittää itseään jatkuvasti epätoivon vimmalla sovittaa. 

Romaania voi lukea sukupolvi-teoksena – miellenium- tai Y-sukupolven räyhäkkäänä ruumiinavauksena. Sukupolviluenta on aina tosi hitsin ärsyttävää, mutta toisaalta myös valaisevaa. Ja moiseen teos itsessään kutsuu, koska romaanissa esiintyy vastapainona päähenkilölle ja tämän kaikille homokavereille ja cooleille hipsterikavereille myös päähenkilön vanhemmat. Ja erityisesti ihana isoäiti, jonka lausahdukset oli kerrassaan parhaita (minun ruokaa ei tarvi laittaa rusetille lausahtaa mummu sushista <3). Teos tekee siis itse sukupolvien rinnastamista ja sukupolvianalyysia. 

Työelämän kuvaus on Savonlahden romaanissa todella kiinnostavaa ja tätä teemaa on nähdäkseni teoksesta käydyssä keskustelussa käsitelty yllättävän vähän. Romaanin päähenkilö edustaa luovan työn prekariaattia – hän on toimittaja ja yrittää työllistää itsensä friikkuna. Freelancer-elämä ja taloudellinen epävarmuus ovat merkittäviä tekijöitä päähenkilön potemassa jatkuvassa kriisissä. Tietotyöläisen tai luovaa työtä tekevän kolmekymppisen tulee jatkuvasti työelämässä brändätä itseään kyetäkseen roikkumaan työn syrjässä ja kaikki tekeminen on lopulta oman superitsen rakentamista, jotta voisi tulla taloudellisesti toimeen ja saada uusia toimeksiantoja. Ja kun sitten romaanin päähenkilöllä on muutenkin ongelmana se, että hän yrittää jatkuvasti muokata itseään erilaisten ulkoapäin tulevien mallien mukaiseksi, niin tällainen työkulttuuri on hänen psyykelleen silkkaa myrkkyä. Romaanin työnhakukohtaukset ovat kaikessa nöyryyttävyydessään osuvia ja samaistuttavia. 

Savonlahden romaanissa ihailin motiivien tarkkaa ja jopa nerokasta käyttöä. Erityisesti ruoka, kuten sipsit kuvataan hienosti ja nostetaan vaivihkaa merkitsemään suuria. Esimerkiksi romaanissa jatkuvasti maiskutetut broadway-sipsit muuttuvat syvän symbolisiksi. On aivan huikean kamalan ironisen surullista, että päähenkilön toiviomatka New Yorkiin ja suureen maailmaan päättyy siihen, että hän ostaa lentokentän Alepasta broadway-sipsejään. Broadway kun kuitenkin liittyy nimenä loistoon, glamouriin ja suuriin unelmiin, on liikuttavaa ja surullista, että pienen ihmisen broadway ovat lopulta ne sipsit. Ruokailusta ja ruoan kaltaisista arkikulutuksen välttämättömistä osasista on tullut keskeinen osa sosiaalisen media identiteettipeliä. Olemme mitä julkisesti syömme. Näin päähenkilömmekin kipuilee maailmassa, jossa ihanneminä postaa itsestään ihanan instakuvan värikkäästä smoothiekulhosta samalla kun sohvan yksinäisyydessä käsi hamuaa  epätrendikkäästi sipsipussia.  

Lopuksi täytyy kehua romaanin tai sen kirjoittajan luontaista komiikan tajua. Tai mistäpä minä tiedän onko se luontaista vai pitkällisesti työstettyä, mutta joka tapauksessa jo tietty komiikan rytmi tässä teoksessa ja dialogissa ja kaikessa on aivan hillittömän hauska. Sisko Savonlahti on romaaninsa perusteella armoitettu satiirikko, joka osaa nähdä kaikissa ihmisissä ja tilanteissa niiden naurettavat puolet.   

ps. Chicklitin potentiaalisia suomennoksia ovat muuten pimukirjallisuus ja mimmikirjallisuus! Miten söpöjä! <3  

ps2. Harmittaa, etten ennättänyt napata kuvaa kirjailijattaresta Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissamme. Vilkasliikkeinen kirjailija oli tällä kertaa tähtäimelleni liian nopea. 


Insinöörimme maailmalla. Ilkka Luukkosen Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Esikoisteoksiin ja Pentinkulamnpäivien esikoiskirjailijaseminaariin armon vuonna 2019 keskittyvä blogahdussarjani jatkuu Ilkka Luukkosen romaanilla Kongolainen kampa.

Kirjailija Nuutajärven lasikylän huudeilla

Luukkosen romaanissa liikutaan enimmäkseen Belgiassa joskin hengilögalleria on pitkälti suomalainen. Joidenkin muistojen sekä sukulaisyhteydenpidon kautta piipahdetaan myös Suomessa. Paikan tuntu on romaanissa vahva. Kirjailija on itse työskennellyt kaupungissa ja miljöö rakentuu uskottavaksi. Paikat kulkevat mukana lukujen nimissä. Myös suomalaisen kamppailu pienten kulttuurishokkien loputtomassa virrassa on kuvattu tarkasti. Yksinkertaiset ikkunat päästävät kaasulämmön harakoille lämpötilan laskiessa pakkaselle. Pitikö tämäkin teille tulla Suomesta asti opettamaan.  

Romaanissa vuorottelevat kaksi minäkertojaa. Antti on entinen insinööri ja nykyinen journalisti, jota vaimo ja kaksi lasta ovat seuranneet Brysseliin työkomennukselle. Toinen minäkertoja on nuori Kaisla, Antin sisarentytär, joka on karannut Belgiaan pakoon ahdistavia perhesuhteita. Jälkimmäinen  päätyy lopulta saamaan lapset kongolaistaustaisen Josephin kanssa. 

Romaanin kahden kertojan äänet ovat keskenään tyystin erilaiset, edustavathan he keskenän täysin eri ikäpolvea ja ajattelutapaa. Näkyvimmillään ero rakentuu Kaislan puhekielisen kerronnan ja sitten puolestaan Antin kirjakielisen kerronnan kautta. Kaislan kerronta on inasen salingerilaista, joka vois tehdä asetelmasta kuluneen, mutta lopultakin ero on perusteltu kertojien iän ja aseman kautta.

Oma suosikkini kertojista oli Antti. Antti on henkeen ja vereen insinööri, joka turvautuu kaikessa rationaaliseen ajatteluun ja torjuu viimeiseen asti kaikki tunteet. Antin kerronta on tieten koomiseksi kohotetun insinöörimäistä, ulkokohtaista ja raportoivaa siinä, missä Kaisla antaa tunteiden viedä ja kielen virrata. Toisaalta Antti raportoi kaikista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan myös rehellisen avoimesti, joskin kerronnasta on häivytetty tunne. 

Antin insinöörikerronnasta tuli toisinaan mieleeni Hannu Raittilan tuotannon erilaiset asiantuntijahahmot. Samoin kun Raittilakin hienovaraisesti satirisoi insinöörikertojiaan, samoin Luukkonen rakentaa Antin kertojaäänen taakse hienoisen naurun. Ja toisaalta myös surun hahmon kykenemättömyydestä tunteidensa kohtaamisessa.

Antin tarinan kohdalla tunteiden kaihtaminen on tärkeä teema. Antti on kaikkialta voimakkaiden naisten ympäröimä. Erityisesti suhde despoottiseen äitiin on kipeä ja miespolo joutuu koko ajan tasapainoilemaan vaimonsa ja äitinsä välillä. Tulinen ja tunteitaan näyttävä vaimokin on Antille kova pala ja riitoja leimahtelee. Kaiken huipuksi siskokin soittelee ja yrittää onkia tietoja maailmalle karanneesta tyttärestään ja Antin kauhuksi kaipailee myös emotionaalista tukea. Antin maailmassa naisten kanssa ei voi elää, mutta ilmankaan ei voi olla.  

Nautin erityisesti kirjan loppupuolen riitakohtauksesta, joka oli intensiivisesti ja hauskasti ja surullisestikin kirjoitettu. Siinä Anna ja Antti käyvät isomman puoleisen välienselvittelyn. Antti ei osaa purkaa tunteitaan tai sanoittaa niitä ja niinpä hän reagoi lähtemällä kesken riidan korjaamaan puutarhaletkua. Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan voisi. Lukija joutuu pitäytymään Antin minäkerronnan sisällä, joten emme saa toista näkökulmaa tilanteeseen.  Kohtaukseen on kuitenkin hienosti rakennettu alateksti (tai se kuuluisa rivien väli), joka osoittaa Antin reaktion mielettömyyden.



Niin ikään tärkeä teema Luukosen romaanissa on pakolaisuus (ja siirtolaisuus sekä maahanmuutto), joka kerrostuu henkilöhahmojen elämään monella tapaa. Kaisla ja Antti perheineen ovat Brysselissä vieraalla maalla, Antin vaimo Anna on alun perin paennut Suomeen Unkarista ja sitten on vielä Kaislan kongolainen poikaystävä, jonka kautta päästään tutustumaan kongolaistaustaisten yhteisöön laajemminkin.

Romaanissa journalisti Antti työstää laajaa artikkelia pakolaisuudesta. Siihen pitää saada myyvän henkilökohtainen tulokulma ja niin Antti etsii sitten haastateltavan: Kaislan poikaystävän kaverin Fresnelin. Fresnelin tarinasta tulee yksi romaanin tärkeitä sisäkertomuksia. Sitä rakennetaan ja kootaan kasaan pala palalta. Fresnel kertoo omasta tarinastaan fragmentaarisesti ja ristiriitaisesti ja Antti on hätää kärsimässä haaroittuvan elämäntarinan äärellä – etenkin kun hänen insinöörinsielunsa ei kestä tarinaa, jota ei voi ottaa rationaalisesti haltuun. Tarina onkin lopulta se, mikä erottaa pakolaisen siitä, jonka ei ole tarvinnut paeta. 

Hän kysyi, voinko minä todistaa oman elämäntarinani niin kuin vaadin häntä todistamaan. Jouduin kokoamaan vastaustani. Selostin, että minun elämäni vaiheet on dokumentoitu viranomaisten toimesta moneen kertaan ja moniin asiakirjoihin saa kuka tahansa tutustu niin halutessaan. Ylipäänsä länsimaissa on hyvin vaikea valehdella omaan historiaansa. Sen vuoksi suhtaudumme epäilevästi rajat ylittäviin pakolaisiin, jotka oleskeluluvan toivossa tekaisevat itselleen menneisyyden. 

Katkelma on Antin ajattelua, mutta teos itse ei usko tähän selitykseen. Antti ei itsekään osaisi rekonstruoida omaa tarinaansa aukottomasti, koska hän on koko elämänsä vältellyt konflikteja ja sulkenut tahallaan pois ne asiat, joita hän on kykenemätön käsittelemään. Luukkosen romani muistuttaa, ettei kenenkään elämä tai tarina ole täysin rationaalinen ja aukoton. Tähän nähden onkin merkittävä yhteiskunnallinen epäkohta, että jaamme turvapaikkoja koherentin kertomuksen perusteella, vaikka koherentti kertomus on elämän luonteelle vastainen


lauantai 3. elokuuta 2019

"Sinun osasi on lakata muistuttamasta" Jouni Teittisen runokokoelma Sydäntasku

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia, 2019)

Esikoiskirjoja ja Pentinkulmanpäivien esikoiskirjalijaseminaarin kirjailijoita esittelevä blogisarjani jatkuu turkulaisen kirjallisuudentutkijakollega Jouni Teittisen esikoiskokoelmalla Sydäntasku


Kuvassa luonto on parhaillaan nielaisemassa esikoisrunoilijan keskellä urjalalaista kesäidylliä


Teittisen kokoelman keskeistä kuvastoa ja aiheita ovat lapsuus, lapsen kasvu, ikäkaudet ja muistot. Tunnelmaltaan kokoelma on suloisen haikea, melankolinen ja surumielinen, mutta ei lainkaan nyyhky tai lälly. Kokoelma on kuin näky hiekkalaatikkoon unohtuneista hiekkaleluista: leikkijä on jo poissa, paikan yllä vielä viipyvä muisto leikin iloisesta hurmasta sekoittuu kadonneen hetken jättämään haikeuteen.

Unohtaminen, asioiden jääminen taakse, nykyhetken muuttuminen kalpeiksi ja värjyviksi muistoiksi ja toisaalta uuden rakentuminen menneen päälle ovat kaikki kokoelmalle tärkeitä teemoja. Kuten runoilija tiivistää:

        ja kun kohta aloitat seuraavan kakun, 
        niin kuin jokin siinä olisi jo muuttunut hiekaksi.

Säkeissä liikutaan hiekkalaatikolla ja tehdään kakkuja kuin lapsena ikään. Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, kuten lapsuuden arkimagiikalle tyypillisesti manattiin. Teittisen kokoelmassa aikatasot kerrostuvat, jolloin lapsuuteen liittyvät motiivit tarjoutuvat luettavaksi myös ilmeisimmän merkityksensä ohitse ja ylitse. Kaikessa arkisuudessaan lapsikulttuurin ikiklassikot hiekkakakut ovat herkullisia (pun intended) kuvia: hiekkakakku on kakun jäljitelmä, valeruokaa, joka haukatessa murenee maaksi josta se on tullut. Syömisen, elämän ja kuoleman kuvat risteävät näissä lapsille ominaisen make-believe-leikin loihtimissa kakuissa. Hiekkakakku on materian hetkellistä sovittamista muottiin, sen pakottamista muodoksi, mutta muoto ei ole pysyvää ja hiekkakakun kohtalo on muuttua jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä takaisin merkityksettömäksi materiaksi. 

Kuvan jääkarhulla on on todellisuuden kanssa täysi tekeminen.
Runokokoelman kanssa hänellä ei ole juuri mitään tekemistä. 

Teittisen esikoiskokoelman tyyli on usein vähäeleinen, niukka, hiljainen ja ladattu – siis merkityksiltään. Paljon jää pinnan alle kytemään ja hiillostelemaan lukijan tutkittavaksi ja tulkittavaksi. 

Kokoelma kutsuu taiten lukijaa toisaalta erittelevään itsereflektioon: aikakerroksiin itsessä ja toisaalta taas affektintäyteiselle matkalle omiin tunnekokemuksiin lapsuudesta. Tämä tapahtuu kielen tasolla sinä-puhuttelun tai passiivin kautta. 

Jonkinlainen keskeislyyrinen minäkin häivähtää mukana kokoelman lopulla. Näissä runoissa puhuvan minän ja puhuteltava sinän suhde on monimuotoinen kuten seuraavissa säkeissä: 

Minun osani sinussa on muistuttaa sinua 
yhteisestä vieraasta.

Sinun osasi on lakata muistuttamasta.
Jotta mitään sinussa ei tunnista. 

Puhuja-asetelmat vihjaavat, että läsnä runon puhetilanteessa eivät hengaa perus sinä ja minä liikennevaloissa. Minän sanat ovat samanaikaisesti runoilijan puhetta lukijalle, aikuisen puhetta lapselle ja vielä minä puhetta menneelle itselleen. Jälkimmäinen on kokoelmalle keskeinen oivallus. Teittisen runot muistuttavat, että lapsuus on hyvin erityinen identiteetti: kerroksinen, sisäkkäinen. Me kaikki kannamme sitä mukanamme koko loppuelämämme: lapsi meissä on aina olemassa vaikkakin sitä ei voi enää suoraan tavoittaa. 

Sydäntaskussa korostuu myös tekstin materiaalisuus. Teoksessa on useita runoja, jotka ovat tyylikkäällä visuaalisella manipulaatiolla haalistuneet tai kuluneet osin lukukelvottomiksi. Pidin näistä runoista erityisen paljon. Lähes lukukelvottomiksi haalistuneet säkeet olivat emotionaalisesti latautuneita ja näissä runon visuaalinen muoto toi tulkintaan lisää kerroksia ja kierroksia ja vapautti myös kiinnostavasti tulkinnan ikeestä. Häviävä ja haipuva runo mahdollistaa myös haipuvan ja osittaisen tulkinnan: näiden runojen kohdalla keskityin vielä muitakin runoja vahvemmin tuntemaan.  

Haalistuneista runoista erottuu monenlaisia sanoja. Useimmiten runot ovat luettelomaisia, eräänlaisia esineluetteloita. Ainoastaan osa esineistä ja asioista on näkyvissä ja luettavissa: 
4 teelusikkaa nimikirjaimilla, suutarin laatikko, pieneen sylinteriin säilötty äänilevy, erikokoisia saapaspareja, pieni Raamattu, penaali tekstillä NY, duploja ämpärissä, patterilla koppuraiset sormikkaat jne.



Esineitä on eri aikakausilta, osa museokamaa, osa tuttua lapsuusesineistöä ainakin näin 80-luvun lapselle. Osa esineistöstä liittyy matkantekoon, kenties merimatkaan. En osannut palauttaa havainnoimaani esineistöä täysin mihinkään yhteen tulkintaan. Haipuva ja haalistuva tekstuaalisuus sen sijaan viittasi omassa tulkinnassani vahvasti muistamiseen ja unohtamiseen. Ihmisen muistihan on haalistuvien runojen tavoin aukkoinen. Muistot virttyvät ja rispaantuvat reunoistaan ja aika kuluttaa suurimman osan asioista unohduksiin. Enimmäkseen jää vain epätäydellisiä muistoja, sumeita, epämääräisiä kuvien sarjoja tai hetkien fragmentteja. Niiden pohjalta nykyhetken kokemusta ei saa enää koskaan täysin kiinni sellaisena kirkkaana ja täydellisenä kuin se aisteihimme ja aivoihimme tulvii. 

Teittisen runot jäljittelevät myös kiinnostavasti valokuvia. Vanhat valokuvatkin ovat usein haalistuneita, tahraisia, ehkä revenneitä ja lopulta ne katoavat kokonaan. Ehkä tekstikin eräässä mielessä tällä tavalla katoava muoto, vaikka se onkin valokuvaa helpommin loputtomiin uusinnettavissa. Tekstistä haipuu ja kätkeytyy väistämättä osa alkuperäisistä merkityksistä: osa siitä kommunikatiivisestä funktiosta, mikä sillä on syntykontekstissaan ollut. Tässäkin mielessä haalistuva teksti on muotona kiinnostava. 

Teittisen runoissa vaikuttavaa on runoilijan tapa käyttää esinemotiiveja. Esineet kaunokirjallisuudessa tai ainakaan lyriikassa ovat harvoin pelkästään esineitä. Eivätkä ne ole sitä edes "oikeassa" elämässä. Esineisiin tiivistyy muistoja, tunteita, haluja ja ihmisten välisiä suhteita. Esineet ovat myös meidän arkemme fyysisiä merkitsijöitä. Teittisen runokokoelmassa on nähdäkseni erityisen vahvaa esinepoetiikkaa. 

Muodoltaan haalistuneissa runoissa esineet liittyy menneeseen elämään ja muistiin. Esineiden ja muistin suhde aiheena onkin loputtoman kiehtova. Kaikkein arkisinkin esine saattaa saada aikojen kuluessa ympärilleen jonkinlaisen pyhyyden auran. Ajatelkaa rakkaat bloginlueskelijat vaikkapa omaa lapsuuttanne. Ihan varmasti jokin oman ajan tuotteen tai jonkin lapsuuden kodin esineen näkeminen pystyy hetkessä lennättämään menneeseen. Esineet ovatkin tässä mielessä oikeestaan portteja, aikakoneita.

Seuraavassa runossa Teittisen kokoelman esinepoetiikka ilmenee myös hienosti:  

Joskus sitä löytää esineen eikä tiedä, kuuluiko se eläimelle,
kertooko se elämästä. Rantavedessä, kivikon suojassa, 
niin kuin hiekasta ja syljestä koostettu pieni putki.
Ehkä kuori. 

Ranta jota joku kulkee, pysähtelee kuin etsisi kivikosta, 
kumartuu.
Tällainen muisto. Liikkumaton.
Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu. 

Niin kuin jokin kaartuisi yllesi kuin veden läpi
Lepattava varjo, ojentaisi kätensä. 

Runossa rannalta löydetty esine on jotakin elollisen ja elottoman, luonnon ja ei-luonnon välistä: ei voida olla ihan varmoja sen olemuksesta ja sen alkuperästä. Runo leikkii passiivilla, joka ulottaa kokemuksen mystisen esineen löytämisestä ulottumaan lyyrisen minän henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolelle. Tällaisen esineen löytäminen ja löydön äärelle pysähtyminen on meille kaikille tuttu kokemus tai ainakin runon muoto onnistuu esittämään sen meille sellaisena: tunnistettavana.

Runossa löydetyn esineen olomuoto ei liity vain kysymykseen siitä, onko se elollista alkuperää vai ei. Toisessa säkeistössä esine vertautuu muistoon, liikkumattomaan: ”Ei tiedä, onko sitä joskus asuttu”. Tähän tiivistyy oivaltavasti muiston olemus, sillä runon voi ajatella puhuvan  myös siitä, ovatko muistot sidoksissa vain yksilöön, vai voiko toinen tavoittaa niitä, voiko muistoja jäljittää kun muistelija on jo poissa. Toisaalta ne on henkilökohtaisia, toisaalta on niin kuin runon lopussa vihjataan: esineiden ja niihin sitoutuneiden muistojen kautta on kuin jokin "lepattava varjo ojentaisi kätensä".  Teittisen kokoelman jälkeen en enää katso hiekkalaatikkoa siten kun katsoin ennen.