sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Onko se lintu, onko se lentokone? Ei - se on Mikko-Pekka Heikkisen Sähkömies

Ilmastonmuutos prosessina on vaikeasti kerronnallistettavissa, tietävät kaikki 2000-luvulla kertomusteoriaa tai ekokritiikin vääntöjä seuranneet. Kuvauksia ilmastokriisin vaikutuksista yksilöihin ja yhteisöihin onneksi sentään voidaan kirjoittaa. Näin tekee Mikko-Pekka Heikkinen romaanissaan Sähkömies (Johnny Kniga, 2020). 



 

Romaanin maailmassa sään ääri-ilmiöt ovat tuoneet ilmastonmuutoksen käsinkosketeltavaksi osaksi henkilöhahmojen elämänpiiriä. Helsingin on jähmettänyt ennennäkemättömän raju jäämyrsky ja julkinen liikennekin raahustaa jäisiä katuja telaketjuin, että edes jotenkin pidettäisiin työntekijät töissä ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Tai no sanotaan suoraan: kapitalismin rattaathan ne tässä romaanissa raksuttavat etiäpäin piittaamatta fossiilienergiaan pohjaavan kulutusjuhlan seurauksista. 

 

Järjen ääni muuttuvan ilmaston keskellä on sähköasentaja Tarmo Koski, joka ryhtyy yhden miehen kapinaan järjestelmää vastaan. Sähköinsinöörin taidoillaan Tarmo sabotoi öisin bensa-asemat ja kivihiilivoimalat. Vakavasta pohjavireestään huolimatta romaanissa on Heikkiselle tyypillisesti iloa ja komiikkaa. Koko stoori on supersankariparodiaa. Päivisin sähköinsinööri, öisin ilmastokapinallinen naamioitunut sabotööri. 

 

Kytkös sarjakuvasankarien maailmaan on koomisen osoitteleva. Heti romaanin ensimmäistä sabotaasi-iskua kuvaavan prologin jälkeen siirrytään tahallisen kliseiseen supersankaristoorikohtaukseen. Tarmon perhe on aamiaispöydässä. ”Kuka on mystinen SÄHKÖMIES?” kirkuvat otsikot tabletilta leviterasian ja juustokimpaleen välissä. Tavis-Tarmo on pakahtua tiedosta, että tuhatpäisen mediayleisön ahnaissa silmissä rullaavat videoklipit juuri hänen öisestä ilmastosankaruudestaan. Näsäviisas poikapuoli ei sen sijaan kunnioita bonusisäänsä yhtään sen enempää kuin tavallisestikaan ja avovaimokin on kiinnostuneempi kiinalaisista verkkokaupoista tilaamistaan koiratarvikkeista. Voi kun voisi paljastaa oikean sukkahoususankari-identiteettinsä. 

 

Jonkin supersankariuniversumin hahmogalleriasta on peräisin myös myöhemmin mukaan tarinaan astuva Hiili-Marke. Voimayhtiön entinen toimitusjohtaja on irtisanoutunut yhteiskunnasta ja muuttanut kivihiilivuoren uumeniin. Ikävä elinympäristö toimii ikuisena muistutuksena naisen edellisessä elämässään aiheuttamasta ympäristötuhosta. Marken hahmo on ympäristöajattelussaan linkolalainen pessimisti. Hahmona hän on myös myyttinen hahmo: viisauden vaalija ja Tarmon auttaja. ”käytä saamasi tieto viisaasti ystäväni! (--) valmista seuraajiasi romahdukseen”. Myöhemmin Markesta kuoriutuu jotakin muutakin. Mutta ei siitä spoilausvaaran takia sen enempiä. Hahmo on epäuskottava ja pöhkö. Mutta mikäpä siinä – sähkömies ja hiilinainen! Mukavasti realismin rajoja venyttävää ilmastofiktiota. 

 

Heikkisen romaani on paitsi clifiä (climate fiction), supersankarimukaelmaa ja jännitysromaania myös sähkötyön kuvausta (tässä toki mukaan lukien sähkölaitteiden sabotointityö). Sähkö on meikähumanistille täysin vieras elementti. En tiedä kuinka tuttu se on kirjailijalle, mutta uumoilla saattaa, että Tarmon mieleen uppoutuminen on vaatinut taustatyötä volteista ja varauksista. Vaikka kerronta tapahtuu enimmän aikaa kolmannessa persoonassa, sukeltelee kertoja useimmiten Tarmon sähköasentajan mieleen, jossa merkitykset kiertyvät luonnon ja yhteiskunnan sisäisiin sähkövirtoihin ja jännitteisiin. 

 

Sähkömies on romaanina hyvä lisä suomalaiseen insinööriproosaan, jossa on faktat, kaavat ja yksityiskohdat jetsulleen kohdillaan. Itse olin välillä uupua yksityiskohtaisten sähkötöiden tai laitteiden kuvauksiin, vaikka ne olikin upotettu muuhun kerrontaan jouhevasti. My bad – luontokuvaukset, sähkötyöt ja uuninmuuraukset vaan tuppaavat haukotuttamaan. Mutta myöntää täytyy, että romaanissa sähkömotiivi tarjosi paljon myös osumatarkkuudeltaan kiitettäviä metaforia. Sähkö on lyyrinen elementti, joka johdattaa Tarmon ajattelemaan syntyjä syviä, vaikka kertoja Tarmon eroa ”humanisteihin ja kynäniekkoihin” korostaakin: 

 

Kytkentäkaaviota Tarmo seurasi mielessään. Ei tarvinnut lyijykynää, paperia tai muistiinpanoja. Komponenttitason vaatimukset hän aisti soluissaan. Energian olemus valkeni, kun sulki silmät. Tarmo oli auringon lämpösäteilyn tulos kuten kaikki muukin elämä. Ja kuolema. Ne vetivät toisiaan puoleensa kuin erimerkkiset sähkövaraukset. Tarmo asensi osana niin plussaa kuin miinusta. Hän ei askarrellut varauksista arvoasetelmia niin kuin kynäniekat ja humanistit. Hänelle navat edustivat luonnonjärjestystä, jota ihminen voi vain noudattaa, ei koskaan muuttaa tai väännellä mielivaltaisiksi merkityksiksi. (s.67) 

 

Romaanissa on paljon herkullista kulutussatiiria. Stockmannin Hullut päivät ovat jäämyrskyn kunniaksi muuttuneet JÄÄALEKSI. Heh! Ei olla oltu yhtä sensitiivisiä kun meillä täällä Tampereella, jossa Koskikeskuksen 90-luvulta saakka vuosittain järjestetty Miinus viirus -päivät muuttuivat koronan takia ”Kuohuviksi hinnoiksi”.  Tarmo Koski on ekologisen elämäntavan puolestapuhuja ja niukan elämäntavan profeetta. Hänen vastapainonaan romaanissa puhetilaa käyttää poikapuoli Max, joka kuvaa elämäänsä ja myös tuomiopäivän profeettana toimivaa faijapuoltaan omaan vlogiinsa. Runsaassa dialogissa ottavat yhteen sukupolvet ja elämäntavat:

 

”On vastuutonta tehdä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta poikkeustilasta kuluttamisen karnevaali”. 

”Miten niin? Mitä mieltä on katsojat kotisohvilla? Mä tiedän et kaikki teistä ei tykkää ostella, koska se lämmittää ilmastoa. Mut tänään kannattaa. Ei oo uuden tavaran voittanutta. Mä vannon: shoppailu on hauskaa!”

”Mitä hauskaa on puuhassa, joka edistää ympäristötuhoa? Muistellaan faktoja. Keskivertosuomalaisen tavarankulutus aiheuttaa vuodessa yli kahdeksansadan kilon hiilipäästöt. Siis enemmän kuin - - - ”

”Boooring!”

”Jos saan sanoa loppun: enemmän kuin lentomatkailusta. Mitä kiivaammin ostetaan, sitä varmemmin kotikulmat jäätyy tai tulvii.” 

”Tajuutsä arvon keski-ikäinen miten epäreilua toi on? Sun sukupolves ei ole muuta tehnytkään ku ostanut, reissannut ja sikaillut. Ja nyt mun pitäis muuttaa maakuoppaan ja hikoilla yksissä Adidaksissa. Ei tuu tapahtumaan.” (s.48)

 

Dialogin viimeinen puheenvuoro on kaikessa koomisuudessaankin hätkähdyttävän osuva. Tarmon ja Maxin persooninen ja puhetapojen erilaisuus on silti mielestäni karikatyyrimäisen voimakasta ja vloggaavan nuoren kulutuskeskeisyys on silkkaa stereotypiaa. Hiljalleen romaanin myötä osat vaihtuvat. Isäukko menee Instagramiin, vaikka hänelle ”applikaatio” on aiemmin tarkoittanut lähinnä mummon koristeompeluja sohvatyynyn päällisissä. Poika joutuu puolestaan tarkistamaan ökyasenteitaan, kun someseuraajia alkaa ärsyttää nuorukaisen edustama kulutuskeskeinen elämäntapa. Siinä missä Maxin suosio laskee, alkaa somessa trendata #sähkömies. Muutokset henkilöhahmoissa tarjoilevat viihdyttäviä käänteitä ja karikatyyrisyydessään vähän osoittelevaa opettavaisuutta. Toisaalta keveässä tekstilajissa tällainen kärjistys lienee sallittua ja komiikan tempoa ajatellen jopa toivottavaa. 

 

Ja on romaanissa tragiikkaakin. Esimerkiksi romaanin kulutuskritiikki kulminoituu rajusti kohtauksessa, jossa Tarmon läheinen menehtyy erään Titanic-henkisen kulutusinnovaation seurauksena. En viitsi spoilata – lukekaa itse.  Myös perheen sisäisessä dynamiikassa on vakavaakin ainesta ja avovaimo Marjaanan feminismi tarjoaa lisäväriä romaanin yhteiskunnalliseen eetokseen. 

 

Romaani tuskin opettaa kenellekään paljoakaan uutta ilmastonmuutoksesta, mutta pieniä oivalluksen hetkiä on tarjolla ja romaanin kanssa voi treenata omaa ilmastomoraaliaan pohtimalla etenkin Tarmon ajattelun tarjoamia pieniä piikkejä. Kun jäämyrsky katkaisee sähköt koko Helsingistä, vakuuttavat yhtiöt pyrkivänsä ”normalisoimaan” tilanteen. ”Mitä normaalia on siinä, että suomalaiset syövät energiaa kuin lampaat nurmea”, pohtii Tarmo alakuloisesti (s.68). 

 

Romaanin hyödyntämään lajikirjoon saadaan vielä post-apokalypsiakin, kun sähköt katkeavat ja ihmiset saavat sinnitellä talvisessa Helsingissä miten taitavat. Sähkönjälkeinen maailma koettelee kaupungilaisten selviytymistaitoja. Saako juomavettä käyttää kuukautisveren pesuun? Miten hävitetään ulosteet? Kuinka pitkäksi aikaa riittää kynttilöitä? Infrastruktuurin luhistuessa myös Tarmon eko-ajattelu kyseenalaistuu. Yhteiskunta on lopultakin riippuvainen sähköstä. ”En voi pelastaa maailma kynttilänvalossa”. Kun yhteiskunta on ajautumassa kaaokseen, tarvitaan ihmeellistä Sähkömiestä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti