Sijaitsen parhaillaan Tanskassa, jossa tutkijavierailen Syddanskin yliopistossa kaksi kuukautta. Kirjallisuutta mahtui matkalaukkuihin mitättömän vähän, koska priorisoin vaatteisiin, kenkiin, kosmetiikkaan, tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun ei-blogattavaan tauhkaan. Mutta hei täällähän sitä ihminen on ainakin satukirjallisuuden merkkimaassa: onhan itse satusetä Hans Christian Andersen tanskalainen kirjailija. <3 Viime viikonloppuna vierailin Köpiksessä ja siellä Andersenin läsnäolon todella huomasi. Pääsinpä jopa poseeraamaan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Tai no ainakin patsaan kera. Kirjailija itse siirtyi jo viime vuosisadan puolella autuaammille sadunkerrontamaille.
En aio tällä kertaa kirjoittaa itse Andersenin tuotannosta vaan Tim Burtonin tuoreesta elokuvasta Dumbo, joka versioi uusiksi samannimisen Disney-klassikon vuodelta 1941. No mikä aasin- tahi elefantinsilta sitten kytkee Burtonin uusimman taidonnäytteen Anderseniin? No tietenkin se, että Dumbon tarinahan on uudelleenkirjoitus Andersenin rakastetusta Ruma ankanpoikanen -sadusta, jonka Disney elokuvitti lyhytelokuvaksi 1939 – kaksi vuotta ennen Dumboa. Siinä missä Andersenin ankanpoikanen tulee kiusatuksi ruman ja erikoisen ulkonäkönsä takia kiusataan Dumbo-vauvaa erikoisen suurten korviensa takia. Ankanpoikasesta sukeutuu ihana joutsen ja Dumbosta korvillaan lentävä norsusankari ja tarinan opetus on molemmissa erilaisuuden hyväksyminen ja se, että toisten heikkoutena pitämä erilaisuus voi osoittautua voimavaraksi.
 |
| HooCee ja meitsi |
Eihän tarinaa sinänsä voida kirjata Andersenin tai kenenkään muunkaan nimiin. En ole perehtynyt sadun juuriin kansansatuna, mutta on ilmeistä, että se on toistuva teema lastenkulttuurissa. Samoihin aikoihin Dumbon kanssa vuonna 1939 ilmestyi ensi kertaa kirjasena Robert L. Mayn tarina Petteri Punakuono -nimisestä porosta, jota kiusataan erikoisesta loistenenästä, kunnes keksitään että nenän loisteessahan joulupukki voi suunnistaa aattona kilttien lasten luo. Jälleen yksi saman stoorin muunnelma. Eikä ruma ankanpoikanen ole suinkaan vain lasten tarina. Etenkin Hollywood rakastaa ankanpoikasia – kiusattuja, rumia ja sorrettuja jotka eräänä päivänä kampaavat tukkansa tai saavat perinnön ja näyttävät kaikille. Samaa stooria kaiuttavat erilaiset tositv-kulttuurin extreme makeover -ohjelmat, joissa ankanpoikasista kuoritaan esiin joutsenia.
No mutta takaisin Dumboon nyt ja silloin 1941. Alkuperäinen Dumbo on hämmentävä lastenelokuva. Olen huono muistamaan elokuvia, mutta Dumbon monia kohtauksia en unohda koskaan. Muistatteko sen ihanan kohdan, jossa äidistään erotettu Dumbo pääsee näkemään äitinsä – tai ennemminkin tämän vankiristikon takaa ojentuvan kärsän. Awww! Ja en myöskään ikinä unohda vaaleanpunaisia elefantteja marssimassa yötaivaan halki muotoaan muuttaen ja torvia soittaen. Nuo elefantithan ovat elokuvassa sisäistä fokalisaatiota: Dumbon ja tämän hiiri-mentorin humalainen hallusinaatio. Timotei ja Dumbo kyllä riipaisevat leffassa kännit vahingossa ja tietämättään, mutta kohtaus on silti uskalias. Raina ei toimi ainakaan päihdevalistuksena. Kuka ei haluaisi tripille, jossa näkee vaaleanpunaisia elefantteja???
Myös elokuvan sanoma on Disneyn tuon ajan muihin piirroselokuviin nähden vapaampi. Disney yhtiön brändiin kuului viimeistään 30-luvulta alkaen korostaa elokuvia kulttuurina, joka on lapsille hyvästä ja osa näiden kasvatusta. Osana tätä brändityötä filmatisoinnit kääntyivät usein ammentamaan vanhoista (kansan)satuklassikoista kehystäen näin elokuvat osaksi lastenkirjallisuuden traditiota eikä ainoastaan osaksi populaarikulttuuria. Dumboa edeltänyt Pinocchio (1940) on henkeen ja vereen pedagoginen elokuva, sillä puunuken pyrkimys oikeaksi ihmiseksi hyvän käytöksen avulla on melko suorasukainen allegoria lapsen kasvulle aikuiseksi. Dumbon jälkeen tullut Bambi (1942) puolestaan osoitti porvarillisen ydinperheen löytyvän jo luonnosta. Näihin nähden Dumbo korostaa individualismia: lapsen mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tällaiselle yksilöllisyydelle tarinaa kehystävä rappioromanttinen sirkusmiljöö tarjoaa oivat puitteet.
