Tartuin Philip Teirin uusimpaan romaaniin Neitsytpolku (Jungfrustigen, Otava, 2020) vailla sen kummempaa taustatietoa romaanin todellisuussuhteesta tai -suhteettomuudesta. Autofiktiohälytyskellot alkoivat kuitenkin kilkattaa heti ensi sivuilla, huolimatta kolmannen persoonan kertojasta. Romaani näet starttaa kustantamon bileistä ja Seitsentähdillä vierailleet tunnistavat kyllä miljöön Teirin ja kädessä olevan romaanin kustantamoksi. Romaanin päähenkilökin on kovasti kirjailijaa muistuttava 35 plus suomenruotsalainen kirjailija Richard.
No mikäpä siinä. Autofiktio on aikamme laji ja Teirin suhde lajiin on sopivasti itsensätiedostava. Tämähän on eräänlainen knausgårdilainen projekti, laittaa Teir romaanihenkilönsä kustannustoimittajan sanailemaan Richardin käsikirjoituksen äärellä. Romaanin nimi Neitsytpolkukin lienee kumarrus Henrik Tikkasen osoitesarjan suuntaan. Viimeistään Hesarin juttu kirjasta ja kirjailijasta paljasti, että omista kokemuksista ammennetaan.
Romaanissa seurataan Richardin ihmissuhteita ja samalla niiden työlästä tekeytymistä tekeillä olevaan romaanin sivuille. Kirjoittavista ihmisistä kirjoittaminen on vähän tylsää ja kiinnostanee lähinnä kirjoittavia ihmisiä, mutta koska autofiktiobuumi ei osoita laantumisen merkkejä, ja kirjoittavat ihmiset luonnollisesti autofiktioivat itsestään, lienee syytä vaan tyytyä osaansa ja lukea kiltisti luovan työn kuvauksista. Minusta Richard olisi ollut kiinnostavampi heppu vaikka roskakuskina, mutta näillä mennään. Onneksi romaanissa on sitten paljon muuta ainesta, joka kiinnostanee muitakin kun meitä kirjallisuuskuplassa vellovia.
Erityisen ansiokas Teirin romaani on uusperhekuvauksena sekä rakkauskertomuksena. Jälkimmäisellä luonnehdinnalla en viittaa lajiin – mistään romanssista ei ole kyse. Mutta erään rakkaustarinan romaani kertoo sen alkuhetkistä saakka. Kustantamon juhlissa onnellisesti naimisissa oleva ja kahden lapsen isä Richard nimittäin iskee silmänsä itseään 12 vuotta vanhempaan Paulaan ja suistuu hiljalleen kriisiin, joka räjäyttää onnellisen ydinperheen ja pärskyttää kunniallisia puitteita vaalivan suvun vesilasia oikein kunnolla.
Romaanin kerrontaa luonnehtii parhaimmin laatusana ”vähäeleinen”. Tunteita ei paisutella vaan tapahtumia observoidaan viileän etäisesti. Tunteettomasta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Teir johdattelee lukijan charmantin pienin vedoin särkyvään avioliittoon, uuteen ja aikuiseen romanssiin ja uusperheen kimurantteihin kuvioihin.
Richardin hahmon koin hiukan valjuksi ja persoonattomaksi, mutta tämä ei ole moite. Sellainen hän on. Perheenisän, aviopuolison, rakastajan ja kirjailijanroolien väleistä itseään etsivä kunnian mies, joka pelästyy pienintäkään intohimon leimahdusta harmaassa ja valmiiksi viitoitetussa elämässään.
Romaanin naiset sen sijaan ovat eläviä ja hurmaavia. Paula on tunteiltaan leiskuva nainen, joka kiroilee aamuisin Hesarinsa äärellä kulttuurijournalismin ukkovaltaa. Myös Richardin äiti Suvi teki vaikutuksen elävyydellään. Äiti ei osaa suhtautua pojan edesottamuksiin zeniläisellä tyyneydellä, vaan kiukuttelee ja kipuilee uutta tilannetta pahemmin kun Richardin teini-ikäinen tytär ja esiteini-ikäinen poika koskaan. Äiti vuoroin kutsuu tuoreen pariskunnan luokseen, vuoroin heittää heidät ulos, pummii pojaltaan hermosauhuja vaikka on lopettanut tupakoinnin ja on varma, että tästä säädyttömästä avioerosta puhutaan Ruotsia myöten.
Romaanin uusperhekuvaus on uskottavaa. Kun rakastavaiset saavat toisensa ei onni tule automaatista. Rahaa ei ole, romaani ei edisty. Eniten ongelmia aiheuttavat yhteen törmäävät perheenjäsenet. Poika kiukuttelee museoretkellä ja ylikiltti Richard yrittää puolustaa sekä uutta avovaimoaan että lapsiaan konflikteissa. Uudessa asunnossakin alkaa jännitteen symbolina kaikua inhottava ja jatkuva ääni, joka on tehdä pariskunnan hulluksi. Kaikesta kuitenkin selvitään arkisesti ja pienesti ja romaanin päättävä tuokio henkii jo varovaista uusperheidylliä.
Olen aikaisemmin lukenut Teiriltä romaanin Tällä tavalla maailma loppuu (2017). Neitsytpoluntavoin siinäkin kuvattiin työ- ja perhe-elämää – tosin pienin maailmanloppumaustein. Molemmista romaaneista jäi mieleen, että ne ovat häpeämättömästi keskiluokkaisia romaaneja hyvin toimeentulevista pääkaupunkilaisista kesänviettopaikkoineen kaikkineen. Taloudelliset reunaehdot kiristävät elämää ja ihmisten välisiä suhteita, mutta ei samalla tavalla kun leipäjonossa kitkuttavilla.
Itse luin romaanin äänikirjana. Kerronta on harvinaisen konstailematonta, voisi sanoa puhdasta ja kirkasta perusproosaa. Välillä ehkä jopa vähän liiankin selkeää ja väritöntä. Toimii kuitenkin hyvin kuunneltuna. Ja vielä kun lukijana oli yksi suosikkilukijoistani eli Antti Virmavirta <3 Suomennoksesta vastaa Jaana Nikula. En verrannut alkukieliseen, mutta suomennos vaikutti oivalliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti