Miesränttäystä pakkasessa – Thomas Bernhardin huikea esikoisromaani Pakkanen

Lukusavotan jälkeen tekee mieli hihkua ilosta: jälleen yksi aukko sivistyksen alati reikäisessä muurissa tukittu. Ou jee! Tai eipä sentään liioitella. Ennemminkin tuo aukko on nyt hitusen entistä pienempi. Thomas Bernhard on nimittäin sen sortin klassikko, että isoa B:tä ennen lukemattoman muurissa komeili aikaisemmin ainakin norsun kokoinen reikä, josta sivistymättömyyden tuuli senkun viuhui. Nyt se on enää semmoinen hyvässä kaurassa olevan suomenhevosen kokoinen reikä. Hyvä näinkin.

Luettavakseni valikoitui tuore suomennos Bernhardin esikoisromaanista Pakkanen (Teos 2019, alunperin 1963) jo siksikin, että teos oli Tulenkantajien kirjapiirimme ruodittavana. Pimeyttä ja sieluun saakka hyytävää kylmää henkivä teos sopi myös mitä parhaimmin tähän jääntäyteiseen helmikuuhun. Kadulla hitaasti eteenpäin liukastellessa on ollut hyvin aikaa sulatella Bernhardin esikoista. 

Sulattelemalla teos ei kuitenkaan ole lämmennyt vaan kaihertaa yhä mieltä kylmänä, hankalana ja inspiroivana. Romaanin ajatteleminen on kuin joku tökkisi jääpuikolla vauhtia oikeaan aivopuoliskoon. Näinkin voi kirjoittaa maailman kansien väliin. Näinkin voi nähdä. Näinkin voi pakottaa lukijan hapuilemaan pimeään vailla toivoa lämmöstä, valosta ja lohduttavista vastauksista.

Romaanin alkuasetelma on eriskummallinen. Nuori sairaala-apulainen ja lääkäriopiskelija saa lääketieteen opettajaltaan tehtävän. Nuorukaisen tulee matkata kaukaiseen vuoristokylään tarkkailemaan opettajan veljeä, eksentristä ja sairaalloista taidemaalari Strauchia. Opiskelijasta tulee eräänlainen salainen agentti, jonka tehtävänä on kohteen mitään huomaamatta tarkailla tämän näkemyksiä, puheita, mielipiteitä, eleitä ja jopa kävelytyyliä. Muuta juonta ei romaanissa oikeastaan olekaan. Juoniromaanin ystävät älköön vaivautuko. 

Romaanin asetelma on kirjallisuudellinen (heh mikä sanamonsteri) ja keinotekoinen. Lääkäriopiskelijan salainen tehtävä tarjoaa löyhät juonikehykset, joiden sisällä lukija päästetään opiskelijan siivellä tarkkailemaan maalarin kivulloista elämää ja kuulemaan maalarin loputtomia saarnoja elämän synkeydestä ja kaiken turhuudesta. Romaani venyttääkin taitavasti romaanilajin rajoja filosofian suuntaan. Vaikka taiteilijan elämänkielteinen kokemusmaailma tuntui itselleni vieraalta, oli lähes jokainen romaanin lause niin merkityksin ladattu, että olisi tehnyt mieli muistiinmerkitä ihan kaikki tarkempaa tutkiskelua varten. Vierasta ja kaukaista mutta äärimmäisen kiehtovaa. 

Juhani Karilan luonnehdinta Bernhardin tuotannosta Hesarin kritiikissään nauratti: ”Tyypillinen Bernhardin teos koostuu maailmaan suuttuneen äijän katkerasta ja itseään toistavasta ränttäyksestä, joka etenee tiiviinä, kappalejaottomana monoliittina”. (HS, 26.1.2019) Näin juuri ainakin tässä romaanissa, sillä ränttäävää puhetta taiteilija Strauchilla totisesti riittää.

Romaanin kertova rakenne on äärimmäisen raskas mutta samalla kiehtova. Pakkanen mukailee päiväkirjan muotoa ja lainaa toisinaan myös raportin lajista. Lääkäriopiskelijan kerronta jaksottuu vuoristokylän majatalossa vietettyjen päivien mukaisesti, mutta muuten kerronta on usein yhtä ajatuksen vuolasta virtaa taiteilijan räntätessä epäkelvosta koululaitoksesta tai maalaisihmisten eläimellisyydestä. En ole koskaan lukenut romaania, jossa olisi yhtä paljon lainausmerkkejä, sillä lainausmerkkien siivittämänä taiteilijan puhe valuu opiskelijan kerrontaan. Huolellisesta lainausmerkityksestä huolimatta näiden kahden puhujan äänet sekoittuvat lukijan lukukokemuksessa, sillä tekstin tyyli on ylettömän runsas ja vyöryvä. Tämä on tarkoituksellista ja osa teoksen charmia. 

Meikäläinen paasaa Pakkasesta

Taiteilija Strauch ei ole mikään rakastettavalla tavalla höpsähtänyt ukkeli vaan kuolemankaipuinen ja samalla pelkojensa ja halujensa riivaama synkeä nero – sisäisen pakkasensa ja juuri ohitetun sodan kauhujen iäksi merkitsemä mielensäpahoittaja potenssiin kymmenen. Teoksen mittaan kaksikko käy kävelyretkillään vuoristokylässä ja istuu iltaa asuinpaikkanaan toimivan majatalon olutpöydissä ja opiskelija kuuntelee vanhan Strauchin kaikkeen pettynyttä narinaa. 

Lämpöäkin teoksesta kyllä löytyy etenkin ironian kautta. Kaikessa synkeydessään taiteilija jo ironisoituu tekstin eettisessä kokonaiskudelmassa. Vaikka teos on vakava ja vaikuttava, on siinä tilaa myös vapauttavalle naurulle. Kaikessa elämänkielteisyydessäänkin ukko Strauchkin on elämälle perso. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä suuressa kiinnostuksessa, jolla hän tarkkailee hehkeän ehtoisan majatalonemännän railakasta lemmenelämää. Taiteilija paheksuu syvästi naisen löyhämoraalisuutta ja seksuaalista halua, mutta on samalla salaa äärimmäisen kiinnostunut seuraamaan ympärillään tapahtuvaa elämän vilskettä vietteineen kaikkineen. 

Teoksen filosofointien taustalla onkin koko ajan käynnissä saippuaoopperamainen draama, jossa seurataan emännän, tämän rakastajien ja tämän vankilaan huijatun aviomiehen edesottamuksia. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu liuta ammattinimikkein esiintyviä henkilöitä: majatalon emäntä, nylkyri, insinööri ja niin edelleen. Paikkakunnalle rakentuu kovaa kyytiä voimalaitos ja modernisoituvan kylän asukit yhteisöllisine rooleineen ovat elämässä kiinni vastakohtana kipuihinsa käpertyneelle vanhukselle. 

Tämän kerran kirjapiirissä oli ihanan asiantunteva ja keskusteleva yleisö <3 

Teoksen suomennos on kääntäjä Tarja Roinilan käsialaa ja millaista käsialla se onkaan! Teoksen käännöstyös on ollut huikea urakka, sillä Bernhardin kieli uudissanoineen ja hengästyttävine rytmeineen ei helposti alistu käännettäväksi. Lopputulos on erinomainen. Luovutettaakoon tässä juhlallisesti virtuaalinen käännösmitali: o. Hyvää työtä! <3

Teokseen on myös sisällytetty Roinilan työpäiväkirja, mikä oli kiinnostavaa luettavaa ja auttoi arvioimaan teoksen kieltä siihen syvästi perehtyneen katseen kautta. Tällainen käytäntö olisi ihana ihan kaikessa käännöskirjallisuudessa ja auttaisi myös tuomaan esiin kääntäjän työtä, joka meiltä lukijoilta tuppaa usein unohtumaan.