Burtonin Dumbon miljöö ja henkilögalleria on ehtaa Burtonia. 1900-luvun alkuun sijoittuva stoori tarjoaa ohjaajalle mahdollisuuden tuotannolle tyypilliseen esteettiseen herkutteluun. Sirkuksen show-tarpeisto, puvustus ja dekadentit sirkustaiteilijat tarjoavat värikylläisen kokonaisuuden, joka piti ainakin tämän katsojan otteessaan. Burtonin sirkusmaailma oli lapsiyleisölle soveliaasti iloinen ja lämmin, mutta sisälsi myös synkkiä sävyjä.
Uudessa Dumbossa eläinhahmojen antropomorfausta on hiukan himmattu, sillä tässä leffassa eläimet eivät puhu ja näiden mielet jäävät siinä mielessä tavoittamattomiksi. Tässä versiossa keskiöön nousevatkin sirkuksen ihmiset: erityisesti sirkuksessa kasvanut sisaruspari. Lapset ovat menettäneet hiljattain äitinsä ja elokuvan alussa isä palaa sirkukseen sodasta toisen kätensä menettäneenä. Lasten kuollut äiti kulkee mukana kautta tarinan ja äidin ja lapsen suhdetta peilataan kauniisti Dumbon ja tämän äidin suhteen kautta. Dumbo erotetaan julmasti äidistään ja pienen elefantin ilmeinen kaipuu äidin luokse tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä myös omaa menetystään ja tietenkin lapsikatsojalle mahdollisuuden reflektoida äidin ja lapsen suhteen erityisyyttä.
En ole nähnyt vanhaa Dumboa vuosikausiin, mutta muistikuvieni mukaan uudessa Dumbossa eläinsuojelullinen eetos on vahvempi. Elokuvan sanoma onkin, että villieläinten käyttö ihmisten viihteenä on julmaa ja että eläimiä tulee kohdella kunnioittavasti. Kyllähän tätä löytyy jo alkuperäisestä ja samankaltaiset tunteikkaat tarinat inhimillistetyistä eläinyksilöistä ihmisen kaltoinkohtelun kurimuksessa ovat tuttuja jo 1800-luvulta. Onhan se aika surullista, että tällainen aihe on ajankohtainen vielä 2010-luvullakin.
Uudessa Dumbossa oli myös mehevää rahavallan ja kaikki muut arvot alleen nielaisevan ahneuden kritiikkiä. Dumbon kotisirkus päätyy tässä leffassa suuremman luokan viihdebisnesmogulin kynsiin ja lopputulos on, että vanhat sirkuslaiset irtisanotaan ja vain kassamagneetti Dumbo saa jäädä. Leffan pahis onnistuu melkein pistämään Dumbon mutsinkin lihoiksi, kun äidinkaipuu uhkaa norsustaran harjoituksia. Viihdeteollisuuden kritiikki on elokuvassa ilmeistä ja olisikin mielenkiintoista tietää, missä määrin historialliseen sirkusmaailmaan etäännytetty kritiikki on allegoria Ameriikanmaan elokuvabisneksestä.
Elokuvassa aikatasoilla hiukan leikiteltiinkin. Perheen keksijänurasta haaveileva tytär ihaili jossain kohdassa tulevaisuutta kuvittelevia kömpelöitä robotteja kihartamassa robottihiuksiaan ja helpottamassa elämäänsä robottikodinkoneillaan. Siinähän olimme me nykyihmiset hassuina toteen käyneinen ennustuksina. Elokuvan lopussa leikitellään metatasoilla, kun Dumbon lentoa ihaillaan alkeellisen elokuvalaitteiston avulla.
Elokuva sisälsi paljon alluusioita alkuperäiseen Dumboon. Alkuperäisen leffan Timotei-hiiri ei saa tässä kummoistakaan roolia, mutta vilahtaa parti kertaa häkissä punaiseen paraatipukuun pukeutuneena. Elokuvahistorian unohtumattomin hallusinaatiokohtaus on puolestaan toteutettu kekseliäästi siten, ettei alkoholia käytetä eikä animaatioelefantteja vahingoiteta. Jo sen kohtauksen takia kannattaa käydä tsekkaamaassa Dumbo vuosimallia 2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti