Kokovartalojärkytys HBO:n Chernobyl-sarjan äärellä

Kesäloman kunniaksi katselin viisiosaisen Chernobyl-minisarjan. Koska mitäpä sitä ihminen muuta kesällä tahtoisi tehdä, kuin täyttyä syvällä ja lamaannuttavalla kokovartalojärkytyksellä kauhistuttavien inhimillisten ynnä eläimellisten kärsimysten äärellä. Järkytyssäteilyn laskettua jälleen turvallisiin lukemiin, uskaltaudun makustelemaan kokemusta hetkeksi kirjoittaenkin. Tuntuu, että tämä sarja täytyy kirjoittaa ulos systeemistä tuoreeltaan, jotta voin palata huolettomaan kesälomamoodiin. 

Sarjalla ei ole yhtä päähenkilöä – yhtä emotionaalista ydintä. Ydinonnettomuutta seurataan useiden yksilöiden ja toimijaryhmien kautta. Ratkaisu on onnistunut ja oikeastaan sarjaa tässä muodossaan olisi mahdotonta ajatella yhden päähenkilön näkökulman kautta kerrottuna. Nyt mukana on lukuisia toisiaan leikkaavia todistajankatseita tuhoisaan onnettomuuteen. Näemme Mihail Gorbatšovin ja ylimmän hallintokoneiston tulokulman tapahtumaan. Näemme miltä onnettomuus näyttäytyy ydinvoimalan työntekijöiden silmin. Näemme miten tapahtumia tulkitsee valtiovallan ohjailema tiedeyhteisö. Näemme historian nieluun marssitettavan sankariaineksen: sotilaat, sukeltajat, kaivosmiehet. Ja koemme piinallisen tarkasti sen, miten kärsimys sataa ydinjätteenä voimalaa ympäröivän asutuksen niskaan. Jopa ei-inhimillisen luonnon kärsimys vilahtaa aika ajoin esiin teloitettavien koti- ja lemmikkieläinten katseissa. Vaikka sarjan edetessä tietyt henkilöhahmot nousevat enemmän esiin, on Chernobyl dramaturgisesti onnistunut kollektiivikuvaus. 

Sarjaa on kansainvälisessä mediassa luettu kuin Tuntematonta sotilasta Suomessa – toden kuvauksena. On mietitty mikä kaikki on historiallisesti katsoen totta ja mikä sepitettä. Ymmärrän historiallisen näkökulman hyvin ja onhan sarja tässä mielessä kiinnostava myös Suomelle entisen Neuvostojätin rajanaapurina. Kuten sarjassa oivaltavasti tuodaan ilmi, on onnettomuus Neuvostoliitolle paitsi inhimillinen tragedia myös kipeä valtapoliittinen imagokolhu. Toisen jakson alussa Kremlissä kokoontuvassa hätäkokouksessa Gorbatšovin ensimmäinen kysymys on, tietääkö ulkomainen media. Ja siitä alkaen kautta sarjan juonen salailu ja asioiden kaunistelu – suoranainen valehtelu – on jatkuvasti käsikirjoituksen ytimessä. Siksikin on ymmärrettävää, että sarjaa halutaan lukea totuuden paljastajana, tietyn historiallisen katastrofin raivorehellisenä ruumiinavauksena. Valehtelu on myös sarjan itse esiin nostama temaattinen kehys, jota vasten tulkinta väistämättä rakentuu. 

Näkisin kuitenkin, ettei sarjan tärkein anti juuri nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan ole kysyä, mitä tapahtui todella 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Sen sijaan Chernobyl on antroposeeni-ajan sarja, joka käsittelee historialliseen tapahtumaan nojaten ihmisen ja luonnon usein tuhoisaa suhdetta. Chernobyl on hybris-kertomus, jossa tapahtumien ja prosessien rationaaliseen hallintaan perustuva yhteiskunta ei kykene myöntämään, että tapahtumat voivat riistäytyä hallinnasta. Se on kertomus, jossa suuronnettomuuden estäminen ja sen ratkaiseminen mahdollisimman nopeasti ei ole prioriteetti. Valta (suurvaltain keskinäinen uhittelu ja rauhaa ylläpitävä kauhun tasapaino) ja raha (Neuvostoliiton tuotantotavoitteet vaativat tehtaisiin ydinvoimaloiden puskemaa sähköä ja kustannuksissa on säästetty turvallisuuden kustannuksella) ovat. Chernobyl ei ole russofobinen kuvaus venäläisistä, jotka pilaavat kaiken. Se on yhtälailla nykyihmisen peili: kuva ihmiskunnasta, joka ei ota ilmastonmuutosta tosissaan, vaan antaa poliittisen päätöksenteon edelleen kulkea vallan ja rahan määräämiä reittejä.

Tšernobylinydinvoimalaonnettomuus muistuttaa ilmastonmuutosta myös tiedollisena haasteena. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, on monisyinen tapahtumaketju, johon on mahdotonta nimetä yhtä syyllistä. Siinä missä ilmastonmuutos on mammuttimainen prosessien kimppu, on sarjan esittämä ydinkatastrofi kuitenkin lopulta tiedollisesti haltuun otettavissa. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla katsojalle hopeatarjottimella heti alkuunsa, vaikka sarja starttaakin onnettomuudesta. Onnettomuus on alkuun katsojalle yhtä hahmoton ja vaikeaselkoinen, kuin sen kokijoillekin. Sarjan hyytävä jännite perustuukin paitsi katsojaa kiduttavalle kärsimykselle ja hirvittävän katastrofin torjuntapyrkimyksille, myös salapoliisijuonteelle, jossa erityisesti ydinenergiainstituutin fyysikko Ulana Khomyuk (Emily Watson) pyrkii valtaapitävien salailupyrkimyksiä uhmaten selvittämään, mitä todella tapahtui ja voisiko se tapahtua uudelleen. Sarjan päättävässä oikeudenkäynnissä tapahtumat rekonstruoidaan paitsi tuomareille, valamiehille ja oikeussalin yleisölle myös katsojalle – jälkimmäiselle kerronnallisten takaumien kautta. Myös tämän tiedollisen kompleksisuuden takia edellä erittelemäni moninäkökulmaisuus on nähdäkseni paras mahdollisuus lähestyä tapahtumia. Sama ilmiö merkitsee täysin eri asioita eri kokijoille ja toimijoille. 

Fysiikan ja kemian tunnit aikanaan lukiossa lintsanneena ja/tai läpinukkuneena höpsönä en voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea, mitä sarjassa kuvatussa ydinonnettomuudessa oikeastaan tapahtui. Siitä huolimatta, että tapahtumat auliisti katsojalle selitetäänkin. Ihailla täytyy kuitenkin sitä luontevuutta, jolla tämä informaatiodumppaus sarjassa toteutetaan. Tiedon siirtäminen lukijalle/katsojalle kun on aina fiktiossa potentiaalinen epäonnistumisen paikka. Epäluonteva paasaus ja luennointi on arkiselle kommunikaatiolle vierasta ja siksi erilaiset tiedemieshahmot ovat usein pitkästyttäviä. Chernobylissa näitä tieteen edustajia riittää kaksin kappalein. Ydinfyysikko Valeri Legasov (Jared Harris) sekä edellä mainittu fyysikko Ulana Khomyuk ovat kautta linjan sarjan ydinhenkilöitä (pun intended). Informaatio kuitenkin siirtyy luontevasti, kun poliittinen johto ei ymmärrä ydinvoimasta hölkäsen pöläystä ja on pakotettu kuuntelemaan asiantuntijoita. 

Sarjan ensimmäinen jakso ei vielä varsinaisesti kohdenna päähenkilöihin eikä tässä mielessä tarjoa samaistumista. Vaikka hiljakseen henkilögalleria käy tutuksi, on mukana jatkuvasti henkilöitä, jotka vain poikkeavat suuressa juonilinjassa elämässä ja kokemassa ja joihin ei sen koommin palata. Paradoksista kyllä, minulle juuri emotionaalisesti vaikuttavimpina näyttäytyivät nämä tuntemattomiksi jäävät todistajat, joihin kerronta hetkeksi pysähtyy sitten taas jatkaen matkaansa. 

Ensimmäinen tämänkaltainen kokemus on kohtaus, jossa ydinvoimalan kattokerroksia raivataan radioaktiivisesta jätteestä. Tehtävä on liian haastava koneille, jotka sulavat säteilyssä käyttökelvottomaksi. Siksi lopulta turvaudutaan ”biorobotteihin”, onnettomiin varusmiehiin, joita lähetetään raivaamaan kattoa kasvottomana massana. Jokaisella yksilöllä on aikaa tismalleen 90 sekuntia, jonka aikana säteilysaastuneita murikoita tulee lapioida alas katolta niin paljon kuin ennättää. Jo 90 sekunnin altistus on terveydelle vaarallinen, eikä sitä missään nimessä saa pitkittää.

Kohtauksessa pääsemme seuraamaan yhden ryhmän yhdeksänkymmensekuntista katolla. Kamera seuraa erityisesti yhden nuoren ja kömpelön varusmiehen tehtävänsuoritusta. Nuorukaisen hätä on suojamaskista huolimatta tunnistettava. Urakka vaikuttaa mahdottomalta, ja kallista aikaa tuhrautuu kompurointiin ja haparointiin. Mies ei osaa paniikiltaan seurata ohjeita ja lopulta poistumismerkin kaikuessa hän kompastuu ja rikkoo saappaansa ja tästä syystä myöhästyy. Kun mies lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen palaa oviaukolle, tehtävää johtava ylempi sotilas lausuu: ”Camrade soldier, you’re done!”. Monimerkityksinen lause jää kaikumaan mieleen vielä pitkään jakson jälkeenkin, vaikka kyseisen varusmiehen kasvoja ei maskin takaa nähdä eikä häneen enää palata kohtauksen jälkeen.

Toinen itselleni vaikuttava hetki liittyi ympäröivän asutuksen laajamittaiseen evakuointiin. Miehet, naiset ja lapset kiskaistaan väkivaltaisen äkisti juuriltaan, pakataan autoihin vailla tietoa ”loppusijoituspaikasta”. Vaikka katsoja tietää kaiken tapahtuvan asukkaiden omaksi parhaaksi, tuntuu ajatus tuttujen kotiseutujen muuttumisesta asuinkelvottomaksi joutomaaksi riipaisevalta. Erityinen hetki on kohtaus, jossa evakuointia suorittava sotilas käy lyhyen mutta latautuneen vuoropuhelun tuntemattomaksi jäävän sotilaan sekä lehmää lypsävän vanhan maalaisnaisen välillä. Nuori mies toteaa lyhytsanaisesti ja kirein kasvoin, että aika on lopussa ja nyt on lähdettävä. Lypsävä babushka ei kuitenkaan ymmärrä lähdön syytä ja kieltäytyy lähtemästä. Katsoja ymmärtää naisen asenteen hyvin. Taivaalta laskeutuva näkymätön uhka on vanhukselle käsittämätön ja oman kokemusmaailman ulkopuolella, toisin kuin lehmän nänneistä peltisankoon suihkuava maito. On musertavaa katsoa lypsävää naista ja tietää maidon saastuneen, koko suuren ja lempeän eläimen sairastuneen säteilystä ja naisen tulevan kohtsillään riuhtaistuksi iäksi siitä elämästä, joka on ainut jonka hän tuntee. Kohtauksessa järkyttää myös nuoren sotilaan hätä, joka purkautuu vihaisuutena ja kyvyttömyytenä selittää. Lopulta sotilas ampuu lehmän ja tuo laukaus tuntuu merkitsevän erään aikakauden loppua, vaikka näihinkään henkilöhahmoihin ei enää sarjassa palatakaan. 

Voisin toki luetella ja kuvailla näitä vaikuttavia kohtauksia läjäpäin lisääkin, mutta en uskalla spoilata eikä sanoin kuitenkaan tavoita sarjan vaikuttavuutta. Katsokaa ja nähkää itse. Trailerilla sopii aloittaa: