Muumilaakso – analyysia ja vähän hemulointia uuden animaatiosarjan äärellä

En ole itse 80-luvun lapsena Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan kasvatti. Seitsemän vuotta nuoremman pikkusiskon kautta sekin sarja tuli kyllä tuskastuttavan tutuksi. Jonkinlaiseen suomalaiskansalliseen kultasuoneen tuo lempeän pastellinen animaatiosarja aikanaan iski, sillä keskuudessamme elää kokonainen sukupolvi animaatiomuumien kasvattamia kansalaisia. Jossakin vaiheessa opettajanuraani nuo 90-luvun muumilapset pelmahtivat opiskelemaan kirjallisuuttakin ja muumitutkimustakin tehneenä pyörittelin järkyttyneenä silmiäni, kun ne mokomat luulivat Aliisan ja noidan olevan Tove Janssonin luomia hahmoja. 

Sittemmin vähän viisastuneena en enää pyörittele silmiäni sukupolvimuumeille. Ilmiö on alkanut ainutlaatuisuudessaan kiehtoa. Ehkäpä perustan vielä jonkin tutkimusryhmän yhteiskunta- ja kirjallisuustieteilijöitä koettelemaan sukupolviteorioita muumiaineistoihin. 

Joka tapauksessa edellisen animaatiosarjan (joka ei muuten ollut ensimmäinen laatuaan) voimakasta sukupolvitaustaa vasten ei ole ihme, että myös uusi kansainvälinen suurtuotanto ”Muumilaakso” on kohahduttanut ja keskusteluttanut mediassa jo pitkään ennen ensimmäisen jakson juhlallista ensi-iltaa. Jos et elele tynnyrissä et ole voinut välttyä tiedolta siitä, että muumit tulevat – oletko valmis. Ja sitä paitsi muumit maailmalla, muumit mainittu, torilla tavataan!

Noh, anteeksi ironiani. Ironia ja sarkasmi ei ole terveellistä – katsotaan vaikka Näkymätön lapsi -novellikokoelman nimikkohenkilön Ninnin kohtaloa. Hänhän muuttui näkymättömäksi nimenomaan tätinsä myrkylliselle ironialle altistuttuaan. Kamala kohtalo. Aikuisten oikeasti olen iloinen ja onnellinen, että muumit elävät niin voimakkaana nykykulttuurissa ja että suomalainen lastenkirjallisuus onnistuu tuottamaan näin vahvan kansainvälisen brändin. Ja että lastenkulttuuri Suomessa kiinnostaa ja puhuttaa. Ja hei että maanantai-iltana prime-timena ruudun täyttävät Tove Janssonin rakkaat ja ihanat muumihahmot. Wau!

Kuva on uuden sarjan tunnarikuva ja se löytyy Ylen sivuilta osoitteesta https://yle.fi/aihe/muumilaakso.  

Pakkohan uudesta sarjasta oli blogatakin näin tuoreeltaan. Muumitutkijan hatun alta tekisi tietenkin mieli lukea sarjan ensimmäistä jaksoa suhteessa Janssonin muumiversumiin: romaaneihin, kuvakirjoihin ja sarjakuviin eli niihin Oikeisiin, Alkuperäisiin, Autenttisiin muumeihin. Voitte varmaan kuvitella tuikean hemulimaisen muumitutkijan, joka täällä heristelee uhkaavasti sormeaan tohtorinhattunsa alta ja lausuu kuivan narisevalla äänellä, että: ”kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kyllä ei ollut juonta, dialogia, hahmoja ja miljöötä kopioitu uskollisesti Janssonin tuotannosta”. Eikä kyllä oltukaan. Vaan plääh – tänään en jaksa hemuloida. Ei Janssonin maailman täsmällinen toisintaminen ole ollut sarjan tekijöiden tavoite ja miksi sen pitäisikään olla. Alkuperäiset upeat muumit meillä jo on ja jälkeentulevat tehkööt uudellenkirjoituksia sen kun taitavat – niinhän kaikille koville klassikoille käy. 

Aloitetaan uuden sarjan ensimmäisen jakson hahmoista. Valistunut arvioni on: ihan jees vaikka muumien silmien katoaminen kaikkeen valkoisuuteensa silmien sulkeutuessa ärsytti. Muumien animointi ei kaikkiaan ole helpointa hommaa. Koko muumien fysiikka on nimittäin oikeastaan liikettä ja kolmiulotteista olemista uhmaavaa. 

Muumit ovat hahmoina käyneet läpi oman muumievoluutionsa jo Janssonin tussikynän alla. Alkumuumit olivat pitkäkuonoisia, hoikempia ja peikkomaisempia kuin myöhemmin pyöristyneet virtahepomaiset olennot. Myöhemmissä representaatioissa muumeja on usein vielä pyöristetty entisestään – söpöiksi ja lapsenomaiseksi. Kaikessa pyöreydessään ja isokuonoisuudessaan muumien liike on hankalaa. Kokeilkaa itse elää ihmismäistä pystyelämää jättimäisen kuonoulokkeen kanssa. Muumeilla täytyy olla rautaiset keskivartalokorsetit, etteivät ne raukat tuiskahda kuononsa painon vetäminä nokalleen. Muumien raajatkin ovat todellisuutta uhmaavan lyhyet. Niiden on hankala koskettaa omaa kuononpäätään – varmasti hankalaa räkätaudin yllättäessä, kun pitäisi niistää. Koita nyt sitten animoida tuollaisia olentoja.

Muumien mahdottomassa fysiikassa animaattorin kannalta hankalinta on varmaankin muumien suun puute tai sen sijaitseminen näkymättömissä kuonon alla. Tämä pelkistää hahmojen tunnekieltä, sillä muumien ilmerepertoaari on rajattu. Jansson ratkaisee romaaniensa kuvituksissa tämän ongelman usein satsaamalla kuvan ja sanan yhteispeliin, sekä miljööseen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, viivaan ja valon ja varjon vaihteluihin liittyviin kuvallisiin signaaleihin. Näiden hienovaraisten merkkien kautta tunteita voi välittää myös rajallisella ilmerepertoaarilla.  

Janssonkin kyllä tiedostaa hahmojensa koomisen mahdottomuuden – erityisesti tämä käy ilmi sarjakuvissa, joissa muumien kehoilla leikitellään (esim. kumartunutta peikkoa luullaan valtavaksi sieneksi). Jossakin sarjakuvassa muistelen muumien suun hankalalle sijainnille naureskeltavan, kun Niiskuneiti saa kasvoilleen trendikkään meikin, jossa huulet maalataan kuonon päähän. Mutta ei minun suuni ole siellä, valitteli Niiskuneiti. Muistaako joku missä sarjiksessa tämä oli? 

Uudessa animaatiossa muumihahmojen ulkonäkö on ihan kiva ja elekielikin saatu ilmeikkääksi. Suutkin vilahtavat näkyviin aina välillä. Omaan makuuni muumit olivat hiukan liian sööttejä ja pyöreämuotoisia, mutta on muumiruumiisiin haettu reipasta uutta komiikkaakin. Olin pudota sohvalta, kun heti jakson alussa perheen herätessä kesken talviunten Pappa raaputtaa unisena takalistoaan. ”Ei muumit raavi pyllyä”, huusin tuohtuneena puolisolleni, joka taas totesi lakonisesti: ”Muumitutkijan ensimmäinen kommentti”. Pyh. Minusta se oli ihan tärkeä ja aiheellinen huomio. 

*HUOM: JUONIPALJASTUKSIA*

Sarjan ensimmäisessä jaksossa vielä nukkuvan muumiperheen luokse vierailulle saapuu Mymmeli monipäisen lapsikatraansa kera. Monilapsinen Mymmeli on jo Janssonin romaanihenkilönä ihastuttava. Siinä missä vaikka joku Väinö Linna kuvaisi isättömiä lapsia maailmaan putkauttelevan Mymmelin löyhämoraalisuudessaan ja köyhyydessään traagiseksi naishahmoksi, on Janssonin Mymmeli iloinen ja omanarvontuntoinen hahmo. Niin uuden sarjan ekassa jaksossakin, jossa Mymmeli tosin tuntuu kaikkien äitien tavoin tarvitsevan hiukan omaa aikaa meluisan jälkikasvunsa kanssa. Nykyajan paheksutun lattemamman tavoin Mymmeli ottaa mielellään drinksun ja rennosti – harmillista kyllä muumiperheen rauhan kustannuksella. 

Muumiperhe on kuuluisa vieraanvaraisuudestaan eikä muumitaloa lukita yöksi. Niinhän laulaa hoilotettiin jo sen edellisen animaatiosarjan tunnarissa. Tässä sarjan ensijaksossa muumien vieraanvaraisuus ja ystävällisyys on yllättävää kyllä muuttunut pakkopaidaksi ja periaatteeksi, josta muumit yrittävät viekkaudella ja vääryydellä pyristellä irti. Koska Mymmeli on sanonut lähtevänsä juhannuksena, yrittää perhe lavastaa juhannuksen hyytävän talven keskelle. Juoni melkein onnistuu, mutta neuvokas ja rempseä Pikku Myy paljastaa muumien ketkuilut hälyttämällä valejuhannuskokkoa sammuttamaan sammutushemulin. 

Muutoinkin hahmot ovat jakson mittaan yllättävän konfliktihakuisia. Erityisesti Pikku Myyn ja Muumipeikon egot ovat rajusti törmäyskurssilla. Kasvukipujensa kanssa sinnittelevä teini-muumi ei arvosta kotinsa vallannutta lapsijoukkoa ja etenkään kaikkialla kuuluvaa ja näkyvää Myytä. Muumipeikko jopa lähtee näyttävästi ovet paukkuen kotoa ja rakentaa itselleen talon, mutta eikös uusi ärsyttävä sisarus löydä tiensä sinnekin. Lopulta toki sopu löytyy ja vihamiehet ystävystyvät. Myy jää muumitaloon asumaan Mymmelin muun perheen jo poistuttua kuvioista. 

Eniten suhteessa Janssonin muumeihin ja Muumilaakson tarinoita -sarjan muumeihin verrattuna itseäni hätkähdytti uuden sarjan tempo ja huumorin fyysisyys. Jaksossa hallitsevin huumorin muoto oli pieniin lapsiin vetoava koominen slapstick, jossa huumori on fyysisesti merkittyä ja aina jotakuta sattuu. Hahmot kierivät, kaatuvat, poukkoilevat, heitä hinataan kattoon ja suljetaan väkivalloin maalipurkkiin ja mukana on jopa nopeatempoinen takaa-ajokohtaus Muumipeikon ja Myyn välillä. Slapstick-komiikka on vanhojen mykkäkomedioiden leipälaji ja lastenkulttuurissa tuttu lukuisista animaatioista. Klassisia lasten slapstick-esimerkkejä ovat hahmoparit kuten Tom ja Jerry tai Kelju K. Kojootti ja maantiekiitäjä, joiden välillä väkivaltainen kouhkaaminen ja loputon takaa-ajo jatkuvat ikuisesti ja näiden hahmojen kehot ovat ainaisen elastisia toipuen vaikka alasimen putoamisesta päähän. Tällaista kohellusta oli etenkin Muumipeikon ja Pikkumyyn ja muiden Mymmelin lasten välillä paljon. Hauskaa, mutta jos nyt oikein hemuloimaan ryhtyisin, sanoisin, että ei ihan Janssonin hengen mukaista. Mutta en ryhdy. 

Yllä olevat kaksi kuvaa meikäläisen muumienkatselusta. Sori tahaton MacBook Air -mainos. :D Näistä kohtauksista näkee hyvin slapstick-komiikan, josta yllä kirjoitin. Ensimmäisessä kuvassa matsaavat Peikko ja Myy, alemmassa Pappa on hätää kärsimässä villin lapsilauman uhrina. Kuvat jaksosta, joka on nähtävissä Yle-Areenassa osoitteessa: https://areena.yle.fi/1-4265502

Pikku Myy on Janssonilla arkkityyppinen ja muuttumaton lapsi. Myy ja Nuuskamuikkunen ovat ehkä kaikista muumihahmoista tunnistettavimpia siinä määrin, että on tavallista verrata ihmisiä näihin hahmoihin. Nuuskamuikkunen on hahmo, joka on itsenäinen ja yksinäinen sitoutumiskammoinen mulkero ja Pikku Myy taas reipas, räväkkä, lapsenomainen ja pippurinen tyyppi. Muikkusta ei ekassa jaksossa vielä tavattu, joskin jakson lopussa hänet mainitaan. Myy oli sen sijaan tämän ekan jakson keskushahmo. 

Olin jakson nähtyäni hiukan häkeltynyt Myyn hahmosta. Myyn hahmo on hetkittäin suorastaan demoninen. Kerran hänen kovan pintansa alta kuitenkin paljastettiin häivähdys tunnetta. On ilmeisesti tarkoitus, että Myyn hahmoa lähdetään sarjassa kehittelemään eespäin ja esiin tulee myös toisenlaisia sävyjä. Odotan suurella mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin. Toivottavasti Myytä ei psykologisoida puhki tyyliin: hänellä on ollut vaikea lapsuus ja siksi hän on niin itsepäinen. Mutta katsotaan, miten hahmo tästä lähtee kehittymään. Ans kattoo nyt. 

Tapahtumien miljöö – Muumilaakso – oli sarjassa lumoava ja värikäs ja ihastuttavan kolmiulotteinen. Näitä maisemia odotan näkeväni lisää sarjan edetessä. Jakso päättyy Muumipeikon rakentaessa tornimaisen hökötyksen (muumit rakentavat aina kaakeliuuneissa asuvien esi-isiensä kunniaksi kaakeliuunin muotoisia taloja) tietämättään jättiläiskilpikonnan kuoren päälle. Mymmeli perheinen muuttaa taloon ja ihastuu ikihyviksi talon könytessä liikkeelle. Hiekasta nouseva jättiläiskilpikonna oli upea näky ja (anteeksi hemulointini) todellakin Janssonin hengen mukainen. Pidin jakson onnellisesta lopputunnelmasta ja lopuksi hiukan rauhoittuvasta tahdista. Jakson loppu enteili toiveikkaasti kevättä. Miten osuvaa, että saimme katsoa sen helmikuussa. Kevättä, Nuuskamuikkusta ja uusia jaksoja odotellessa. <3