Kokovartalojärkytys HBO:n Chernobyl-sarjan äärellä

Kesäloman kunniaksi katselin viisiosaisen Chernobyl-minisarjan. Koska mitäpä sitä ihminen muuta kesällä tahtoisi tehdä, kuin täyttyä syvällä ja lamaannuttavalla kokovartalojärkytyksellä kauhistuttavien inhimillisten ynnä eläimellisten kärsimysten äärellä. Järkytyssäteilyn laskettua jälleen turvallisiin lukemiin, uskaltaudun makustelemaan kokemusta hetkeksi kirjoittaenkin. Tuntuu, että tämä sarja täytyy kirjoittaa ulos systeemistä tuoreeltaan, jotta voin palata huolettomaan kesälomamoodiin. 

Sarjalla ei ole yhtä päähenkilöä – yhtä emotionaalista ydintä. Ydinonnettomuutta seurataan useiden yksilöiden ja toimijaryhmien kautta. Ratkaisu on onnistunut ja oikeastaan sarjaa tässä muodossaan olisi mahdotonta ajatella yhden päähenkilön näkökulman kautta kerrottuna. Nyt mukana on lukuisia toisiaan leikkaavia todistajankatseita tuhoisaan onnettomuuteen. Näemme Mihail Gorbatšovin ja ylimmän hallintokoneiston tulokulman tapahtumaan. Näemme miltä onnettomuus näyttäytyy ydinvoimalan työntekijöiden silmin. Näemme miten tapahtumia tulkitsee valtiovallan ohjailema tiedeyhteisö. Näemme historian nieluun marssitettavan sankariaineksen: sotilaat, sukeltajat, kaivosmiehet. Ja koemme piinallisen tarkasti sen, miten kärsimys sataa ydinjätteenä voimalaa ympäröivän asutuksen niskaan. Jopa ei-inhimillisen luonnon kärsimys vilahtaa aika ajoin esiin teloitettavien koti- ja lemmikkieläinten katseissa. Vaikka sarjan edetessä tietyt henkilöhahmot nousevat enemmän esiin, on Chernobyl dramaturgisesti onnistunut kollektiivikuvaus. 

Sarjaa on kansainvälisessä mediassa luettu kuin Tuntematonta sotilasta Suomessa – toden kuvauksena. On mietitty mikä kaikki on historiallisesti katsoen totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän historiallisen näkökulman hyvin ja onhan sarja tässä mielessä kiinnostava myös Suomelle entisen Neuvostojätin rajanaapurina. Kuten sarjassa oivaltavasti tuodaan ilmi, on onnettomuus Neuvostoliitolle paitsi inhimillinen tragedia myös kipeä valtapoliittinen imagokolhu. Toisen jakson alussa Kremlissä kokoontuvassa hätäkokouksessa Gorbatšovin ensimmäinen kysymys on, tietääkö ulkomainen media. Ja siitä alkaen kautta sarjan juonen salailu ja asioiden kaunistelu – suoranainen valehtelu – on jatkuvasti käsikirjoituksen ytimessä. Siksikin on ymmärrettävää, että sarjaa halutaan lukea totuuden paljastajana, tietyn historiallisen katastrofin raivorehellisenä ruumiinavauksena. Valehtelu on myös sarjan itse esiin nostama temaattinen kehys, jota vasten tulkinta väistämättä rakentuu. 

Näkisin kuitenkin, ettei sarjan tärkein anti juuri nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan ole kysyä, mitä tapahtui todella 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Sen sijaan Chernobyl on antroposeeni-ajan sarja, joka käsittelee historialliseen tapahtumaan nojaten ihmisen ja luonnon usein tuhoisaa suhdetta. Chernobyl on hybris-kertomus, jossa tapahtumien ja prosessien rationaaliseen hallintaan perustuva yhteiskunta ei kykene myöntämään, että tapahtumat voivat riistäytyä hallinnasta. Se on kertomus, jossa suuronnettomuuden estäminen ja sen ratkaiseminen mahdollisimman nopeasti ei ole prioriteetti. Valta (suurvaltain keskinäinen uhittelu ja rauhaa ylläpitävä kauhun tasapaino) ja raha (Neuvostoliiton tuotantotavoitteet vaativat tehtaisiin ydinvoimaloiden puskemaa sähköä ja kustannuksissa on säästetty turvallisuuden kustannuksella) ovat. Chernobyl ei ole russofobinen kuvaus venäläisistä, jotka pilaavat kaiken. Se on yhtälailla nykyihmisen peili: kuva ihmiskunnasta, joka ei ota ilmastonmuutosta tosissaan, vaan antaa poliittisen päätöksenteon edelleen kulkea vallan ja rahan määräämiä reittejä.

Tšernobylinydinvoimalaonnettomuus muistuttaa ilmastonmuutosta myös tiedollisena haasteena. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, on monisyinen tapahtumaketju, johon on mahdotonta nimetä yhtä syyllistä. Siinä missä ilmastonmuutos on mammuttimainen prosessien kimppu, on sarjan esittämä ydinkatastrofi kuitenkin lopulta tiedollisesti haltuun otettavissa. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla katsojalle hopeatarjottimella heti alkuunsa, vaikka sarja starttaakin onnettomuudesta. Onnettomuus on alkuun katsojalle yhtä hahmoton ja vaikeaselkoinen, kuin sen kokijoillekin. Sarjan hyytävä jännite perustuukin paitsi katsojaa kiduttavalle kärsimykselle ja hirvittävän katastrofin torjuntapyrkimyksille, myös salapoliisijuonteelle, jossa erityisesti ydinenergiainstituutin fyysikko Ulana Khomyuk (Emily Watson) pyrkii valtaapitävien salailupyrkimyksiä uhmaten selvittämään, mitä todella tapahtui ja voisiko se tapahtua uudelleen. Sarjan päättävässä oikeudenkäynnissä tapahtumat rekonstruoidaan paitsi tuomareille, valamiehille ja oikeussalin yleisölle myös katsojalle – jälkimmäiselle kerronnallisten takaumien kautta. Myös tämän tiedollisen kompleksisuuden takia edellä erittelemäni moninäkökulmaisuus on nähdäkseni paras mahdollisuus lähestyä tapahtumia. Sama ilmiö merkitsee täysin eri asioita eri kokijoille ja toimijoille. 

Fysiikan ja kemian tunnit aikanaan lukiossa lintsanneena ja/tai läpinukkuneena höpsönä en voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea, mitä sarjassa kuvatussa ydinonnettomuudessa oikeastaan tapahtui. Siitä huolimatta, että tapahtumat auliisti katsojalle selitetäänkin. Ihailla täytyy kuitenkin sitä luontevuutta, jolla tämä informaatiodumppaus sarjassa toteutetaan. Tiedon siirtäminen lukijalle/katsojalle kun on aina fiktiossa potentiaalinen epäonnistumisen paikka. Epäluonteva paasaus ja luennointi on arkiselle kommunikaatiolle vierasta ja siksi erilaiset tiedemieshahmot ovat usein pitkästyttäviä. Chernobylissa näitä tieteen edustajia riittää kaksin kappalein. Ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) sekä edellä mainittu fyysikko Ulana Khomyuk ovat kautta linjan sarjan ydinhenkilöitä (pun intended). Informaatio kuitenkin siirtyy luontevasti, kun poliittinen johto ei ymmärrä ydinvoimasta hölkäsen pöläystä ja on pakotettu kuuntelemaan asiantuntijoita. 

Sarjan ensimmäinen jakso ei vielä varsinaisesti kohdenna päähenkilöihin eikä tässä mielessä tarjoa samaistumista. Vaikka hiljakseen henkilögalleria käy tutuksi, on mukana jatkuvasti henkilöitä, jotka vain poikkeavat suuressa juonilinjassa elämässä ja kokemassa ja joihin ei sen koommin palata. Paradoksista kyllä, minulle juuri emotionaalisesti vaikuttavimpina näyttäytyivät nämä tuntemattomiksi jäävät todistajat, joihin kerronta hetkeksi pysähtyy sitten taas jatkaen matkaansa. 

Ensimmäinen tämänkaltainen kokemus on kohtaus, jossa ydinvoimalan kattokerroksia raivataan radioaktiivisesta jätteestä. Tehtävä on liian haastava koneille, jotka sulavat säteilyssä käyttökelvottomaksi. Siksi lopulta turvaudutaan ”biorobotteihin”, onnettomiin varusmiehiin, joita lähetetään raivaamaan kattoa kasvottomana massana. Jokaisella yksilöllä on aikaa tismalleen 90 sekuntia, jonka aikana säteilysaastuneita murikoita tulee lapioida alas katolta niin paljon kuin ennättää. Jo 90 sekunnin altistus on terveydelle vaarallinen, eikä sitä missään nimessä saa pitkittää.

