Kuulutko sinäkin SHSN:iin – sanaherkkiin sananautiskelijoihin? Minä kuulun ja tiedän monien muidenkin kuuluvan. Me SHSN-syndroomaiset rakastamme sanoja. Me makustelemme, natustelemme, nautiskelemme sanapuuroa, sanajätskiä ja sanamansikkahilloa, pyörittelemme sanoja korviemme välissä ja kun löydämme uuden sanan saattaa se jäädä soimaan pään syviin onkaloihin samaan tapaan kuin tarttuva sävelmä. Sitten taas jotkut sanat särähtävät meidän SHSN:läisten päässä ikävästi, raapivat korvakäytävät naarmuille ja pistelevät aivopoimuihin ikäviä sanareikiä.
Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon tuoreen kuvakirjan ”Kerro minulle kaunis sana” päähenkilö Jaakko kutsutaan ehdottomasti mukaan, kunhan tässä joskus aloitan anonyymien sanaherkkien sananautiskelijoiden tukiryhmätapaamiset.
Kuvakirja käynnistyy tuskantäyteiseltä aukeamalta, jonka oikeanpuoleisella sivulla teoksen minäkertoja pitelee kaksin käsin päätään ja pelkää sen pian poksahtavan kodissaan lentelevien rumien sanojen takia. Ja toden totta jo Pertamon ruskeasävyinen kuvitus kuvituksen etualalla kärvistelevän pojan takana näyttää, että ilma on täynnä sakeaa sanasumua: puolikkaita ja murtuneita kirjaimia, jotka lentelevät ilmassa kuin kärpäset.
Rumien sanojen lähteeksi paljastuvat isä ja äiti, joilta rumia sanoja pääsee tämän tästä: ”idiootti, älä, vika, lopeta, jääkausi, surkea, kriisi, kurkku”. Oikeita sanakammotuksia sanoisin eikä ole vaikea eläytyä päähenkilön kärsimyksiin. Kuvan tasollakin kodin ilmapiiri on kaukana harmonisen onnellisesta. Tekstikerronnan rumat sanat roikkuvat kuvituksen piikikkäistä kaktuksista, joita rumien sanojen täyttämä koti pursuaa. Taustalla isä ja äiti erottuvat vain toisistaan poiskääntyneinä vihaisina varjoina.
Jaakko ei kuitenkaan jää rumien sanojen piikikkääseen kaktuspuistoon suremaan kurjaa kohtaloaan, vaan nappaa kainaloonsa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee ulos keräämään lippaaseen kauniita sanoja. Kauniin sanan määritelmä osoittautuu olevan kuulijan korvassa. Kuuraviiksinen pallonpotkija tokaisee hetken mietittyään ”arsenal” kun taas kaupantädiltä kysyttynä kaunein sana on ”kevytviili”. Ja toden totta, näin makustellen hienoja sanoja molemmat!
Kirsti Kurosen oivaltava teksti johdattaa lukijan miettimään sanojen kauneutta ja rumuutta puhtain korvakäytävin. Onko sanan kauneus tai rumuus kytköksissä sen äänteelliseen asuun vaiko sen merkitykseen? Voiko sanoja oikeastaan tarkastella puhtaasti esteettisinä entiteetteinä irrallaan siitä, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä niitä käytetään?
Äänteellisen tason voimaa ei pidä vähätellä. Väitetään, että suomen lause ”aja hiljaa sillalla” olisi menestynyt Pariisin maailmannäyttelyn 1900 kaunein lause -kilpailussa. Tässä kyse lie ollut puhtaasti lauseen äänteellisestä viehätyksestä. Äänteellisesti ”kevytviili” on lähellä tätä iki-ihanaa lausetta arkisesta merkityksestään huolimatta.
Entä muistatteko, kun Ismo Alanko lauloi ”Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana”. Onhan se niinkin. Äänteellisesti ”rakkaus” tai ”arsenal” ovat karmivia tärykalvonkäristäjähirviöitä. Tämän tietää Jaakkokin, mutta hänellä riittää suvaitsevaisuutta kelpuuttaa kauniiden sanojan sanalippaaseensa myös omiin sananystyröihin sopimattomia sanoja: ”Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan”.
Kurosen ja Pertamon kuvakirjan todellisuudessa abstraktit sanat sekoittuvat materiaaliseen maailmaan kiehtovasti. Sanat muuttuvat näkyviksi sinkoillessaan kuvituksissa puhujiensa suista. Kuvan ja sanan usein erillään pysyvät tasot kietoutuvat tässä kuvakirjassa ihanasti yhteen toinen toistaan tukien. Sanat purkautuva kuvissa kirjaimiksi ja kirjaimet kertyvät jälleen verbaalisessa kerronnassa sanoiksi ja lauseiksi. Kerro minulle kaunis sana onkin kiehtova johdatus kielen monimuotoiseen luonteeseen. Kieli on kirjoitettuja kirjaimia, lausuttuja äänteitä, kirjainnippuja, äännerykelmiä, sanasotkuja. Kieli on ihmisen kognition keskeisiä alueita ja kytköksissä myös havaintoon: onko puhdas havainto edes mahdollinen ilman kieltä? Ainakaan yhdenkään havainnon välittäminen kielen ulkopuolella ei ole mahdollista ja siksi onkin kielifilosofisesti ajatellen osuvaa kuvata kieli tämän kuvakirjan tapaan todellisuuteemme vääjäämättä limittyväksi.
Tässä kielifilosofisessa kuvakirjassa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää monen ikäisille lukijoille. Parasta kirjassa on kuitenkin lopulta tunne. Jaakon lönnrotmainen keräysmatka päättyy onnellisesti kotiin mojovan sanasaaliin kera. Huolestuneet vanhemmat toivottavat pienen karkulaisen huojentuneina kotiin eikä kotona näy enää kaktuksia ja rumia sanasaasteita päästeleviä aikuisia. Lippaan sisältö levittäytyy kotia koristamaan: ”Lumihiutale hakeutuu äidin hiuksiin ja Arsenal isän taskuun. Kiitos löytää tiensä eteisen lamppuun. Kevytviili noruu olohuoneeseen ja valuu maljakkoon”. Lippaan pohjalle jää kaikista sanoista kaunein nautittavaksi huomenna ja ylihuomenna. Lue kirja niin tiedät mikä. Entä minkä sanan sinä tarjoaisit Jaakon lippaaseen? Itse harkitsen mullisaukkoa. Olen oppinut sen Seitsemästä veljeksestä ja se on minusta ihan mahtava sana. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti