Miehet jotka lukevat naisten kirjoittamia kirjoja – vastine Matti Kuuselan lauantaiesseeseen

”Naiset päättävät, mitä miehet lukevat”, kirkui Matti Kuuselan lauantaiesseen otsikko Aamulehdessä 17.11.2018. Kuuselan esseessä oli monta aamukahvit lehdelle pärskäyttävää väitettä. Kuten nyt se, että näin asenteellinen teksti, lähinnä mielipidekirjoitus, kantaa esseen kunniakasta nimeä. Onneksi en juo kahvia, joten lehti säilyi roiskeettomana ja saatan näin ollen kommentoida Kuuselan teesejä. 

Kuuselan essee tarttuu kiinnostavaan ja tärkeään aiheeseen, naisten edustukseen kustantamoiden kustannustoimituksissa. Kuusela kuvaa värikkäin sanankääntein muutaman valitsemansa kustantamon väkeä:

”Siirrytään seuraavaksi Helsingin Lönnrotinkadulle ja tehdään pikatarkastus Tammen kustantamossa. Outi, Anne, Petra, Päivi, Johanna, Ulla, Saara, Katariina, Mirkka, Sanna, Hannu! Mitä ihmettä, tässä täytyy olla virhe. Pitäisi varmaankin olla Hanna. Tarkistetaan. Ja on se Hannu. Vanha kunnon Hannu Harju pitää yllä mieskuntoa Tammessa.”

Kirjoittajan freudilainen lipsahdus mieskunnon ylläpitämisestä on oireellinen – sukuelimin essee olettaakin kaunokirjallisuutta kustantamoissa tehtailtavan. 

Aihe on toki tärkeä, vaikkakin on huomautettava, että Kuuselan otos Suomen kustantamoista on aivan liian pieni ollakseen kattava. Kovin suuria johtopäätöksiä jutun pohjalta ei kannattane tehdä, sillä jo liuta keskisuuria kustantamoita ei tähän otokseen mahdu pienkustantamoista puhumattakaan. Ilmiötä olisi hyvä tarkastella laajemmin, sillä kuten Kuusela esseessään toteaa, kustantamoissa käytellään tärkeää portinvartijanvaltaa siitä, minkälaista kirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Tässä mielessä sukupuolella on väliä, joskaan sentään mieskuntoa kustannustoimittajan työ ei vaadi.

En ole itse kustannustoimittaja, mutta tunnen useita kustannustoimittajia ja olen seurannut kirja-alaa tutkijantyöni takia vuosia. Tämän tietämykseni perusteella Kuuselan käsitys kustannustoimittajan työstä on vähintäänkin kummallinen. Erityisesti hämmästyttää seuraava lause: ”Kustannustoimittajan on osattava myös kaikkein tärkein eli tiivistää 700-sivuinen romaani kahteen virkkeeseen, siis täkyksi kirjakauppiaalle ja takakanteen”. Ei Matti Kuusela, tämä ei ole kaikkein tärkeintä kustannustoimittajan työssä. Kustannustoimittajat eivät ole pelkkiä markkinamiehiä… ei kun siis -naisia, vaan kirjallisuuden rautaisia ammattilaisia, jotka (sen ajan minkä miehiä puhuttelevan kirjallisuuden torppaamiseltaan ennättävät) seuraavat kirja-alaa, seulovat käsikirjoituksista parhaat ja editoivat tekstiraakileista aitoa kirjallisuutta. 

Erityisen huolissaan Kuusela on siitä, että hänen tarkastelemissaan kustantamoissa lasten- ja nuortentoimituksissa työskentelee lähes ainoastaan naisia. Hyvä! Tämän huolen jaamme. Tervetuloa lasten- ja nuortenkulttuurin maailmaan, jonka järjestöpuolen toimintaan olen osallistunut aktiivisesti jo vuosia. Valitettavasti lanu-kirjallisuuden asiasta ovat joitakin huikean fiksuja ja toimeliaita miespoikkeuksia lukuun ottamatta kiinnostuneita ennen kaikkea naiset – puhuttiin sitten lanusta kirjoittamisen, lukutaidon edistämisen, järjestötoiminnan, opettamisen, kirjavinkkauksen tai jonkin muun toiminnan yhteydessä. 

Ja mistä tämä johtuu? Monestakin asiasta, mutta erityisesti siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuus assosioidaan usein hoivaan, joka puolestaan mielletään yhä enemmän naisten kuin miesten alueeksi. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ammattilaiset sentään mieltävät lanun osaksi taiteen sfääriä, mitä se on aivan samassa mittakaavassa kuin aikuisille kirjoitettu kirjallisuuskin. Ammattilaisten porukan ulkopuolelle monet kuitenkin mieltävät lanun harjoituskirjallisuudeksi, siirtymäkirjallisuudeksi matkalla kohti ”oikeaa kirjallisuutta”. 

Tämä lanu-kirjallisuuden marginalia nähdään esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikissä, joka useimmiten kyyristelee pienenä ja pelokkaana ryhmäkritiikkinä kulttuurisivun alalaidassa, jos sitä esiintyy lainkaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuus etsiytyy Kuuselan lähes aukeaman kokoisen jutun mittakaavassa kulttuurijournalismin aiheeksi harvoin ja silloinkin lasten- ja nuorten lukemiseen kohdistuvan huolipuheen kautta. Kiitän Matti Kuuselaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden nostamisesta journalistisen huomion tuikeaan polttopisteeseen. Jatkakaa Aamulehdessä samalla linjalla ja tehkää saman mittaluokan juttuja huikean tasokkaan lanu-kirjallisuutemme taiteellisista ansioista. 

Palataksemme sukupuolivähemmistöihin kustannustoimittajien joukossa, on Kuuselan mukaan pohjimmainen ongelma se, että ”Mies lukee toisin”.

”Tietysti olisi ihannetilanne, jos meidät kaikki olisi leperrelty, halittu, kammattu, puettu, harrastettu, luettu, kiusattu, arvosteltu, kommentoitu ja kehuttu ihmisiksi samalla tavalla, mutta niin ei vain ole käynyt. Ei poikaa ylistetä ”ihanaksi kullanmuruksi ja enkeliksi” vaan ”aikamoiseksi vintiöksi ja päälliköksi”. 

Kuuselan kasvatukseen liittyvät sukupuolikäsitykset ovat raikkaita tuulahduksia jostakin vuosikymmenten takaa. En uskalla edes arvata mistä lainattua tekstiä tai puhetta nämä lainausmerkein varustetut luonnehdinnat ovat. Vintiö ja päällikkö kuulostavat klassisen poikakirjallisuuden keppostelevilta poikaviikareilta inkkarileikeissään. Ehkäpä tässä kaikuu jokin, jota Kuusela itse viikari-iässä on lukenut. 

On ahdasta olla aikamoinen vintiö ja päällikkö sanoo Kuusela. Sen tietävät omakohtaisen kokemuksensa kautta miespuoliset lanu-kirjallisuuden kustannustoimittajat ja sen takia heitä on palkattavat pikimmiten kustantamoihin, hän vaatii. No, Kuuselan lohduksi voin sanoa, että klassisen poikakirjallisuuden sukupuoliroolien ahtauden ovat jo vuosikymmeniä sitten tunnistaneet myös naispuoliset kustannustoimittajat ja jo lukuisat lapsille ja nuorille kirjoittavien naisten ja miesten sukupolvet. Tervetuloa lukemaan nykylastenkirjallisuuden poikakuvauksia. Lupaan että vintiö ja päällikkö eivät noin viiteenkymmeneen vuoteen ole suinkaan olleet ainoita pojille tarjoutuvia malleja.  

Kuuselan essee sisältää monia hengästyttäviä argumentaatiokäänteitä. Kuten tämä: ”Kaikkein traagisinta on, jos nainen LUULEE tietävänsä, mitä mies kirjasta haluaa.” Ja Kuuselan mukaan näin kustantamoissa tosiaan luullaan. Seurauksena on stereotyyppistä isänpäiväkirjallisuutta: sotaa, urheilua, autoilua, ryyppäämistä, väkivaltaa, naimista. Kuuselan esseessä tämä kaikki on kustantamot vallanneen naisköörin osaamattomuuden seurausta, vaikka:

”juuri sitä mies ei halua lukea, mieluummin hän tekee itse sitä. Mies haluaa lukea sielukasta, herkkää, lempeää, älykästä, romanttista ja intohimoista – ja ennen muuta syvällistä tekstiä. Summa summarum: mies haluaa lukea naisten kirjoittamia rakkaus- ja seikkailuromaaneja. Kukaan ei vain ole ymmärtänyt houkutella häntä näiden salaperäisten aarteiden ja ihmeellisten lähteiden äärelle. Mieskustannustoimittaja osaisi sen tehdä. Hän voisi saada jopa markkinavoimat eli kirjakaupat tajuamaan, ettei isänpäivänä näyteikkunaan kannata panna sotaa, vaan rakkautta.”

Ei voi kuin ihmetellä kirjoittajan kynän lentoa. Kerrataan vielä. On siis traagista, että nainen LUULEE (kapitaalikirjaimin hän luulee) tietävänsä, mitä mies haluaa lukea. No, yhtä lailla traagista on nähdäkseni se, että Kuusela LUULEE tietävänsä mitä jokainen mies haluaa lukea. Ei, hän ei sitä tiedä eikä sitä tiedä myöskään Kuuselan kuvittelema miespuolinen sankarikustannustoimittaja, joka sukupuolikromosomit sinkoillen levittää rakkauden kirjakauppojen isänpäivälaareihin. 

Miehet (niin kuin muiden sukupuolten edustajatkaan) eivät näet ole samoin ajatteleva homogeeninen lauma vaan joukko yksilöitä, joilla on erilaisia lukuhaluja ja tarpeita. Kuusela onnistuu esseessään rakentamaan uhkaavasti huojuvan argumentaatiokyhäelmän, jossa mieskustannustoimittajia tarvitaan vapauttamaan miehet olemasta vintiöitä ja päälliköitä, koska kaikki miehet ovat vintiöitä ja päälliköitä – epäyksilöllistä lukevaa massaa, joka lukee sukuelimillään ja jonka tarpeet vain samaan massaan kuuluva mies voi tietää. 

”Mikään ei taida pelastaa meitä enää naisten miesharhoilta eli sotakirjoilta”, kirjoittaa Kuusela. Miesharhoilta?!? Kuuselan sekoessee tekee varmastikin naissukupuolen syyllistämisen jonkinlaisen ennätyksen. Eikö ole lainkaan väliä sillä, että kirjakaupan isänpäiväkatalogin sotakirjat ovat miesten kirjoittamia? Eikö markkinaväellä ole sormiaan pelissä siinä, mitä miehille tarjotaan luettavaksi? Onko todella niin, että miesten lukemisen sukupuolittuminen on yksin ”miesharhoja” potevan naiskustannustoimittajaporukan syytä? Vaikeaa, kovin vaikeaa on uskoa.

Vetoan: kuka kirjoittaisi harkitun, järkevän ja vähemmän mies/naisharhaisen selvityksen kustannusalan sukupuolittuneisuudesta?

Kuuselan jutun pääsee Aamulehden tilaajana lukemaan tästä: https://www.aamulehti.fi/a/201303739