Kohtauksessa pääsemme seuraamaan yhden ryhmän yhdeksänkymmensekuntista katolla. Kamera seuraa erityisesti yhden nuoren ja kömpelön varusmiehen tehtävänsuoritusta. Nuorukaisen hätä on suojamaskista huolimatta tunnistettava. Urakka vaikuttaa mahdottomalta, ja kallista aikaa tuhrautuu kompurointiin ja haparointiin. Mies ei osaa paniikiltaan seurata ohjeita ja lopulta poistumismerkin kaikuessa hän kompastuu ja rikkoo saappaansa ja tästä syystä myöhästyy. Kun mies lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palaa oviaukolle, tehtävää johtava ylempi sotilas lausuu: ”Camrade soldier, you’re done!”. Monimerkityksinen lause jää kaikumaan mieleen vielä pitkään jakson jälkeenkin, vaikka kyseisen varusmiehen kasvoja ei maskin takaa nähdä eikä häneen enää palata kohtauksen jälkeen.

Toinen itselleni vaikuttava hetki liittyi ympäröivän asutuksen laajamittaiseen evakuointiin. Miehet, naiset ja lapset kiskaistaan väkivaltaisen äkisti juuriltaan, pakataan autoihin vailla tietoa ”loppusijoituspaikasta”. Vaikka katsoja tietää kaiken tapahtuvan asukkaiden omaksi parhaaksi, tuntuu ajatus tuttujen kotiseutujen muuttumisesta asuinkelvottomaksi joutomaaksi riipaisevalta. Erityinen hetki on kohtaus, jossa evakuointia suorittava sotilas käy lyhyen mutta latautuneen vuoropuhelun tuntemattomaksi jäävän sotilaan sekä lehmää lypsävän vanhan maalaisnaisen välillä. Nuori mies toteaa lyhytsanaisesti ja kirein kasvoin, että aika on lopussa ja nyt on lähdettävä. Lypsävä babushka ei kuitenkaan ymmärrä lähdön syytä ja kieltäytyy lähtemästä. Katsoja ymmärtää naisen asenteen hyvin. Taivaalta laskeutuva näkymätön uhka on vanhukselle käsittämätön ja oman kokemusmaailman ulkopuolella, toisin kuin lehmän nänneistä peltisankoon suihkuava maito. On musertavaa katsoa lypsävää naista ja tietää maidon saastuneen, koko suuren ja lempeän eläimen sairastuneen säteilystä ja naisen tulevan kohtsillään riuhtaistuksi iäksi siitä elämästä, joka on ainut jonka hän tuntee. Kohtauksessa järkyttää myös nuoren sotilaan hätä, joka purkautuu vihaisuutena ja kyvyttömyytenä selittää. Lopulta sotilas ampuu lehmän ja tuo laukaus tuntuu merkitsevän erään aikakauden loppua, vaikka näihinkään henkilöhahmoihin ei enää sarjassa palatakaan. 

Voisin toki luetella ja kuvailla näitä vaikuttavia kohtauksia läjäpäin lisääkin, mutta en uskalla spoilata eikä sanoin kuitenkaan tavoita sarjan vaikuttavuutta. Katsokaa ja nähkää itse. Trailerilla sopii aloittaa: 

Leffa-arvio: Tim Burtonin Dumbo ja norsunsilta H. C. Anderseniin

Sijaitsen parhaillaan Tanskassa, jossa tutkijavierailen Syddanskin yliopistossa kaksi kuukautta. Kirjallisuutta mahtui matkalaukkuihin mitättömän vähän, koska priorisoin vaatteisiin, kenkiin, kosmetiikkaan, tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun ei-blogattavaan tauhkaan.  Mutta hei täällähän sitä ihminen on ainakin satukirjallisuuden merkkimaassa: onhan itse satusetä Hans Christian Andersen tanskalainen kirjailija. <3 Viime viikonloppuna vierailin Köpiksessä ja siellä Andersenin läsnäolon todella huomasi. Pääsinpä jopa poseeraamaan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Tai no ainakin patsaan kera. Kirjailija itse siirtyi jo viime vuosisadan puolella autuaammille sadunkerrontamaille. 

En aio tällä kertaa kirjoittaa itse Andersenin tuotannosta vaan Tim Burtonin tuoreesta elokuvasta Dumbo, joka versioi uusiksi samannimisen Disney-klassikon vuodelta 1941. No mikä aasin- tahi elefantinsilta sitten kytkee Burtonin uusimman taidonnäytteen Anderseniin? No tietenkin se, että Dumbon tarinahan on uudelleenkirjoitus Andersenin rakastetusta Ruma ankanpoikanen -sadusta, jonka Disney elokuvitti lyhytelokuvaksi 1939 – kaksi vuotta ennen Dumboa. Siinä missä Andersenin ankanpoikanen tulee kiusatuksi ruman ja erikoisen ulkonäkönsä takia kiusataan Dumbo-vauvaa erikoisen suurten korviensa takia. Ankanpoikasesta sukeutuu ihana joutsen ja Dumbosta korvillaan lentävä norsusankari ja tarinan opetus on molemmissa erilaisuuden hyväksyminen ja se, että toisten heikkoutena pitämä erilaisuus voi osoittautua voimavaraksi. 

HooCee ja meitsi

Eihän tarinaa sinänsä voida kirjata Andersenin tai kenenkään muunkaan nimiin. En ole perehtynyt sadun juuriin kansansatuna, mutta on ilmeistä, että se on toistuva teema lastenkulttuurissa. Samoihin aikoihin Dumbon kanssa vuonna 1939 ilmestyi ensi kertaa kirjasena Robert L. Mayn tarina Petteri Punakuono -nimisestä porosta, jota kiusataan erikoisesta loistenenästä, kunnes keksitään että nenän loisteessahan joulupukki voi suunnistaa aattona kilttien lasten luo. Jälleen yksi saman stoorin muunnelma. Eikä ruma ankanpoikanen ole suinkaan vain lasten tarina. Etenkin Hollywood rakastaa ankanpoikasia – kiusattuja, rumia ja sorrettuja jotka eräänä päivänä kampaavat tukkansa tai saavat perinnön ja näyttävät kaikille. Samaa stooria kaiuttavat erilaiset tositv-kulttuurin extreme makeover -ohjelmat, joissa ankanpoikasista kuoritaan esiin joutsenia. 

No mutta takaisin Dumboon nyt ja silloin 1941. Alkuperäinen Dumbo on hämmentävä lastenelokuva. Olen huono muistamaan elokuvia, mutta Dumbon monia kohtauksia en unohda koskaan. Muistatteko sen ihanan kohdan, jossa äidistään erotettu Dumbo pääsee näkemään äitinsä – tai ennemminkin tämän vankiristikon takaa ojentuvan kärsän. Awww! Ja en myöskään ikinä unohda vaaleanpunaisia elefantteja marssimassa yötaivaan halki muotoaan muuttaen ja torvia soittaen. Nuo elefantithan ovat elokuvassa sisäistä fokalisaatiota: Dumbon ja tämän hiiri-mentorin humalainen hallusinaatio. Timotei ja Dumbo kyllä riipaisevat leffassa kännit vahingossa ja tietämättään, mutta kohtaus on silti uskalias. Raina ei toimi ainakaan päihdevalistuksena. Kuka ei haluaisi tripille, jossa näkee vaaleanpunaisia elefantteja??? 

Myös elokuvan sanoma on Disneyn tuon ajan muihin piirroselokuviin nähden vapaampi. Disney yhtiön brändiin kuului viimeistään 30-luvulta alkaen korostaa elokuvia kulttuurina, joka on lapsille hyvästä ja osa näiden kasvatusta. Osana tätä brändityötä filmatisoinnit kääntyivät usein  ammentamaan vanhoista (kansan)satuklassikoista kehystäen näin elokuvat osaksi lastenkirjallisuuden traditiota eikä ainoastaan osaksi populaarikulttuuria. Dumboa edeltänyt Pinocchio (1940) on henkeen ja vereen pedagoginen elokuva, sillä puunuken pyrkimys oikeaksi ihmiseksi hyvän käytöksen avulla on melko suorasukainen allegoria lapsen kasvulle aikuiseksi. Dumbon jälkeen tullut Bambi (1942) puolestaan osoitti porvarillisen ydinperheen löytyvän jo luonnosta. Näihin nähden Dumbo korostaa individualismia: lapsen mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tällaiselle yksilöllisyydelle tarinaa kehystävä rappioromanttinen sirkusmiljöö tarjoaa oivat puitteet. 

Burtonin Dumbon miljöö ja henkilögalleria on ehtaa Burtonia. 1900-luvun alkuun sijoittuva stoori tarjoaa ohjaajalle mahdollisuuden tuotannolle tyypilliseen esteettiseen herkutteluun. Sirkuksen show-tarpeisto, puvustus ja dekadentit sirkustaiteilijat tarjoavat värikylläisen kokonaisuuden, joka piti ainakin tämän katsojan otteessaan. Burtonin sirkusmaailma oli lapsiyleisölle soveliaasti iloinen ja lämmin, mutta sisälsi myös synkkiä sävyjä. 

Uudessa Dumbossa eläinhahmojen antropomorfausta on hiukan himmattu, sillä tässä leffassa eläimet eivät puhu ja näiden mielet jäävät siinä mielessä tavoittamattomiksi. Tässä versiossa keskiöön nousevatkin sirkuksen ihmiset: erityisesti sirkuksessa kasvanut sisaruspari. Lapset ovat menettäneet hiljattain äitinsä ja elokuvan alussa isä palaa sirkukseen sodasta toisen kätensä menettäneenä. Lasten kuollut äiti kulkee mukana kautta tarinan ja äidin ja lapsen suhdetta peilataan kauniisti Dumbon ja tämän äidin suhteen kautta. Dumbo erotetaan julmasti äidistään ja pienen elefantin ilmeinen kaipuu äidin luokse tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä myös omaa menetystään ja tietenkin lapsikatsojalle mahdollisuuden reflektoida äidin ja lapsen suhteen erityisyyttä.

En ole nähnyt vanhaa Dumboa vuosikausiin, mutta muistikuvieni mukaan uudessa Dumbossa eläinsuojelullinen eetos on vahvempi. Elokuvan sanoma onkin, että villieläinten käyttö ihmisten viihteenä on julmaa ja että eläimiä tulee kohdella kunnioittavasti. Kyllähän tätä löytyy jo alkuperäisestä ja samankaltaiset tunteikkaat tarinat inhimillistetyistä eläinyksilöistä ihmisen kaltoinkohtelun kurimuksessa ovat tuttuja jo 1800-luvulta. Onhan se aika surullista, että tällainen aihe on ajankohtainen vielä 2010-luvullakin. 

Uudessa Dumbossa oli myös mehevää rahavallan ja kaikki muut arvot alleen nielaisevan ahneuden kritiikkiä. Dumbon kotisirkus päätyy tässä leffassa suuremman luokan viihdebisnesmogulin kynsiin ja lopputulos on, että vanhat sirkuslaiset irtisanotaan ja vain kassamagneetti Dumbo saa jäädä. Leffan pahis onnistuu melkein pistämään Dumbon mutsinkin lihoiksi, kun äidinkaipuu uhkaa norsustaran harjoituksia. Viihdeteollisuuden kritiikki on elokuvassa ilmeistä ja olisikin mielenkiintoista tietää, missä määrin historialliseen sirkusmaailmaan etäännytetty kritiikki on allegoria Ameriikanmaan elokuvabisneksestä. 

Elokuvassa aikatasoilla hiukan leikiteltiinkin. Perheen keksijänurasta haaveileva tytär ihaili jossain kohdassa tulevaisuutta kuvittelevia kömpelöitä robotteja kihartamassa robottihiuksiaan ja helpottamassa elämäänsä robottikodinkoneillaan. Siinähän olimme me nykyihmiset hassuina toteen käyneinen ennustuksina. Elokuvan lopussa leikitellään metatasoilla, kun Dumbon lentoa ihaillaan alkeellisen elokuvalaitteiston avulla. 

Elokuva sisälsi paljon alluusioita alkuperäiseen Dumboon. Alkuperäisen leffan Timotei-hiiri ei saa tässä kummoistakaan roolia, mutta vilahtaa parti kertaa häkissä punaiseen paraatipukuun pukeutuneena. Elokuvahistorian unohtumattomin hallusinaatiokohtaus on puolestaan toteutettu kekseliäästi siten, ettei alkoholia käytetä eikä animaatioelefantteja vahingoiteta. Jo sen kohtauksen takia kannattaa käydä tsekkaamaassa Dumbo vuosimallia 2019.