Huumorista filosofiaa – onko tämä vitsi? Ei suinkaan! Jarno Hietalahden tietokirja Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus 2018) osoittaa, että huumori on kaikkea inhimillistä toimintaa, tekemistä, kokemista ja kommunikaatiota läpäisevä ilmiö: erottamaton osa ihmisyyttä. Jo ammoinen superfilosofi Aristoteles totesi ihmisen olevan ainoa naurava eläin. Ja koska mikään inhimillinen ei ole filosofialle vierasta, on enemmän kuin paikallaan tarttua huumoriin juuri filosofian tarjoamin välinein: ihmetellen, määritellen, ymmärtäen, yleisen ja yksityisen rajaa käyden ja aikaisempia käsityksiä kyseenalaistaen. Ja sellaista herkkua juuri on luvassa tässä kirjassa.
Heti kiinnitettäköön huomiota edellä itse käyttämääni varsin tavalliseen tapaan puhua huumorista negatiivisen kautta. Kun sanomme, että jokin on vain vitsi tai että joku vain vitsailee, tulemme rivien väleissä esittäneeksi, että nauru tai huumori on jotakin vähempiarvoista, vakavalle vastakkaista, ei-tärkeää. Huumorin ja naurun filosofia -teos sen sijaan osoittaa lukuisin oivaltavain ja hupaisin esimerkein, että huumorilla ja naurulla on väliä.
Kirjan kirjoittaja Dr. Hietalahti on meitsin kiva ja ihana kollega Jyväskylän yliopistosta. Tai no kollega ja kollega – itse olen kirjallisuudentutkija ja hän on filosofi, mutta näinä monitieteisyyden aikoinahan se on vaan niinku brother from another mother. No tuttu kirjoittaja ei kuitenkaan ollut minulle suinkaan suurin innoke tarttua kirjaan. Huumori ilmiönä vaan kiinnostelee: kiinnostelee tutkijana, kiinnostelee lukijana, kiinnostelee ihmisenä ja kiinnostelee oman elämänsä suurena humoristina ja tietty paatuneena kikattelijana.
Tutkin aikanaan omassa väitöskirjassani lastenkirjallisuuden huumoria ja olen sittemminkin puuhaillut huumorin teorian kanssa jotain pientä ja artikkelimittaista. Aikanaan huumoriteoretisointien hetteiköissä tarpoessa harmitti, ettei kunnollista yleisesitystä huumorista löydy suomeksi. No nyt löytyy! Nyt on kunnollista! Kyllä on tulevilla huumorintutkijoilla helppoa elämää luvassa. Minun nuoruudessani huumoria tutkittiin siten, että joka päivä hiihdettiin 20 kilometriä työhuoneelle ja potkittiin matkalla nälkäisiä susia. Nykyään voi aloittaa tutustumisen huumoriin historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä mukavasti omalla kotisohvalla – sen kuin hankkii käsiinsä tämän kirjan.
Eikä tätä kirjaa lukeakseen suinkaan tarvitse olla täysinoppinut filosofi tai tutkija. Teoksen olettama ideaalilukija on kyllä sivistynyt, mutta vaikeatkin teoreettiset tulokulmat aiheeseen selitetään auliisti auki ja värikkäät ja monenkirjavat ajankohtaiset ja historialliset esimerkit naurun ja huumorin merkityksestä ihmislajillemme takaavat sen, että teosta lukee nautintolukien, ei hampaat irvessä. Teoksen tyylissä ihastuttaa myös leppoisan lennokas tyyli. Ynnäilkääpä huviksenne lukiessanne, montako toinen toistaan hauskempaa synonyymia naurulle, nauramiselle ja huvittumiselle teoksesta löytyy. Itse menin laskuissa sekaisin, mutta paljon niitä on. Voiko joku vielä väittää, että suomalaiset ovat vakavaa kansaa? Ainakin kielemme tarjoaa näemmä hämmästyttävän nyanssoidun sanaston huumorista keskusteluun.
Huumorin tutkiminen tai älyllistäminen minkään tieteenalan valossa ei ole helppoa, sillä kuten sanottua, ilmiö läpäisee kaikkea olemistamme. Ilmeisin ja itselleni kirjallisuudentutkijana tutuin tapa lähestyä koomista ovat koomiset esitykset maailmasta: hauskat kirjat, teatterilavojen komediat, töllöstä tulvivat sitcomit, komediat valkokankaalla, hilpeät laulut ja niin edelleen. Nämä ovat konkreettisia jälkiä maailmassa huumorin laveasta ilmiöstä – ne ovat materiaalisia siinä mielessä, että niitä voi ottaa ja tarkastella, analysoida, purkaa osiinsa, tökkiä pedagogisella sormella, että siinä, kato nyt, siinä se huumori nyt on.
Tämänkaltaisia esimerkkejä Huumorin ja naurun filosofiakin vilisee ja hyvä ja oikein niin, sillä näiden avulla konkretisoituu se abstrakti aihe, jota tavoitellaan kiskoa ymmärryksen piiriin. Kirjoihin rajoittuneena henkilönä kuitenkin ihailin sitä suvereniteettia, jolla Hietalahti kirjassaan tarttuu myös muunlaisiin esimerkkeihin. Neljännessä luvussa ”Huumori vallan ikeessä” hän tarkastelee huumorin ja vallan monimutkaisia yhteenkuroutumia esimerkiksi antiikin Ciceron retoristen oppien valossa, tukeutuen psykoanalyytikko ja humanistifilosofi Erich Frommin ajatuksiin inhimillisestä agressiivisuudesta ja soveltamalla yhteiskuntafilosofi Henry Bergsonin ajatuksia huumorista yhteisöllisenä rankaisumekanismimna. Huumorin ja vallan tarkastelussa Hietalahti nostaa esiin tulenarasti Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisten diktaattorien huumoria, huumorin merkitystä karmivien olosuhteiden vallitessa (kuten keskitysleirillä) ja pohtii kysymystä siitä, onko Donald Trumpilla kampanjointinsa ja esiintymistensä valossa huumorintajua. Teoksessa esiinnostetut monialaiset esimerkit takaavat, että opitut teoreettisimmatkin ajatukset kytketään aina konkreettiseen. Näin Huumorin ja naurun filosofia ei jää missään kohden filosofiseksi yläpilveksi, vaan lukijalle tarjotaan jatkuvasti mielekkäitä tapoja soveltaa esitettyjä ajatuksia.
Huumori on monella tapaa vallan väline. Teoksen alussa esitellyistä huumorin ymmärtämisen perusteorioista ainakin ylemmyysteoria ohjaa ajattelemaan naurua ilmauksena ylemmyydentunnosta, kuten brittifilosofi Thomas Hobbes ajattelee. Vaikka huumoria ei näin yksioikoisesti ajateltaisikaan, palataan kirjassa useaan otteeseen ajatukseen siitä, että huumoria tehdessä liikutaan toisinaan hierarkioiden maailmassa: huumorin voi suuntautua ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin tai tätä kömpelöä tasohyppelymetaforaani piinallisesti pitkittäen samalla tasolla.
Myös ajatus yksilöllisestä tai kulttuurisesta huumorintajusta tai -tajuttomuudesta voi synnyttää valta-asetelmia. Hietalahti esimerkiksi purkaa kriittisesti huumorinfilosofi John Morrealin 2000-luvulla esittämiä väitteitä siitä, että terrorismin kannattajilla ei ole huumorintajua. Morrealin ajatusten mukaan he ovat fanaattisia ja vakavia, kun taas huumorissa on kyse leikkisyydestä, joustavuudesta ja tasapainosta. Samankaltainen ajatuskehikko löytyy väitteestä, jonka mukaan muslimeilla ei ole huumorintajua, koska he loukkaantuvat profeetta Muhammadiin kohdistuvasta pilkasta. Hietalahti kuitenkin osoittaa, että tällaisissa ajatuksissa on vaarana sortua esittämään, että huumori kuuluisi vain länsimaisille. Ihmisryhmien esittäminen huumorintajuttomina on näköalatonta, eikä kunnioita huumorin perusteorioiden oivalluksia.
 |
| Eipä yhtään hävettänyt ottaa itsestään kuvia puistossa pellennenässä! No ei kyllä edes oikeasti hävettänyt. Huumoriahan se on eli mahtijuttu! |
Hietalahti todistaa teoksessaan, että nauru tulee nostaa esiin sanan suppeasta arkikäytöstä poiketen myös yllättävissä yhteyksissä. Poimitaan esimerkiksi teoksen kuudes luku, joka tarkastelee huumorin ja uskonnon/pyhän välistä iloisen huteraa rajaa. Naurua voidaan löytää jopa Raamatusta, kuten Hietalahti Stan Saanilan hilpeiden analyysien pohjalta kirjoittaa:
Jeesus oli aikalaistensa silmissä suoranainen koominen heeros, juonikas veijari. Jeesuksesta liikkui monenlaisia tarinoita, ja voi vain kuvitella, miten kuulijat ovat hihkuneet riemuissaan, kun he ovat kuulleet Jeesuksen mekastaneen temppelissä ja kaataneen rahanlainaajien pöytiä. ”Ei hitto, menikö se oikeasti temppeliin? Ja mitä, kaatoiko se todella niiden pöydät siellä? Huh, huh mikä jätkä!” (s. 162)
Hietalahti osoittaa huumorin ja kristinuskon välisiä suhteita pohditun kulttuurissamme jo useammallakin vuosituhannella. Kirkkoisukki Augustinuksen Tunnustuksissa hahmotellaan eräänlaista ”jumalallista naurua”, joka ei kuitenkaan muistuta ihmisten lähimmäisen häpäisyyn pyrkivää ilottelua. Jumallaisesta naurusta vaikuttaa puuttuvan tällainen hierarkkinen ulottuvuus. Filosofoivan runoilijan Charles Baudelairen ajattelussa nauru puolestaan yhdistyy ihmisyyden paholaismaisiin puoliin.
Vaikka muinaisten viisaiden horinat naurun ja huumorin paikantamisesta jonnekin pyhän ja profaanin yksioikoisille jakolinjoille saattaa kuulostaa pölyiseltä ja aikansa eläneeltä, johdatetaan teoksessa lukija huomaamaan samojen jakolinjojen leimaavan ajatteluamme myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa, niin sekulaariksi kuin länsimaisen maailmankatsomuksen ajattelemmekin.
Surullisin esimerkki on Muhammad-pilakuvien takia ranskalaiseen satiirilehti Charlie Hebdoon tehty terrori-isku. Loukkaantumista tapahtuu kuitenkin myös uskontojen yhteentörmäyksien ulkopuolella. Hietalahti esimerkiksi analysoi pitkällisesti ja kiinnostavasti Monty Python -koomikkoryhmän aikanaan valtaisaa kohua nostattanutta elokuvaa Life of Brian(1979), jonka Jeesusta muistuttavan päähenkilön elämän kuvaaminen nostatti syytöksiä jumalanpilkasta. Hietalahden kiihkoton analyysi kuitenkin osoittaa, ettei Brianin elämänkaltaisen taideteoksen komiikan pilkan kärkeä ole helppo yksioikoisesti paikantaa törröttämään vaikkapa juuri Jeesukseen. Elokuvassa pikemminkin satirisoidaan peri-inhimillistä taipumusta tulkita oppeja itselle parhain päin ja sännätä niiden turvin ajamaan omaa etuaan. Komiikan astuessa kömpelöillä norsun jaloillaan pyhän alueelle onkin helposti vaarana sortua loukkaamiseen ja loukkaantumiseen. Hietalahden analyysi kuitenkin osoittaa, että toisinaan loukkaantuminen komiikan äärellä on seurausta yksinkertaistavasta, tarkoitushakuisesta ja kehnosta luennasta itse koomisesta esityksestä.
Huumorista kirjoittaessa tutkijan (vaikkakin tässä ansiokkaasti popularisoivan tutkijan) silmin on alati vaarana eksyä näkemään hauskaksi vain se, mikä omaan huumorintajuun tai pikemminkin huumorimakuun sopii. Teoksessa kuitenkin pyritään välttämään tämä sudenkuoppa. En tiedä onko se koskaan täysin mahdollista, mutta Hietalahden teoksensa alussa aukikirjoittama pyrkimys ymmärtää huumoria myös oman huumorimaun ulkopuolelta on kunnioitettava ja tämän periaatteen noudattaminen myös näkyy teoksen monipuolisuudessa. Ylipäätään teos aukaisin minulle myös uudella tavalla koko filosofian olemusta ja tapaa tuottaa tietoa maailmasta. Kuten Hietalahti valloittavasti kuvailee:
Filosofia on runollisesti muotoillen ideoiden tanssia. Välillä astutaan partnerin varpaille, mutta kun askelkuviot alkavat hahmottua, on mahdollista upota toisen katseeseen ja antautua pyörteiden vietäväksi. (21)
Samaan pyörteilevään tanssiin pääsi mukaan myös lukijana.
Teos on mukavasti polyfoninen, sillä teoksen kirjoittajan filosofista pohdintaa rytmittävät Hietalahden vuosina 2014–2017 toteuttamat haastattelut, jotka on erotettu muusta tekstistä myös typografisesti omiksi laatikoikseen. Haastateltaviin lukeutuu useita tunnettuja koomikkoja kuten Stan Saanila tai Jope Ruonansuu mutta myös yllättävämpiä nimiä kuten muusikko Jarkko Martikainen, tai tähtitieteilijästara Esko Valtaoja. Vaikka en evolutiivisista selitysmalleista yleensä diggaakaan, päätettäköön tällä kertaa viimeksi mainitun herran ajatuksiin:
On sanottu, että ihminen on lapsen asteelle jäänyt simpanssi, joka leikkii, on utelias ja luova ja oppiva vielä aikuisenakin. Onko se syy vai seuraus siitä, että meistä tuli ihmisiä, sitä sietää pohtia. Mitä ilmeisimmin huumori, kuten kaikki jutun iskeminen, leikit ja pelit ja niin edelleen, on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistämme ja sillä tavalla osa meidän yhteistä inhimillisyyttämme, sen kasvua ja lujittumista. (186)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti