Vuosi 2015 oli Suomessa hullu vuosi, johon liittyi isoja politiikkaa ja poliittista keskustelukulttuuria ehkä pysyvästi muuttaneita tapahtumia. Jo vuonna 2011 oli tullut Timo Soinin Iso Jytky eli vaalivoitto, ja vuonna 2015 Perussuomalaiset nousivat ensi kerran hallitukseen. Näyttelijä Krista Kososen haastattelusta poliittiseen kieleen levisi hetkessä puhe ”kuplista”. Samana vuonna Suomessa kulminoitui niin kutsuttu Euroopan pakolaiskriisi, joka johti laajaan ja osin järjestäytyneeseen maahanmuuttokriittiseen liikehdintään ja jopa fasismin nousuun. Vuoden mittaan eri puolilla maata sijoittuviin vastanottokeskuksiin tehtiin lukuisia iskuja – esimerkiksi polttopulloin tai puukoin varustautuneena. Rajat kiinni -liikkeen avoimet marssit nostattivat rasismin ja fasismin vastaisia mielenosoituksia. Samana vuonna aloitti toimintansa Soldiers of Odin – maahanmuuttokriittinen katupartioliike.
Tähän hulluun vuoteen ja juuri sitä edeltäviin tai pohjustaviin aikoihin keskittyy Aleksanteri Kovalaisen tuore romaani Kansallinen herätys (Teos, 2018). Kovalaisen romaani lähihistorian ruumiinavaus fiktion keinoin, eräänlainen vaihtoehtohistoria, josta kuitenkin suurin osa on – valitettavasti – totta.
Romaanin päähenkilö on Zebedeah Kiukkonen – innokas nuori radioamatööri, joka löytää henkisen kodin heräilevästä ja joukkojaan kokoavasta oikeistoradikaalista Kansan kita -ryhmästä. Romaanin alussa on vielä vuosi 2013 ja nuori ja sinisilmäinen Zebedeah kokee herätyksensä arkitoimiensa keskellä kuunnelleessaan hampaita harjatessaan perussuomalaisten kansanedustaja Johannes Saarnipuun haastattelua televisiosta.
Karismaattinen henkinen johtaja Saarnipuu muistuttaa joiltain puheidensa osin Perussuomalaisten Olli Immosta ja tämän romaanin johtohahmon yllä naruja tempoo vielä isompi pamppu, ”Mestariksikin” kutsuttu Klaus von Šalna, joka puolestaan ammentaa piirteitään älykkömaahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aholta. Timo Soini on romaanissa kääntynyt Timo Sonniksi, mutta aika moni poliitikko tekee kirjallisen cameon ihan omalla nimellään – esimerkiksi Jari Lindström.
Zebedeahin henkinen herääminen isänmaalliseen aatteeseen analysoidaan tarkkaan romaanin luvussa ”Näin nämä asiat koetaan (heräämisen lyhyt historia)”. Samassa luvussa kuljetetaan rinnan Zebedeahin poliittista kasvua länsimaiden lähihistoriaa ja Kansan kidan syntyä. Luvun nimi on oiva osoitus koko romaania läpäisevästä ylimmän kertojatason pisteliäästä ironiasta, joka kuitenkin tukeutuu analysoidun maahanmuuttokriittisen poppoon omiin puheisiin. Otsikkoon kätkeytyvä sitaatti on peräisin (jälleen) vuodelta 2015, jolloin silloinen Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo letkautti postfaktuaalisen ajan legendaarisimmaksi lauseeksi muodostuneen heittonsa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”. Fiktioon ja vieläpä otsikkoon sijoitettuna lause saa epäilemään kerrontaa, niin kuin aiheellista on. Kovalaisen romaani ei ole mikään neutraaliuteen pyrkivä analyysi, vaan esittää tapahtumat enimmäkseen radikaalin äärioikeiston suulla ja sen sinivalkoisen katseen kautta. Mutta ainakin toisinaan tuo näkökulma ironisoidaan, eikä se ole romaanin lopullinen totuus.
Romaanin kirjoittamisen tekniikka on äärimmäisen kiinnostava. Kovalainen on käyttänyt romaanissaan laajaa internetin ja sosiaalisen median lähteistöä. Lainoja on tehty romaanin jälkisanojen mukaan julkisilta keskustelupalstoilta, nettisivuilta, blogeista, oikeuden pöytäkirjoista, poliisin esitutkintamateriaaleista, tutkimuskirjallisuudesta tms. Muutamat romaanin luvut ja niissä hyödynnetyt lähteet paljastetaan Jälkisanoissa, mutta kaikkiaan käytetty materiaali katoaa erottamattomaksi osaksi fiktiivistä ainesta. Lainoja ei ole merkitty esimerkiksi kursiivein. Tämä tekee romaanista aidosti polyfonisen, eli moniäänisen. Romaania on hankalaa lukea vain yhden äänen tai kertojan kautta, sillä sen sivuilla kaikuvat ristiin vuosien mittaiset keskustelut, heitot, riidat ja uhkaukset. Ei käy kateeksi kirjailijaa, joka on romaaninsa eteen joutunut keräämään vuosia aineistoa mitä kamalimmilta rasistisilta tai fasistisilta sivustoilta. Huh!
Teoksessa kaiutetut äänet herättävät kysymyksiä teoksen moraalista. Romaanissa Kansan kidan sekalainen aktiiviporukka, johon Zebedeah pääsee mukaan, täyttää nimittäin sivut keskinäisellä puheellaan, joka on useimmiten kaikkea muuta kuin kaunista kuultavaa. Musulmaanit, maahantunkeutujat, suvakkihuorat ja muut rumat sanat sinkoilevat vapaasti ja henkisten johtajien ajatuskulut ovat välillä karmeaa kuultavaa. Esimerkiksi romaanin Klaus von Šalna sanailee seuraavasti:
”Sanon aivan suoraan, että jos maahanmuuttajajengi raiskaa Rosa Meriläisen, minä olen tapauksesta yksinomaan iloinen. Olen valmis sanomaan tämän suoraan aivan koska, missä ja kenelle tahansa. Pystyn myös perustelemaan sen: Se on moraalisesti oikein, koska Meriläisen kaltaiset ihmiset ovat syyllisiä siihen, että noita tyyppejä tulee Suomeen. Se vähentää raiskaajien Suomessa oloon syyttömien naisten tilastollista todennäköisyyttä tulla raiskatuksi. Se on opettavaista.” (s.138)
Onko moraalisesti oikein tarjota romaaninmitalta kaikupohjaa rasistisille ja jopa fasistisille mielipiteille sekä edellä siteeraamani katkelman kaltaiselle vihapuheelle? En ole varma. Tätä on mietitty myös kustantamossa. Aamulehden romaania käsittelevässä koko aukeaman jutussa (AL, 3.11.2018) kerrottiin, että Teoksen juristi luki teoksen ennen sen julkaisemista. Jutun mukaan lukua ”Sota” ehdotettiin kokonaan poistettavaksi sillä perusteella, että se voitaisiin tulkita väkivallan ihannoinniksi. Lukua ei kuitenkaan poistettu ja se on kaikessa kauheudessaan osa romaanin kokonaisuutta.
Juuri tässä ”Sota” luvussa kuvaillaan vuoden 2015 erilaisia vastaanottokeskuksiin ja pakolaisiin kohdistuvia väkivaltaisia iskuja, joissa oikeistoradikaalit käyvät omaa oikeutetuksi katsomaansa pyhää isänmaallista sotaansa turvapaikanhakijoita vastaan. Ehkä kuitenkin juuri siksi, että tämä luku on tulenarin, on siinä myös koko romaanin satiiri voimakkaimmillaan.
”Tuli joulukuun ensimmäinen päivä, kun iskettiin Kankaanpäähän Niinisalon vastaanottokeskukseen, joka oli herättänyt kuntalaisissa jo parin vuoden mittaan kirjavia tunteita. Niin kuin luutnantti Koskela uhrasi elämänsä heittämällä kasapanoksen vihollisen panssarivaunun telaketjulle, niin nämä kansansoturit heittivät yöllä kolme polttopulloa vastaanottokeskukseksi kaavaillun rakennuksen kuistille, josta palo yltyi täyteen mittaan, ja koko rakennus tuhoutui. Liekit löivät korkeina, punainen ja keltainen nousivat havunvihreän yläpuolelle, maata raivattiin heille, joille se kuuluu. Kun poliisihelikopteri lensi tapahtumapaikan yläpuolella ja kuvasi käynnissä olevaa taistelua, näyttivät tulenlieskat suurten mäntyjen keskellä todella kauniilta – niin kuin tällä kulotuksella olisi raivattu kantasuomalaisille takaisin ne maat ja mannut, joihin heillä on halki vuosisatojen ollut erityisoikeutensa.” (S. 337.)
Katkelma (niin kuin koko luku) noudattaa näennäisesti isänmaallista ja ylevää puherekisteriä. Tässä huomataan satiirin kuitenkin nakertavan isänmaallisen eetoksen voimaa. Pelkurimainen polttopullojen heittely yhdistetään koomisesti Koskelan kasapanosurotyöhön ja katkelma lainaa muutoinkin vaivihkaa Tuntemattoman sotilaan alun ironiaa metsäpalon raivaamasta aukeasta, jonka Suomen armeija kokee heidän pyhää sotaansa varten kulotetun.
