lauantai 13. heinäkuuta 2019

Oispa avaruushomoluksuskommunismia! Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, Kosmos, 2018

Esseisti on parhaimmillaan erilaisten ajan impulssien sykkivä hermokeskus, joka johtaa yhteen arkivilkaisulla erillisiltä vaikuttavia ilmiöitä. Pontus Purokurun esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on juuri tällaisen esseistin käsialaa. Teoksen luettuaan voi tyytyväisenä huomata omienkin aivojen kasvattaneen kuin huomaamatta uudenlaisia merkityssiltoja aiemmin erillisten merkityslokeroiden välille. Totta kai nukkuminen, maailmanloppu, Edu Kettunen, Tähtien sota ja SSRI-lääkkeet liittyvät yhteen. Tietenkin. Miksen sitä ole aikaisemmin tajunnut.  

Protip: muista varautua luku-urakkaan riittävällä määrällä pinkkiä luksus-skumppaa!

Purokurun esseet jahtaavat kautta linjan zeitgeistia, ajan henkeä. Vaikka ajan hengen ymmärtäminen aikalaisen rajoittuneesta perspektiivistä käsin on aina väistämättä tuhoon tuomittu yritys, tarjoilee Purokurun laaja lukeneisuus, analyyttinen mieli ja ajattelun lennokkuus lukijalle vähintäänkin uskottavaa aikalaisanalyysia. 
Eikä Purokurun diagnoosisohvalla istu vain nykyhetki vaan koko kapitalistisen talousjärjestelmän moderni historia. Esimerkiksi terävässä ”Toinen maailmanloppu on mahdollinen” esseessä Purokuru osoittaa, että toivottomien lähivuosikymmenten kautta olemme saapuneet aikaan, jossa tulevaisuus on lopullisesti peruttu. Purokuru lähtee liikkeelle hykerryttävästi rinnastaen toisiinsa Edu Kettusen ”Lentäjän pojan” vuodelta 1986 ja Anssi Kelan ”1972” vuodelta 2003. Vaikka kappaleiden ilmestymisajankohtien välillä on kulunut vain 17 vuotta, oirehtivat ne tyystin erilaista uskoa tulevaisuuteen. 
Lentäjän poika haaveilee vankkumattoman tulevaisuudenuskonsa siivittämänä vielä lentävänsä korkeammalle kuin isänsä, eletäänhän viimeisiä hetkiä, jolloin seuraavien sukupolvien elämä näyttäytyy vanhempiaan parempana ja vauraampana. 90-luvulla keskiluokan kurjistaneen laman jäljiltä Kela laulaa erilaista sanomaa. Vaikka laulu alkaa toiveikkaasta ylioppilaaksi valmistumisesta, osoittautuvat haaveet paremmasta tulevaisuudesta valheellisiksi: ”Mitä vanhemmiksi vartutaan/ sitä tyhmemmiksi muututaan/ enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan.” Kuten Purokuru tiivistää, on kappaleen modaaliontologia masentava. 60-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven toiveikkuus vaihtuu seuraavan sukupolven laman lannistamaan tulevaisuudettomuuteen.  



Purokurun esseekokoelma ei ole mitään keveintä laituriluettavaa, sillä argumentaatioltaan lennokasta teosta raskauttaa runsas talousteoria ja kaikenkarvainen kulttuurifilosofia. Toisaalta vähänkään teoreettisemmin suuntautuneelle lukijalle juuri nämä kohdat ankkuroivat Purokurun zeitgeist-jahdin herkullisesti aiempiin teoretisointeihin.
Esimerkiksi edellä tarkastellussa esseessä Purokuru tiivistää kolmen iskulauseen tai käsitteen kautta kolmen eri vuosikymmenen tulevaisuudettomuuden. 1990-lukua määrittää amerikkalaisen politiikantutkija Francis Fukuyaman lennokas väite ”Historia on loppu”. 2000-lukua värittää filosofi Fredric Jamesonin loputtomiin siteerattu aforistinen slogan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”. 2010-lukumme iskulauseeksi Purokuru puolestaan nostaa kulttuuritutkija Mark Fisherin määrittelemän ”kapitalistisen realismin”. Kapitalistinen realismi tarkoittaa käytännössä poliittisen mielikuvituksen kuolemaa, toisinajattelun mahdollisuuden kieltämistä. Jatkuva leikkaaminen, kiristäminen ja kontrollin lisääminen ovat kapitalistisen realismin logiikassa ainoita mahdollisia politiikan toimintatapoja, vaikka todellisuudessa leikkauslinja olisikin vain yksi mahdollinen tapa edetä. Kuulostaa tutulta, vaikka esseekokoelmaa nyt näin post-sipiläläisestä ajasta käsin lukeekin.
Purokurun esseekokoelma on monin kohdin mielialoiltaan toivoton. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja ympäristökriisi kehystävät tulevaisuuteen suuntaavan ajattelun väistämättä tuhon odotukseksi. Toivoa ei löydy myöskään kulttuuriväestä. Kuten Purokuru kärjistää, samaan aikaan kun kirjailijat ja muu kulttuuriälymystö vaikeroi kommunikaation mahdottomuudesta, antaa nouseva äärioikeisto mennä. Laajasti ymmärretty vasemmisto on valmista kipattavaksi kompostiin, mikä vanhaa vassaria esseeteosta lukiessa kevyesti kirpaisee.
Konservatismin ja liberalismin eroja ja yhtäläisyyksiä ruotivassa railakkaassa ”Master Blaster” -esseessä Purokuru tarkentaa julkisuudessa meuhkaavaan poppooseen – vartiaisiin, haapaloihin, appelsineihin, apusiin, pietilöihin ja saarikoskiin. Erityisesti valokeilaan nousee median palstatilalla hellimä Jari Ehrnrooth, jonka sanoman Purokuru nimeää suorastaan protofasistiseksi. Purokuru kritisoi Ehrnroothin moralismia ja umpikonservatismia pätevästi ja sivaltaa lopulta vielä viimeisen iskun: ”Ehnrooth puhuu vapaudesta, mutta ennen kaikkea hän määrittelee, mihin toiset ihmiset pitää pakottaa. Kuvio on tuttu 1920-luvulla alkunsa saaneista oikeistoradikaaleista liikkeistä. Sen verran häveliäisyyttä – ja taktista silmää – Ehnroothilla on, että hän jättää poliittisista vaatimuksistaan pois ”heikomman aineksen” hengiltä kaasuttamisen”. Touché! Purokurun omasta sanomisen tavasta ei ainakaan rohkeutta puutu, vaikka toisinaan kirjoittajan oma mielipide hetkeksi katoaakin siteerattujen teoreetikoiden polyfoniseen kuoroon. 
Esseekokoelman ihqun ylettömän överi nimi saanee monen kirjaan tarttumista harkitsevan joko kakistelemaan tai huokailemaan ihastuksesta. Nimen ylettömyys on toki täysin tietoista ja käsitteellinen purku tarjoillaan teoksen nimikkoesseessä. Nimen taustalla on kapitalismin ja kommunismin keskeinen ero: kommunismin lähtökohta ja päämäärä on yltäkylläisyys, kapitalismia puolustavien liikkeiden (joihin Purkokuru lukee mm. taloustieteen) niukkuus ja rajaaminen. Kapitalismille tyypillistä on se, että kaikki sen piiriin tuleva muuttuu niukaksi. Kapitalismi onkin Purokurulle järjestelmä, joka pakottaa ihmiset kilpailemaan kaikesta, kun taas kommunismi perustuu yhteisen runsauden kierrättämiseen. 
Kuten Purokuru itsekin toteaa, on kommunismista puhuminen ”röyhkeä ele”. Esseessä tehdään kuitenkin tärkeää pesäeroa 1900-luvun reaalisosialismiin ja totalitarismiin ja korostetaan myös vasemmistolaisuuden ja kommunismin tyystin erilaista maailmankuvaa. Siinä missä vasemmistolaiset korostavat palkkatyön merkitystä, pyrkivät kommunistit vapautumaan palkkatyöstä. Muun muassa tätä on kommunismin luksus.

Jarlaa Hesarista – taitaa olla purokurut opiskeltu <3 

Purokurun kirjan nimeensä lainaama luksuskommunismi on ”pinnanalainen liike, meemi ja salainen identiteetti”, jonka alkujuuret löytyvät nollariluvun puolestavälistä. Automatisaatio liittyi mukaan teknologian kehitykseen mahdollistaman lyhyen työajan ja sitä kautta mielekkäämmän elämän vaatimuksena. Luksuskommunismi sai ajan myötä sosiaalisessa mediassa lisämerkityksiä sanoista avaruus ja homo, joilla korostettiin teknologian utooppisia mahdollisuuksia ja yksilöitä rajoittavien sukupuolinormien hävittämistä. Esseessään Purokuru kirjoittaa täysin automatisoidulle avaruushomoluksuskommunismille viisi vaatimusta sisältävän manifestin. 
Purokuru ei ole suistamassa maailmaa suin päin täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, vaan myös kriittisiä reunaehtoja (tärkeimpänä ympäristötuho) tarkastellaan. Manifestin luettuaan on kuitenkin helppo yhtyä liikkeen kuplivaan pohjavirtaukseen: ”samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta.” Oh jeah ja kyllä kiitos!

Olen vetäjänä Pentinkulman päivien legendaarisessa esikoiskirjailijaseminaarissa E-80, jonne myös eskariesseisti Purokuru saapuu. Ja hei jippii – sinäkin rakas lukija pääset ihmettelemään ihmeen lahjakkaita esikoiskirjaililjoitamme lauantaina 3.8.2019 esikoiskirjailijoiden paneelissa Urjalan yhteiskoululla. Lue lisää täältä: https://pentinkulmanpaivat.fi. Tämän eskarin ajatuksiin pääsee tutustumaan myös mainiossa Mikä meitä vaivaa -podcastissa. https://soundcloud.com/user-897579020 Lämmin muttei kädenlämmin kuuntelusuositus. 
Tämä teksti on muuten julkaistu myös Pentinkulman päivien blogissa. Sinne ilmestyy heinäkuun mittaan esittelyjä myös muista seminaarin esiintyjien teoksista (ei minun kirjoittamiani). Lue Penttareiden blogia täältä: http://pentinkulmanpaivat.fi/blogi/ Meikäläisen blogissa on luvassa kesän mittaan enemmänkin eskari-esittelyjä. Pysy virittyneenä!

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Seurapiiriraportointia Finnconista – mukana spefikirjaililja Anni Nupposen haastattelu

Kesä-heinäkuussa leppoisilta kesälaitumilta vinhaan laukkaan porhaltaa Finn-koni, spefiheppa joka viralliselta nimeltään on kylläkin Finncon. Tällä kertaa Finncon otti ja tapahtui Jyväskylässä. Ensi vuonna conitetaan kuulemma Tampereella. Koska tapahtuma on ilmainen ja kaikelle kansalle avoin, on spefi-innokkaiden syytä ruksia ensi kesän kalenteriinsa jo hyvissä ajoin 10–12.7.2020. 

Kuvassa kirjailijat Tiina Raevaara sekä Marko Hautala. Ilmeistä ei uskoisi, että tässä oltiin kosmisen kauhun äärellä.

Tapahtuma on järjestetty ensi kertaa jo 80-luvulla, joten mistään kulttuuritapahtumien untuvikosta ei ole kyse. Finncon on Suomen suurin ja kaunein scifin ja fantasia ja muun spefin eli spekulatiivisen fiktion lavean ja suopean sateenvarjon alle kertyneen kulttuurin ja sen fandomin oma tapahtuma. 

Itse läksin tapahtumaan dystopiatutkijan synkässä kaavussa. Tosin kaapu oli tällä kertaa kuvitteellinen. Cosplayta eli pukuharrastusta en ole vielä ottanut haltuun. Enkä ehkä uskalla ottaakaan, sen verran komeita pukuja tapahtumassa näkyi, että ei uskalla lähteä kilpasille oikeiden tekijöiden kanssa. 

Katsokaa nyt esimerkiksi näitä tyttöjä: 



Kuvassa Minda Kettu joka tässä cossaa (taas täti oppi uuden termin) Godokaa japanilaisesta Madoga Magica -animaatiosarjasta sekä Lotta Jousikoski joka puolestaan cossaa Madokaa samaisesta sarjasta. 

Koska en cosplaysta oikein mitään tiedä, kyselin lauantaina naamiaisten alkua jännittyneinä odottavilta pukuharrastajilta, että miksi cosplay on näille tärkeää. Minda kertoili rakastavansa cosplayta, animea sekä pelejä ja välillä on siksi kivaa sujahtaa hahmoihin sisään. ”Siitä tulee vaan iloinen mieli”. ”Tässä myös tapaa paljon erilaisia ihmisiä ja saa uusia kavereita. Ja täällä on vaan tosi hyvä tunnelma. Cosplayssa on yleensä hyvä ryhmähenki”, lisäsi Madoka eikun Lotta vaaleanpunaisen tukkansa alta. Tulevia cosplay-mahkujani kartoittaakseni tiedustelin vielä Mindalta ja Lotalta, että onko kaikki cossarit tosi nuoria. ”Ei oo” vakuuttivat tytöt yhdestä suusta. ”Ollaan nähty jopa selkeästi yli kahdeksankymppinen cosplayaaja”. Huh! Sittenhän tässä on itselläkin hyvin aikaa. 

KIRJOITTAJAPERJANTAI MENI OHI ETTÄ VIUHAHTI

Käykäämme sitten puimaan ohjelmaa Marian silmin päivä päivältä. 

Perjantain ohjelma koostui kirjoittajille suunnatuista esityksistä ja tapaamisista. Finncon on tärkeä kohtaamispaikka niin lukijoille kuin kirjoittajillekin ja spefiporukassa kirjoittamista harrastetaan ja harjoitetaan innokkaasti. Itse marssin paikalle tomerasti ja hyvin aikein kuulemaan kirjoittajaohjelmaa, mutta jo ovella törmäsin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin Finfarilaisiin, jotka akateemisen tekstityöpajan uuvuttamina olivat hakeutumassa virvokkeiden äärelle läheiseen Local-nimiseen ravintolaan. Eksyin sitten heidän matkaansa ja kaikki kirjoittajaohjelma jäi iloisesti näkemättä. 

No, onneksi Finnconin idea onkin paitsi sivistyä virallisen ohjelman parissa, myös nauttia seurasta ja tutustua ihmisiin. Ja siiderillä Finfarilaisten kanssa pääsi tietenkin tutustumaan samalla Finfariin, joka ei siis liity fanfaareihin tahi fariseuksiin vaan spefitutkimukseen. Finfar kun on Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry. 

Yhdistys on toiminut vuodesta 2013 saakka. Näkyvin järjestörakkauden hedelmä on Fafnir (Nordic Journal of Science and Fantasy Research), vertaisarvioitu journaali, jota pääset lukemaan ilmaiseksi netissä osoitteessa journal.finfar.org. Finfarin lisäksi seura järjestää Finnconin yhteyteen aina akateemista ohjelmaa, academic trackin (jossa itsekin luennoin). Tämän lisäksi toimintaan kuuluu edellä mainittu tekstityöpajailu, aihepiirin parhaan gradun palkitseminen sekä kaikenlainen henkinen ja psykososiaalinen tuki spefin tutkijoille yli tieteiden välisten rajojen. 

Sitten täytyy vielä kehua, että nämä Finfariseukset on mitä kivoimpia kollegoita ja mitä parhainta illanistujaisseuraa. <3 Niin kivaa oli, etten edes ennättänyt ottaa yhtään kuvaa. Voi voi!

LAUANTAI – ESIINTYMISIÄ VÄHÄN LIIKAA 

Oman con-lauantaini käynnisti esitelmäni. Esitelmöimme yhdessä minun ihanan jyväskyläläis-kollega Jani Ylösen kanssa. Yhteisotsikko sessiollemme oli "Tulevaisuuden lapset scifi-kirjallisuudessa". Minä höpöttelin lapsista ja luonnosta yhteispohjoismaisen tekijätiimin (Parvela, Sortland & Pitkänen) Kepler62 lasten scifisarjassa ja Jani puolestaan keskusteli Ian McDonaldin luomista yliälykkäistä hirviöhahmoista. Lapset ovat ylipäätään kulttuurissa aina kiinnostavia ja merkityksillä ladattuja hahmoja. McDonaldin hirviölapsissa esiin nousevat lapsiin eräänlaisina luonnonolentoina liitetyt pelot ja kauhu, kun taas Kepler62-sarjassa lapsihahmot edustavat romanttista autenttista luontosuhdetta ja sitä kautta parempaa tulevaisuutta dystooppisen nykyisyyden keskellä.

Jani Ylönen ja asiantunteva selitysele

Siitä singahdinkin hyyyyyvin hermostuneena Ylen haastateltavaksi. Toimittaja teki monimediaista juttua (tv, radio ja netti) paikan päältä ja minua haastateltiin dystopiasta. Jännitti aika lailla, mutta onneksi meikäläisestä jännitys harvemmin päälle päin näkyy ja haastattelu sujui kait mallikkaasti. En sitä kyllä itse kehtaa jälkikäteen katsoa. Pelkkä ajatuskin hirvittää. Mutta linkkaan tänne kunhan se ilmestyy. 

Lemppari ohjelmanumeroni, jossa itse sain olla osallisena, oli "Monenlaisia maailmanloppuja" -paneeli. Maailmanloput ovat suosikkiaiheitani, älkää kysykö miksi. Tai kysykää toki, mutta jutellaan siitä toisaalla, tässä ei tila riitä henkilökohtaisten lopunaikojen mieltymysteni juurisyiden selvittämiseen. Ja paikalla olisi ehkä hyvä olla joku ammattiauttaja :D 

Toni, Anu, Maria ja Aino-Kaisa – maailmanlopun profeetat

Paneelia ohjasti tutkija väikkäriprojektiaan Helsingissä käynnistelevä Toni Saarinen. Keskustelijoina minun lisäkseni olivat kirjailija Anu Holopainen sekä rakas tutkijakollega Aino-Kaisa Koistinen. Olimme fiksuja ja filmaattisia. Tietty. Puhuimme esimerkiksi lempparimaailmanlopuistamme (Walking dead tietenkin – kiitos kysymästä), maailmanloppuun fiktiossa johtavista syistä, maailmanloppufiktion realistisuudesta sekä ennen kaikkea siitä, miksi juuri meidän aikamme on niin viehtynyt kuvittelemaan oman tuhonsa. 

Paneelin jälkeen oli takki (tai siis se henkinen dystopiaviitta) koko lailla tyhjä. Kävin sentään vielä kuuntelemassa filosoohvi Jarno Hietalahden luennon "Huumoria tekoälystä". Jarnon luennon lähtökohtana toimi ajatus siitä, että huumoria on ajateltu eräänlaiseksi viimeiseksi koetinkiveksi tekoälylle – vasta huumoriin kykenevä kone on ihmisen kaltainen. Tämän ajatuksen mukaisesti huumori on siis ihmisyyden mitta ja vain ihminen kykenee huumoriin. Luennolla tämä olettamus sekä vahvistui että kyseenalaistui luennoitsijan lähestyessä aihetta sekä oikeiden vitsejä tuottavien algoritmien että fiktiossa esiintyvien vitsailevien robottien kautta. 


Jarno Hietalahti ja lauma mahdollisesti huumoriin kykeneviä robotteja

Tämän luennon jälkeen kävin vielä hurraamassa urheille cosplayaajille naamiaisissa, mutta sitten ruumis muistutteli, ettei ihminen elä pelkästä scifileivästä, ja pakotti hakeutumaan ravintolaan. Iltabileisiin en enää jaksanut. Harmittaa ja nolottaa, mutta näin kävi. Anteeksi kaikki bailauksen jumalat, tämä oli väärin toimittu. 

CONISUNNUNTAI: VIHDOINKIN MAHDOLLISUUS KESKITTYÄ

Sunnuntaina omat suoritteet olivat kasassa, bilejalkaa ei enää kutittanut ja olin valmis oppimaan uutta keskittymällä ohjelmaan ihan kybällä. Aloitin ufostellen paneelilla, jonka otsikko kuului: "Scifin ja ufologian kohtalonyhteys". Keskustelijoina toimimvat Noora Kaikkonen, Lucilla Lin sekä Tuomas Saloranta. 
Aihe oli minulle ennestään varsin vieras ja täältä tarttuikin mukaan paljon tietämystä scifin ja ufojen monimutkaisesta suhteesta. Panelistit kävivät auliisti ja kuulijaystävällisesti lävitse ufojen historiaa aina varhaisista 1940-luvun ufolehdistä, Alienin ja Salattujen kansioiden kautta nykypäivään. Panelistit pohtivat ufoviihdettä- ja kulttuuria suhteessa esimerkiksi maailmansotiin sekä kylmänsodan tunnelmiin ja löysivät ufo-fiktiosta runsaasti allegorisia yhteiskunnallisia tasoja. Oli myös jännittävää oppia, että scifistit haluavat uskottavuuden nimissä tehdä tiukan eron ufo-harrastajiin, jotta eivät leimautuisi huru-harrastelijoiksi. Ymmärrettävä tarve tietenkin. Ufoharrastus lienee yksi noloimmista ja stigmatisoiduimmista harrastuksista. Ikävää! Täytynee ryhtyä puolustamaan ufo-uskovia.  
Kyllä – haluamme uskoa!
Ufojen jälkeen suuntasin kauhun äärelle lupaavasti nimettyyn paneeliin "Kosmisen kauhun tuolla puolen". Puheenjohtajana toimi Sami Hakkarainen ja keskustelijoina kirjailijat Markus Harju, Marko Hautala sekä Tiina Raevaara. Tämä paneeli olikin ihan huikean kiinnostava. Seuraan usein Tiina Raevaaran fiksuja puheenvuoroja mediassa ja osasin odottaa paljon, mutta muutkin keskustelijat onnistuivat hienosti ja keskustelussa vallitsi hyvä henki eikä lainkaan kosminen kauhu. 
Paneelin lähtökohta oli jonkinlaisessa post-lovecraftilaisessa kauhukulttuurissa ja nimensä mukaisesti joukko kohdensi kosmiseen kauhuun. Määritelmiä tälle kauhun ala(vai ehkä ylä)lajille saatiin monia, mutta tiivistetysti kosmisessa kauhussa on kyse eräänlaisesta eksistentiaalisesta kauhusta, kuten Raevaara tiivisti. Kosmiseen kauhuun liittyy Raevaaran määritelmässä ajatus tai oivallus todellisuudesta julmana ja tunteettomana: paikkana, jossa ihmisyydellä ei ole arvoa. Hautala puhui kosmisesta kauhusta eräänlaisena pienuuden tunteena. Kuvio, jota Hautala nimitti lovecraftiliaseksi kaavaksi, käsittää tilanteen, jossa yksilö kohtaa jotakin niin suurta ja kompleksista, että sekoaa. 

Keskustelu versoi näistä määritelmistä moniin kiinnostaviin suuntiin. Hautala pohti esimerkiksi kuvion kuluneisuutta tai sen mahdottomuutta ainakaan pitkäaikaisena maailmassa olemisen tapana. Ajatus siitä, että me ihmiset olemme vain mimtätön tomuhiukkanen suuressa kosmisessa mittakaavassa on ihmisluonnon vastainen. Vain patologisen masentunut ihminen voi ajatella noin. 
Esiin nousi myös kiintoisaa pohdintaa yksilöllisyyden merkityksestä kosmisessa kauhussa: onko kosminen kauhu edellä esitetyssä merkityksessään mahdollinen buddhalaisessa maailmankäsityksessä? Myös pohdinnat romantiikan buliimin ja modernin kosmisen kauhun yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista sekä kosmisesta kauhun tunteesta ilmastonmuutoksen äärellä kiinnostivat minua suuresti ihan tutkijanakin. 
Lopuksi suuntasin vielä armaiden tutkija-kollegoiden viisaita mietteitä kuulemaan. Akateemisessa ohjelmaslotissa ”Hirviöitä tutkimassa” tänä keväänä väitelleet Essi Varis sekä Mika Loponen pitivät uudelleen väitöslektionsa. 
Essi Variksen väitöskirjan otsikko on "Graphic Human Experiments: Frankensteinian Cognitive Logics of Characters in Vertigo Comics and Beyond" ja se käsittelee nimensä mukaisesti henkilöhahmoja. Essin lektio oli hauska ja oivaltava ja uskon, että se liimasi penkkiin myös vähemmän akateemisesti orientoituneen kuulijan. Essi esitteli kuulijoille Frankensteinin hirviön eräänlaisena henkilöhahmon metaforana, jonka kautta meidän on mahdollista hahmottaa paremmin henkilöhahmojen erityislaatuista luonnetta toisaalta keinotekoisina toisaalta tunnistettavan inhimillisinä. Tässä mielessä kaikki henkilöhahmot ovatkin hirviömäisiä. Erityisen kiinnostavaa Essin henkilöhahmojen tutkimuksessa on tutkittujen hahmojen monimediaisuus. Populaarikulttuurille tyypillisesti kun hahmot vaeltavat yhdestä kulttuurituotteesta toiseen ja sieltä kolmanteen ja kaikuvat ja rakentuvat sen lisäksi vielä yleisön tulkintojen mukaan. 

Essi Varis ja hirviöhenkilöhahmo
Loposen lektio sisälsi kiinnostavia käsitteitä, mutta toki myös esiteltyä käsitteistöä avaavia esimerkkejä. Parhaiten mieleeni jäi irrealian käsite. Käsitteellä Loponen muuntelee käännöstieteellistä käsitettä realia. Sillä viitataan sellaiseen piirteeseen tekstissä, joka sijoittaa tekstin tiettyyn maantieteelliseen tai historialliseen viitekehykseen. Vaikkapa Napoleonin esiintyminen tekstissä ankkuroi tekstin ajallisesti ja ehkä myös paikallisesti. Irrealia vastaavasti on merkki, joka sijoittaa ja ankkuroi tekstejä tiettyyn genreen, aligenreen tai kerronnan tapaan (esim. death star, orc, klingon).
Mika Loponen ja monimerkityksiset goblin-hahmot
Toinen Loposen esittelemä käsite oli semiosfääri. Loposen mukaan tekstit muodostavat merkityssfäärejä ja alakulttuureilla on puolestaan jälleen omat semiosfäärinsä. On siis olemassa yleinen kulttuurinen semisfääri joka sitten jakautuu alasfääreihin. Semiosfäärit eivät tietenkään pysy paikallaan ja muuttumattomina, vaan kasaantuvat ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Kirjoittajat ja tekijät luonnollisesti varioivat niitä, mutta myös käännökset ja sitä myöten siirtymät eri kulttuurien semiosfääreihin muuttavat näitä merkitysten kenttiä vielä monimutkaisemmiksi.  

Loposen omana tapaustutkimuksena toimivat lektiossa örkit ja niiden muuntuminen Tolkienin luomuksesta etiäpäin. Loposen luenta örkkien merkityskasaumista aikojen kuluessa olikin kiintoisaa kuultavaa. Örkkeihin on esimerkiksi ladattu kulttuurisesti halventavat piirteet erityisesti afrikkalaisesta kulttuurista (barbaarisuus, tumma iho) vaikka tällaisia merkkejä ei Tolkienin alkuperäisistä hahmoista löydykään. 

ANNI NUPPONEN, SPEFIKIRJAILIJA JA CONIKONKARI

Sokerina pohjalla bloggauksessani vielä tamperelaisen spefikirjailija Anni Kuu Nupposen (toistaiseksi julkaissut nimellä Anni Nupponen) mietteitä Finnconista. Koska itselleni tämänkesäinen con oli vasta toinen laatuaan, katsoin parhaaksi kääntyä asiantuntijan ja Finnconissa pitkään (roolissa jos toisessa) huseeranneen conikonkarin puoleen. 

Anni on julkaissut sekä romaaneja että lyhytproosaa ja lajikirjo yltää fantasiasta steampunkiin ja tulevaisuusscifiin. Uusin teos Annin tuotannossa on dystopiaromaani Valkoinen kaupunki (Osuuskumma 2019). Lisäksi Anni on kustantamo Osuuskumman aktiiveja. Mainittakoon myös, että olimme opiskelukavereita. Siellä sitä kuulkaa nollari-luvulla proseminaarissa tutkittiin muumeja. Tai no Anni ansiokkaasti tutki. Minä tutkin niitä sitten vasta myöhemmin. 

Kirjailija kumman romaaninsa kera <3 

– Anni Nupponen, kuinka kauan olet käynyt Finnconissa? Oletko käynyt siellä useissa rooleissa vai aina esiintymässä? 

– Ensimmäinen Finnconini oli Jyväskylä 2004. Olen käynyt Finnconissa niin conikävijänä kuin akateemisessa ohjelmassa (koska tein graduni spefikirjoista) mutta viime aikoina olen esiintynyt monta vuotta putkeen.

– Minkälainen yhteisö Finnconin ympärille on kehittynyt? Mennäänkö sinne tapaamaan tuttuja? Tutustuuko siellä ihmisiin jos menee ensi kertaa? 

– Finncon on tärkein spefikirjallisuuden tapahtuma, joten jos genre ja sen ympärysilmiöt kiinnostavat, niin coniin kannattaa ehdottomasti tulla. Coniin mennään tapaamaan tuttuja, kuuntelemaan ohjelmaa, tekemään ostoksia ja hengailemaan. Kannattaa rohkeasti esimerkiksi osallistua keskusteluun paneeleissa. Monet kirjailijat myös päivystävät myyntipöytien takana, jolloin kannattaa tulla juttelemaan.

– Mitä tapahtuma merkitsee kirjailijalle? 

– Spefikirjailijalle Finncon on Se Tapahtuma, koska se keskittyy nimenomaan scifiin ja fantasiaan. Conipaneeleissa ja iltabileissä syntyneet novelliantologiaideat ovat jo suorastaan legenda. Ainakin yksi tällainen on myös oikeasti kirjoitettu, Siipisulka-niminen enkeliantologia, jossa olen itsekin kirjoittajana mukana. Tärkeää on myös yhteisöllisyys ja mahdollisuus tavata oman alan ihmisiä.

– Entä mitä tapahtuma merkitsee Osuuskumman näkökulmasta?

– Meillä on aina myyntipöytä, koska Finncon on eräs vuoden tärkeimpiä 
myyntitapahtumia. Kirjailijamme ovat myös aina mukana ohjelmassa.

– Varuilta etten pääse kuulemaan esitystäsi: mitä ihmettä on kirjoituskissojen käyttö? 
😻

– :D Kirjoituskissa on kissaeläin, joka jollain tavalla osallistuu kirjoitusprosessiin. Usein tämä tapahtuu makaamalla näppiksen tai tulostettujen liuskojen päällä. Juju on siinä, että kirjoitusaika on ansaittava kirjoituskissalta. Vastoin vallitsevaa käsitystä kirjoituskissa ei ole koskaan tiellä vaan sen tehtävä on nimenomaan motivoida ihmistä ylittämään itsensä ja kissaeste.


lauantai 29. kesäkuuta 2019

Seurapiiritoimittajanne Vanhan kirjallisuuden päivillä: Annikin runofestivaalin tarina, kustantamo Helmivyön kuulumisia ja tapahtuma antikvariaatin omistajan silmin

Pääskysistä ja Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivistä ei päivääkään. Kesä ei nimittäin tunnu kesältä ilman jokavuotista pyhiinvaellusta Sastamalaan, entiseen Vammalaan, jossa kirjan-, kulttuurin- ja leppoisan kesätapahtumisen ystävät kokoontuvat hypistelemään vanhoja kirjoja ja kuulemaan sanaa. Siis kirjallisuuspuhetta, ei mitä tahansa sanan helinää ja sanan säilien kalinaa.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensi kertaa jo 1985, – kirjallisuustapahtumiemme kunniakkaita dinosauruksia siis. Tuhannen kävijän pikkutapahtumana startannut kaksipäiväinen festivaali vetää nykyään vuosittain noin 15000 henkeä. Kyllä siinä kahvia, kalasoppaa ja kirjaa kuluu, kun tämä väki valtaa Sylvaan koulun ja koulun pihaan pykätyn ison ohjelmateltan.

Tapahtuman sydän on vanha kirjallisuus: antikvariaatit, joiden houkuttelevasti kellastunut anti täyttää koulun käytävät. Tapahtuman nimestä huolimatta saatavilla on myös uutta kirjallisuutta. Sylvaan koulun yläkerta on perinteisesti kustantamoiden sekä kulttuuriyhdistysten hallussa. Harvapa tästä tapahtumasta poistuu tyhjin lukevin käsin.

Tapahtumaa järjestää yhdistys Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry., jota johtaa itse Leena Majander-Reenpää. Ohjelmasta vastaa erityinen ohjelmavaliokunta, jonka johdossa häärii tänä vuonna kustantaja Touko Siltala. Tapahtumaa järkätään siis asiantuntevin aivoin.

ANNIKILTA KAJAHTAA

Itselleni ohjelman kohokohta tällä lauantaisella visiitillä oli kirjallisuusaiheinen elokuva: Aimo Hyvärisen ohjaama dokumenttielokuva Kotipihan kulttuurifestivaali – Annikin runofestivaalin tarina.

Jos Vanhan kirjallisuuden päivät on rakas tapahtuma niin onpa vaan kyllä Annikin runofestivaalikin. Annikki on  runokansa Woodstock, kuten festivaalin taiteellinen johtaja ja kaikkien tamperelaisten tuntema runoilija J. K. "Jysky" Ihalainen festivaalia dokkarissa luonnehtii. Nykyään joka toinen vuosi järkättävillä festareilla koetaan aivot nyrjäyttäviä ja tajuntaa avartavia runoesityksiä, runoperformansseja, musiikkinumeroita ja kaikenlaista muuta poikkitaiteellista ihanuutta.

Ennen elokuvan esitystä Hyvärinen kertoili leffan taustoista. Ohjaajalla oli leffantekoon ryhtyessään käytössään satatuntinen materiaalimassa vuosien ajan karttunutta videoaineistoa, jota dokumenttiin sai käyttää mielinmäärin. Aiheen pariin Hyväristä inspiroi halu tavoittaa pala siitä umpihangesta, jota kulttuurityöksikin kutsutaan.

Vasemmalla ohjaaja Aimo Hyvärinen, takana elokuvatähti Jysky Ihalainen, edessä oikealla leffastara Simo Ollila

Dokkari tavoittaakin osuvasti suomalaisen kulttuurityön ruohonjuuritason, joka usein tavalliselta festarikävijältä jää piiloon. Annikin miljöö on ainutlaatuinen puutalokortteli Tampereen Tammelassa ja kuten dokkarista nähdään, festivaali edellyttää asukkailta ja talkoolaisilta valtavaa työponnistusta. Dokkarilla nähdään, kuinka runofestari rakentuu hiljalleen pala palalta. Yhden päivän juhlaa varten tarvitaan kuukausien ohjelmasuunnittelua, esiintyjien järjestämistä paikalle, rahananontaa, visuaalista suunnittelua, lavan pystytystä ja leipomistalkoita. Ilman tuottaja Simo Ollilan ja muiden asianosaisten valtavaa työpanosta, ei meillä olisi ihanaa runontäyteistä kesäpäivää. Kiitos teille!

Seuraavan kerran elokuva on nähtävissä Runokuu-tapahtumassa Helsingissä leffateatteri Orionissa 25.8. ja Simo lupaili sitä nähtäväksi myös ensi kesän Annikilla. Näitä odotellessa katsokaapa leffan traileri täältä: https://www.youtube.com/watch?v=joRsIlJ0LwM

Kävin myös kuuntelemassa Kirjateekin, jossa kirjailijat Antti Nylen ja Aulikki Oksanen olivat etukäteen valinneet luettavaksi katkelmia kirjoista, joita sitten esittivät näyttelijät Anna Valpuri Kankila ja Jussi Lehtonen. Kiva konsepti tämäkin. Myös presidentti Tarja Halosen haastattelua yritin käväistä kuuntelemassa, mutta turha toivo, koulun juhlasali täyttyi ja varhaisessa vaiheessa Tarja-faneista ja muut saivat jäädä ulkopuolelle lohduttautumaan miten parhaiten taisivat.

Onneksi tapahtuma ei ole kiinni ohjelmasta, vaan myös tuttujen tapaamisesta ja hyvästä seurasta. Itselleni pitkäaikaisin Vanhan kirjallisuuden päivien kävijäkaveri on äiti:

Uskottavat bloggaajat menevät kirjallisuustapahtumiin aina äitinsä kanssa

MITÄ KUULUU HELMIVYÖ-KUSTANTAMOLLE?

Koska Vanhan kirjallisuuden päivissä on kyse myös kirjojen myynnistä, katsoin asialliseksi pyytää haastatteluja parilta tämän puolen asiantuntijalta. Ensinnä nappasin haastatteluun tutun kirjailija-toimittaja-kustantaja Juri Nummelinin. Tämän miehen osaamista kirja-alalla on vaikeaa tiivistää yhteen titteliin, itse hän käytti määritelmää "kirjallinen säheltäjä". Hieno ja kuvaava titteli kyllä, joskin Jurin tekemisistä on tuloksena kyllä aika paljon muutakin kuin sähellystä.

Juri on Vanhan kirjallisuuden päivien pitkäaikainen kävijä ja löytyykin ilokseni joka kesä teltasta myymästä vanhaa kirjallisuutta yhdessä isänsä Matti Nummelinin kanssa. Mukana myynnissä oli messuhinnoin myös Jurin oman kustantamon Helmivyön kirjoja. Helmivyö-kustantamo on Jurin omien sanojen mukaan "marginaalinen yleiskustantamo", jonka valikoimiin lukeutuu erityisesti suomalaisen osin unohtuneen viihde-, kioski- tai marginaalikirjallisuuden uudelleenjulkaisut:

 – Rakastan ideaa siitä, että joku toimittaa tällaisesta materiaalista laadukkaan uudelleenjulkaisun ja se on sellaista mitä Suomessa ei juurikaan tehdä. Olen seurannut amerikkalaista ja englantilaista pienkustantamotoimintaa pitkään, ja siellä tällaista julkaisutoimintaa on paljon. Jotakin tällaista halusin kustantamoa perustaessa tuoda Suomeenkin.

Tulevaisuudessa kustantamo tulee laajentamaan elokuva-aiheisen kirjallisuuden julkaisemiseen, joka niin ikään on alue, jota ei tällä hetkellä juurikaan kustanneta.

Nyt tarjolla Nummelinien pöydässä oli esimerkiksi Jurin omaa artikkelikokoelmaa Lisää sotaa sutinaa ja seikkailua, joka jatkaa vuonna 2014 ilmestyneen artikkelikokoelman linjoja. Molemmat valottavat Suomen kirjallisuuden historiaa kaanonin laitamille jääneen viihdekirjallisuuden kautta: mukana on kauhua, seksiä, jännityksiä ja länkkäreitä. Saatavilla oli myös Minna Canthin novelleja sisältävä Ompelija ja muita kertomuksia. Teos sisältää Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja kertomuksia, joita ei pitkään aikaan ole ollut saatavilla. Valikoimaan kuului myös toimittaja Pekka Hakalan kaksi Finnwest-tarinaa 1980-luvun alusta. Alla kuvassa näemme Jurin käsissä keräilyharvinaisuuden: Härmäläistä dynamiittia -kirjan nimi oli ensimmäisissä painoksissa päättynyt ä-kirjaimeen oikeaoppisen a:n sijaan. Kukahan onnekas ostaa tämän kappaleen:


Helmivyön kirjat tehdään matalalla profiililla ja tarvepainatuksella. Vanhan kirjallisuuden päivät on ainoa paikka, jossa kustantamon kirjat ovat näin laajalti fyysisesti esillä. Juri valitteli, että esimerkiksi  Helsingin kirjamessujen standit liikkuvat pienkustantajan vinkkelistä tähtitieteellisissä summissa. Kustantamon kirjoja saa kuitenkin esim Adlibrikselta tai Bookysta. Tarjontaan voi tutustua täällä: http://kustantamohelmivyo.blogspot.com


VANHAN KIRJALLISUUDEN PÄIVÄT ANTIKVARIAATIN VINKKELISTÄ

Sain houkuteltua haastateltavakseni vielä Helsingin antikvariaatin Tapani Pitkäsen, joka kauppasi rouvansa kanssa kirjallisuutta Sylvaan koulun alakerrassa. Helsingin antikvariaatti nimi on tällä yrityksellä ollut käytössään vasta kuukauden. Aikaisemmin kauppaa käytiin nimen Living Doll -alla ja joka puolestaan oli aikaisemmin Pitkäsen vaimon antiikkiliikkeen nimi.

Toimintaa antikvariaatilla on takana reilu kymmenen vuotta:

– Kaikki lähti alkuun samoin kuin useilla antikvariaatin pitäjillä, että on ihminen joka rakastaa kirjoja tai jolle kertyy niitä liikaa kirjahyllyyn ja on pakko miettiä, miten niitä saisi vähennettyä että mahtuu uusia tilalle. Tilaisuus tähän tarjoutui, kun vaimo perusti antikvariaatin ja tajusin, että täällähän voin alkaa myydä kirjojani pois.



Profiililtaan Helsingin antikvariaatti on keskittynyt lähes kokonaan tietokirjallisuuteen. Valikoimiin kuuluu erityisesti Pitkäsen omiin harrastuksiin liittyvää kirjallisuutta: sukututkimusta, paikallishistoriaa, taidekirjoja, ortodoksista uskontoa käsittelevää kirjallisuutta. Kaunokirjallisuutta mukana on vain valikoidusti. Yhdeksi antikvariaattiyrittäjän työn hienoksi puoleksi Pitkänen mainitseekin mahdollisuuden keskittyä aihepiireihin, jotka kiinnostavat itseä.

– Haluan aina tietää jotakin niistä kirjoista, joita itse myyn, ettei vain tule asiakas kysymään kirjoista ja sitten en osaisi kertoa. Tunnen myymäni kirjat hyvin, sillä usein ne ovat peräisin omasta hyllystäni. Tiedän teoksen taustat ja osaan usein kertoa lisää alastakin. Mielestäni tämä on alan rikkaus.

Pitkäsen mukaan antikvariaattien myyjien ja ostajien välillä vallitsee erityinen suhde ja usein asiakkaan ja myyjän välillä keskustellaan kirjasta eri tavoin kun uusien kirjojen myymälöissä. Pitkäselle itselleenkin aikanaan divareiden ahkerana kiertelijänä hyvä suhde henkilökuntaan sai palaamaan yhä uudelleen ostoksille kyseiseen liikkeeseen.

– Vanhan kirjallisuuden ystävät eivät halua tulla vain ostamaan, vaan haluavat tulla myös juttelemaan kirjallisuudesta. Siksi on tärkeää olla itse innostunut ja tuntea aihepiiri.

Pitkäsen mukaan vanhan kirjan kauppa on vaikea bisnes ja monia kivijalkakauppoja on Suomesta kuollut. Helsingin antikvariaattikin toimii lähinnä netissä ja silloin tällöin livenä Vanhan kirjallisuuden päivien kaltaisissa tapahtumissa.

PENTTARITKIN LÄHESTYVÄT!

Suomi on tuhansien järvien ja kirjallisuustapahtumien maa. Usein tapahtumat ovat hiukan hassusti jakautuneet eri ikäryhmien suosimiksi. Annikin ja Runokuun kaltaiset häppeningit vetoavat nuoreen taideväkeen, kun taas Vanhan kirjallisuuden päivät on vanhemman väen suosiossa. Ja mikäpä siinä, mutta ainakin minusta on mukavaa sukkuloida kaikissa ja nautiskella välillä vähän rauhallisemmastakin menosta. Suomen nuoriso – menkää rohkeasti Vanhan kirjallisuuden päiville – maailma avartuu! Suomen keski-ikäistyvät kolmikymppiset (esim. minä) menkää rohkeasti  Vanhan kirjallisuuden päiville – siellä tuntee olonsa hitsin nuoreksi :D

Vanhemman kirjaväen ja minun suosikkeihin kuuluvat myös heinä-elokuun taitteessa Urjalassa järkättävät Pentinkulman päivät. Sylvaan koulun yläkerrasta bongasinkin Pentinkulman päivien standin, jossa Väinö Linna seuran toimelias puuhanainen Anneli Niinimäki jakoi tulevien päivien ohjelmaa ohikulkijoille. Tähän kuvaan tähän tunnelmaan lopetan raporttini täältä tänään. Mene hyvä ihminen kirjallisuustapahtumaan!





keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Kokovartalojärkytys HBO:n Chernobyl-sarjan äärellä

Kesäloman kunniaksi katselin viisiosaisen Chernobyl-minisarjan. Koska mitäpä sitä ihminen muuta kesällä tahtoisi tehdä, kuin täyttyä syvällä ja lamaannuttavalla kokovartalojärkytyksellä kauhistuttavien inhimillisten ynnä eläimellisten kärsimysten äärellä. Järkytyssäteilyn laskettua jälleen turvallisiin lukemiin, uskaltaudun makustelemaan kokemusta hetkeksi kirjoittaenkin. Tuntuu, että tämä sarja täytyy kirjoittaa ulos systeemistä tuoreeltaan, jotta voin palata huolettomaan kesälomamoodiin. 





Sarjalla ei ole yhtä päähenkilöä – yhtä emotionaalista ydintä. Ydinonnettomuutta seurataan useiden yksilöiden ja toimijaryhmien kautta. Ratkaisu on onnistunut ja oikeastaan sarjaa tässä muodossaan olisi mahdotonta ajatella yhden päähenkilön näkökulman kautta kerrottuna. Nyt mukana on lukuisia toisiaan leikkaavia todistajankatseita tuhoisaan onnettomuuteen. Näemme Mihail Gorbatšovin ja ylimmän hallintokoneiston tulokulman tapahtumaan. Näemme miltä onnettomuus näyttäytyy ydinvoimalan työntekijöiden silmin. Näemme miten tapahtumia tulkitsee valtiovallan ohjailema tiedeyhteisö. Näemme historian nieluun marssitettavan sankariaineksen: sotilaat, sukeltajat, kaivosmiehet. Ja koemme piinallisen tarkasti sen, miten kärsimys sataa ydinjätteenä voimalaa ympäröivän asutuksen niskaan. Jopa ei-inhimillisen luonnon kärsimys vilahtaa aika ajoin esiin teloitettavien koti- ja lemmikkieläinten katseissa. Vaikka sarjan edetessä tietyt henkilöhahmot nousevat enemmän esiin, on Chernobyl dramaturgisesti onnistunut kollektiivikuvaus. 

Sarjaa on kansainvälisessä mediassa luettu kuin Tuntematonta sotilasta Suomessa – toden kuvauksena. On mietitty mikä kaikki on historiallisesti katsoen totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän historiallisen näkökulman hyvin ja onhan sarja tässä mielessä kiinnostava myös Suomelle entisen Neuvostojätin rajanaapurina. Kuten sarjassa oivaltavasti tuodaan ilmi, on onnettomuus Neuvostoliitolle paitsi inhimillinen tragedia myös kipeä valtapoliittinen imagokolhu. Toisen jakson alussa Kremlissä kokoontuvassa hätäkokouksessa Gorbatšovin ensimmäinen kysymys on, tietääkö ulkomainen media. Ja siitä alkaen kautta sarjan juonen salailu ja asioiden kaunistelu – suoranainen valehtelu – on jatkuvasti käsikirjoituksen ytimessä. Siksikin on ymmärrettävää, että sarjaa halutaan lukea totuuden paljastajana, tietyn historiallisen katastrofin raivorehellisenä ruumiinavauksena. Valehtelu on myös sarjan itse esiin nostama temaattinen kehys, jota vasten tulkinta väistämättä rakentuu. 

Näkisin kuitenkin, ettei sarjan tärkein anti juuri nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan ole kysyä, mitä tapahtui todella 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Sen sijaan Chernobyl on antroposeeni-ajan sarja, joka käsittelee historialliseen tapahtumaan nojaten ihmisen ja luonnon usein tuhoisaa suhdetta. Chernobyl on hybris-kertomus, jossa tapahtumien ja prosessien rationaaliseen hallintaan perustuva yhteiskunta ei kykene myöntämään, että tapahtumat voivat riistäytyä hallinnasta. Se on kertomus, jossa suuronnettomuuden estäminen ja sen ratkaiseminen mahdollisimman nopeasti ei ole prioriteetti. Valta (suurvaltain keskinäinen uhittelu ja rauhaa ylläpitävä kauhun tasapaino) ja raha (Neuvostoliiton tuotantotavoitteet vaativat tehtaisiin ydinvoimaloiden puskemaa sähköä ja kustannuksissa on säästetty turvallisuuden kustannuksella) ovat. Chernobyl ei ole russofobinen kuvaus venäläisistä, jotka pilaavat kaiken. Se on yhtälailla nykyihmisen peili: kuva ihmiskunnasta, joka ei ota ilmastonmuutosta tosissaan, vaan antaa poliittisen päätöksenteon edelleen kulkea vallan ja rahan määräämiä reittejä.

Tšernobylinydinvoimalaonnettomuus muistuttaa ilmastonmuutosta myös tiedollisena haasteena. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, on monisyinen tapahtumaketju, johon on mahdotonta nimetä yhtä syyllistä. Siinä missä ilmastonmuutos on mammuttimainen prosessien kimppu, on sarjan esittämä ydinkatastrofi kuitenkin lopulta tiedollisesti haltuun otettavissa. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla katsojalle hopeatarjottimella heti alkuunsa, vaikka sarja starttaakin onnettomuudesta. Onnettomuus on alkuun katsojalle yhtä hahmoton ja vaikeaselkoinen, kuin sen kokijoillekin. Sarjan hyytävä jännite perustuukin paitsi katsojaa kiduttavalle kärsimykselle ja hirvittävän katastrofin torjuntapyrkimyksille, myös salapoliisijuonteelle, jossa erityisesti ydinenergiainstituutin fyysikko Ulana Khomyuk (Emily Watson) pyrkii valtaapitävien salailupyrkimyksiä uhmaten selvittämään, mitä todella tapahtui ja voisiko se tapahtua uudelleen. Sarjan päättävässä oikeudenkäynnissä tapahtumat rekonstruoidaan paitsi tuomareille, valamiehille ja oikeussalin yleisölle myös katsojalle – jälkimmäiselle kerronnallisten takaumien kautta. Myös tämän tiedollisen kompleksisuuden takia edellä erittelemäni moninäkökulmaisuus on nähdäkseni paras mahdollisuus lähestyä tapahtumia. Sama ilmiö merkitsee täysin eri asioita eri kokijoille ja toimijoille. 

Fysiikan ja kemian tunnit aikanaan lukiossa lintsanneena ja/tai läpinukkuneena höpsönä en voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea, mitä sarjassa kuvatussa ydinonnettomuudessa oikeastaan tapahtui. Siitä huolimatta, että tapahtumat auliisti katsojalle selitetäänkin. Ihailla täytyy kuitenkin sitä luontevuutta, jolla tämä informaatiodumppaus sarjassa toteutetaan. Tiedon siirtäminen lukijalle/katsojalle kun on aina fiktiossa potentiaalinen epäonnistumisen paikka. Epäluonteva paasaus ja luennointi on arkiselle kommunikaatiolle vierasta ja siksi erilaiset tiedemieshahmot ovat usein pitkästyttäviä. Chernobylissa näitä tieteen edustajia riittää kaksin kappalein. Ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) sekä edellä mainittu fyysikko Ulana Khomyuk ovat kautta linjan sarjan ydinhenkilöitä (pun intended). Informaatio kuitenkin siirtyy luontevasti, kun poliittinen johto ei ymmärrä ydinvoimasta hölkäsen pöläystä ja on pakotettu kuuntelemaan asiantuntijoita. 

Sarjan ensimmäinen jakso ei vielä varsinaisesti kohdenna päähenkilöihin eikä tässä mielessä tarjoa samaistumista. Vaikka hiljakseen henkilögalleria käy tutuksi, on mukana jatkuvasti henkilöitä, jotka vain poikkeavat suuressa juonilinjassa elämässä ja kokemassa ja joihin ei sen koommin palata. Paradoksista kyllä, minulle juuri emotionaalisesti vaikuttavimpina näyttäytyivät nämä tuntemattomiksi jäävät todistajat, joihin kerronta hetkeksi pysähtyy sitten taas jatkaen matkaansa. 

Ensimmäinen tämänkaltainen kokemus on kohtaus, jossa ydinvoimalan kattokerroksia raivataan radioaktiivisesta jätteestä. Tehtävä on liian haastava koneille, jotka sulavat säteilyssä käyttökelvottomaksi. Siksi lopulta turvaudutaan ”biorobotteihin”, onnettomiin varusmiehiin, joita lähetetään raivaamaan kattoa kasvottomana massana. Jokaisella yksilöllä on aikaa tismalleen 90 sekuntia, jonka aikana säteilysaastuneita murikoita tulee lapioida alas katolta niin paljon kuin ennättää. Jo 90 sekunnin altistus on terveydelle vaarallinen, eikä sitä missään nimessä saa pitkittää.

Kohtauksessa pääsemme seuraamaan yhden ryhmän yhdeksänkymmensekuntista katolla. Kamera seuraa erityisesti yhden nuoren ja kömpelön varusmiehen tehtävänsuoritusta. Nuorukaisen hätä on suojamaskista huolimatta tunnistettava. Urakka vaikuttaa mahdottomalta, ja kallista aikaa tuhrautuu kompurointiin ja haparointiin. Mies ei osaa paniikiltaan seurata ohjeita ja lopulta poistumismerkin kaikuessa hän kompastuu ja rikkoo saappaansa ja tästä syystä myöhästyy. Kun mies lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palaa oviaukolle, tehtävää johtava ylempi sotilas lausuu: ”Camrade soldier, you’re done!”. Monimerkityksinen lause jää kaikumaan mieleen vielä pitkään jakson jälkeenkin, vaikka kyseisen varusmiehen kasvoja ei maskin takaa nähdä eikä häneen enää palata kohtauksen jälkeen.

Toinen itselleni vaikuttava hetki liittyi ympäröivän asutuksen laajamittaiseen evakuointiin. Miehet, naiset ja lapset kiskaistaan väkivaltaisen äkisti juuriltaan, pakataan autoihin vailla tietoa ”loppusijoituspaikasta”. Vaikka katsoja tietää kaiken tapahtuvan asukkaiden omaksi parhaaksi, tuntuu ajatus tuttujen kotiseutujen muuttumisesta asuinkelvottomaksi joutomaaksi riipaisevalta. Erityinen hetki on kohtaus, jossa evakuointia suorittava sotilas käy lyhyen mutta latautuneen vuoropuhelun tuntemattomaksi jäävän sotilaan sekä lehmää lypsävän vanhan maalaisnaisen välillä. Nuori mies toteaa lyhytsanaisesti ja kirein kasvoin, että aika on lopussa ja nyt on lähdettävä. Lypsävä babushka ei kuitenkaan ymmärrä lähdön syytä ja kieltäytyy lähtemästä. Katsoja ymmärtää naisen asenteen hyvin. Taivaalta laskeutuva näkymätön uhka on vanhukselle käsittämätön ja oman kokemusmaailman ulkopuolella, toisin kuin lehmän nänneistä peltisankoon suihkuava maito. On musertavaa katsoa lypsävää naista ja tietää maidon saastuneen, koko suuren ja lempeän eläimen sairastuneen säteilystä ja naisen tulevan kohtsillään riuhtaistuksi iäksi siitä elämästä, joka on ainut jonka hän tuntee. Kohtauksessa järkyttää myös nuoren sotilaan hätä, joka purkautuu vihaisuutena ja kyvyttömyytenä selittää. Lopulta sotilas ampuu lehmän ja tuo laukaus tuntuu merkitsevän erään aikakauden loppua, vaikka näihinkään henkilöhahmoihin ei enää sarjassa palatakaan. 

Voisin toki luetella ja kuvailla näitä vaikuttavia kohtauksia läjäpäin lisääkin, mutta en uskalla spoilata eikä sanoin kuitenkaan tavoita sarjan vaikuttavuutta. Katsokaa ja nähkää itse. Trailerilla sopii aloittaa: 


sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Lukukoiratestausta: miten käy lukukoirailu Ninniltä, Unnalta ja Vasililta


Tiedättekös lukukoirat, nuo lukuilon ja -innon kuonokkaat sanansaattajat. Lukukoirat ovat lukuhommiin koulutettuja koiria, joiden tehtävä on kuunnella ääneenlukua. Lukukoiran tehtävä on olla lukutilanteessa läsnä ja kuunnella rauhaisan hyväksyvästi. Lukukoira ei motkota virheistä, vaan kannustaa lukijaa kuuntelemalla kiltisti. Mikä ihana lukuinnovaatio!

Yleensä lukukoirat paahtavat duunia kirjastoissa, mutta minun lukukoirani valjastettiin hommiin mökillä. Kuvauksissa ei vahingoitettu koiria, kirjoja tai lukijoita.






Ensimmäisen lukukoirakokeilun suoritti Ninni. Yleensä Ninnin kanssa on tunnelma kuin Antti Tuiskun videolla, peto on irti, mutta lukijan käteen piilotetut herkkupalat edesauttoivat lukukoiran keskittymistä. Lopulta Ninni näytti jopa kohteliaasti nauttivan Stephen Kingin kauhuklassikosta Uinu uinu lemmikkini. Lukukoiran omat intressit ja harrastukset huomioiden olin valinnut lukuun ruokaa käsittelevän katkelman. Ninni oli ehdottomasti lukukoiraporukkani yllättäjä.





Toisen lukukoirakokeilun lukukuonona toimi Unna, luonteeltaan rauhaisa herkuttelija. Unnaakin kiehtoivat kirjallisuutta enemmän herkut, huolimatta siitä, että luettavaksi valikoitui Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -romaanin paras kohtaus: naakan ja posteljoonin dialogi.





Kolmantena siipiään eikun kuonoaan lukukoirana kokeili Vasili. Vasili on vielä hyvin pieni ja näytti lähinnä pelkäävän kirjoja. Ei olisi luullut Anneli Kannon eläinriimien voivan pelästyttää ketään noin pahanpäiväisesti. Raasu! Vasili on tosin kotoisin Romaniasta, joten asiaan saattoi vaikuttaa kielimuuri. Ja kielimuuria korotti vielä se, että typerä lukija lausui yhden sanan väärin. Typerä minä! Lukukoira ei soimannut virheestä, mutta itse täten itseäni kyllä soimaan.

Kokeilun tuloksena sanoisin, että Ninnillä, Unnalla ja Vasililla on vielä pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin heistä tulee oikeita lukukoiria. Kivaa oli silti niin lukukoirilla kuin lukijallakin. Jos jollain on kultakala tai kilpikonna, voisin seuraavaksi tulla testaamaan jollain rauhallisemmalla otuksella.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Huumorista filosofiaa – onko tämä vitsi? Ei suinkaan! Jarno Hietalahden tietokirja Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus 2018) osoittaa, että huumori on kaikkea inhimillistä toimintaa, tekemistä, kokemista ja kommunikaatiota läpäisevä ilmiö: erottamaton osa ihmisyyttä. Jo ammoinen superfilosofi Aristoteles totesi ihmisen olevan ainoa naurava eläin. Ja koska mikään inhimillinen ei ole filosofialle vierasta, on enemmän kuin paikallaan tarttua huumoriin juuri filosofian tarjoamin välinein: ihmetellen, määritellen, ymmärtäen, yleisen ja yksityisen rajaa käyden ja aikaisempia käsityksiä kyseenalaistaen. Ja sellaista herkkua juuri on luvassa tässä kirjassa.

Heti kiinnitettäköön huomiota edellä itse käyttämääni varsin tavalliseen tapaan puhua huumorista negatiivisen kautta. Kun sanomme, että jokin on vain vitsi tai että joku vain vitsailee, tulemme rivien väleissä esittäneeksi, että nauru tai huumori on jotakin vähempiarvoista, vakavalle vastakkaista, ei-tärkeää. Huumorin ja naurun filosofia -teos sen sijaan osoittaa lukuisin oivaltavain ja hupaisin esimerkein, että huumorilla ja naurulla on väliä. 



Kirjan kirjoittaja Dr. Hietalahti on meitsin kiva ja ihana kollega Jyväskylän yliopistosta. Tai no kollega ja kollega – itse olen kirjallisuudentutkija ja hän on filosofi, mutta näinä monitieteisyyden aikoinahan se on vaan niinku brother from another mother. No tuttu kirjoittaja ei kuitenkaan ollut minulle suinkaan suurin innoke tarttua kirjaan. Huumori ilmiönä vaan kiinnostelee: kiinnostelee tutkijana, kiinnostelee lukijana, kiinnostelee ihmisenä ja kiinnostelee oman elämänsä suurena humoristina ja tietty paatuneena kikattelijana. 

Tutkin aikanaan omassa väitöskirjassani lastenkirjallisuuden huumoria ja olen sittemminkin puuhaillut huumorin teorian kanssa jotain pientä ja artikkelimittaista. Aikanaan huumoriteoretisointien hetteiköissä tarpoessa harmitti, ettei kunnollista yleisesitystä huumorista löydy suomeksi. No nyt löytyy! Nyt on kunnollista! Kyllä on tulevilla huumorintutkijoilla helppoa elämää luvassa. Minun nuoruudessani huumoria tutkittiin siten, että joka päivä hiihdettiin 20 kilometriä työhuoneelle ja potkittiin matkalla nälkäisiä susia. Nykyään voi aloittaa tutustumisen huumoriin historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä mukavasti omalla kotisohvalla – sen kuin hankkii käsiinsä tämän kirjan. 

Eikä tätä kirjaa lukeakseen suinkaan tarvitse olla täysinoppinut filosofi tai tutkija. Teoksen olettama ideaalilukija on kyllä sivistynyt, mutta vaikeatkin teoreettiset tulokulmat aiheeseen selitetään auliisti auki ja värikkäät ja monenkirjavat ajankohtaiset ja historialliset esimerkit naurun ja huumorin merkityksestä ihmislajillemme takaavat sen, että teosta lukee nautintolukien, ei hampaat irvessä. Teoksen tyylissä ihastuttaa myös leppoisan lennokas tyyli. Ynnäilkääpä huviksenne lukiessanne, montako toinen toistaan hauskempaa synonyymia naurulle, nauramiselle ja huvittumiselle teoksesta löytyy. Itse menin laskuissa sekaisin, mutta paljon niitä on. Voiko joku vielä väittää, että suomalaiset ovat vakavaa kansaa? Ainakin kielemme tarjoaa näemmä hämmästyttävän nyanssoidun sanaston huumorista keskusteluun. 

Huumorin tutkiminen tai älyllistäminen minkään tieteenalan valossa ei ole helppoa, sillä kuten sanottua, ilmiö läpäisee kaikkea olemistamme. Ilmeisin ja itselleni kirjallisuudentutkijana tutuin tapa lähestyä koomista ovat koomiset esitykset maailmasta: hauskat kirjat, teatterilavojen komediat, töllöstä tulvivat sitcomit, komediat valkokankaalla, hilpeät laulut ja niin edelleen. Nämä ovat konkreettisia jälkiä maailmassa huumorin laveasta ilmiöstä – ne ovat materiaalisia siinä mielessä, että niitä voi ottaa ja tarkastella, analysoida, purkaa osiinsa, tökkiä pedagogisella sormella, että siinä, kato nyt, siinä se huumori nyt on. 

Tämänkaltaisia esimerkkejä Huumorin ja naurun filosofiakin vilisee ja hyvä ja oikein niin, sillä näiden avulla konkretisoituu se abstrakti aihe, jota tavoitellaan kiskoa ymmärryksen piiriin. Kirjoihin rajoittuneena henkilönä kuitenkin ihailin sitä suvereniteettia, jolla Hietalahti kirjassaan tarttuu myös muunlaisiin esimerkkeihin. Neljännessä luvussa ”Huumori vallan ikeessä” hän tarkastelee huumorin ja vallan monimutkaisia yhteenkuroutumia esimerkiksi antiikin Ciceron retoristen oppien valossa, tukeutuen psykoanalyytikko ja humanistifilosofi Erich Frommin ajatuksiin inhimillisestä agressiivisuudesta ja soveltamalla yhteiskuntafilosofi Henry Bergsonin ajatuksia huumorista yhteisöllisenä rankaisumekanismimna. Huumorin ja vallan tarkastelussa Hietalahti nostaa esiin tulenarasti Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisten diktaattorien huumoria, huumorin merkitystä karmivien olosuhteiden vallitessa (kuten keskitysleirillä) ja pohtii kysymystä siitä, onko Donald Trumpilla kampanjointinsa ja esiintymistensä valossa huumorintajua. Teoksessa esiinnostetut monialaiset esimerkit takaavat, että opitut teoreettisimmatkin ajatukset kytketään aina konkreettiseen. Näin Huumorin ja naurun filosofia ei jää missään kohden filosofiseksi yläpilveksi, vaan lukijalle tarjotaan jatkuvasti mielekkäitä tapoja soveltaa esitettyjä ajatuksia. 

Huumori on monella tapaa vallan väline. Teoksen alussa esitellyistä huumorin ymmärtämisen perusteorioista ainakin ylemmyysteoria ohjaa ajattelemaan naurua ilmauksena ylemmyydentunnosta, kuten brittifilosofi Thomas Hobbes ajattelee. Vaikka huumoria ei näin yksioikoisesti ajateltaisikaan, palataan kirjassa useaan otteeseen ajatukseen siitä, että huumoria tehdessä liikutaan toisinaan hierarkioiden maailmassa: huumorin voi suuntautua ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin tai tätä kömpelöä tasohyppelymetaforaani piinallisesti pitkittäen samalla tasolla. 

Myös ajatus yksilöllisestä tai kulttuurisesta huumorintajusta tai -tajuttomuudesta voi synnyttää valta-asetelmia. Hietalahti esimerkiksi purkaa kriittisesti huumorinfilosofi John Morrealin 2000-luvulla esittämiä väitteitä siitä, että terrorismin kannattajilla ei ole huumorintajua. Morrealin ajatusten mukaan he ovat fanaattisia ja vakavia, kun taas huumorissa on kyse leikkisyydestä, joustavuudesta ja tasapainosta. Samankaltainen ajatuskehikko löytyy väitteestä, jonka mukaan muslimeilla ei ole huumorintajua, koska he loukkaantuvat profeetta Muhammadiin kohdistuvasta pilkasta. Hietalahti kuitenkin osoittaa, että tällaisissa ajatuksissa on vaarana sortua esittämään, että huumori kuuluisi vain länsimaisille. Ihmisryhmien esittäminen huumorintajuttomina on näköalatonta, eikä kunnioita huumorin perusteorioiden oivalluksia. 

Eipä yhtään hävettänyt ottaa itsestään kuvia puistossa pellennenässä!
No ei kyllä edes oikeasti hävettänyt. Huumoriahan se on eli mahtijuttu! 

Hietalahti todistaa teoksessaan, että nauru tulee nostaa esiin sanan suppeasta arkikäytöstä poiketen myös yllättävissä yhteyksissä. Poimitaan esimerkiksi teoksen kuudes luku, joka tarkastelee huumorin ja uskonnon/pyhän välistä iloisen huteraa rajaa. Naurua voidaan löytää jopa Raamatusta, kuten Hietalahti Stan Saanilan hilpeiden analyysien pohjalta kirjoittaa: 

Jeesus oli aikalaistensa silmissä suoranainen koominen heeros, juonikas veijari. Jeesuksesta liikkui monenlaisia tarinoita, ja voi vain kuvitella, miten kuulijat ovat hihkuneet riemuissaan, kun he ovat kuulleet Jeesuksen mekastaneen temppelissä ja kaataneen rahanlainaajien pöytiä. ”Ei hitto, menikö se oikeasti temppeliin? Ja mitä, kaatoiko se todella niiden pöydät siellä? Huh, huh mikä jätkä!” (s. 162) 

 Hietalahti osoittaa huumorin ja kristinuskon välisiä suhteita pohditun kulttuurissamme jo useammallakin vuosituhannella. Kirkkoisukki Augustinuksen Tunnustuksissa hahmotellaan eräänlaista ”jumalallista naurua”, joka ei kuitenkaan muistuta ihmisten lähimmäisen häpäisyyn pyrkivää ilottelua. Jumallaisesta naurusta vaikuttaa puuttuvan tällainen hierarkkinen ulottuvuus. Filosofoivan runoilijan Charles Baudelairen ajattelussa nauru puolestaan yhdistyy ihmisyyden paholaismaisiin puoliin. 

Vaikka muinaisten viisaiden horinat naurun ja huumorin paikantamisesta jonnekin pyhän ja profaanin yksioikoisille jakolinjoille saattaa kuulostaa pölyiseltä ja aikansa eläneeltä, johdatetaan teoksessa lukija huomaamaan samojen jakolinjojen leimaavan ajatteluamme myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa, niin sekulaariksi kuin länsimaisen maailmankatsomuksen ajattelemmekin. 

Surullisin esimerkki on Muhammad-pilakuvien takia ranskalaiseen satiirilehti Charlie Hebdoon tehty terrori-isku. Loukkaantumista tapahtuu kuitenkin myös uskontojen yhteentörmäyksien ulkopuolella. Hietalahti esimerkiksi analysoi pitkällisesti ja kiinnostavasti Monty Python -koomikkoryhmän aikanaan valtaisaa kohua nostattanutta elokuvaa Life of Brian(1979), jonka Jeesusta muistuttavan päähenkilön elämän kuvaaminen nostatti syytöksiä jumalanpilkasta. Hietalahden kiihkoton analyysi kuitenkin osoittaa, ettei Brianin elämänkaltaisen taideteoksen komiikan pilkan kärkeä ole helppo yksioikoisesti paikantaa törröttämään vaikkapa juuri Jeesukseen. Elokuvassa pikemminkin satirisoidaan peri-inhimillistä taipumusta tulkita oppeja itselle parhain päin ja sännätä niiden turvin ajamaan omaa etuaan. Komiikan astuessa kömpelöillä norsun jaloillaan pyhän alueelle onkin helposti vaarana sortua loukkaamiseen ja loukkaantumiseen. Hietalahden analyysi kuitenkin osoittaa, että toisinaan loukkaantuminen komiikan äärellä on seurausta yksinkertaistavasta, tarkoitushakuisesta ja kehnosta luennasta itse koomisesta esityksestä. 

Huumorista kirjoittaessa tutkijan (vaikkakin tässä ansiokkaasti popularisoivan tutkijan) silmin on alati vaarana eksyä näkemään hauskaksi vain se, mikä omaan huumorintajuun tai pikemminkin huumorimakuun sopii. Teoksessa kuitenkin pyritään välttämään tämä sudenkuoppa. En tiedä onko se koskaan täysin mahdollista, mutta Hietalahden teoksensa alussa aukikirjoittama pyrkimys ymmärtää huumoria myös oman huumorimaun ulkopuolelta on kunnioitettava ja tämän periaatteen noudattaminen myös näkyy teoksen monipuolisuudessa. Ylipäätään teos aukaisin minulle myös uudella tavalla koko filosofian olemusta ja tapaa tuottaa tietoa maailmasta. Kuten Hietalahti valloittavasti kuvailee: 

Filosofia on runollisesti muotoillen ideoiden tanssia. Välillä astutaan partnerin varpaille, mutta kun askelkuviot alkavat hahmottua, on mahdollista upota toisen katseeseen ja antautua pyörteiden vietäväksi. (21)

Samaan pyörteilevään tanssiin pääsi mukaan myös lukijana. 

Teos on mukavasti polyfoninen, sillä teoksen kirjoittajan filosofista pohdintaa rytmittävät Hietalahden vuosina 2014–2017 toteuttamat haastattelut, jotka on erotettu muusta tekstistä myös typografisesti omiksi laatikoikseen.  Haastateltaviin lukeutuu useita tunnettuja koomikkoja kuten Stan Saanila tai Jope Ruonansuu mutta myös yllättävämpiä nimiä kuten muusikko Jarkko Martikainen, tai tähtitieteilijästara Esko Valtaoja. Vaikka en evolutiivisista selitysmalleista yleensä diggaakaan, päätettäköön tällä kertaa viimeksi mainitun herran ajatuksiin:

On sanottu, että ihminen on lapsen asteelle jäänyt simpanssi, joka leikkii, on utelias ja luova ja oppiva vielä aikuisenakin. Onko se syy vai seuraus siitä, että meistä tuli ihmisiä, sitä sietää pohtia. Mitä ilmeisimmin huumori, kuten kaikki jutun iskeminen, leikit ja pelit ja niin edelleen, on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistämme ja sillä tavalla osa meidän yhteistä inhimillisyyttämme, sen kasvua ja lujittumista. (186)