Aina jostakin tihkuu valoa – Mari Mörön uusi romaani Hajavalo

Mari Mörö on tuottelias ja monipuolinen kirjailija. Uusin romaani Hajavalo (Teos, 2018) saa takakannessa lajimääreen tragikomedia. Lajimääritelmä sopii hyvin, jos sillä viitataan meidän ihmisotusten esittämiseen lämpimän ilkikurisesti – samaan aikaan koomisina, ja kaikkine tunteinemme ja tarpeinemme vilpittöminä ja koskettavina.

Olen universumin kehnoin kirjakuvaaja, mutta tuolla alakulmassa voi ajatella olevan teemaan sopivasti sen hajavalon 

Hajavalossa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. On nykyhetki jossa romaanin varsinainen päähenkilö ja minäkertoja, viisissäkymmenissä oleva suomalainen nainen, hakee paikkaansa globaalista ja lokaalista maailmasta rikkoutuneen ja silti rakkaan perheen seassa ja kaukana näistä. Tätä kerrontaa on romaanissa määrällisesti eniten. Nykyhetkeä kuitenkin halkoo toinen kerronnan taso, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Näissä osioissa seurataan tuntemattoman kirjoittajan muistiinpanojen kautta ihanneyhteisö Sointulan vaiheita ihanteiden törmätessä kovaan todellisuuteen.  

Rakenne on äärimmäisen kiinnostava ja hiljakseen osiot kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilö lähtee Suomesta pikkupalkalla nyky-Sointulaan eli Malcomin saarelle Brittiläiseen Kolumbiaan. Siellä hän järjestelee yhteisön pienen ja nuhjuisen museon kokoelmaa ja auttaa 100-vuotisjuhlan järjestelyssä. Juhlista ei odoteta mitään suureellista: "Suomi-juhlaan on lähetetty kutsuja niille, joilla tiedetään olevan yhteys Malkosaareen. Moni on jo niin iäkäs, ettei jaksa matkustaa, ja monelle Kanadan omat 150-vuotisjuhlat ovat suuremmassa roolissa". (s.86).

Kertoja hämmästelee saaren tuppukylämentaliteettia ja monelaisia saarta asuttavia kyläoriginelleja. Hän ei myönnä tällaiselle meiningille syttyvänsä, eihän hän omien sanojensa mukaan ole vielä "nostalgiaiässä". "Kaipaan vain sitä aikaa, kun olin tarpeellisempi. Ehkä yhtä kesäistä päivää lämpimällä kalliolla päiväunien jälkeen, kun sudenkorento kaartoi mehukannun ylle ja samaan aikaan tuulenvire kahisutti kaisloja". (s.86). Tyylinäyte on osuva. Mörön romaani on paikoin kaunis ja lyyrinen, paikoin taas kieli sivaltelee satiirisesti. Molemmat tyylit mahtuvat hyvin samaan kerrontaan.

Kertojan epämääräisen kaipuun kohde, hädintuskin aikuistunut parikymppinen tytär huhkii samaan aikaan Uudessa-Seelannissa ilmastonmuutoksen ja luonnon vääjäämättömän tuhon vastustushommissa koko nuoruutensa innolla (ja vähän viehättävän luontoaktivisti-poikaystävän innoittamana).

Äidin ja tyttären tarinoiden kautta limittyvät utopiat ja dystopiat ovat teoksessa kiinnostavia. Eletään ilmastonmuutoksen aikaa ja meret täyttyvät muovista. Samaan aikaan sadan vuoden takainen utopia rapistuu hitaasti olemattomiin. Keskellä sitä kaikkea eletään, sinnitellään, uskotaan ja toivotaan. Niin tekee minäkertoja, kulttuurityöläisenä kituutteleva ex-mies, ympäristöaktivistitytär sekä kertojan enkeliparannukseen uskova äiti. Hajavalo ei usko utopioihin, mutta ihmiseen kuitenkin.

Kirjapiiriläiset ja kirjailija: Pasi, Kikka, meitsi, Sisko-Tuulikki ja Mari 

Mörö vieraili tällä viikolla lukupiirissämme ja hurmasi yleisönsä rempseällä huumorillaan, papupatamaisella puheen annostelullaan, valtaisella tietomäärällään ja aidolla innostuneisuudellaan. Mörö oli perehtynyt erilaisten arkistolähteiden avulla tarkasti Sointulan historiaan. Erityisesti hän kertoi mieltään kiehtoneen A. B. Mäkelän hahmon, joka on myös romaania halkovien Sointulajaksojen kertoja. Tosin tätä kertojuutta ei täysin vahvisteta romaanin maailmassa, mutta siihen vihjataan. Lukija voi tämän äänen lähteestä olla mitä mieltä halajaa, mutta kirjailijalle äänen lähde oli selviö.

A. B. Mäkelä (1863–1932) oli suomalaisen työväenliikkeen aktiiveja, journalisti ja kirjailija. Mies lähti Sointulaan aivan 1900-luvun alussa, palasi välissä Suomeen ja matkasi sitten viettämään vanhuuttaan majakanvartijana Sointulassa, jossa hän asuikin elämänsä loppuun saakka. Herran elämäntarina tuntui jäytäneen kirjailijan mieleen sen verran syvälle, että hahmo saattaa löytää tiensä myös Mörön johonkin tulevaisuuden teokseen. Hyvä olisi, sillä hahmo on ainakin näin Mörön mielikuvituksen lävitse suodattuneena kiinnostava.

Hajavalon esittämänä itse Mäkelään ei kuitenkaan henkilönä oikeastaan päästä romaanissa kovinkaan syvälle käsiksi, eihän lukija voi olla edes varma näiden tekstifragmenttien alkuperästä. Sointula-jaksojen puhuja on itse idealisti ja ideologi, mutta teksteissä hänen idealisminsa murtuu ja joutuu koetukselle. Tästä syntyy teksteihin kiinnostavaa ristivetoa. "Ryskyen murtuu pakkovalta" aloittaa puhuja eräänkin purkauksensa, mutta slogan osoittautuu puhujalleen jo kuolleeksi. Teksti jatkuu:

"Eräänä päivänä Kurikka pauhasi Humboldista ja siitä, miten jäkälässä ja kauneimmassa kukkasessa vallitsee sama idea. Hän esitelmöi meille tähdistä, mutta suurin ongelmamme liittyi lehmien ruokaan. Eivät ne merilevällä pysy hengissä." (s.96)

Nämä tekstiosiot kertovatkin paitsi puhujastaan, myös ja ennen kaikkea Matti Kurikasta (1863–1915), teosofiasta ja sosialismista innostuvasta Sointulan henkisestä johtajasta. Kurikka osoittautuu tekstien karttuessa haihattelijaksi, jolle elämän perusedellytysten tarvehierarkia sekoittuu inspiroiviin aatteisiin ja filosofioihin. Vaikka onnela ympärillä murtuu ja lehmät nääntyvät, paasaa hengen mies filosofiaa. Näissä romaania rytmittävissä Sointula-teksteissä Kurikan motiivit ja moraali kyseenalaistetaan. Erityisesti Kurikan runsas naismenestys tässä saarionnelassa ja ainainen palo lemmentöihin herättää puhujassa närää:

"Eivät miehet sitä ehtineet pohtia, naisille Kurikka puhui sitten ihan erikseen, tanssiaskeleet kuin helman alle pyrkimässä, ja sama palo kielessä ja silmissä, kuten eräs petetty mies asian ilmaisi. Ei viinakaan saa ihmistä niin hulluksi kuin sellainen lemmenriivaus ja mielenlaatu. Senkö takia ei saa mitään asiaa loppuun, vaan heti jo aivoitus pomppii ulapalle ennen kuin edellinen on uinut rantaan." (s.96)

Kurikka on Sointulan stara, karismaattinen johtohahmo, joka osaa innostaa ja vietellä niin kuin suurilla johtajilla on tapana. Romaanin nimi hajavalokin viittaa osin tällaiseen karismaattiseen johtajuuteen, jossa erityisyksilö taittaa ympäristöönsä valoa kuin jostakin suuresta tuonpuoleisesta säteilystä ammentaen. Kurikan epätäydellisyys johtajana käytännön asioissa on kuitenkin räikeää ja Sointula-jaksojen puhujan ääni onkin syystä katkera. Utopia kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Siinä missä piti olla jotakin suurta onkin vain pientä.

Mörö kirjoittaa näillä kahdella kerronnan aikatasolla tyystin erilaista kieltä. Sointula-jaksojen kertojan kieli on vanhaa suomea ja ihailen Mörön taitoa ottaa haltuun tällainen puhumisen tapa täältä kaukaisen nykyajan takaa. Sointula-osioiden rytmi, sanasto ja kielen kuvallisuus tuntuvat niiden kuvaamaan aikaan nähden uskottavilta. Samaan aikaan juuri ehkä vanhahtavan kielensä takia nämä jaksot tuntuvat lukiessa raskailta verrattuna nykyaikaan sijoittuvien jaksojen nykylukijalle tutumpaan ilmaisuun. On hyvä, että historiajaksojen määrä on pidetty maltillisena. Näin romaanin ei käy uuvuttavaksi.

Romaanin kirjoittaminen on vaatinut runsaasti arkistotyötä, tiedon keruuta ja menneisyyden prosessointia. Mörö itse kertoi kirjan tekoprosessiin kuuluneen poistoja poistojen perään. Tämä tekotapa näkyy hyvällä tavalla romaanissa, joka on sivumäärällisesti ohut, mutta sisällöllisesti sivumääräänsä isompi. Kirjoittajalla ei ole tarve brassailla historiantuntemuksellaan, vaan kerronta pidetään aisoissa ja niukkana. Tekstin osat palvelevat tässä romaanissa kokonaisuutta hallitusti eikä tällöin tarvetta turhaan laverteluun ole.