Romaanin satiirisuuteen liittyy nähdäkseni kauttaaltaan edellä sivuamani eettinen ongelmallisuus. Kirjailija itse nimittää kirjan saateteksteissä teostaan dokumentaariseksi fantasiaksi, jota lajinimitystä en ole ennen kuullut. Luin romaania satiirina, mutta sen satiirisuus ei nähdäkseni ole kovin vahvaa tai vähintäänkin satiiri lipsahtaa välillä piiloon. Romaanin kuvaama porukka on eripurainen ja koominen, joka onneksi synnyttää välillä myös vapauttavaa naurua muutoin raskaslukuiseen romaaniin. Mutta nauretaanko hahmoille ja heidän rasistiselle aatemaailmalleen? Voidaanko tätä kautta perustella se, että romaani tarjoaa tilaa näille muutenkin netissä kovaäänisesti huutaville äänille? En ole varma. Ainakin satiirin kärki on huojuva, eikä aina niin pistävä kuin toivoisi. Lisäksi romaanin loppu tarjoilee Kansan kidan porukoille otollisen tunteikkaan tilanteen (en voi spoilata loppua tässä), joka jättää romaanin vallitsevaksi tunteeksi myötäelämisen eikä suinkaan kriittisen naurun.
Toisaalta taas romaani on tutkielma radikaalin maahanmuuttokriittisen liikkeen noususta Suomessa ja tässä mielessä kaikki kirjaan päätynyt aines on enemmän kuin paikallaan. Romaani on poliittisessa analyysissaan viiltävän tarkkanäköinen ja romaani tuntuu sopivan tällaisen tutkielman muodoksi paremmin kuin hyvin. Itse ainakin koin romaanin mittaan monia oivalluksia siitä, minkälaisiin mekanismeihin äärioikeiston 2010-luvun nousu on kytkeytynyt ja minkälaiset tunteet siihen ovat johtaneet.
Yksi hauskimpia romaanin piirteitä on netin poissaolo kuvatusta maailmasta. Vaikka kirjailijan aineistoa hallitsevat erilaiset nettikeskustelut, romaanin maailmassa viestitään muilla keinoin. Kerronnan outouttaa se, että toisinaan ihan livenä käydyissä keskusteluissa on mukana nettikirjoittamiselle tyypillisiä kirjoitusvirheitä, joita kertoja tai joku toinen keskustelun osapuoli vieläpä kommentoi:
– – Jäi lause kesken….., Eero sopersi siinä kävellessämme, ja jostain syystä se äkelsi lauseen perään viisi pistettä.
– – Okono dynamittia, toinen porukasta kysyi sekoittaen kirjaimet. (s.74)
Dialogin kirjoitusasu siis muuttuu näkyväksi, joka on kyllä kertovana kommunikaatiotilanteena erittäin harvinainen. Tämän toisinaan toistetun tempun kautta lukijan eläytymistä häiritään ja muistutetaan käytetyistä nettilähteistä.
Yhdeksi liikkeen tärkeimmistä äänitorvista nousee Zebedeahin piraattiradio. Zebedeahilla on radio-ohjelmaansa aloittaessa liikuttava visio, joka johtaa hänet myöhemmin vaikeuksiin. Zebedeah haluaa nimittäin edetä Hannu Karpon, Kansanradion ja itse Lönnrotin jalanjäljissä ja antaa äänen itse kansalle:
”Kansa herää. Jos minä nauhoitan kaikkea mitä todelliset suomalaiset todellisissa elämäntilanteissa kaduilla, kahviloissa ja yökerhoissa puhuvat, voin antaa heille takaisin heidän kotimaansa – ja minullakin on jotain omaa, minulla on kotimaani.” (s. 87.)
Tehtäväänsä kansan puheen välittäjänä Zebedeah toteuttaa James Bond-tyylisellä vakoilutekniikalla. Hänen silmälaseihinsa on nimittäin kiinnitetty mikrofonit, ja tätä kautta hän voi jatkuvasti nauhoittaa puhdasta kansantotuutta.
Zebedeahin radiotoiminta ja kansan äänten kerääminen on teoksen kokonaisuutta peilaava upotusrakenne, mise-en-abyme kuten kirjallisuudentutkijat sanoisivat. Zebedeahin työ mallintaa meille nimittäin kirjailija Kovalaisen työtä. Zebedeahin tavoin myös Kovalainen on eräänlainen uuttera Lönnrot, joka vaivojaan säästelemättä on taltioinut luettavaksemme vuosien 2013–2015 nettikeskustelujen riitaisen kuoron. Tämä romaani on 2010-luvun Kalevala eikä se ole kansakunnan kuvastimena mitenkään imarteleva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti