sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Liitoksistaan rakoileva mieli. Niina Revon romaani Vyöry

Niina Revon romaani Vyöry (2018, Siltala) sisältää romaanin ensilauseesta alkaen monia jännitysromaanin aineksia: ”Sinä aamuna, kun tiellä vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiilenmurikka sen keskellä, juoksen ylös alas kodin portaita, etsin kuopustani Minniä, huudan tytön nimeä, löydän hänet alimmasta kerroksesta ja kaappaan halaukseen, joka kestää ja kestää ja josta Minni lopulta luikertelee hämmentyneenä irti”. Uhan tuntu on ilmeinen ja veritahrasta muodostuukin kerronnan käännekohta, ja ajan etappi, johon koko kerronta suhteutuu tapahtumina ennen ja jälkeen veritahran.



Veritahran ympärille kasvaa romaanin minäkertoja Sylvian mielessä vyörynä etenevä todellisten ja kuviteltujen tapahtumien ketju, eikä lukija voi aina tietää, mikä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Sylvian mieli toi itselleni mieleen Tove Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi Vilijonkan, joka porvarillisten mukavuuksiensa ja posliiniesineidensä ympäröimänä odottaa toinen toistaan kauhistuttavimpia katastrofeja, lopullista tuhoa, sitä että kaikki viedään äkisti pois. Samaan tapaan Vyöry-romaanin Sylvia ei kykene nauttimaan saavutetusta keskiluokkaisesta unelmasta: talosta, avioliitosta, lapsista, tiili tiileltä rakentuvasta takasta, kun oma satutettu ja hajoava mieli haraa vastaan ja kuvittelee ja tulkitsee asiat päälaelleen. 

Vaikka on ympäristössäkin kestämistä ja Sylvia sentään kantaa mukanaan rankkaa lapsuutta ja raiteiltaan suistunutta nuoruutta. Nyt aikuisuudessa asiat kasaantuvat, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin. Takkaremontti venyy ja paukkuu. Tytär Rebecca lähtee vaihto-oppilaaksi kauas ja tilalle saadaan hankala ja epäluotettava teinityttö Karla, töissä arkistossa aloittaa uusi pomo, naapurissa ulvoo yötä päivää omaa hulluuttaan naapuri ja sitten on vielä verijälki. Kuka on murhattu? Kuka on syyllinen? Onko ohi lentävän linnun nokassa verinen sormi vai ketsuppinen nakki?  

Itselleni Vyöryn tärkeintä antia on sen ihailtavan taitavasti rakennettu epäluotettava kerronta. Epäluotettava kerronta on ylipäätään mielestäni kaunokirjallisuuden kiehtovimpia piirteitä, joka aina hienosti osoittaa kaunokirjallisen kertomuksen retorisen kompleksisuuden. Kertoja leimautuu epäluotettavaksi silloin, kun jokin hänen kertomassaan on ristiriidassa koko teoksen välittämän todellisuuden tai arvomaailman kanssa. Kaunokirjallinen kertomus ei siis koskaan palaudu kertojaansa, vaan kerronta rakentuu kerroksittain, hierarkkisesti. Epäluotettavan kertojan yläpuolelle rakentuu jokin kertojaa korkeampi retorinen taso. Kirjallisuustieteilijät ovat usein nimittäneet tätä tasoa sisäistekijäksi.

Epäluotettavuuden tunnun luominen minäkerrontaan ei itseasiassa ole mikään yksinkertainen juttu. Minäkertoja on aina oman kerrontansa, oman näkökulmansa ja oman ajatusmaailman vanki, jonka tiedon ja ymmärryksen rajat muodostavat rajat myös sille, mitä lukija saa tietää. Kun minäkertoja hallitsee kaikkea lukijalle annosteltavaa tietoa, on epäilykset kertojan epäluotettavuudesta herätettävä pienin tekstuaalisin vihjein ja siten, että kertoja itse ei kuitenkaan ala liiaksi epäillä omaa luotettavuuttaan. 

Yksi epäluotettavuuden signaali on se, jos kertoja kurkottaa retorisesti kohti lukijaa puolustellakseen tai selitelläkseen tekojaan tai ajatuksiaan. Toki tällaisen puolustelun tai selittelyn voi nähdä kohdistuvan myös kertojaan itseensä, niin kuin Sylvian hurjassa romaanimittaisessa itsetutkiskelussa. Sylvian kerronnassa on lukuisia pieniä merkkejä siitä, että kertojan maailma rakoilee. ”En ole keksinyt hullua, joka huutaa naapurissa”, vakuuttaa minäkertoja. Tällainen voimakas kielto herättää lukijassa heti epäilyksiä. Eikö jo halu kieltää kieli siitä, että asiassa on epäselvyyttä. 

Toinen Vyöryssä taiten hyödynnetty epäluotettavuuden signaali on muiden henkilöhahmojen puhe, jota minäkertoja meille annostelee. Sylvian aviomiehen repliikeistä paistaa huoli vaimon mielenterveydestä ja samoin erilaiset viranomaistahot, joiden puoleen Sylvia hädissään toistuvasti kääntyy, tuntuvat pitävän naista jonkinlaisena häirikkönä. Näin kertomuksen luoma fiktiivinen maailma ja sen ihmiset tarjoavat lukijalle peilin, jota vasten Sylvian kerrontaa on mahdollista tarkastella. 

Vyöry myös sisältää muitakin kerronnan muotoja, kuin Sylvian minäkerrontaa. Näiden eri kertomusten runsaus muodostaa romaaniin ihastuttavan sekasotkuisen kudelman – vyöryn. Yksi hurmaavimmista tavoista laventaa romaanin mielenterveysteemaa on Sylvian löytämä Vaihdetaan hulluja -Facebook-ryhmä, jonka keskusteluja romaanissa saadaan seurata sellaisinaan, ilman näkyvää minäkertojan suodatusta. Tämän ryhmän kuvauksissa toteutuu kirkkaimmillaan Revon huumori ja lempeän piikikäs satiiri. 

Toinen tärkeä kerronnan taso on pitkäksi venähtävä kirje, jota Sylvia kirjoittaa arkistotyönsä ohessa Emmalle, 1900-luvun alun epäonnisen rakkauden luhistamalle maalaisneidolle, jonka kuvia löytyy arkistosta. Sylvia projisoi kirjeessään omia tunteitaan vuosisadan takaiseen naiseen, ja tämä projekti jälleen kerran paljastaa meille asioita kertojan sisäisestä todellisuudesta – sellaisiakin asioita, joita hän ei osaa itse tunnistaa tai sanoittaa:

”Sitten kuva, jossa olet painanut pääsi vesisaaviin. (--) Minä näen, että haet viilennystä. Ajattelen sinua usein naisena, jonka pää savuaa. En ole hyvä piirtämään, muuten tekisin itsestäni kuvan, jossa sähkö virtaa valtoimenaan sormenpäistä. Kuvitelmissani me muistutamme toisiamme. Nainen, jonka pää tupruttaa ja nainen, jonka sormenpäät suihkuavat. Sinä olet kuin savuttava uuni tai kamiina, minä rikkinäinen pistorasia.”

Samalla Emman kohtalo laventaa osaltaan mielenterveysteeman käsittelyä nykyajasta myös menneisyyteen. Ensimmäinen Sylvian kertoma kuva Emmasta on kuva, josta Emma on leikattu pois. Kuvassa jäljellä on vain pieni tyttö, jonka käsi sojottaa oudosti yläviistoon ja kädestä pitelevä Emma on poissa. Näin mielenterveydeltään järkkyneitä on kautta historian leikattu pois läheistensä elämästä, suljettu häveten piiloon. Niina Revon kirjoittama Sylvian kertomus on tässä mielessä yhteiskunnallisesti tärkeä teko. Sylvia suljetaan kyllä romaanin lopuksi hoitoon, mutta häntä ei vaieta kuoliaaksi. Romaanin sivuilla Sylvian tarina ja sisäinen todellisuus tulevat kerrotuiksi ja kuulluiksi kaikessa häiritsevyydessään.   



Kirje Emmalle, Vaihdetaan hulluja-ryhmän dialogit ja muut romaanin kerronnan muodot ovat myös olennainen osa epäluotettavan kerronnan rakentumista. Sylvian minäkerrontaa katkaisevat muut tekstit mahdollistavat minäkertojan maailman kriittisen puntaroinnin. Tässä suhteessa erityisen tärkeä on kautta linjan mukana kulkeva sadunomainen kertomus kaltoin kohdellusta lapsesta Tikusta, josta kasvaa pahaa oloaan oirehtiva Ukki T. Tämä kertomus paljastaa lukijalle asioita Sylvian vaikeasta menneisyydestä, joskin myös tämä kertomus on vinksallaan, eikä sen luotettavuudesta ole takeita. Koska Sylvia on kirjoittaja, voidaan kertomus tulkita hänen kirjoittamakseen ja kuten Sylvian sisäiselle maailmalle on tyypillistä, fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti. Tai surullisesti. 

Epäluotettava kerronta voidaan karkeasti ottaen kahteen luokkaan. Moraalinen epäluotettavuus syntyy tapauksessa, jossa kertojan moraali tuntuu olevan ristiriidassa koko teoksen eetoksen kanssa. Tällaisesta epäluotettavuudesta klassisin esimerkki on Nabokovin LolitaVyöryssäsen sijaan on kyse epäluotettavuuden toisesta tyypistä: epistemologisesta epäluotettavuudesta, jossa kertojan ymmärrys on jollakin tapaa rajallinen, esimerkiksi siksi, että kertoja on lapsi tai mieleltään järkkynyt.

Romaanin vyöryessä eteenpäin, Sylvia alkaa itsekin hiljalleen epäillä mielensä luotettavuutta. Esimerkiksi muistot menneisyydestä tuntuvat sekoittuva toden ja kuvitelman sekaiseksi puuroksi, josta ei enää voi erottaa muistettua ja sepitettyä. Sylvia esimerkiksi neuvottelee menneisyydestään äitinsä kanssa seuraavasti: 

”Miten erottaa muistoista oikeat? Äiti väittää yhtä. Minä olen muistavinani toista. Joskus näen unia, joissa isä potkaisee minua, hänellä on verryttelyasu päällä, mutta jalassa mustat puvunkengät, mikä on outoa. Herään ja olen varma, että unessa näkemäni on tapahtunut joskus. Mutta kun kysyn äidiltä kengistä, hän sanoo: Ei isällä ollut puvunkenkiä. Ainakaan mustia. Yhdet ruskeat vain, ja nekin menivät pilalle”. 

Toden, unen, kuvitelman ja pelon vyyhtiä mutkistaa entisestään se, että äidin hahmo on ehkä kokonaan Sylvian omaa kuvitelmaa. Hän käy äitinsä kanssa puhelinkeskusteluja ja saa tältä tukea, mutta äiti ei kertaakaan romaanin aikana saavu kertomuksen muiden henkilöhahmojen seuraan ja Rurikin joistakin kommenteista voidaan epäillä, että puhuessaan äitinsä kanssa Sylvia itseasiassa käy dialogia itsensä kanssa. Sylvian äiti on jälleen kerran yksi kertojan mielen ulottuvuus. 

Vyöry ei ole ulkokohtainen ja kauhisteleva kertomus niistä toisista, hulluista, jotka kulkevat meidän kunniallisten ihmisten keskuudessa ja huutavat psykoosiaan seinän takana aiheuttaen säröjä meidän muiden eheään arkeen ja onneen. Romaani tutkii ennemminkin ihmisen mielen pimeitä kerroksia. Pieni muutos voi sysätä liikkeelle kivensirun, joka kertautuu hiljalleen kaikennieleväksi vyöryksi. Niin voi käydä kenelle vain. Vyöryn jäljiltä mikään ei ole kuin ennen, mutta romaanin loppu enteilee varovaista toivoa. Ehkä paraneminen on mahdollista. Ehkä rakoilevan ja kerroksisen todellisuuden kanssakin voi elää. 

Kirja: arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti