Naiskirjoituksen paluu ja syksyn rakkain lukukokemus. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Rakas kirjailijatar Kankimäki,

sain juuri päätökseen kirjanne Naiset joita ajattelen öisin ja päätin siltä istumalta kirjoittaa teille. Kirjoitusasuni ei olisi sovelias kasvokkaiseen kohtaamiseen. Kirjoitan teille täältä kotoisalta sohvalta, nuhjuisissa lukuhousuissa ja kauhtuneessa villatakissa, tukka likaisella sotkunutturalla. 

Minusta tosin tuntuu kuin olisin juuri matkannut halki viidakoiden ja loputtomien autiomaiden. Kuvittelen vasta äsken istuneeni tässä matkalaukkuineni odottamassa lähtöä. Kuvittelen uhmanneeni sopivaisuussääntöjä matkaamalla maailman halki. Kuvittelen nokitelleeni renesanssi-Italian miehiselle taidemaailmalle maalaamalla päräyttäviä mestariteoksia. 

Todellisuudessa olen lojunut tässä sohvalla viime aikoina hyvinkin pitkiä aikoja siten, että sohvani tyynyihin on muodostunut kuoppia. Samoin olen viettänyt tuntikausia juoksulenkeillä siten, että asuinalueeni lähimetsää viistävät jo jalkojeni urat äänikirjan kirittämänä. Tämä, hyvä neiti Kankimäki, ei suinkaan ole sattumaa, vaan johtuu kiehtovasta ja hurmaavasta kirjastanne, jonka loppuminen aiheuttaa minussa suorastaan vieroitusoireita. 

Kirjanne innoittamana, haluan listata tähän joitakin seikkoja, jotka olen lukumatkani aikana teiltä oppinut:

1)   Kirjoittajan on turha hirttäytyä lajirajoihin ja genrekonventioihin. Kirjoita juuri niin kuin sinun persoonaasi sopii ja lopputulos on takuulla onnistunut.

2)   Elämässä pitää päämäärätietoisesti tavoitella suuria. Suuri ei ole välttämättä sitä, mitä kaikki muut tavoittelevat. Tavoittele sitä, minkä koet intohimoksesi.

3)   Maailmanhistoria on täynnä esikuvallisia naisia, vaikka historia onkin sananmukaisesti his story – miehen tarina. Naisina meidän velvollisuutemme on pitää huolta siitä, että taiteen ja tieteen historia ei ole ainoastaan miesten historiaa. Mekin ansaitsemme esikuvia menneiden aikojen suurista naisista. 

Hyvä neiti Kankimäki. Kirjanne käsittelee naisia, joita te ajattelette öisin. Tästä kirjeestäni saatatte kenties arvata, että olette minulle tämän valaisevan ja avartavan lukukokemuksen jälkeen nainen, jota ajattelen öisin. 

Ihailevin terveisin, 

M.L.

Mia Kankimäen hurmaavan Naiset joita ajattelen öisin (2018) lukeneet tunnistavat, että ylläoleva teksti on pastissi itse teoksen monista kirjeistä, joita kirjoittaja suuntaa ihannenaisilleen halki historian. Ja ylläolevasta tunteikkaasta purkauksesta tarkoitan mitä vilpittömimmin joka sanaa. Kankimäen teos on hullaannuttava lukukokemus.

Me kaikki naiset tunnistamme yönaiset, siis ilmiön, vaikka emme heitä ajattelisikaan juuri öisin. Yönaisia voi yhtä hyvin ajatella aamuisin, ruokaa laittaessa, kirjoja kirjoittaessa, lapsia hoitaessa. Yönaiset ovat innoittajia, itselleen ja kutsumukselleen uskollisia ja omapäisiä naisia, jotka ovat ympäröivän yhteiskunnan odotusten sijaan noudattaneet sisäistä hehkuaan, joka yönaisesta riippuen on johdattanut asumaan villiin Afrikkaan, valloittamaan karttojen valkoisia länttejä, maalaamaan tauluja kostonhimoisista myyttinaisista tai sommittelemaan taideteoksia pehmopeniksistä. Tai tutkimusmatkailemaan ympäri maailmaa siroteltujen yönaisten jalanjäljissä, niin kuin yönainen numero 11 – Mia Kankimäki.

Yritin hakeutua kuuntelemaan kirjaa mahdollisimman
villiin ja kesyttömään ympäristöön. Villimpää kuin
Tampereen Sorsapuisto ei valitettavasti ollut tarjolla.

Kankimäen yönaiset ovat tässä kirjassa löytöretkeilijöitä, uudisasukkaita ja kuvataiteilijoita. Itselleni rakkaimpiin kuului kirjailijatar Karen Blixen, jonka myyttistä Afrikkaa Kankimäki itsekin matkustaa tavoittelemaan ja jolle tästä syystä omistetaan runsaasti sivuja. Oikein! Karenin Afrikka osoittautuu kirjassa aivan toisenlaiseksi, kuin Minun Afrikkani-teoksen romantisoitu kuva antaa ymmärtää. Syfiliksen riuduttama Karen potee yksinäisyyttä ja masennusta kaukana sivistyksen parista ja ampuu leijonia. Hitosti leijonia. 

Sorsapuiston leijonat olivat melko kesyjä

Toinen ihastukseni teoksen värikkäästä naisgalleriasta oli railakas vanhapiika-matkailijar Isabella Bird, joka melkein retkahtaa romanssiin silmäpuolen roiston kanssa. Ja sitten oli tietenkin ainoa elossa sinnittelevä yönainen: japanilaistaustainen Yayoi Kusama, joka muuttaa asumaan hullujenhuoneelle ja tekee sieltä käsin vimmaista taidettaan. Ja onhan niitä monta muutakin ihanaa ja kiehtovaa naista. Tästä teoksesta tarvittaisiin ehdottomasti Suomi-edition, sillä nyt joukkoon ei ole eksynyt yhtään suomalaista naista. 

Kankimäen teos on tietokirja, mutta ei sitten kuitenkaan. Eikö oikein kaunokirjakaan. Oikeammin se on lajien sulatusuuni, enkä muista aikoihin lukeneeni yhtä hurmaavasti toisiinsa punottuja kirjoittamisen muotoja. Perinteiseen tietokirjaan verrattuna Naiset joita ajattelen öisinon kuin sateenkaaria ripuloiva yksisarvinen. 

Kankimäki on eräänlainen elämäkerturi. Hän jäljittää yönaisiaan matkustamalla näiden jalanjäljissä, perehtymällä näiden kirjoituksiin ja taiteeseen, ahmimalla kaiken mitä näistä naisista on kirjoitettu. Teos on kuitenkin täynnä myös muita tasoja. Kerronnan ylimmällä tasolla kulkee kirjailijattaren oma tarina, tarina lapsettomasta 43-vuotiaasta naisesta, joka on irtisanoutunut työstään ja heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, jonka kirjoitusmetodina toimivat itsellä suoritetut ”ihmiskokeet”. 

Korjaan heti omia sanomisiani. Teoksessa ei oikeastaan ole mitään ylintä tasoa, koska se välttää hierarkioita tavalla, jollaista en muista ennen lukeneeni. Kankimäen tyylissä kirjoittavan minän tarina limittyy ällistyttävän luontevasti yönaisten elämäntarinoihin, vaikka yönaisen ja kirjailijan välillä saattaa olla sata vuotta ja satoja kilometrejä. 

Siltoina ajan ja paikan halki toimivat yönaisille osoitetut kirjeet, joita Kankimäki eli ”M” raapustaa yönaisilleen vaikkapa lentokoneessa lautasliinaan. Tuntuu viehättävältä ajatella, että ehkä nuo naiset todella saavat kirjeensä, että oikeastaan historia on yhdellä tapaa pitkä osaavien ja vahvojen naisten ketju, jonka sisällä on ihailua, rakkautta ja vilpitöntä sisaruutta: sellaista, jota kirjan M yönaisilleen lähettää. 

Yksi kirjan tiuhaan hyödyntämistä tekstilajeista on lista. Kankimäki listaa toistuvasti yönaistensa oppeja käyttökelpoisiksi listoiksi. Ne sisältävät viisauksia kuten seuraavat taidemaalari Lavinia Fontanan elämästä tislatut vinkit: ”jos haluat huikean uran, tee se. Jos aiot samalla synnyttää yksitoista lasta, ota mies, joka on tilanteen tasalla. Seuraa yönaisiasi. Brändää itsesi. Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla”. 

Itseäni ihastutti myös maailmanmatkaaja Nelli Blyn pakkauskurssi – tämä lady näet onnistui matkaamaan maailman ympäri vain yhden käsilaukun voimin. Siinäpä inspiraatiota meille, jotka aina matkatessa kiroilemme valtavien taakkojemme alla.  

Teoksen moninainen ja rönsyävä muoto viehätti minua erityisesti siksi, että se tuntui tukevan teoksen sanomaa siitä, että naisten on tunnistettava kulloisenkin ajan epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän heille asettamat rajat, ja murrettava ne jos se tuntuu aiheelliselta. Muoto ja sisältö ovat nähdäkseni tässä teoksessa erottamattomat. Kirjallisuudentutkijana Kankimäen tyyli toi minulle itseasiassa mieleen vaikutusvaltaisten feministikirjailijoiden ja -teoreetikoiden kuten Virginia Woolfin,Héléne Cixousin ja Luce Irigaraynvisioiman ecriture femineneli naiskirjoituksen. 

Naiskirjoitus on näiden ajattelijoiden mukaan ilmaisun tapa, jonka vallitseva patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys on kautta aikojen pyrkinyt tukahduttamaan. Naisten ääni on vaimennettu kaikilla kulttuurin alueilla ja koko kielen järjestelmä ja kirjallinen ilmaisun tapa on miehisen ajattelun läpäisemää. Naiskirjoitus on vastakieltä, jossa sellaiset patriarkaatin syvälle ajatteluumme juurtuneet käsitykset kuten kaksijakoista sukupuolijärjestelmää ylläpitävä binaarisuus tai naisen ruumiillisen kokemuksen torjuminen hylätään. 

Naiskirjoitukselle tyypillistä on sulkeumien välttely ja muodon rihmastollisuus, eräänlainen orgaaninen muoto. Ja juuri tällainen orgaaninen ihanuus Kankimäen teos on. Teoksessa ei ole tietoakaan autoritäärisestä tietokirjailijan äänestä, joka römeällä manspleinaavalla äänellä selittää, miten asiat ovat. Kankimäki uskaltaa olla etsijä ja löytäjä, joka toisinaan ahdistuu kirjoitusurakkansa äärellä, toisinaan hehkuu onnea naiskirjansa flowssa, joka huokailee ihastuksesta fanittamiensa naisten värikkäiden sattumusten äärellä ja samassa palaa taas tekemään viiltävän älykästä analyysia naisistaan ja näiden asuttamista yhteiskunnista, joka itkee ja nauraa tutkimusmatkallaan ja uskaltaa myös näyttää oman epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa. Tällaista lisää kiitos!