Seurapiiritoimittajanne Vanhan kirjallisuuden päivillä: Annikin runofestivaalin tarina, kustantamo Helmivyön kuulumisia ja tapahtuma antikvariaatin omistajan silmin

Pääskysistä ja Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivistä ei päivääkään. Kesä ei nimittäin tunnu kesältä ilman jokavuotista pyhiinvaellusta Sastamalaan, entiseen Vammalaan, jossa kirjan-, kulttuurin- ja leppoisan kesätapahtumisen ystävät kokoontuvat hypistelemään vanhoja kirjoja ja kuulemaan sanaa. Siis kirjallisuuspuhetta, ei mitä tahansa sanan helinää ja sanan säilien kalinaa.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensi kertaa jo 1985, – kirjallisuustapahtumiemme kunniakkaita dinosauruksia siis. Tuhannen kävijän pikkutapahtumana startannut kaksipäiväinen festivaali vetää nykyään vuosittain noin 15000 henkeä. Kyllä siinä kahvia, kalasoppaa ja kirjaa kuluu, kun tämä väki valtaa Sylvaan koulun ja koulun pihaan pykätyn ison ohjelmateltan.

Tapahtuman sydän on vanha kirjallisuus: antikvariaatit, joiden houkuttelevasti kellastunut anti täyttää koulun käytävät. Tapahtuman nimestä huolimatta saatavilla on myös uutta kirjallisuutta. Sylvaan koulun yläkerta on perinteisesti kustantamoiden sekä kulttuuriyhdistysten hallussa. Harvapa tästä tapahtumasta poistuu tyhjin lukevin käsin.

Tapahtumaa järjestää yhdistys Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry., jota johtaa itse Leena Majander-Reenpää. Ohjelmasta vastaa erityinen ohjelmavaliokunta, jonka johdossa häärii tänä vuonna kustantaja Touko Siltala. Tapahtumaa järkätään siis asiantuntevin aivoin.

ANNIKILTA KAJAHTAA

Itselleni ohjelman kohokohta tällä lauantaisella visiitillä oli kirjallisuusaiheinen elokuva: Aimo Hyvärisen ohjaama dokumenttielokuva Kotipihan kulttuurifestivaali – Annikin runofestivaalin tarina.

Jos Vanhan kirjallisuuden päivät on rakas tapahtuma niin onpa vaan kyllä Annikin runofestivaalikin. Annikki on  runokansa Woodstock, kuten festivaalin taiteellinen johtaja ja kaikkien tamperelaisten tuntema runoilija J. K. "Jysky" Ihalainen festivaalia dokkarissa luonnehtii. Nykyään joka toinen vuosi järkättävillä festareilla koetaan aivot nyrjäyttäviä ja tajuntaa avartavia runoesityksiä, runoperformansseja, musiikkinumeroita ja kaikenlaista muuta poikkitaiteellista ihanuutta.

Ennen elokuvan esitystä Hyvärinen kertoili leffan taustoista. Ohjaajalla oli leffantekoon ryhtyessään käytössään satatuntinen materiaalimassa vuosien ajan karttunutta videoaineistoa, jota dokumenttiin sai käyttää mielinmäärin. Aiheen pariin Hyväristä inspiroi halu tavoittaa pala siitä umpihangesta, jota kulttuurityöksikin kutsutaan.

Vasemmalla ohjaaja Aimo Hyvärinen, takana elokuvatähti Jysky Ihalainen, edessä oikealla leffastara Simo Ollila

Dokkari tavoittaakin osuvasti suomalaisen kulttuurityön ruohonjuuritason, joka usein tavalliselta festarikävijältä jää piiloon. Annikin miljöö on ainutlaatuinen puutalokortteli Tampereen Tammelassa ja kuten dokkarista nähdään, festivaali edellyttää asukkailta ja talkoolaisilta valtavaa työponnistusta. Dokkarilla nähdään, kuinka runofestari rakentuu hiljalleen pala palalta. Yhden päivän juhlaa varten tarvitaan kuukausien ohjelmasuunnittelua, esiintyjien järjestämistä paikalle, rahananontaa, visuaalista suunnittelua, lavan pystytystä ja leipomistalkoita. Ilman tuottaja Simo Ollilan ja muiden asianosaisten valtavaa työpanosta, ei meillä olisi ihanaa runontäyteistä kesäpäivää. Kiitos teille!

Seuraavan kerran elokuva on nähtävissä Runokuu-tapahtumassa Helsingissä leffateatteri Orionissa 25.8. ja Simo lupaili sitä nähtäväksi myös ensi kesän Annikilla. Näitä odotellessa katsokaapa leffan traileri täältä: https://www.youtube.com/watch?v=joRsIlJ0LwM

Kävin myös kuuntelemassa Kirjateekin, jossa kirjailijat Antti Nylen ja Aulikki Oksanen olivat etukäteen valinneet luettavaksi katkelmia kirjoista, joita sitten esittivät näyttelijät Anna Valpuri Kankila ja Jussi Lehtonen. Kiva konsepti tämäkin. Myös presidentti Tarja Halosen haastattelua yritin käväistä kuuntelemassa, mutta turha toivo, koulun juhlasali täyttyi ja varhaisessa vaiheessa Tarja-faneista ja muut saivat jäädä ulkopuolelle lohduttautumaan miten parhaiten taisivat.

Onneksi tapahtuma ei ole kiinni ohjelmasta, vaan myös tuttujen tapaamisesta ja hyvästä seurasta. Itselleni pitkäaikaisin Vanhan kirjallisuuden päivien kävijäkaveri on äiti:

Uskottavat bloggaajat menevät kirjallisuustapahtumiin aina äitinsä kanssa

MITÄ KUULUU HELMIVYÖ-KUSTANTAMOLLE?

Koska Vanhan kirjallisuuden päivissä on kyse myös kirjojen myynnistä, katsoin asialliseksi pyytää haastatteluja parilta tämän puolen asiantuntijalta. Ensinnä nappasin haastatteluun tutun kirjailija-toimittaja-kustantaja Juri Nummelinin. Tämän miehen osaamista kirja-alalla on vaikeaa tiivistää yhteen titteliin, itse hän käytti määritelmää "kirjallinen säheltäjä". Hieno ja kuvaava titteli kyllä, joskin Jurin tekemisistä on tuloksena kyllä aika paljon muutakin kuin sähellystä.

Juri on Vanhan kirjallisuuden päivien pitkäaikainen kävijä ja löytyykin ilokseni joka kesä teltasta myymästä vanhaa kirjallisuutta yhdessä isänsä Matti Nummelinin kanssa. Mukana myynnissä oli messuhinnoin myös Jurin oman kustantamon Helmivyön kirjoja. Helmivyö-kustantamo on Jurin omien sanojen mukaan "marginaalinen yleiskustantamo", jonka valikoimiin lukeutuu erityisesti suomalaisen osin unohtuneen viihde-, kioski- tai marginaalikirjallisuuden uudelleenjulkaisut:

 – Rakastan ideaa siitä, että joku toimittaa tällaisesta materiaalista laadukkaan uudelleenjulkaisun ja se on sellaista mitä Suomessa ei juurikaan tehdä. Olen seurannut amerikkalaista ja englantilaista pienkustantamotoimintaa pitkään, ja siellä tällaista julkaisutoimintaa on paljon. Jotakin tällaista halusin kustantamoa perustaessa tuoda Suomeenkin.

Tulevaisuudessa kustantamo tulee laajentamaan elokuva-aiheisen kirjallisuuden julkaisemiseen, joka niin ikään on alue, jota ei tällä hetkellä juurikaan kustanneta.

Nyt tarjolla Nummelinien pöydässä oli esimerkiksi Jurin omaa artikkelikokoelmaa Lisää sotaa sutinaa ja seikkailua, joka jatkaa vuonna 2014 ilmestyneen artikkelikokoelman linjoja. Molemmat valottavat Suomen kirjallisuuden historiaa kaanonin laitamille jääneen viihdekirjallisuuden kautta: mukana on kauhua, seksiä, jännityksiä ja länkkäreitä. Saatavilla oli myös Minna Canthin novelleja sisältävä Ompelija ja muita kertomuksia. Teos sisältää Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja kertomuksia, joita ei pitkään aikaan ole ollut saatavilla. Valikoimaan kuului myös toimittaja Pekka Hakalan kaksi Finnwest-tarinaa 1980-luvun alusta. Alla kuvassa näemme Jurin käsissä keräilyharvinaisuuden: Härmäläistä dynamiittia -kirjan nimi oli ensimmäisissä painoksissa päättynyt ä-kirjaimeen oikeaoppisen a:n sijaan. Kukahan onnekas ostaa tämän kappaleen:

Helmivyön kirjat tehdään matalalla profiililla ja tarvepainatuksella. Vanhan kirjallisuuden päivät on ainoa paikka, jossa kustantamon kirjat ovat näin laajalti fyysisesti esillä. Juri valitteli, että esimerkiksi  Helsingin kirjamessujen standit liikkuvat pienkustantajan vinkkelistä tähtitieteellisissä summissa. Kustantamon kirjoja saa kuitenkin esim Adlibrikselta tai Bookysta. Tarjontaan voi tutustua täällä: http://kustantamohelmivyo.blogspot.com


VANHAN KIRJALLISUUDEN PÄIVÄT ANTIKVARIAATIN VINKKELISTÄ

Sain houkuteltua haastateltavakseni vielä Helsingin antikvariaatin Tapani Pitkäsen, joka kauppasi rouvansa kanssa kirjallisuutta Sylvaan koulun alakerrassa. Helsingin antikvariaatti nimi on tällä yrityksellä ollut käytössään vasta kuukauden. Aikaisemmin kauppaa käytiin nimen Living Doll -alla ja joka puolestaan oli aikaisemmin Pitkäsen vaimon antiikkiliikkeen nimi.

Toimintaa antikvariaatilla on takana reilu kymmenen vuotta:

– Kaikki lähti alkuun samoin kuin useilla antikvariaatin pitäjillä, että on ihminen joka rakastaa kirjoja tai jolle kertyy niitä liikaa kirjahyllyyn ja on pakko miettiä, miten niitä saisi vähennettyä että mahtuu uusia tilalle. Tilaisuus tähän tarjoutui, kun vaimo perusti antikvariaatin ja tajusin, että täällähän voin alkaa myydä kirjojani pois.

Profiililtaan Helsingin antikvariaatti on keskittynyt lähes kokonaan tietokirjallisuuteen. Valikoimiin kuuluu erityisesti Pitkäsen omiin harrastuksiin liittyvää kirjallisuutta: sukututkimusta, paikallishistoriaa, taidekirjoja, ortodoksista uskontoa käsittelevää kirjallisuutta. Kaunokirjallisuutta mukana on vain valikoidusti. Yhdeksi antikvariaattiyrittäjän työn hienoksi puoleksi Pitkänen mainitseekin mahdollisuuden keskittyä aihepiireihin, jotka kiinnostavat itseä.

– Haluan aina tietää jotakin niistä kirjoista, joita itse myyn, ettei vain tule asiakas kysymään kirjoista ja sitten en osaisi kertoa. Tunnen myymäni kirjat hyvin, sillä usein ne ovat peräisin omasta hyllystäni. Tiedän teoksen taustat ja osaan usein kertoa lisää alastakin. Mielestäni tämä on alan rikkaus.

Pitkäsen mukaan antikvariaattien myyjien ja ostajien välillä vallitsee erityinen suhde ja usein asiakkaan ja myyjän välillä keskustellaan kirjasta eri tavoin kun uusien kirjojen myymälöissä. Pitkäselle itselleenkin aikanaan divareiden ahkerana kiertelijänä hyvä suhde henkilökuntaan sai palaamaan yhä uudelleen ostoksille kyseiseen liikkeeseen.

– Vanhan kirjallisuuden ystävät eivät halua tulla vain ostamaan, vaan haluavat tulla myös juttelemaan kirjallisuudesta. Siksi on tärkeää olla itse innostunut ja tuntea aihepiiri.

Pitkäsen mukaan vanhan kirjan kauppa on vaikea bisnes ja monia kivijalkakauppoja on Suomesta kuollut. Helsingin antikvariaattikin toimii lähinnä netissä ja silloin tällöin livenä Vanhan kirjallisuuden päivien kaltaisissa tapahtumissa.

PENTTARITKIN LÄHESTYVÄT!

Suomi on tuhansien järvien ja kirjallisuustapahtumien maa. Usein tapahtumat ovat hiukan hassusti jakautuneet eri ikäryhmien suosimiksi. Annikin ja Runokuun kaltaiset häppeningit vetoavat nuoreen taideväkeen, kun taas Vanhan kirjallisuuden päivät on vanhemman väen suosiossa. Ja mikäpä siinä, mutta ainakin minusta on mukavaa sukkuloida kaikissa ja nautiskella välillä vähän rauhallisemmastakin menosta. Suomen nuoriso – menkää rohkeasti Vanhan kirjallisuuden päiville – maailma avartuu! Suomen keski-ikäistyvät kolmikymppiset (esim. minä) menkää rohkeasti  Vanhan kirjallisuuden päiville – siellä tuntee olonsa hitsin nuoreksi :D

Vanhemman kirjaväen ja minun suosikkeihin kuuluvat myös heinä-elokuun taitteessa Urjalassa järkättävät Pentinkulman päivät. Sylvaan koulun yläkerrasta bongasinkin Pentinkulman päivien standin, jossa Väinö Linna seuran toimelias puuhanainen Anneli Niinimäki jakoi tulevien päivien ohjelmaa ohikulkijoille. Tähän kuvaan tähän tunnelmaan lopetan raporttini täältä tänään. Mene hyvä ihminen kirjallisuustapahtumaan!

Kokovartalojärkytys HBO:n Chernobyl-sarjan äärellä

Kesäloman kunniaksi katselin viisiosaisen Chernobyl-minisarjan. Koska mitäpä sitä ihminen muuta kesällä tahtoisi tehdä, kuin täyttyä syvällä ja lamaannuttavalla kokovartalojärkytyksellä kauhistuttavien inhimillisten ynnä eläimellisten kärsimysten äärellä. Järkytyssäteilyn laskettua jälleen turvallisiin lukemiin, uskaltaudun makustelemaan kokemusta hetkeksi kirjoittaenkin. Tuntuu, että tämä sarja täytyy kirjoittaa ulos systeemistä tuoreeltaan, jotta voin palata huolettomaan kesälomamoodiin. 

Sarjalla ei ole yhtä päähenkilöä – yhtä emotionaalista ydintä. Ydinonnettomuutta seurataan useiden yksilöiden ja toimijaryhmien kautta. Ratkaisu on onnistunut ja oikeastaan sarjaa tässä muodossaan olisi mahdotonta ajatella yhden päähenkilön näkökulman kautta kerrottuna. Nyt mukana on lukuisia toisiaan leikkaavia todistajankatseita tuhoisaan onnettomuuteen. Näemme Mihail Gorbatšovin ja ylimmän hallintokoneiston tulokulman tapahtumaan. Näemme miltä onnettomuus näyttäytyy ydinvoimalan työntekijöiden silmin. Näemme miten tapahtumia tulkitsee valtiovallan ohjailema tiedeyhteisö. Näemme historian nieluun marssitettavan sankariaineksen: sotilaat, sukeltajat, kaivosmiehet. Ja koemme piinallisen tarkasti sen, miten kärsimys sataa ydinjätteenä voimalaa ympäröivän asutuksen niskaan. Jopa ei-inhimillisen luonnon kärsimys vilahtaa aika ajoin esiin teloitettavien koti- ja lemmikkieläinten katseissa. Vaikka sarjan edetessä tietyt henkilöhahmot nousevat enemmän esiin, on Chernobyl dramaturgisesti onnistunut kollektiivikuvaus. 

Sarjaa on kansainvälisessä mediassa luettu kuin Tuntematonta sotilasta Suomessa – toden kuvauksena. On mietitty mikä kaikki on historiallisesti katsoen totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän historiallisen näkökulman hyvin ja onhan sarja tässä mielessä kiinnostava myös Suomelle entisen Neuvostojätin rajanaapurina. Kuten sarjassa oivaltavasti tuodaan ilmi, on onnettomuus Neuvostoliitolle paitsi inhimillinen tragedia myös kipeä valtapoliittinen imagokolhu. Toisen jakson alussa Kremlissä kokoontuvassa hätäkokouksessa Gorbatšovin ensimmäinen kysymys on, tietääkö ulkomainen media. Ja siitä alkaen kautta sarjan juonen salailu ja asioiden kaunistelu – suoranainen valehtelu – on jatkuvasti käsikirjoituksen ytimessä. Siksikin on ymmärrettävää, että sarjaa halutaan lukea totuuden paljastajana, tietyn historiallisen katastrofin raivorehellisenä ruumiinavauksena. Valehtelu on myös sarjan itse esiin nostama temaattinen kehys, jota vasten tulkinta väistämättä rakentuu. 

Näkisin kuitenkin, ettei sarjan tärkein anti juuri nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan ole kysyä, mitä tapahtui todella 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Sen sijaan Chernobyl on antroposeeni-ajan sarja, joka käsittelee historialliseen tapahtumaan nojaten ihmisen ja luonnon usein tuhoisaa suhdetta. Chernobyl on hybris-kertomus, jossa tapahtumien ja prosessien rationaaliseen hallintaan perustuva yhteiskunta ei kykene myöntämään, että tapahtumat voivat riistäytyä hallinnasta. Se on kertomus, jossa suuronnettomuuden estäminen ja sen ratkaiseminen mahdollisimman nopeasti ei ole prioriteetti. Valta (suurvaltain keskinäinen uhittelu ja rauhaa ylläpitävä kauhun tasapaino) ja raha (Neuvostoliiton tuotantotavoitteet vaativat tehtaisiin ydinvoimaloiden puskemaa sähköä ja kustannuksissa on säästetty turvallisuuden kustannuksella) ovat. Chernobyl ei ole russofobinen kuvaus venäläisistä, jotka pilaavat kaiken. Se on yhtälailla nykyihmisen peili: kuva ihmiskunnasta, joka ei ota ilmastonmuutosta tosissaan, vaan antaa poliittisen päätöksenteon edelleen kulkea vallan ja rahan määräämiä reittejä.

Tšernobylinydinvoimalaonnettomuus muistuttaa ilmastonmuutosta myös tiedollisena haasteena. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, on monisyinen tapahtumaketju, johon on mahdotonta nimetä yhtä syyllistä. Siinä missä ilmastonmuutos on mammuttimainen prosessien kimppu, on sarjan esittämä ydinkatastrofi kuitenkin lopulta tiedollisesti haltuun otettavissa. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla katsojalle hopeatarjottimella heti alkuunsa, vaikka sarja starttaakin onnettomuudesta. Onnettomuus on alkuun katsojalle yhtä hahmoton ja vaikeaselkoinen, kuin sen kokijoillekin. Sarjan hyytävä jännite perustuukin paitsi katsojaa kiduttavalle kärsimykselle ja hirvittävän katastrofin torjuntapyrkimyksille, myös salapoliisijuonteelle, jossa erityisesti ydinenergiainstituutin fyysikko Ulana Khomyuk (Emily Watson) pyrkii valtaapitävien salailupyrkimyksiä uhmaten selvittämään, mitä todella tapahtui ja voisiko se tapahtua uudelleen. Sarjan päättävässä oikeudenkäynnissä tapahtumat rekonstruoidaan paitsi tuomareille, valamiehille ja oikeussalin yleisölle myös katsojalle – jälkimmäiselle kerronnallisten takaumien kautta. Myös tämän tiedollisen kompleksisuuden takia edellä erittelemäni moninäkökulmaisuus on nähdäkseni paras mahdollisuus lähestyä tapahtumia. Sama ilmiö merkitsee täysin eri asioita eri kokijoille ja toimijoille. 

Fysiikan ja kemian tunnit aikanaan lukiossa lintsanneena ja/tai läpinukkuneena höpsönä en voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea, mitä sarjassa kuvatussa ydinonnettomuudessa oikeastaan tapahtui. Siitä huolimatta, että tapahtumat auliisti katsojalle selitetäänkin. Ihailla täytyy kuitenkin sitä luontevuutta, jolla tämä informaatiodumppaus sarjassa toteutetaan. Tiedon siirtäminen lukijalle/katsojalle kun on aina fiktiossa potentiaalinen epäonnistumisen paikka. Epäluonteva paasaus ja luennointi on arkiselle kommunikaatiolle vierasta ja siksi erilaiset tiedemieshahmot ovat usein pitkästyttäviä. Chernobylissa näitä tieteen edustajia riittää kaksin kappalein. Ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) sekä edellä mainittu fyysikko Ulana Khomyuk ovat kautta linjan sarjan ydinhenkilöitä (pun intended). Informaatio kuitenkin siirtyy luontevasti, kun poliittinen johto ei ymmärrä ydinvoimasta hölkäsen pöläystä ja on pakotettu kuuntelemaan asiantuntijoita. 

Sarjan ensimmäinen jakso ei vielä varsinaisesti kohdenna päähenkilöihin eikä tässä mielessä tarjoa samaistumista. Vaikka hiljakseen henkilögalleria käy tutuksi, on mukana jatkuvasti henkilöitä, jotka vain poikkeavat suuressa juonilinjassa elämässä ja kokemassa ja joihin ei sen koommin palata. Paradoksista kyllä, minulle juuri emotionaalisesti vaikuttavimpina näyttäytyivät nämä tuntemattomiksi jäävät todistajat, joihin kerronta hetkeksi pysähtyy sitten taas jatkaen matkaansa. 

Ensimmäinen tämänkaltainen kokemus on kohtaus, jossa ydinvoimalan kattokerroksia raivataan radioaktiivisesta jätteestä. Tehtävä on liian haastava koneille, jotka sulavat säteilyssä käyttökelvottomaksi. Siksi lopulta turvaudutaan ”biorobotteihin”, onnettomiin varusmiehiin, joita lähetetään raivaamaan kattoa kasvottomana massana. Jokaisella yksilöllä on aikaa tismalleen 90 sekuntia, jonka aikana säteilysaastuneita murikoita tulee lapioida alas katolta niin paljon kuin ennättää. Jo 90 sekunnin altistus on terveydelle vaarallinen, eikä sitä missään nimessä saa pitkittää.

Kohtauksessa pääsemme seuraamaan yhden ryhmän yhdeksänkymmensekuntista katolla. Kamera seuraa erityisesti yhden nuoren ja kömpelön varusmiehen tehtävänsuoritusta. Nuorukaisen hätä on suojamaskista huolimatta tunnistettava. Urakka vaikuttaa mahdottomalta, ja kallista aikaa tuhrautuu kompurointiin ja haparointiin. Mies ei osaa paniikiltaan seurata ohjeita ja lopulta poistumismerkin kaikuessa hän kompastuu ja rikkoo saappaansa ja tästä syystä myöhästyy. Kun mies lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palaa oviaukolle, tehtävää johtava ylempi sotilas lausuu: ”Camrade soldier, you’re done!”. Monimerkityksinen lause jää kaikumaan mieleen vielä pitkään jakson jälkeenkin, vaikka kyseisen varusmiehen kasvoja ei maskin takaa nähdä eikä häneen enää palata kohtauksen jälkeen.

Toinen itselleni vaikuttava hetki liittyi ympäröivän asutuksen laajamittaiseen evakuointiin. Miehet, naiset ja lapset kiskaistaan väkivaltaisen äkisti juuriltaan, pakataan autoihin vailla tietoa ”loppusijoituspaikasta”. Vaikka katsoja tietää kaiken tapahtuvan asukkaiden omaksi parhaaksi, tuntuu ajatus tuttujen kotiseutujen muuttumisesta asuinkelvottomaksi joutomaaksi riipaisevalta. Erityinen hetki on kohtaus, jossa evakuointia suorittava sotilas käy lyhyen mutta latautuneen vuoropuhelun tuntemattomaksi jäävän sotilaan sekä lehmää lypsävän vanhan maalaisnaisen välillä. Nuori mies toteaa lyhytsanaisesti ja kirein kasvoin, että aika on lopussa ja nyt on lähdettävä. Lypsävä babushka ei kuitenkaan ymmärrä lähdön syytä ja kieltäytyy lähtemästä. Katsoja ymmärtää naisen asenteen hyvin. Taivaalta laskeutuva näkymätön uhka on vanhukselle käsittämätön ja oman kokemusmaailman ulkopuolella, toisin kuin lehmän nänneistä peltisankoon suihkuava maito. On musertavaa katsoa lypsävää naista ja tietää maidon saastuneen, koko suuren ja lempeän eläimen sairastuneen säteilystä ja naisen tulevan kohtsillään riuhtaistuksi iäksi siitä elämästä, joka on ainut jonka hän tuntee. Kohtauksessa järkyttää myös nuoren sotilaan hätä, joka purkautuu vihaisuutena ja kyvyttömyytenä selittää. Lopulta sotilas ampuu lehmän ja tuo laukaus tuntuu merkitsevän erään aikakauden loppua, vaikka näihinkään henkilöhahmoihin ei enää sarjassa palatakaan. 

Voisin toki luetella ja kuvailla näitä vaikuttavia kohtauksia läjäpäin lisääkin, mutta en uskalla spoilata eikä sanoin kuitenkaan tavoita sarjan vaikuttavuutta. Katsokaa ja nähkää itse. Trailerilla sopii aloittaa: 

Lukukoiratestausta: miten käy lukukoirailu Ninniltä, Unnalta ja Vasililta

Tiedättekös lukukoirat, nuo lukuilon ja -innon kuonokkaat sanansaattajat. Lukukoirat ovat lukuhommiin koulutettuja koiria, joiden tehtävä on kuunnella ääneenlukua. Lukukoiran tehtävä on olla lukutilanteessa läsnä ja kuunnella rauhaisan hyväksyvästi. Lukukoira ei motkota virheistä, vaan kannustaa lukijaa kuuntelemalla kiltisti. Mikä ihana lukuinnovaatio!

Yleensä lukukoirat paahtavat duunia kirjastoissa, mutta minun lukukoirani valjastettiin hommiin mökillä. Kuvauksissa ei vahingoitettu koiria, kirjoja tai lukijoita.

Ensimmäisen lukukoirakokeilun suoritti Ninni. Yleensä Ninnin kanssa on tunnelma kuin Antti Tuiskun videolla, peto on irti, mutta lukijan käteen piilotetut herkkupalat edesauttoivat lukukoiran keskittymistä. Lopulta Ninni näytti jopa kohteliaasti nauttivan Stephen Kingin kauhuklassikosta Uinu uinu lemmikkini. Lukukoiran omat intressit ja harrastukset huomioiden olin valinnut lukuun ruokaa käsittelevän katkelman. Ninni oli ehdottomasti lukukoiraporukkani yllättäjä.





Toisen lukukoirakokeilun lukukuonona toimi Unna, luonteeltaan rauhaisa herkuttelija. Unnaakin kiehtoivat kirjallisuutta enemmän herkut, huolimatta siitä, että luettavaksi valikoitui Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -romaanin paras kohtaus: naakan ja posteljoonin dialogi.





Kolmantena siipiään eikun kuonoaan lukukoirana kokeili Vasili. Vasili on vielä hyvin pieni ja näytti lähinnä pelkäävän kirjoja. Ei olisi luullut Anneli Kannon eläinriimien voivan pelästyttää ketään noin pahanpäiväisesti. Raasu! Vasili on tosin kotoisin Romaniasta, joten asiaan saattoi vaikuttaa kielimuuri. Ja kielimuuria korotti vielä se, että typerä lukija lausui yhden sanan väärin. Typerä minä! Lukukoira ei soimannut virheestä, mutta itse täten itseäni kyllä soimaan.

Kokeilun tuloksena sanoisin, että Ninnillä, Unnalla ja Vasililla on vielä pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin heistä tulee oikeita lukukoiria. Kivaa oli silti niin lukukoirilla kuin lukijallakin. Jos jollain on kultakala tai kilpikonna, voisin seuraavaksi tulla testaamaan jollain rauhallisemmalla otuksella.