Paljasta puhetta kirjoittamisesta – Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun

Sen tavoitteleminen, että olisi jollekin lukijalle kirjailija, kertoo likimain sietämättömästä hybriksestä. Se on kuin asettuisi jumalan paikalle. Ei yhtään vähempää. Kuin rakentaisi Ikaroksen siivet jököttääkseen paikallaan vahoineen, höyhenineen ja surkuteltavine tietoineen. Ja sen jälkeen hyppäisi kalliolta. (s. 37).

Näin voimallisesti kirjoittaa Sara Ehnholm Hielm esseekokoelmassaan Och hjärtat, det var mitt (Förlaget, 2018). Kuten tekstisitaatti osoittaa, kirjoittaa näissä esseissä Kirjoittaja isolla K:lla. Hielmin teos käsittelee kirjallisuutta, elokuvaa, halua, perhettä, naiseutta, Roomaa ja monia muita aihepiirejä, mutta kaikki kiertyy aina lopulta kirjoittavaan ja kirjoittamistaan kipuilevaan minään. 

Tämä on toki esseelle lajityypillistä. Esseen puhuvan ja kirjoittavan minän läsnäolo tekstissä on useimmiten paljon voimakkaampi kuin kertojan kautta tekijästään etäännytetyssä proosassa. Hielmin kirjassa kirjoittava minä kuitenkin kirjoittaa itsensä tekstiin kerrassaan poikkeuksellisen näkyvästi ja avoimesti jopa paljaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjallinen striptease. Kirjoittavan minä paljaus on pikemminkin naivia hämmästystä oman kirjoittajuuden ja kaiken siihen liittyvän äärellä. ”Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa” (s.45). 

Hielmin poetiikan suuriin oppaisiin kuuluu ristiriitainen parivaljakko, joihon molempiin myös esseissä palataan useasti. Toinen suuri idoli on Karl Ove Knausgård, joka paljastaa ylettömänä vyörynä liikaa ja toinen Elena Ferrante, salaperäisesti piiloutuva pseudonyymikirjailija. Ehkä kirjoittaminen ja lukeminenkin ovat jatkuvaa tasapainoilua paljastamisen ja kätkemisen välillä. Toisaalta Hielmin teos antaa vaikutelman minästä, joka paitsi paljastuu myös syntyy kirjoittamansa tekstin myötä. Hielm louhii itseään ja omaa kirjoittajuuttaan esiin jostakin maan pinnasta. Hän kärsii siitä, että kirjoittaminen on lopulta vääjäämättä narsistinen projekti, mutta ei voi muutakaan kuin louhia esiin lisää kerroksia itsestään ja niistä rihmoista joilla juuri hän kiinnittyy maailmaan. 

Suomennettuna kokoelman nimi kokonaisuudessaan kuuluu Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä (Teos, 2018, suomentanut Kaisa Sivenius). Tartuin teokseen vailla sen kummempia ennakkotietoja ja nimi tuntui luotaantyöntävältä. Olen aina inhonnut kirjoja, joissa kirjoittamisesta puhutaan romantisoiden ja ylevöittäen. Teoksen takakansi kertoi kustantaja ja elokuvakriitikosta, joka matkustaa vuodeksi Roomaan kirjoittaakseen kirjan. Miten banaalia ajattelin ja arvelin, että tässäpä juuri vihaamani kaltainen kirjoittamisen siirappinen ylistys. En tiedä osaanko tässä oikein kuvailla sitä lajityyppiä, jollaiseksi näiden kynnystekstien (nimi, takakansi) perusteella teoksen oletin. Sellaiseksi, jossa kirjoittaminen kuvataan matkaksi itseen tai mikä vielä pahempaa matkaksi alitajuiseen ja tiedostamattomaan aliseen, jossa romanttissankarillinen kirjailija sitten palaa kirjalliset aarteen mukanaan. Yäk!

No miten ennakko-odotuksiini sitten vastattiin? Osittain Hielm ehkä romantisoikin kirjoittamaan ja onhan puitteissa jotakin äärimmäisen etuoikeutettua: miehensä työkomennuksen aikana kirjoittamiselle kattoterassilla omistautuva kulttuuripersoona tutkiskelee vuoden verran itseään ikonisen italialaiskaupungin sykkeessä.  Mutta sitten taas kirjoittajan rehellisyys, itseään säästelemättömyys ja aito syvällisyys tekivät minuun syvän vaikutuksen. Hielm on lukenut ja älykäs nainen ja tietoinen omasta kirjoittajan positiostaan, omasta banaaliudestaan. Hän paljastaa lukijalleen senkin häpeilemättä ja saa kriittisenkin lukijan laskemaan aseensa. Esseekokoelma kurkottaa aidosti kohti ja olin heti ensimmäisen tekstin jälkeen valmis ojentamaan käteni ja lähtemään tämän kirjoittajan matkaan. 

Edellä olen moneen kertaan nostanut esiin Hielmin esseekokoelman minäkeskeisyyden. Tässä olen teosta lukematonta johdattanut harhaan. Vaikka kirjoittava minä on teoksen keskus, laajenee teos veden pintaan leviävien renkaiden tavoin poispäin itsestä kohti taidetta ja yhteiskuntaa. Laajasti lukenut ja sivistynyt minä johdattaa lukijaa ajoissa, paikoissa ja tilanteissa. Siinä hetkessä kun kielletyn ja epätoivoisen rakastetun ääni muuttuu käheäksi pakahduttavasta halusta tai siinä hetkessä kun pakolaiset tulvivat vuoden 2015 Eurooppaan ja hukkuvat joukoin mereen. 

Kirjailija vieraili Teos & Tulenkantajat -kaupan kirjapiirissämme

Kiinnostavimmillaan Hielm on kirjoittaessaan naisena olemisesta ja naisena kirjoittamisesta. Jos kuvittelee, että aiheesta on jo kirjoitettu kylliksi, on väärässä. Hielmin esseiden erittävät ja valuvat naiset jäävät mieleen. Eikä kirjoittajan rooli tarjoudu hoivaavalle naiselle luonnostaan. Hielm kirjoittaa: ”Äitien ei pitäisi koskaan kirjoittaa, ei koskaan, Eikä vaimojen. Eikä keski-ikäisten naisten, joilla on an unapologetic desire to have a good time. Kirjoittaminen on varattu vapaille, niille joilla on keskeytymätöntä aikaa eikä ketään estämässä pyrintöjä”. (s.39). Tästä maksiimista huolimatta olen iloinen, että neljän lapsen äitinäkin Hielm on löytänyt tilan kirjoittaa esseensä. Suosittelen erityisesti kaikenkarvaisille kirjoittajille.