Heti alkuun nolo tunnustus: en ole aikaisemmin lukenut yhtään Jaakko Yli-Juonikkaan teosta – ainakaan loppuun. Vuonna 2012 ilmestynyttä Neuromaania yritin aloittaa sen ilmestymisvuonna. Teostahan on luonnehdittu romaanitaiteemme käännekohdaksi, ja romaanin pelimäinen rakenne, jossa lukija valitsee juonen etenemisen, kiehtoi. Sillä kertaa romaanin lukeminen jäi yritykseksi. Jouduin toteamaan: liian hapokasta. Joka tarkoittaa liian ergodista. Joka tarkoittaa ihan liikaa ponnisteluja vaativaa.
Viime vuonna ilmestynyt Jatkosota-extra on monta monituista kertaa huudellut kutsuen kirjakaupan hyllyltä. Nähtäväksi jää uskallanko tarttua sen räikeänkeltaiseen kutsuun (kirjankansi on sellainen lööpinkirkuvankeltainen). Päätin kuitenkin kokeilla ensin juonikkuus-revanssia kirjailijan uusimman teoksen Yö on viisain & Neljä ratsastajaa (Siltala, 2018) kanssa. Onnekas päätös!
Yli-Juonikkaan novelliromaanihybridi oli sekin hapokasta luettavaa, mutta silleen kivasti. Ja viipyilevää, aromaattista, antavaa, tanniinista. Ei kun hetkinen, nyt lipsahdettiin viiniarviodiskurssiin. Mutta tällainen tyylihypähdys sallittakoon kohdetekstin äärellä, joka itsekin kokeilee reippaan pirskahtelevasti erilaisia tyylejä, genrejä ja ääniä. Kippis!
Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kirjan nimeä. Monellakin tasolla hyvin vaikeaa. Ensinnäkin kansigrafiikka on värimaailmaltaan tahallisen hysteerinen. Räikeän makea vaaleanpunainen yhdistyy syvään turkoosiin. Punavihersokeat älkööt vaivautuko ja muitakin kannenkatsojia saattaa uhata akuutti migreenikohtaus. Teoksen nimi on toisessa kannessa turkoosein kirjaimin vaaleanpunaisella pohjalla ja toisessa kannessa toisin päin. Selkämyksen yli juoksee teoksen nimi horisontaalisesti kultakirjaimin. Fontti on vanhahtava ja vaikealukuinen. Seisooko siinä nyt neljä ratsastajaa vai katsastajaa?
Huomasitko edellä, että vältin tieten termejä etukansi ja takakansi. Sellaisia teoksessa ei nimittäin ole. Ja tämä vaikeuttaa nimen hahmottamista entisestään. Teos on nimittäin kääntökirja. Toisesta suunnasta alkaa novellikokoelma Yö on viisain, toisesta suunnasta romaaninalku Neljä ratsastajaa. Tai sitten katsastajaa, mutta oletan että kyse on ratsastajista, kun kerran kummallakin kannella komeilee identtinen hevosfiguuri – kuin shakkipelin hevonen.
Teoksen novellit liikkuvat hiljakseen kierrellen jossakin kauhukirjallisuuden hämärillä rajamailla kuin pedot pimeässä. Kauhukirjallisuuden geneerisessä ytimessä ne eivät kuitenkaan kertaakaan paistattele. Kauhuelementeissä tuntuu aina olevan kyse jostakin muusta. Joskus kauhu tuntuu olevan nyrjähtämäisillään tahallisen kehnoksi kauhu- tai splatterpastissiksi, kuten ensimmäisen novellin yllättävässä lopussa, mutta varsinaisella verellä ja väkivallalla lukijaa ei päästetä mässäilemään.
Muodoltaan ja kerronnaltaan novellit ovat kautta linjan ovelia. Lukija johdetaan ensin tiettyyn suuntaan ja sitten kulman takaa seuraakin jokin pieni mutta tärkeä vinksahdus, siirtymä tai nyrjähdys, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa. Tarinat eivät ole klassisen novelli-ihanteen mukaisia yksiraiteisia junia matkalla kohti temaattista täyttymystään, vaan siirtyilevät vaivihkaa oudoille sivuraiteille ja umpikujiin jättäen lukijan häkeltyneenä ja ihastuneena miettimään, että mitä mä just luin.
Haluaisin vimmaisesti analysoida tässä novellin jos toisenkin, mutta en tohdi, koska spoilausvaara on ilmeinen. Siksi tyydynkin teaserinomaisesti mainitsemaan joitakin suosikkejani. ”Paulin karanteeni” alkaa kafkamaisena vierauskuvauksena, kertomuksen minäkertoja napataan kiinni ja viedään salaperäiseen laitokseen, jossa hänelle tehdään testejä. Kukaan ei kerro mitä ja miksi. Novellin loppupuolella kerronta hypähtää jotenkin ällistyttävän notkeasti toisenlaiseen kertojanäkökulmaan, jolloin kertojasta paljastuu jotakin odottamatonta ja hänen asuttamansa maailma näyttäytyy niin ikään toisenlaisessa valossa.
Novellissa ”Viimeinen ja ensimmäinen kesä” pitkälti kirjailijaa itseään muistuttava minäkertojan romaanin (Neuromaani) ympärille rakennetaan esitystä. Tällainen esityshän todella tehtiin ja novelli vaikuttaa tässä suhteessa referentiaaliselta. Valmiin esityksen aikana kirjailijakertoja harhailee keskellä kokeilevaa esitystä ja novelli päättyy kirjailijan keskusteluun setänsä ja tämän vaimon kanssa. Esitys tapahtuu sairaalassa ja tämä erikoinen miljöö luo kautta novellin outoa tunnelmaa, joka tiivistyy sedän vaimon, entisen röntgenhoitajan, muistoon rautakeuhko nimiseen hengityskoneeseen kytketyn keskosvauvan kuolemasta.
Vielä erikoismaininta novellille ”Varastetut suudelmat”, jossa omalaatuinen ”setä” opettaa epämääräiselle poikajoukolle mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä tai ”leikkejä”. Ilmassa on kauhun ja sadismin ja jonkinlaisen epämääräisen seksuaalisen hyväksikäytän tuntu, vaikka mitään kauheaa ei oikeasti tapahdu.
Kiepautetaan sitten teos nurinpäin ja luetaan toisesta suunnasta.
 |
| Kirjaston tarrat pilaa aina kaiken kauniin |
Tunnetusti hevoskirja on maailman pitkästyttävin genre. Vielä mitä! Ainakin ylijuonikas heppakirja, jollaisen muotoa teoksen toinen kääntöpuoli Neljä ratsastajaa omalaatuisen hapokkaalla tavalla tapailee, on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä. Kirjan liepeessä lupaillaan, että tässä käynnistyy kokonainen romaanisarja. Tjaa – jää nähtäväksi, mutta enpä panisi pahakseni, vaikka näin olisi. Sen verran kiehtova kokonaisuus on jo tuon lupaillun romaanisarjan tärskäyttävä alku.
Romaaninalun muoto on poukkoileva, luonnosmainen, tyylilajeiltaan juonikkaan rönsyilevä. Nimen vihjaamaa Ilmestyskirjan neljää ratsumiestä ei ainakaan tämän alun aikana näy ei kuulu, mutta tyylillisesti Ilmestyskirjan kauhunäyt löytävät vertaisensa romaaninalun alusta. Teksti käynnistyy jonkinlaisella primitiivisellä alkukauhukuvalla, jossa kolmevuotias Anu viedään katsomaan poneja. Tallin hämärässä ja lasta kauhistuttavassa eläimen löyhkässä esiin työntyy kauhistuttava hirviö:
”Veräjän yli tuppautui hirviön kärsä, suuren hirviötoukan pää vihreine hampaineen ja mustine ikenineen. Anu ei ymmärtänyt eikä hahmottanut ja kauhistui: mustia aukkoja hän luuli tyhjiksi silmäkuopiksi ja vasta myöhemmin hän oppi kirkkaassa päivänvalossa ja kuvakirjoista ja lastenohjelmista ja maailman rakenteesta, että hän oli pelännyt vain ponin turpaa ja sierainaukkoja.”
Kiinnostava minitutkielma kauhusta ja aistimuksen ja tiedon kompleksisesta liitosta. Ovatko hirviöt aina kuin ponin turpa, joka pimeästä hamuaa kohti. Palautuuko kaikki kauhu lopulta tietämättömyyteen?
Hirviökauhu lienee kauhun alkeellisin muoto ja repäisevän alun jälkeen Yli-Juonikas siirtyy hepparomaanissaan kauhun monimutkaisempiin muotoihin. Seuraavassa heppoihin liittyvässä kauhukuvassa samainen Anu viedään lasten poniratsastustapahtumaan. Enää tyttö ei pelkää noita lasten viihdytykselle alistettuja apaattisia elukoita, mutta sen sijaan hän kokee sosiaaliseen tilanteeseen liittyvää kauhua tapahtumaan liittyvän keinotekoisuuden ja teennäisyyden äärellä. ”Nyt vieraiden lasten ja äitien tohina kasvatti hänessä ahdistuksen maininkia, ja myrsky vain sakeni jonotuksen edetessä”. Anu tarkkailee ponin selkään pakotetun pikkutytön kärsimystä ja tuosta tarkkaillusta tytöstä kasvaa eräänlainen uhrikaritsa. Romaanin maailma on täynnä kauhua samalla tapaa kuin sen johdantona toimineet novellitkin.
Vielä hevos(kirja)aihetta ennätetään tarkastella yhdestä kulmasta jälleen varttuneen Anun näkökulmasta. Tiellään heppatytöksi Anu on päätynyt Konemetsän tallille, jota johtaa ”viemärikeisari Konemetsä” kopeine tyttärineen. Kertomus nyrjähtää traumakertomuksen moodiin. Täällä tallilla Anulle tapahtuu jotakin kauheaa, torjuttu muisto, ehkä raiskaus. Lopulta romaaninalku päättyy Anun saadessa päiväkirjan ja alkaessa kirjoittaa itseään. Banaali nuortenkirja-aihio päiväkirjasta jatkaa hevoskirjan kehyksessä: ”Olenko heppatyttö, voiko minusta ikinä tulla heppatyttöä?”.
Kääntökirjamuoto rakentaa vääjäämättä teokseen peilimäisen rakenteen. Muoto ei ole ainutkertainen uudessa kirjallisuudessamme – esimerkiksi Salla Simukan joissakin tuoreehkoissa teoksissa tätä kirjaesineeseen liittyvää kiinnostavaa ratkaisua on käytetty onnistuneesti. Yli-Juonikkaan uusimmassa teoksessa koetellaan myös kirjallisuuden muoto- ja lajirajoja, joka tietenkin on kirjailijalle ominaista. On ennenkuulumatonta, että novellikokoelma voi toimia alkusanoina romaanille, joka sitten jää auttamatta kesken. Lukijana koin tällaisen kirjaesineeseen ja teoskokonaisuuden rajaukseen liittyvän leikittelyn kertakaikkisen kiehtovana. Teos oli samanaikaisesti mukaansatempaava lukukokemus ja jonkinlainen käsitetaiteellinen tajunnanräjäyttäjä. Uskallan jo sanoa, että tämä juonikas teos jää tämän vuoden lukukokemusten top10:iin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti