Tulenkantajien kirjapiirissä ruodittiin tänään kielitieteilijä Janne Saarikiven uudenkarheaa, mutta muuten mukavan pehmeää, kiinnostavaa ja hykerryttävääkin tietokirjaa Suomen kieli ja mieli. Mikäpä sen parempaa luettavaa ja keskusteltavaa itse A. Kiven ja sitä myöten suomalaisen kirjallisuuden päivään.
Ei silti että päivällä olisi niin väliä – ainahan se on mielessä: kieli. Tai suussa. Tai tarkalleen ottaen molemmissa. Saarikiven teoskin muistuttaa meitä siitä, ettei kieli ole ainoastaan kommunikaation, vaan myös maailman hahmottamisen ja ajattelemisen väline.
 |
| Pakotin vaivaantuneen kirjailijan poseeraamaan. |
Luonnontieteilijät tuppaavat meitä humanisteja närkästyttävällä tavalla uskomaan maailmaan jossakin tuolla meidän ulkopuolellamme, maailmaan josta voidaan saada tietoa, joka voidaan luokitella, lajitella, selvittää, ronkkia, ottaa haltuun. Kielitieteilijät ja muut kielen kanssa kikkailijat ovat puolestaan pitkään ajatelleet, että todellisuus kielen tuolla puolen on aina jossain määrin saavuttamaton. Professori Saarikivikin lähtee kirjansa toisessa luvussa "Wittgenstein joulumaassa" (sydän sydän sydän mikä luvun nimi) liikkeelle Ludwig Wittgensteinin vanhasta filosofisesta ongelmasta: "kieleni rajat ovat maailmani rajat".
Saarikivi ei kuitenkaan jää junnaamaan iänikuiseen dilemmaan havainnon ja kielen välisistä suhteista. Saarikiven katse suuntaa ennemmin kielten moninaisuuteen ja suomeen kielenä kielten joukossa ja siis yhteen maailman kokemisen kompleksiseen tapaan monien muiden tapojen joukossa. Tällaisessa relativismissa tuntuu ainakin minusta olevan jotakin juuri nyt tärkeää ja ajankohtaista. Saarikiven opettama tietoisuus kielen suhteellisuudesta on oivallinen vastamyrkky ajattelulle, jossa oma näkemisen tapa tuntuu ainoalta mahdolliselta. Monikulttuurisessa maailmassa on opittava ymmärtämään ajattelun rajoja, suhteita ja alituista liikettä, jotta aito ja erilaisuudelle avoin kohtaaminen olisi mahdollista tai ainakin mahdollisempaa.
Teoksen ensimmäinen luku keskittyy kauttaaltaan pohtimaan suomalaisuutta, purkamaan myyttejä ja kliseitä ja osoittamaan koko suomalaisuuden konstruktioluonteen. Viimeksimainitulla pramealla sanalla viittaan siihen, että suomalaisuus ei ole luonnontieteen objekti tuolla jossakin valmiina poimittavaksi, vaan tiettyä tarkoitusta varten rakennettu ja toisaalta sattuman sanelema rakennelma, joka vieläpä alati muuttuu, kuten Saarikivi eläväisin esimerkein osoittaa. Tämä railakkaalla tavalla kansallisidentiteettiä purkava luku rakentaa kiinnostavan kehyksen teoksen myöhemmille kielipohdinnoille.
Teos kyseenalaistaa erityisesti eri kielten samuuden ja sitä kautta ajattelun samuuden. Totaalisiin eroavaisuuksiinkaan Saarikivi ei usko. Huutia saa niin Sapir-Whorf-hypoteesi (ajatus siitä, että eri kielen puhujat elävät eri maailmoissa koska heidän käsitteistönsä on niin erilainen) kuin chomskylainen haave universaalista kieliopista. Totuus on jossakin välimaastossa ja kieli on Saarikiviläisittäin ilmaistuna multimediaa:
"Ymmärrämme (--), miten monet ajatteluumme vaikuttavat seikat eivät ole puhtaasti kielellisiä, vaan muodostuvat sosiaalisen elämän eri tasoilla. Ajattelu ei ole pelkkää kieltä vaan multimediaa. Ajatus on päässä jumputtava biisi, geometriaa ja algebraa, väriä ja musiikkia. Se on entsyymejä, joita aivojemme ytimessä oleva libinen järjestelmä pusertaa kehoomme. Ne tuntuvat vihalta, himolta, mielihyvältä ja mielipahalta ja jäsentyvät sävyiksi, väreiksi, säveliksi ja myös sanoiksi, joita tarvitaan nimeämään himo, mielihyvä ja värit ja viittaamaan niihin. Kulttuuri ohjaa meitä ajattelemaan, että rakkaus asuu sydämessä ja on ehkä väriltään punaista, tai että viha ja katkeruus asuvat sapessa ja ovat väriltään tummanvihreitä tai mustia. Silti jos totuttelemme, voimme oppia aivan muunkinlaisia ajatuksia rakkaudesta tai vihasta". (s. 66)
Suomen kieli ja mieli on puolustuspuhe kielten moninaisuudelle, joka ajassamme on vakavasti uhattuna. Saarikivi maalaa pitkiä kehityskaaria lavealla pensselillä ja väittää, että "ihmiset kaikkialla muuttuvat hyvin nopeasti hyvin samanlaisiksi". Lause on pysähdyttävä – suorastaan blogistin lukutuoliinnaulitseva. Näinhän se on. Kulttuuritraditioiden moninaisuus hautautuu monokulttuuriin, jonka keskeisin kieli meillä läntisessä maailmassa on englanti. Englanti nielaisee yliopistolaiset ja valtaa muutoinkin asiantuntijapuheen, ja samalla englanti on viihteen valtakieli. Molemmat ovat osa huolestuttavaa samankaltaistumisprosessia, jossa puhumme samaa kieltä, diggailemme samoja leffoja, pelaamme samoja pelejä, tunnemme samoja tunteita, aistimme samanlaisia aistimuksia ja niin edelleen.
Kielitiedettä kehnosti tuntevan ei tarvitse säikähtää kirjan oppinutta kirjoittajaa tai syviin vesiin sukeltavia teemoja. Saarikivi korostaa itsekin heti teoksen alkuun, ettei kyse ole tiedekirjasta. Teos on lennokasta esseistiikkaa ja kirjoittajan ääni ei ole mikään kuivakan professorin oppineisuuttaan nariseva ääni. Teoksessa on kosolti oivaa huumoria, ihastuttavan piikikästä ironiaa ja viimeisessä osassa myös omakohtaisuutta ja tunnetta.
Minua kosketti teoksen viimeisestä luvusta löytyvä eräänlainen puolustuspuhe sille, että kirjoittaja viihtyy omassa kielessään, rakastaa enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, kuuntelee enimmäkseen suomalaisia lauluja. Kuunnelkaahan tätä:
"Joku voisi ajatella, että siinäpä kapea maailma, suomen kieli; mies joka on lukenut kirjoja lähinnä suomeksi ja tuntee lähinnä vain suomeksi laulettuja lauluja. Mutta minä ajattelen, että jokainen kieli on koko maailma, tai sitten, että maailma on sama kuin muillakin kielillä, mutta eri kohdasta avattu. Ajattelen, että suomen kieli on minun kotipihani ja kaupunkini, ja sellaisena minulle tärkeämpi kuin englannit, ranskat, kiinat ja venäjät, aivan samalla tavalla kuin vanhempani ovat minulle tärkeämpiä ihmisiä kuin monet, jotka ovat voittaneet Nobel-palkintoja ja Oscar-patsaita, oman vaatekaappini paidat ovat minulle rakkaampia, kuin silkkiset muotituotteet Broadwaylla, tai oman kirjahyllyni kirjat merkittävämpiä kuin Kongressin kirjaston kokoelma." (s. 214–115).
Näin juuri! Tekisi mieli kirjoittaa tähän että I feel you, mutta juuri tähän postaukseen moisia anglismeja ei ole soveliasta kirjoittaa. Kokeillaan sama suomeksi: tunnen sinut, saan tästä tuntuman, jetsulleen. Melkein sama.
Kun nyt kieliasioissa vauhtiin pääsin, niin suosittelen luettavaksi myös uusinta Avain-lehteä (3/2018), jonka teemana on pohjoismaisuus. (Avainhan on siis tietämättömille tiedoksi kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti). Tämä uusin kaksikielinen numero sopii oivasti lukukaveriksi Saarikiven kirjalle, sillä kuten teemasta päätellä saattaa, artikkelit ja esseet kietoutuivat useinkin kielen kysymyksiin.
Lehdessä Heidi Grönstrand kirjoittaa Eija Hetekivi Olssonin Miiraa käsittelevässä artikkelissaan kriittisesti kieli-ideologioista ja erityisesti yksikielisyyden paradigmasta, joka viittaa yksikielisyyteen koko modernia yhteiskuntaelämää jäsentävänä keskeisenä periaatteena. Kieli-ideologiat syntyvät ja toisintuvat jokapäiväisissä käytännöissä ja kielivaltaa käyttävissä instituutioissa kuten kouluissa tai kirjailijaliiton kaltaisessa toimijassa, jolle yksikielisyyden paradigma on keskeinen arvo. Pitäisikö olla? Saarikiven kirjan jäljiltä olen itse nyt herkässä tilassa kielten moninaisuuksien äärellä ja tämä artikkeli laittoi miettimään. Hmmm....
Pohjoismaisen kirjallisuuden kieliin paneutuu samassa lehdessä myös Satu Gröndahl artikkelissaan "Emansipaatiota vai etnifiointia? Kielellistä rajankäyntiä pohjoismaisessa kirjallisuudessa". Artikkeli avaa kirjallisuuden kieliin kytkeytyviä valtasuhteita. Esimerkiksi Suomen kirjallisuus on Gröndahlin mukaan käynyt läpi mittavan emansipatorisen prosessin 1800-luvun lopulta alkaen ja kytkeytynyt kansakunnan tietoiseen synnyttämiseen. (Samasta puhutaan Saarikiven kirjassa.) Tutkimus on osaltaan osallistunut kirjallisuuden kansalliseen hahmottamiseen nojautumalla metodologiseen nationalismiin, eli paradigmaan jossa kansallisvaltio otetaan annettuna tutkimusta ohjaavana kategoriana. Tunnustan syyllisyyteni, olenhan väitellyt oppiaineesta nimeltä Suomen kirjallisuus. Onko kuitenkaan mitään järkeä ymmärtää kansakunta kirjallisuuden luonnollisena rajauksena? Mihin tällaisessa ajattelussa istuu migraatio- ja vähemmistökirjallisuus.
Ps. Jotakin tamperelaisen lukulaiffikuplan ulkopuolelta lukevaa saattaa askarruttaa, että mikä ihme on Tulenkantajien kirjapiiri. No se on kerran kuussa kokoontuva asiantuntijapiiri (kuulostaa oudosti tapiirilta), joka kokoontuu Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereen Hämeenpuistossa ja puhuu viisaita ja mukavia. Piirimme vetäjä on kiriitikko Siskotuulikki Toijonen ja vakikeskustelijoina toimii allekirjoittaneiden lisäksi filosofi Mikko Lahtinen ja kulttuuripersoona Pasi Heikura.
Koska Tulenkantajat on Teoksen kauppa, perkaamme kirjapiirissä Teoksen uutuuksia. Tulkaahan Tampereella liikuskelevat paikalle. Tulenkantajien kaupan sivuilta tai facesta saa tietoa ohjelmasta. Syssymällä luvassa Mari Mörö ja Heikki A Kovalainen. Ou jee!
Suomen kieli ja mieli on puolustuspuhe kielten moninaisuudelle, joka ajassamme on vakavasti uhattuna. Saarikivi maalaa pitkiä kehityskaaria lavealla pensselillä ja väittää, että "ihmiset kaikkialla muuttuvat hyvin nopeasti hyvin samanlaisiksi". Lause on pysähdyttävä – suorastaan blogistin lukutuoliinnaulitseva. Näinhän se on. Kulttuuritraditioiden moninaisuus hautautuu monokulttuuriin, jonka keskeisin kieli meillä läntisessä maailmassa on englanti. Englanti nielaisee yliopistolaiset ja valtaa muutoinkin asiantuntijapuheen, ja samalla englanti on viihteen valtakieli. Molemmat ovat osa huolestuttavaa samankaltaistumisprosessia, jossa puhumme samaa kieltä, diggailemme samoja leffoja, pelaamme samoja pelejä, tunnemme samoja tunteita, aistimme samanlaisia aistimuksia ja niin edelleen.
 |
| Keltaiset post it-laput ovat varma merkki siitä, että meikäläistä kiinnosti ihan aidosti. |
Kielitiedettä kehnosti tuntevan ei tarvitse säikähtää kirjan oppinutta kirjoittajaa tai syviin vesiin sukeltavia teemoja. Saarikivi korostaa itsekin heti teoksen alkuun, ettei kyse ole tiedekirjasta. Teos on lennokasta esseistiikkaa ja kirjoittajan ääni ei ole mikään kuivakan professorin oppineisuuttaan nariseva ääni. Teoksessa on kosolti oivaa huumoria, ihastuttavan piikikästä ironiaa ja viimeisessä osassa myös omakohtaisuutta ja tunnetta.
Minua kosketti teoksen viimeisestä luvusta löytyvä eräänlainen puolustuspuhe sille, että kirjoittaja viihtyy omassa kielessään, rakastaa enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, kuuntelee enimmäkseen suomalaisia lauluja. Kuunnelkaahan tätä:
"Joku voisi ajatella, että siinäpä kapea maailma, suomen kieli; mies joka on lukenut kirjoja lähinnä suomeksi ja tuntee lähinnä vain suomeksi laulettuja lauluja. Mutta minä ajattelen, että jokainen kieli on koko maailma, tai sitten, että maailma on sama kuin muillakin kielillä, mutta eri kohdasta avattu. Ajattelen, että suomen kieli on minun kotipihani ja kaupunkini, ja sellaisena minulle tärkeämpi kuin englannit, ranskat, kiinat ja venäjät, aivan samalla tavalla kuin vanhempani ovat minulle tärkeämpiä ihmisiä kuin monet, jotka ovat voittaneet Nobel-palkintoja ja Oscar-patsaita, oman vaatekaappini paidat ovat minulle rakkaampia, kuin silkkiset muotituotteet Broadwaylla, tai oman kirjahyllyni kirjat merkittävämpiä kuin Kongressin kirjaston kokoelma." (s. 214–115).
Näin juuri! Tekisi mieli kirjoittaa tähän että I feel you, mutta juuri tähän postaukseen moisia anglismeja ei ole soveliasta kirjoittaa. Kokeillaan sama suomeksi: tunnen sinut, saan tästä tuntuman, jetsulleen. Melkein sama.
Kun nyt kieliasioissa vauhtiin pääsin, niin suosittelen luettavaksi myös uusinta Avain-lehteä (3/2018), jonka teemana on pohjoismaisuus. (Avainhan on siis tietämättömille tiedoksi kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti). Tämä uusin kaksikielinen numero sopii oivasti lukukaveriksi Saarikiven kirjalle, sillä kuten teemasta päätellä saattaa, artikkelit ja esseet kietoutuivat useinkin kielen kysymyksiin.
Lehdessä Heidi Grönstrand kirjoittaa Eija Hetekivi Olssonin Miiraa käsittelevässä artikkelissaan kriittisesti kieli-ideologioista ja erityisesti yksikielisyyden paradigmasta, joka viittaa yksikielisyyteen koko modernia yhteiskuntaelämää jäsentävänä keskeisenä periaatteena. Kieli-ideologiat syntyvät ja toisintuvat jokapäiväisissä käytännöissä ja kielivaltaa käyttävissä instituutioissa kuten kouluissa tai kirjailijaliiton kaltaisessa toimijassa, jolle yksikielisyyden paradigma on keskeinen arvo. Pitäisikö olla? Saarikiven kirjan jäljiltä olen itse nyt herkässä tilassa kielten moninaisuuksien äärellä ja tämä artikkeli laittoi miettimään. Hmmm....
Pohjoismaisen kirjallisuuden kieliin paneutuu samassa lehdessä myös Satu Gröndahl artikkelissaan "Emansipaatiota vai etnifiointia? Kielellistä rajankäyntiä pohjoismaisessa kirjallisuudessa". Artikkeli avaa kirjallisuuden kieliin kytkeytyviä valtasuhteita. Esimerkiksi Suomen kirjallisuus on Gröndahlin mukaan käynyt läpi mittavan emansipatorisen prosessin 1800-luvun lopulta alkaen ja kytkeytynyt kansakunnan tietoiseen synnyttämiseen. (Samasta puhutaan Saarikiven kirjassa.) Tutkimus on osaltaan osallistunut kirjallisuuden kansalliseen hahmottamiseen nojautumalla metodologiseen nationalismiin, eli paradigmaan jossa kansallisvaltio otetaan annettuna tutkimusta ohjaavana kategoriana. Tunnustan syyllisyyteni, olenhan väitellyt oppiaineesta nimeltä Suomen kirjallisuus. Onko kuitenkaan mitään järkeä ymmärtää kansakunta kirjallisuuden luonnollisena rajauksena? Mihin tällaisessa ajattelussa istuu migraatio- ja vähemmistökirjallisuus.
Ps. Jotakin tamperelaisen lukulaiffikuplan ulkopuolelta lukevaa saattaa askarruttaa, että mikä ihme on Tulenkantajien kirjapiiri. No se on kerran kuussa kokoontuva asiantuntijapiiri (kuulostaa oudosti tapiirilta), joka kokoontuu Teos & Tulenkantajat -kirjakaupassa Tampereen Hämeenpuistossa ja puhuu viisaita ja mukavia. Piirimme vetäjä on kiriitikko Siskotuulikki Toijonen ja vakikeskustelijoina toimii allekirjoittaneiden lisäksi filosofi Mikko Lahtinen ja kulttuuripersoona Pasi Heikura.
 |
| Vasemmalta: Mikko, minä, Pasi, Siskotuulikki ja Janne |
Koska Tulenkantajat on Teoksen kauppa, perkaamme kirjapiirissä Teoksen uutuuksia. Tulkaahan Tampereella liikuskelevat paikalle. Tulenkantajien kaupan sivuilta tai facesta saa tietoa ohjelmasta. Syssymällä luvassa Mari Mörö ja Heikki A Kovalainen. Ou jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti