Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Huumorista filosofiaa – onko tämä vitsi? Ei suinkaan! Jarno Hietalahden tietokirja Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus 2018) osoittaa, että huumori on kaikkea inhimillistä toimintaa, tekemistä, kokemista ja kommunikaatiota läpäisevä ilmiö: erottamaton osa ihmisyyttä. Jo ammoinen superfilosofi Aristoteles totesi ihmisen olevan ainoa naurava eläin. Ja koska mikään inhimillinen ei ole filosofialle vierasta, on enemmän kuin paikallaan tarttua huumoriin juuri filosofian tarjoamin välinein: ihmetellen, määritellen, ymmärtäen, yleisen ja yksityisen rajaa käyden ja aikaisempia käsityksiä kyseenalaistaen. Ja sellaista herkkua juuri on luvassa tässä kirjassa.

Heti kiinnitettäköön huomiota edellä itse käyttämääni varsin tavalliseen tapaan puhua huumorista negatiivisen kautta. Kun sanomme, että jokin on vain vitsi tai että joku vain vitsailee, tulemme rivien väleissä esittäneeksi, että nauru tai huumori on jotakin vähempiarvoista, vakavalle vastakkaista, ei-tärkeää. Huumorin ja naurun filosofia -teos sen sijaan osoittaa lukuisin oivaltavain ja hupaisin esimerkein, että huumorilla ja naurulla on väliä. 

Kirjan kirjoittaja Dr. Hietalahti on meitsin kiva ja ihana kollega Jyväskylän yliopistosta. Tai no kollega ja kollega – itse olen kirjallisuudentutkija ja hän on filosofi, mutta näinä monitieteisyyden aikoinahan se on vaan niinku brother from another mother. No tuttu kirjoittaja ei kuitenkaan ollut minulle suinkaan suurin innoke tarttua kirjaan. Huumori ilmiönä vaan kiinnostelee: kiinnostelee tutkijana, kiinnostelee lukijana, kiinnostelee ihmisenä ja kiinnostelee oman elämänsä suurena humoristina ja tietty paatuneena kikattelijana. 

Tutkin aikanaan omassa väitöskirjassani lastenkirjallisuuden huumoria ja olen sittemminkin puuhaillut huumorin teorian kanssa jotain pientä ja artikkelimittaista. Aikanaan huumoriteoretisointien hetteiköissä tarpoessa harmitti, ettei kunnollista yleisesitystä huumorista löydy suomeksi. No nyt löytyy! Nyt on kunnollista! Kyllä on tulevilla huumorintutkijoilla helppoa elämää luvassa. Minun nuoruudessani huumoria tutkittiin siten, että joka päivä hiihdettiin 20 kilometriä työhuoneelle ja potkittiin matkalla nälkäisiä susia. Nykyään voi aloittaa tutustumisen huumoriin historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä mukavasti omalla kotisohvalla – sen kuin hankkii käsiinsä tämän kirjan. 

Eikä tätä kirjaa lukeakseen suinkaan tarvitse olla täysinoppinut filosofi tai tutkija. Teoksen olettama ideaalilukija on kyllä sivistynyt, mutta vaikeatkin teoreettiset tulokulmat aiheeseen selitetään auliisti auki ja värikkäät ja monenkirjavat ajankohtaiset ja historialliset esimerkit naurun ja huumorin merkityksestä ihmislajillemme takaavat sen, että teosta lukee nautintolukien, ei hampaat irvessä. Teoksen tyylissä ihastuttaa myös leppoisan lennokas tyyli. Ynnäilkääpä huviksenne lukiessanne, montako toinen toistaan hauskempaa synonyymia naurulle, nauramiselle ja huvittumiselle teoksesta löytyy. Itse menin laskuissa sekaisin, mutta paljon niitä on. Voiko joku vielä väittää, että suomalaiset ovat vakavaa kansaa? Ainakin kielemme tarjoaa näemmä hämmästyttävän nyanssoidun sanaston huumorista keskusteluun. 

Huumorin tutkiminen tai älyllistäminen minkään tieteenalan valossa ei ole helppoa, sillä kuten sanottua, ilmiö läpäisee kaikkea olemistamme. Ilmeisin ja itselleni kirjallisuudentutkijana tutuin tapa lähestyä koomista ovat koomiset esitykset maailmasta: hauskat kirjat, teatterilavojen komediat, töllöstä tulvivat sitcomit, komediat valkokankaalla, hilpeät laulut ja niin edelleen. Nämä ovat konkreettisia jälkiä maailmassa huumorin laveasta ilmiöstä – ne ovat materiaalisia siinä mielessä, että niitä voi ottaa ja tarkastella, analysoida, purkaa osiinsa, tökkiä pedagogisella sormella, että siinä, kato nyt, siinä se huumori nyt on. 

Tämänkaltaisia esimerkkejä Huumorin ja naurun filosofiakin vilisee ja hyvä ja oikein niin, sillä näiden avulla konkretisoituu se abstrakti aihe, jota tavoitellaan kiskoa ymmärryksen piiriin. Kirjoihin rajoittuneena henkilönä kuitenkin ihailin sitä suvereniteettia, jolla Hietalahti kirjassaan tarttuu myös muunlaisiin esimerkkeihin. Neljännessä luvussa ”Huumori vallan ikeessä” hän tarkastelee huumorin ja vallan monimutkaisia yhteenkuroutumia esimerkiksi antiikin Ciceron retoristen oppien valossa, tukeutuen psykoanalyytikko ja humanistifilosofi Erich Frommin ajatuksiin inhimillisestä agressiivisuudesta ja soveltamalla yhteiskuntafilosofi Henry Bergsonin ajatuksia huumorista yhteisöllisenä rankaisumekanismimna. Huumorin ja vallan tarkastelussa Hietalahti nostaa esiin tulenarasti Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisten diktaattorien huumoria, huumorin merkitystä karmivien olosuhteiden vallitessa (kuten keskitysleirillä) ja pohtii kysymystä siitä, onko Donald Trumpilla kampanjointinsa ja esiintymistensä valossa huumorintajua. Teoksessa esiinnostetut monialaiset esimerkit takaavat, että opitut teoreettisimmatkin ajatukset kytketään aina konkreettiseen. Näin Huumorin ja naurun filosofia ei jää missään kohden filosofiseksi yläpilveksi, vaan lukijalle tarjotaan jatkuvasti mielekkäitä tapoja soveltaa esitettyjä ajatuksia. 

Huumori on monella tapaa vallan väline. Teoksen alussa esitellyistä huumorin ymmärtämisen perusteorioista ainakin ylemmyysteoria ohjaa ajattelemaan naurua ilmauksena ylemmyydentunnosta, kuten brittifilosofi Thomas Hobbes ajattelee. Vaikka huumoria ei näin yksioikoisesti ajateltaisikaan, palataan kirjassa useaan otteeseen ajatukseen siitä, että huumoria tehdessä liikutaan toisinaan hierarkioiden maailmassa: huumorin voi suuntautua ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin tai tätä kömpelöä tasohyppelymetaforaani piinallisesti pitkittäen samalla tasolla. 

Myös ajatus yksilöllisestä tai kulttuurisesta huumorintajusta tai -tajuttomuudesta voi synnyttää valta-asetelmia. Hietalahti esimerkiksi purkaa kriittisesti huumorinfilosofi John Morrealin 2000-luvulla esittämiä väitteitä siitä, että terrorismin kannattajilla ei ole huumorintajua. Morrealin ajatusten mukaan he ovat fanaattisia ja vakavia, kun taas huumorissa on kyse leikkisyydestä, joustavuudesta ja tasapainosta. Samankaltainen ajatuskehikko löytyy väitteestä, jonka mukaan muslimeilla ei ole huumorintajua, koska he loukkaantuvat profeetta Muhammadiin kohdistuvasta pilkasta. Hietalahti kuitenkin osoittaa, että tällaisissa ajatuksissa on vaarana sortua esittämään, että huumori kuuluisi vain länsimaisille. Ihmisryhmien esittäminen huumorintajuttomina on näköalatonta, eikä kunnioita huumorin perusteorioiden oivalluksia. 

Eipä yhtään hävettänyt ottaa itsestään kuvia puistossa pellennenässä!
No ei kyllä edes oikeasti hävettänyt. Huumoriahan se on eli mahtijuttu! 

Hietalahti todistaa teoksessaan, että nauru tulee nostaa esiin sanan suppeasta arkikäytöstä poiketen myös yllättävissä yhteyksissä. Poimitaan esimerkiksi teoksen kuudes luku, joka tarkastelee huumorin ja uskonnon/pyhän välistä iloisen huteraa rajaa. Naurua voidaan löytää jopa Raamatusta, kuten Hietalahti Stan Saanilan hilpeiden analyysien pohjalta kirjoittaa: 

Jeesus oli aikalaistensa silmissä suoranainen koominen heeros, juonikas veijari. Jeesuksesta liikkui monenlaisia tarinoita, ja voi vain kuvitella, miten kuulijat ovat hihkuneet riemuissaan, kun he ovat kuulleet Jeesuksen mekastaneen temppelissä ja kaataneen rahanlainaajien pöytiä. ”Ei hitto, menikö se oikeasti temppeliin? Ja mitä, kaatoiko se todella niiden pöydät siellä? Huh, huh mikä jätkä!” (s. 162) 

 Hietalahti osoittaa huumorin ja kristinuskon välisiä suhteita pohditun kulttuurissamme jo useammallakin vuosituhannella. Kirkkoisukki Augustinuksen Tunnustuksissa hahmotellaan eräänlaista ”jumalallista naurua”, joka ei kuitenkaan muistuta ihmisten lähimmäisen häpäisyyn pyrkivää ilottelua. Jumallaisesta naurusta vaikuttaa puuttuvan tällainen hierarkkinen ulottuvuus. Filosofoivan runoilijan Charles Baudelairen ajattelussa nauru puolestaan yhdistyy ihmisyyden paholaismaisiin puoliin. 

Vaikka muinaisten viisaiden horinat naurun ja huumorin paikantamisesta jonnekin pyhän ja profaanin yksioikoisille jakolinjoille saattaa kuulostaa pölyiseltä ja aikansa eläneeltä, johdatetaan teoksessa lukija huomaamaan samojen jakolinjojen leimaavan ajatteluamme myös modernissa länsimaisessa kulttuurissa, niin sekulaariksi kuin länsimaisen maailmankatsomuksen ajattelemmekin. 

Surullisin esimerkki on Muhammad-pilakuvien takia ranskalaiseen satiirilehti Charlie Hebdoon tehty terrori-isku. Loukkaantumista tapahtuu kuitenkin myös uskontojen yhteentörmäyksien ulkopuolella. Hietalahti esimerkiksi analysoi pitkällisesti ja kiinnostavasti Monty Python -koomikkoryhmän aikanaan valtaisaa kohua nostattanutta elokuvaa Life of Brian(1979), jonka Jeesusta muistuttavan päähenkilön elämän kuvaaminen nostatti syytöksiä jumalanpilkasta. Hietalahden kiihkoton analyysi kuitenkin osoittaa, ettei Brianin elämänkaltaisen taideteoksen komiikan pilkan kärkeä ole helppo yksioikoisesti paikantaa törröttämään vaikkapa juuri Jeesukseen. Elokuvassa pikemminkin satirisoidaan peri-inhimillistä taipumusta tulkita oppeja itselle parhain päin ja sännätä niiden turvin ajamaan omaa etuaan. Komiikan astuessa kömpelöillä norsun jaloillaan pyhän alueelle onkin helposti vaarana sortua loukkaamiseen ja loukkaantumiseen. Hietalahden analyysi kuitenkin osoittaa, että toisinaan loukkaantuminen komiikan äärellä on seurausta yksinkertaistavasta, tarkoitushakuisesta ja kehnosta luennasta itse koomisesta esityksestä. 

Huumorista kirjoittaessa tutkijan (vaikkakin tässä ansiokkaasti popularisoivan tutkijan) silmin on alati vaarana eksyä näkemään hauskaksi vain se, mikä omaan huumorintajuun tai pikemminkin huumorimakuun sopii. Teoksessa kuitenkin pyritään välttämään tämä sudenkuoppa. En tiedä onko se koskaan täysin mahdollista, mutta Hietalahden teoksensa alussa aukikirjoittama pyrkimys ymmärtää huumoria myös oman huumorimaun ulkopuolelta on kunnioitettava ja tämän periaatteen noudattaminen myös näkyy teoksen monipuolisuudessa. Ylipäätään teos aukaisin minulle myös uudella tavalla koko filosofian olemusta ja tapaa tuottaa tietoa maailmasta. Kuten Hietalahti valloittavasti kuvailee: 

Filosofia on runollisesti muotoillen ideoiden tanssia. Välillä astutaan partnerin varpaille, mutta kun askelkuviot alkavat hahmottua, on mahdollista upota toisen katseeseen ja antautua pyörteiden vietäväksi. (21)

Samaan pyörteilevään tanssiin pääsi mukaan myös lukijana. 

Teos on mukavasti polyfoninen, sillä teoksen kirjoittajan filosofista pohdintaa rytmittävät Hietalahden vuosina 2014–2017 toteuttamat haastattelut, jotka on erotettu muusta tekstistä myös typografisesti omiksi laatikoikseen.  Haastateltaviin lukeutuu useita tunnettuja koomikkoja kuten Stan Saanila tai Jope Ruonansuu mutta myös yllättävämpiä nimiä kuten muusikko Jarkko Martikainen, tai tähtitieteilijästara Esko Valtaoja. Vaikka en evolutiivisista selitysmalleista yleensä diggaakaan, päätettäköön tällä kertaa viimeksi mainitun herran ajatuksiin:

On sanottu, että ihminen on lapsen asteelle jäänyt simpanssi, joka leikkii, on utelias ja luova ja oppiva vielä aikuisenakin. Onko se syy vai seuraus siitä, että meistä tuli ihmisiä, sitä sietää pohtia. Mitä ilmeisimmin huumori, kuten kaikki jutun iskeminen, leikit ja pelit ja niin edelleen, on tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistämme ja sillä tavalla osa meidän yhteistä inhimillisyyttämme, sen kasvua ja lujittumista. (186)

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Toukokuun vieraaksemme Tampereen Akateemisen kirjakaupan kirjapiiriimme saimme ihanan kohukirjailija Miki Liukkosen, jonka Hiljaisuuden mestari (2019) ilmestyi reilu kuukausi sitten. Megalomaaninen O on allekirjoittaneelta vielä kokematta, mutta Liukkosen Lapset auringon alla -romskun absurdista väritykityksestä pidin kovin: jos romaanissa on keltaista väriä palvova lahko, niin eihän se voi olla muuta kuin hyvä. Ja tämä uudempi Liukkoslukuelämys oli vielä pökerryttävämpi! Vauhtia, kielikieputusta, hillitöntä naurua ja vielä kaiken kukkuraksi ajatusruokaa kuin olisi tilannut sielulle kymmenen täyspitkää Subwayn patonkia kaikilla täytteillä! 

Kah, enpä olekaan ennen tehnyt patonkikollaaseja. Näin se luovuus kukkii kun ruokkii mieltään hyvällä kirjallisuudella

Nimi Hiljaisuuden mestarion siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Liukkosta itseään voi ainakaan tämän romaanin perusteella tituleerata miksikään hiljaisuudn mestariksi eikä romaanin staili ole mitään hiljaisen ylevää fiilistelyä. Romaanin polyfonisessa kudelmassa kaikuvat lukuisat äänet, kertojat ja näkökulmat ja kaikki kerrottu on ylenpalttista ja pursuavaa – kuten nyt aikana, joka on post-kaikkea, kuuluukin. 

Yksi kertoja ihastutti eritoten, joskaan en voi spoilata kuka ja mikä hän on miesoletettujaan. Mutta sen voin paljastaa, että hän tiiraa erään murhatutkinnan etenemistä sängyn alta päiväpeiton helman takaa. Erikoinen näkökulma ja sama koskee koko romaania. Vaikka turha kai se on syyttää kertojia, jos todellisuus on vinksahtanut. 

Romaani alkaa prologilla, joka on kädenojennus lukijalle. Tai ehkä sen sortin kädenojennus, jossa juuri ennen käsien tuttavallista kohtaamista ojentuva koura vedetäänkin takaisin:

”Ymmärrätkö sinä mitä minä puhun? No et tietenkään ymmärrä. Typerä kysymys! Eikä sillä ole mitään väliä; et sinä ’ymmärrä’, voit vain käsittää jotenkuten, mikäli me siis satumme puhumaan samaa kieltä ja noin, mutta loppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi. (--) välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä anteeksi nyt vaan.”

Romaanin prologin wittgensteinilainen probleema on kaiken kommunikaation ikuisuusongelma. Miten voisimme koskaan ymmärtää toisiamme, kun kaikkea olemistamme leimaa oma rajoittunut yksilöllisyytemme, joka siivilöi myös itsen ulkopuolisen erottamattomaksi osaksi itseä. Mistä alkaa toinen ja mihin loppuu itse? Erityisen ongelmallinen kommunikaation muoto on kirjallisuus. Tekstari sentään lähtee kummille, kaverille tai exälle – kaunokirjallinen teos singahtaa kasvottomalle lukijalle siellä jossain.

Tietystä ymmärryksen mahdollisuuden kieltävästä nihilismistään huolimatta Hiljaisuuden mestari kuitenkin jaksaa yrittää. Viesti lähtee ja on lukijan vastuulla, millaiseksi se matkalla vääntyy. Kaikki kommunikaatio on tuomittu epäonnistumaan, mutta yrittää vaan pitää. Oikein!

Viisaita kirjapiiriläisiä ja viisas kirjailija. Yleisöäkin oli runsain määrin, mutta se ei näy kuvassa.  Kuva Sari Harsu

Romaanin ”juoni” on jo sanana laitettava ironista etäisyyttä osoittavaan lainausmerkkeihin. Juonta kun teoksessa ei varsinaisesti ole, vaikka romaani tapaileekin parodian tai nyrjähtäneen pastissin keinoin dekkarin muotoa. Ihmisiä kuolee, murhataankin, tehdään itsemurhia, tullaan hulluiksi (tai jo ollaan) mutta näihin dramaattisiin seikkoihin nähden hämmentävän vähän romaanissa silti tapahtuu. Haluaisin väittää, että kerronnan hetki on lyhyt ja staattinen, mutta ei tällainenkaan luonnehdinta tunnu tekevän teokselle oikeutta. Yhtä pysyvää kerronnallista pistettä tai havaintokulmaa kun ei ole ja kaikki kerronta notkahtelee tapahtumien nyt hetkestä muistoihin tai sitten eräänlaisiin esseihdintöihin mitä moninaisimmista aiheista. 

Kerronta valuu useissa kohdin alaviitteiksi ja jopa alaviitteiden alaviitteiksi. Ja mitä alaviitteitä ne ovatkaan! Tietoähkyään röyhtäileviä pieniä ja vähän isompiakin timantteja. Viitteissä lukijalle annostellaan kummallista triviaa (miksipä ei romaanissa voisi opettaa lukijalle kotitekoisen napalmin valmistusohjeita) ja toisaalta valotetaan paremmin henkilöhahmojen taustoja ja motiiveja. 

Alaviitteet korostivat teoksen materiaalisuutta, kuten alaviitteet aina tekevät. Alaviitteiden ansiosta kiinnitin lukiessa jatkuvasti huomiota taittoon (mitä surullisen harvoin tajuan edes ajatella), mutta erityisesti alaviitteistys korostaa sitä lukemisen prosessia, johon teos pakottaa tai jonka se sallii. Alaviitteet keskeyttivät lukemisen usein kesken lauseen ja samalla samaistumista ja kirjaan eläytymistä hapuileva lukijaparka pakotettiin aina pysähtymään ja hakeutumaan sivupolulle. Melkoista polkujuoksua Hiljaisuuden mestari on kauttaaltaan, sillä sivupolkuja ja minnekään päättymättömiä umpikujia vilisee myös leipätekstissä. Romaanin etenemisen logiikka ei ole tiukan lineaarista laatua. 

Romaanin estetiikkaa voisi kutsua överiksi. Kirjapiirimme keskustelussa Vesa Rantama nosti esiin Liukkoseen aiemminkin liitetyn postmodernin lajileiman hysteerinen realismi, joka nimitys on alkujaan peräisin englantilaiselta kirjallisuuskriitikolta James Woodilta. Käsite viittaa maanisen runsaaseen proosaan, joka keskustelee yhteiskunnan ja maailman tilasta: eritoten maailmamme ja aikamme hulluudesta, joka kertautuu hysteerisen realismin estetiikassa. Perinteisemmästä romaanitaiteesta poiketen hysteerinen realismi sen sijaan hylkää yksilön kokemuksen ja tunteen. Traditioon on luettu esimerkiksi David Foster Wallace (johon Liukkostakin on verrattu), Thomas Pynchon ja Zadie Smith. 

Käsite sopinee hyvin Liukkosen uuden romaanin kuvailuun, joskin hysteeristä realismia on käsittääkseni käytetty myös negatiivisesti silloin, kun halutaan kohdentaa postmodernin proosan pinnallisuuteen tai oikeammin pinnan korostumiseen. Pinta ja syvyys eivät omassa lukufiilistelyissäni kuitenkaan tuntuneet lainkaan mielekkäiltä metaforilta tämän teoksen kanssa, ennemminkin Hiljaisuuden mestari veti meikäläisen suuntavaiston siinä määrin sekaisin, että pinta ja pohja vaihtoivat paikkaa useampaankin otteeseen. 

Romaanissa eletään nykykapitalismia ja siispä kerrontakin on tuotemerkkien kirjomaa. Tavaraistumisen tai brändikulttuurin kritiikkiä en silti teokseen osannut lukea, ennemminkin tuotemerkit ovat osa teoksen tärkeysjärjestyshierarkioita uhmaavaa postmodernia leikkiä. Ihka ensimmäinen nimeltä mainittu henkilöhahmo romaanissa on oikeastaan Subwayn kokopitkä Italian B.M.T., josta myöhemmin saadaankin tietoa enemmän kuin tarpeeksi. Samoin koko Subway-ketjun historiasta, jonka yritystarina tihkuu varsinaisten henkilöhahmojen elämän jähmettyneen murhamysteerin väleihin. 

Romaanin alkukuva heti lukijaa puhuttelevan prologin jälkeen on kokoon lysähtänyt ruumis, joka puristaa käsissään edellä mainittua patonkia. Kerronta starttaa elokuvamaisesti ja tekstin ”kamera” kiertelee huolellisesti havainnoiden elotonta kättä, joka on sattumalta jäänyt puristamaan patonkia ja nyt ainoa tapahtuma tässä sanoin esille loihditussa kuvassa on ”Uruguayn muotoiseksi lampareeksi” lattialle valuva majoneesi. 

Alun elokuvallinen kohtaus paljastaa romaanin parodisen suhteen murhamysteerin lajiin. Kyllähän kaikkien itseään kunnioittavien dekkarien alussa löydetään ruumis. Mielellään tuon ruumiin toki tulisi kuulua kauniille alastomalle naiselle, eikä ruumiin käsiin ole tapana sijoittaa majoneesiaan valuttavaa patonkia. Romaanin ruumis kuitenkin kuuluu 26-vuotiaalle nuorukaiselle T Oneilille, toisen polven bulimikolle ja eksentrisen cowboy-isän pojalle, jonka kohtaloksi koituu myrkytetty Subi (seikka, joka selittänee, miksi Subway ei ole vielä ilmoittautunut kirjailijan henkilökohtaiseksi sponsoriksi, vaikkakin tämän romaanin yritykselle tarjoaman vahvan näkyvyyden ansiosta ehkä syytä olisi).  

Vaikka lähes jokainen romaanin henkilöhahmo rimpuilee omien kriisiensä, neuroosiensa ja pakkomielteidensä riivaamina, ei henkilöhahmoja käsitellä traagisen tunnerekisterin kautta. Henkilöhahmot ovat jonkinlaisen lapsenomaisen ja villin anarkian sävyttämiä – eivät yrityksiä eheiksi ja syviksi todellisen ihmisen kaltaisiksi. Itseäni teoksen henkilöhahmogalleria ihastutti ja kikatutti suuresti – kuten nyt aikuis-iällä syvästi koetun cowboyidentiteetin omaksunut isä Oneil. 

Yksi lemppari-hahmojani teoksen värikkäässä hahmogalleriassa oli vlogisti Herman Leorne, jonka blogi ”Asioiden kiinnostavuus” kuulosti vlogilta, jota haluaisin seurata myös täällä reaalimaailmassa kiitos ja äkkiä. Asioiden kiinnostavuus-vlogi pureutuu tavalliseksi kiinnostavaksi mielletyn laitamille, kiinnostavuuden hämärille sivukaduille. Vlogin suosituimpien postausten lista on kieli poskessa kirjoitettua ilottelua. Vai miltä kuulostaisivat vlogaukset otsikoilla ”Ihmiset, jotka eivät harrasta joogaa, ”Ihmisiä, jotka ovat lukeneet 42 kirjaa”, ”Jälleen: syntymä! Millaista on olla kätilön isä”. 

Humoristisuudestaan huolimatta vlogia koskevat merkinnät kannattaa lukea tarkkaan. Vlogi nimittäin on teoksen sisäinen peilirakenne, joka auttaa ymmärtämään romaanin kokonaisuutta. Kuten Herman itse kirjoittaa yön päihtyneinä pikkutunteina sähköpostissaan: ”Pitäisi ohittaa koko tärkeysjärjestelmä ja puhua jostain muusta, puhua yleisesti, jos ymmärrät… – toisin sanottuna pitäisi sivuuttaa! Asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä”. Vaikka vaahtoava Herman muiden hahmojen tavoin asetetaan naurettavaan valoon, on asioiden ”tärkeysjärjestelmän” rikkominen kiinnostava ajatus ja koko romaanin retoriselle rakenteelle keskeinen. Romaanin sinne tänne versova trivia uhkaa totuttuja koherenssivaatimuksia, mutta tieten, sillä asioiden totutut tärkeysjärjestelmät ovat erilaisten keskenään kilpailevien intressien (markkinatalous, nettiajan erityislaatuinen huomiotalous) tuottamia ja kovaäänisin voittaa. Totuus ja edes mahdollisuus toisen ymmärryksestä vaikuttaa piilevän siellä, mistä sitä ei heti osaa etsiä: ”Keskitä huomiosi asioiden viereen. Pilkahdus olennaista on siellä.” 

Leffa-arvio: Tim Burtonin Dumbo ja norsunsilta H. C. Anderseniin

Sijaitsen parhaillaan Tanskassa, jossa tutkijavierailen Syddanskin yliopistossa kaksi kuukautta. Kirjallisuutta mahtui matkalaukkuihin mitättömän vähän, koska priorisoin vaatteisiin, kenkiin, kosmetiikkaan, tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun ei-blogattavaan tauhkaan.  Mutta hei täällähän sitä ihminen on ainakin satukirjallisuuden merkkimaassa: onhan itse satusetä Hans Christian Andersen tanskalainen kirjailija. <3 Viime viikonloppuna vierailin Köpiksessä ja siellä Andersenin läsnäolon todella huomasi. Pääsinpä jopa poseeraamaan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Tai no ainakin patsaan kera. Kirjailija itse siirtyi jo viime vuosisadan puolella autuaammille sadunkerrontamaille. 

En aio tällä kertaa kirjoittaa itse Andersenin tuotannosta vaan Tim Burtonin tuoreesta elokuvasta Dumbo, joka versioi uusiksi samannimisen Disney-klassikon vuodelta 1941. No mikä aasin- tahi elefantinsilta sitten kytkee Burtonin uusimman taidonnäytteen Anderseniin? No tietenkin se, että Dumbon tarinahan on uudelleenkirjoitus Andersenin rakastetusta Ruma ankanpoikanen -sadusta, jonka Disney elokuvitti lyhytelokuvaksi 1939 – kaksi vuotta ennen Dumboa. Siinä missä Andersenin ankanpoikanen tulee kiusatuksi ruman ja erikoisen ulkonäkönsä takia kiusataan Dumbo-vauvaa erikoisen suurten korviensa takia. Ankanpoikasesta sukeutuu ihana joutsen ja Dumbosta korvillaan lentävä norsusankari ja tarinan opetus on molemmissa erilaisuuden hyväksyminen ja se, että toisten heikkoutena pitämä erilaisuus voi osoittautua voimavaraksi. 

HooCee ja meitsi

Eihän tarinaa sinänsä voida kirjata Andersenin tai kenenkään muunkaan nimiin. En ole perehtynyt sadun juuriin kansansatuna, mutta on ilmeistä, että se on toistuva teema lastenkulttuurissa. Samoihin aikoihin Dumbon kanssa vuonna 1939 ilmestyi ensi kertaa kirjasena Robert L. Mayn tarina Petteri Punakuono -nimisestä porosta, jota kiusataan erikoisesta loistenenästä, kunnes keksitään että nenän loisteessahan joulupukki voi suunnistaa aattona kilttien lasten luo. Jälleen yksi saman stoorin muunnelma. Eikä ruma ankanpoikanen ole suinkaan vain lasten tarina. Etenkin Hollywood rakastaa ankanpoikasia – kiusattuja, rumia ja sorrettuja jotka eräänä päivänä kampaavat tukkansa tai saavat perinnön ja näyttävät kaikille. Samaa stooria kaiuttavat erilaiset tositv-kulttuurin extreme makeover -ohjelmat, joissa ankanpoikasista kuoritaan esiin joutsenia. 

No mutta takaisin Dumboon nyt ja silloin 1941. Alkuperäinen Dumbo on hämmentävä lastenelokuva. Olen huono muistamaan elokuvia, mutta Dumbon monia kohtauksia en unohda koskaan. Muistatteko sen ihanan kohdan, jossa äidistään erotettu Dumbo pääsee näkemään äitinsä – tai ennemminkin tämän vankiristikon takaa ojentuvan kärsän. Awww! Ja en myöskään ikinä unohda vaaleanpunaisia elefantteja marssimassa yötaivaan halki muotoaan muuttaen ja torvia soittaen. Nuo elefantithan ovat elokuvassa sisäistä fokalisaatiota: Dumbon ja tämän hiiri-mentorin humalainen hallusinaatio. Timotei ja Dumbo kyllä riipaisevat leffassa kännit vahingossa ja tietämättään, mutta kohtaus on silti uskalias. Raina ei toimi ainakaan päihdevalistuksena. Kuka ei haluaisi tripille, jossa näkee vaaleanpunaisia elefantteja??? 

Myös elokuvan sanoma on Disneyn tuon ajan muihin piirroselokuviin nähden vapaampi. Disney yhtiön brändiin kuului viimeistään 30-luvulta alkaen korostaa elokuvia kulttuurina, joka on lapsille hyvästä ja osa näiden kasvatusta. Osana tätä brändityötä filmatisoinnit kääntyivät usein  ammentamaan vanhoista (kansan)satuklassikoista kehystäen näin elokuvat osaksi lastenkirjallisuuden traditiota eikä ainoastaan osaksi populaarikulttuuria. Dumboa edeltänyt Pinocchio (1940) on henkeen ja vereen pedagoginen elokuva, sillä puunuken pyrkimys oikeaksi ihmiseksi hyvän käytöksen avulla on melko suorasukainen allegoria lapsen kasvulle aikuiseksi. Dumbon jälkeen tullut Bambi (1942) puolestaan osoitti porvarillisen ydinperheen löytyvän jo luonnosta. Näihin nähden Dumbo korostaa individualismia: lapsen mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tällaiselle yksilöllisyydelle tarinaa kehystävä rappioromanttinen sirkusmiljöö tarjoaa oivat puitteet. 

Burtonin Dumbon miljöö ja henkilögalleria on ehtaa Burtonia. 1900-luvun alkuun sijoittuva stoori tarjoaa ohjaajalle mahdollisuuden tuotannolle tyypilliseen esteettiseen herkutteluun. Sirkuksen show-tarpeisto, puvustus ja dekadentit sirkustaiteilijat tarjoavat värikylläisen kokonaisuuden, joka piti ainakin tämän katsojan otteessaan. Burtonin sirkusmaailma oli lapsiyleisölle soveliaasti iloinen ja lämmin, mutta sisälsi myös synkkiä sävyjä. 

Uudessa Dumbossa eläinhahmojen antropomorfausta on hiukan himmattu, sillä tässä leffassa eläimet eivät puhu ja näiden mielet jäävät siinä mielessä tavoittamattomiksi. Tässä versiossa keskiöön nousevatkin sirkuksen ihmiset: erityisesti sirkuksessa kasvanut sisaruspari. Lapset ovat menettäneet hiljattain äitinsä ja elokuvan alussa isä palaa sirkukseen sodasta toisen kätensä menettäneenä. Lasten kuollut äiti kulkee mukana kautta tarinan ja äidin ja lapsen suhdetta peilataan kauniisti Dumbon ja tämän äidin suhteen kautta. Dumbo erotetaan julmasti äidistään ja pienen elefantin ilmeinen kaipuu äidin luokse tarjoaa lapsille mahdollisuuden käsitellä myös omaa menetystään ja tietenkin lapsikatsojalle mahdollisuuden reflektoida äidin ja lapsen suhteen erityisyyttä.

En ole nähnyt vanhaa Dumboa vuosikausiin, mutta muistikuvieni mukaan uudessa Dumbossa eläinsuojelullinen eetos on vahvempi. Elokuvan sanoma onkin, että villieläinten käyttö ihmisten viihteenä on julmaa ja että eläimiä tulee kohdella kunnioittavasti. Kyllähän tätä löytyy jo alkuperäisestä ja samankaltaiset tunteikkaat tarinat inhimillistetyistä eläinyksilöistä ihmisen kaltoinkohtelun kurimuksessa ovat tuttuja jo 1800-luvulta. Onhan se aika surullista, että tällainen aihe on ajankohtainen vielä 2010-luvullakin. 

Uudessa Dumbossa oli myös mehevää rahavallan ja kaikki muut arvot alleen nielaisevan ahneuden kritiikkiä. Dumbon kotisirkus päätyy tässä leffassa suuremman luokan viihdebisnesmogulin kynsiin ja lopputulos on, että vanhat sirkuslaiset irtisanotaan ja vain kassamagneetti Dumbo saa jäädä. Leffan pahis onnistuu melkein pistämään Dumbon mutsinkin lihoiksi, kun äidinkaipuu uhkaa norsustaran harjoituksia. Viihdeteollisuuden kritiikki on elokuvassa ilmeistä ja olisikin mielenkiintoista tietää, missä määrin historialliseen sirkusmaailmaan etäännytetty kritiikki on allegoria Ameriikanmaan elokuvabisneksestä. 

Elokuvassa aikatasoilla hiukan leikiteltiinkin. Perheen keksijänurasta haaveileva tytär ihaili jossain kohdassa tulevaisuutta kuvittelevia kömpelöitä robotteja kihartamassa robottihiuksiaan ja helpottamassa elämäänsä robottikodinkoneillaan. Siinähän olimme me nykyihmiset hassuina toteen käyneinen ennustuksina. Elokuvan lopussa leikitellään metatasoilla, kun Dumbon lentoa ihaillaan alkeellisen elokuvalaitteiston avulla. 

Elokuva sisälsi paljon alluusioita alkuperäiseen Dumboon. Alkuperäisen leffan Timotei-hiiri ei saa tässä kummoistakaan roolia, mutta vilahtaa parti kertaa häkissä punaiseen paraatipukuun pukeutuneena. Elokuvahistorian unohtumattomin hallusinaatiokohtaus on puolestaan toteutettu kekseliäästi siten, ettei alkoholia käytetä eikä animaatioelefantteja vahingoiteta. Jo sen kohtauksen takia kannattaa käydä tsekkaamaassa Dumbo vuosimallia 2019. 

Kolme muskettisoturia joita onkin oikeasti neljä. Lukulaifiii goes sarjakuva

Myöhempien matematiikanopintojensa aikana kolme muskettisoturia ymmärsivät, että itseasiassa heitä olikin neljä! Minä, yks, kaks, kolme, laski Porthos hämmentyneenä. Jos yksi on kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niin kuinka moni on neljän puolesta, ynnäili puolestaan d’Artagnan.

Alexander Dumas'n Kolme muskettisoturia (1844) oli tyttöikäisenä mielikirjojani. Oikeastaan kaikki meidän perheen naiset fanittivat muskettisotureita. Kaikilla oli joku fiction crush johonkin soturiin. Isosisko oli ihan selvästi rakastunut surumielisyyteen taipuvaiseen Athokseen kun taas äiti diggasi eniten hengellistä ja henkevää Aramista. Itse tykkäsin nuorimmasta eli d'Artagnaanista. Sarjassamme omituiset sukurasitteet...

Itseäni kuitenkin aina harmitti, että miten sen kirjan nimi voi olla Kolme muskettisoturia, kun niitä nyt jumankauta on neljä. Tästä ärsytyksestä syntyi tämä sarjakuva. Joskus klassikot on hyvä laittaa uusiksi sarjakuvittelemalla. 

Surulliset jäähyväiset Teos & Tulenkantajat kirjakaupalle

Maaliskuun viimeinen päivä on surullinen päivä. Silloin sulkee ovensa yksi Tampereen omaleimaisimmista kirjakaupoista Tulenkantajien kirjakauppa – tunnettu myös nimellä Teos & Tulenkantajat. Meidän vakkarien suissa nimitys kuuluu ”kauppa”. ”Mennäänkö tänään kaupalle”, ”tänhän vois järjestää kaupalla”, ”pipa päässä nääs kaupan edessä sijaitsevan rotvallin reunalla” – tuttuja lauseita meidän tamperelaisten kirjallisuudenystävien puheenparressa.

Tuore otos alkuperäisen Tulenkantajat nro1:n nuorehkommasta ja vanhahkommasta isännästä eli Ville ja Erkki ja taustalla nykyisen kaupan surullisesti tyhjenevät hyllyt. Kuva Juho Hakkarainen. 

Tulenkantajien kirjakaupalla on monivaiheinen ja kunniakas historia, joka piirtyy tulikirjaimin tamperelaiseen kulttuurihistoriaan. Kauppa sai alkunsa vuonna 2009 runokauppa Kattilana, semmoisena kiehuvan kihisevänä kuin Kirsi Kunnaksen ”Kattila ja perunat” runon kattila, joka sanainmahdista sähisee, rähisee ja nostaa hattua: pshiih! Tämän keitoksen pääkokkina hääräsi tamperelainen kirjailija, kustantaja ja kirjallinen renesanssimies Erkki Kiviniemi, joka on sittemmin toiminut myös kaupan myöhempien vaiheiden aktiivina. 

Runokauppa on bisnesideana nykymaailmassa (ja jo silloin) ihan kamikazea, mutta niinpä vain semmoinen Tampereelle saatiin. Mistä ihmeestä lähti idea moiseen? Tätä piti kysyä Erkki Kiviniemeltä itseltään. Tällaisen vastauksen sain:

Erkki: Runokauppa Kattilan perustaminen tuli ihan intuitiivisesti. Sanasato-Koppelon vierestä lähti tuolloin pesula ja pohdittuani sen vuokraamista ja väliseinien purkua näin yöllä unessa Sanan Runokauppa. Kerroin sitten unen Kirsi Kunnaalle, joka oli sitä mieltä, että minun on perustettava Runokauppa. Uni velvoittaa. No, siitä se lähti, ja kolme vuotta pyrittiin pysymään pystyssä pelkällä runomyynnillä. Juuri ja juuri se onnistuikin. 

Eli mitä ilmeisimmin korkeammat voimat olivat asialla! Tätä olenkin aina epäillyt. 

Meikäläinen ynnä Erkki. Kuva Hannu Peltonen.

Kattila uudistui vuonna 2012 Tulenkantajien kirjakaupaksi, kun mukaan tuli Savukeidas-kustantamon jäntevä ruumiillistuma Ville Hytönen. Tulenkantajien kirjakauppa Hämeenpuistossa muodostui jo tässä vaiheessa siksi paikaksi, jossa kaikkein kiinnostavin runouden ja vähälevikkisen kirjallisuuden ympärillä tapahtuva ilmiintyi. Siellä käytiin näkemässä, näyttäytymässä ja bondaamassa ja sieltä sai varmimmin ostaa kaikkea sitä, mistä Suomalaisessa kirjakaupassa ei oltu kuultukaan. 

2016 Teos-kustantamo osti Tulenkantajat ja kaupasta tuli Teoksen kauppa. Alkuun muutos hirvitti – nytkö saamme kaupan, jossa myydään vaan Teoksen kirjoja ja mennään muutenkin raha edellä. Huolet osoittautuivat turhiksi. Kaupalta on saanut kaikkea kirjallisuutta mitä mielikuvitella saattaa ja etenkin runohyllyt ovat aina pursunneet runsaina ja houkuttelevina siinä missä kilpailevissa yrityksissä runo-osasto tarkoittaa paria Tommy Tabermannia ja jotain höyhenen kevyttä mietelausevihkosta. Tulenkantajien tarjonta on aina ollut taiten valittua. 

Upeaa Tulenkantajien kirjakaupassa on aina ollut sen rikas tapahtumatarjonta. Kauppaa ei ole syyttä nimitetty tamperelaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Sinne tullaan viihtymään, nauttimaan, oppimaan ja sosialiseeraamaan. Tosin ei ainakaan meikäläisen olohuoneessa ole ikinä tuollaista meininkiä – olisikin. Näiden vuosien ajan olen saanut nauttia lukemattomista runotilaisuuksista, paneeleista, haastatteluista, keskusteluista ja julkkareista kaupalla. Ja paikalla olen ollut vain murto-osassa tapahtumissa, sillä kaupalla on vuosien mittaan tapahtunut PALJON. 

Itse olen saanut olla mukana kaupan ohjelmassa myös esiintyjäpuolella. Muutaman kerran olen toiminut haastattelijana ja erityisesti mieleen jää ihana ja aktiivinen Tulenkantajien kirjapiirimme, joka on viime aikoina kokoontunut uskollisesti kuukausittain Teoksen kirjauutuuksien äärellä. Mukana piirissä ovat olleet osaava vetäjämme Sisko-Tuulikki, säkenöivä Kikka, tarinaa pursuava Mikko, mielipiteillään hätkähdyttävä Sakari ja viimeisimpänä sujuvasanainen Pasi. Ja tämä sekalainen sakki on saanut vieraakseen vaikka ketä ihania kirjailijoita. On ollut hienoa keskustella rauhassa ja ajan kanssa aina yhdestä teoksesta kerrallaan ja konsepti on ollut kirjailijoillekin mieleinen. Verrattuna vaikkapa kirjamessujen hälyyn on reilu tunti perehtynyttä keskustelua teoksen maailmoista, kielestä, teemasta ja henkilöhahmoista rentouttava syväsukellus tavanomaisten pintaraapaisujen sijaan. 

Tässä kuvassa piiriläiset Kikka, Maria ja Sisko-Tuulikki kuulevat härkäpapujen rapisevan

Hauskimpina hetkinä kirjapiiristä ovat jääneet mieleen ne kerrat, kun on oltu kunnolla eri mieltä ja keskustelijoiden välillä on kipinöinyt. Esimerkiksi silloin, kun meillä oli vieraana Aleksanteri Kovalainen hurjan Kansallinen herätys -romaaninsa kanssa. Huippukivaa on ollut myös silloin, kun teoksesta on yhdessä ruotien löytynyt asioita, jotka omassa luennassa olivat jääneet piiloon. Näin minulle kävi esimerkiksi kuunnellessani Mari Möröä tämän kertoessa Hajavalo -romaanista tai kun saimme vieraaksemme viisaan Sara Ehnholm Hielmin tai kun sain kuulla Ossi Nymanin ajatuksia. Joskus tunnelma vaan on ollut niin kiva ja rento, että kerta jäi mieleen yksinkertaisesti siitä. Tällaisia kertoja ovat olleet esimerkiksi Mika Rättön ja J. P. Pulkkisen vierailut. Mieleenpainuva oli myös maanmainio keskustelumme Anu Kaajan romaanista Leda. Silloin kirjailija itse ei päässyt paikalle, mutta istunnon päätteeksi paljastui, että yleisössä oli koko ajan istunut salaisena agenttina kirjailijattaren äiti. 

Tärkeintä kaupalla olleet ihmiset. Kaupalta on tarttunut mukaan monia ystäviä ja tuttavia. Olen esimerkiksi tutustunut Peltos-Hannuun, jonka valokuvaajan taidot rikastuttavat tamperelaista kirjallisuuselämää (ja osin myös tätä blogausta). Olen tutustunut Tiais-Ullaan, jonka kirjallinen sivistys ja lukutahti suorastaan hämmästyttää. Kaupan kivoihin vakkareihin kuuluvat myös Harsus-Sari ja Poutas-Tiina ja vaikka ketkä muut ja tieteinkin liuta reilun kaupan lähikirjailijoita. Kirjakaupalta löytyi myös yllättäen jo eläköitynyt lukion äikänopeni, joka on istunut monissa kirjapiirin tapaamisissa. On ollut ilo tutustua Erkkiin, joka on edelleen Teoksen omistusaikana hoitanut ansiokkaasti kaupan ohjelmapuolta. Myös kaupalla silloin tällöin piipahdellut Teoksen porukka on huisin kivaa ja kulttuuritahtoista jengiä. 

Hytönen sekä lähirunoilija Vesa Etelämäki. Huomatkaa kuinka kuvassa runoilija kantaa olallaan oranssina leimuavaa soihtua. Toivoa antava kuva! 

Kaupan todellinen sielu ovat tietenkin sen myyjät. Elina Lätti ja Juho Hakkarainen ovat molemmat asiantuntevia ja osaavia kirjakauppiaita ja vieläpä taitavia runoilijoita molemmat. Tulenkantajien kaupassa kun kaikenmoinen lahjakkuus kasaantuu. 

Elina ja Juho. <3 Kuva Hannu Peltonen

Juho Hakkarainen on ollut mukana kaupan toiminnassa vuodesta 2012 ja erittäin vähäisellä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkailulla sain häneltä tiristettyä vastauksia muutamiin haastattelukysymyksiini. 

Maria: Hyvä herra Hakkarainen: miten päädyitte kaupalle töihin ja millainen työpaikka se on ollut? 

Libristi Hakkarainen: Pestautuessani kaupalle töihin olin vastavalmistunut ja kohtamasentunut filosofian maisteri ja jotain tartti tehdä. Työhaastattelu tehtiin jossakin tamperelaisessa ravintolassa pikkutunneilla ja ymmärsin sen olleen työhaastattelu vasta jälkikäteen. Töissä kapteeni Hytönen keksi minulle mielikuvituksellisia tehtäviä, kuten sarjakuvahahmona toimiminen, mutta sain siinä sivussa myös myydä kirjoja. Kauppa seilaili omia vaihtoehtoisia reittejään ja minä tein eri pituisia pätkiä milloin mitäkin ja ihmettelin eriskummallista meininkiä, kunnes jossakin vaiheessa lakkasin ihmettelemästä. Hankin jollakin konstilla libristin paperit ja Teoksen ostettua kirjakaupan ylenin myymäläpäälliköksi. Kauppa merkitsi minulle paljon. Työpaikkana se oli varsin hulppea ja fantastinen, usein myös kaoottinen ja hektinen, etenkin aiempina vuosina, jolloin oli runsaasti vauhdikkaita jatkoja ja monenlaisia yllätyksiä jatkuvasti. Siltä osin tilanne rauhoittui viimeisinä vuosina täysin, kun en tietenkään ankarana myymäläpäällikkönä minkäänlaista juhlimista voinut suvaita alkuunkaan.”

Maria: Mikä teidän vinkkelistänne on erottanut kaupan kaikista muista kirjakaupoista? Mikä tässä on ollut erityistä? 

Libristi Hakkarainen: Kodikkuus, mielenkiintoinen kirjavalikoima, hyvä ja venkoilematon palvelu, erityislaaja runovalikoima. Se ettei kaupata Kafkan Oikeusjutun kylkeen muistitikkua vaan Robert Walserin Konttoristia. Monet asiakkaat kokivat kirjakaupan omakseen, ja se oli tietysti kiva kuulla ja se kannusti kehittämään toimintaa. Ydinhommaa oli runsas tapahtumatarjonta, joka alkoi jo Kattilan aikoina ja laajeni entisestään vuosien varrella. Kiviniemen Erkki jatkoi Teoksen aikanakin mainiona ja pidettynä tapahtumaisäntänä ja kirjallisia iltoja oli runsaasti. Keskustelu niissä oli vireää ja tapahtumissa viihtyivät niin yleisö kuin esiintyjätkin. Kyllä sitä jää kaipaamaan, mutta hienoa, että sai olla tuonkin aikaa mukana. Kiitollisna eteenpäin siis. 

Maria: Minkälaisista ihmisistä Tulenkantajien asiakaskunta koostuu? Haluaisitteko raottaa salaisuuksien verhoa ja kertoa joitakin tarinoita asiakkaista?  

Libristi Hakkarainen: Tulenkantajien asiakaskunta koostui maailman parhaista ihmisistä. Tapasin työssäni niin monenlaisia hahmoja, ettei minun tarvitse loppuelämäni aikana tavata enää ketään. Saan noista hahmoista monta novellikokoelmaa kirjoitettua. Säästetään siis tarinat niihin.

Maria: Millä mielin kaupan lopettamispäätös on otettu vastaan? 

Libristi Hakkarainen: Minulle on voivoteltu tasaisesti tammikuusta lähtien. Itkettykin on.  

Itketty on täälläkin, mutta ei auta. Kaupan lopettamiseen on syynä liikevaihdon tappiollisuus, kuten Teoksen toimitusjohtaja Niina Paavolainen kertoo Aamulehden lopettamisesta kertovassa uutisoinnissa 11.1.2019. Vaikka kaupassa hyörii väkeä erityisesti tapahtumissa, kirjat eivät käy kaupaksi. Tässä ainakin allekirjoittanut tuntee piston syyllisyyslihaksessaan. Mitä jos olisin shoppaillut enemmän kirjoja? Olisiko meillä silloin vielä koko Tampereen rakas olohuone? Pistelevä ajatus kertakaikkiaan. 

Kuka sitten kantaa Tamperelaisen kirjallisuuselämän Tulisoihtua tulevaisuudessa? Näillä näkymin ei kukaan tarkoittaen, ettei kauppa sellaisenaan jatka. Se on kamalaa! Mutta emme vaivu epätoivoon. Soihdut tanassa kohti uusia kirjaseikkailuja. Kyllä tamperelaiset kirjallisuudenystävät löytävät muita foorumeita, joilla tavata viivähtämään kirjallisuuden ihmeen äärelle. Mitä kaikkea kivaa odottaa tulevaisuudessa, sitä ei tiedä (Kiviniemen) Erkkikään.

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle, sen puuhamiehille ja -naisille ja Teokselle kaikista näistä vuosista. Tulenkantajien kirjakauppa 2012-1019 never forget! <3

Ps. Juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan kannattaa perehtyä teokseen Nykyaikaa etsimässä - Tarinoita kirjakauppa Tulenkantajista (2015), jos tämän harvinaisuuden onnistuu käsiinsä saamaan. Sieltä löytää monia mainoita tarinoita kaupan historiasta. Tarvetta olisi myös päivitetylle versiolle. Kuka ryhtyisi puuhaan? 

Lähikirjailijoita jutulla

Näin hauskaa voi olla vain kirjakaupassa.

Montakohan kertaa on tuo uskollinen ratsuni ollutkaan parkkeerattuna kaupan eteen.

Tulenkantajien vierailijoiden nimmarit. Tämä ovi pitäisi museoida. Vapriikki hoi!

Kuva vanhalta kaupalta: Olli-Pekka Tennilä esiintyy ja Ulla Tiainen kuuntelee. Kuvaaja Petri Tonteri. Kuva löytyi Ulla Tiaisen koneen uumenista. 

Kuva vanhalta kaupalta. Tennilä ja Hytönen. Kuvaaja Ulla Tiainen. 

Sanat suissamme, päissämme ja välillämme. Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon kuvakirja ”Kerro minulle kaunis sana”

Kuulutko sinäkin SHSN:iin – sanaherkkiin sananautiskelijoihin? Minä kuulun ja tiedän monien muidenkin kuuluvan. Me SHSN-syndroomaiset rakastamme sanoja. Me makustelemme, natustelemme, nautiskelemme sanapuuroa, sanajätskiä ja sanamansikkahilloa, pyörittelemme sanoja korviemme välissä ja kun löydämme uuden sanan saattaa se jäädä soimaan pään syviin onkaloihin samaan tapaan kuin tarttuva sävelmä. Sitten taas jotkut sanat särähtävät meidän SHSN:läisten päässä ikävästi, raapivat korvakäytävät naarmuille ja pistelevät aivopoimuihin ikäviä sanareikiä. 

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon tuoreen kuvakirjan ”Kerro minulle kaunis sana” päähenkilö Jaakko kutsutaan ehdottomasti mukaan, kunhan tässä joskus aloitan anonyymien sanaherkkien sananautiskelijoiden tukiryhmätapaamiset.

Kuvakirja käynnistyy tuskantäyteiseltä aukeamalta, jonka oikeanpuoleisella sivulla teoksen minäkertoja pitelee kaksin käsin päätään ja pelkää sen pian poksahtavan kodissaan lentelevien rumien sanojen takia. Ja toden totta jo Pertamon ruskeasävyinen kuvitus kuvituksen etualalla kärvistelevän pojan takana näyttää, että ilma on täynnä sakeaa sanasumua: puolikkaita ja murtuneita kirjaimia, jotka lentelevät ilmassa kuin kärpäset. 

Rumien sanojen lähteeksi paljastuvat isä ja äiti, joilta rumia sanoja pääsee tämän tästä: ”idiootti, älä, vika, lopeta, jääkausi, surkea, kriisi, kurkku”. Oikeita sanakammotuksia sanoisin eikä ole vaikea eläytyä päähenkilön kärsimyksiin. Kuvan tasollakin kodin ilmapiiri on kaukana harmonisen onnellisesta. Tekstikerronnan rumat sanat roikkuvat kuvituksen piikikkäistä kaktuksista, joita rumien sanojen täyttämä koti pursuaa. Taustalla isä ja äiti erottuvat vain toisistaan poiskääntyneinä vihaisina varjoina. 

Jaakko ei kuitenkaan jää rumien sanojen piikikkääseen kaktuspuistoon suremaan kurjaa kohtaloaan, vaan nappaa kainaloonsa mummulta saadun sinisen lippaan ja lähtee ulos keräämään lippaaseen kauniita sanoja. Kauniin sanan määritelmä osoittautuu olevan kuulijan korvassa. Kuuraviiksinen pallonpotkija tokaisee hetken mietittyään ”arsenal” kun taas kaupantädiltä kysyttynä kaunein sana on ”kevytviili”. Ja toden totta, näin makustellen hienoja sanoja molemmat!

Kirsti Kurosen oivaltava teksti johdattaa lukijan miettimään sanojen kauneutta ja rumuutta puhtain korvakäytävin. Onko sanan kauneus tai rumuus kytköksissä sen äänteelliseen asuun vaiko sen merkitykseen? Voiko sanoja oikeastaan tarkastella puhtaasti esteettisinä entiteetteinä irrallaan siitä, mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä niitä käytetään? 

Äänteellisen tason voimaa ei pidä vähätellä. Väitetään, että suomen lause ”aja hiljaa sillalla” olisi menestynyt Pariisin maailmannäyttelyn 1900 kaunein lause -kilpailussa. Tässä kyse lie ollut puhtaasti lauseen äänteellisestä viehätyksestä. Äänteellisesti ”kevytviili” on lähellä tätä iki-ihanaa lausetta arkisesta merkityksestään huolimatta. 

Entä muistatteko, kun Ismo Alanko lauloi ”Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana”. Onhan se niinkin. Äänteellisesti ”rakkaus” tai ”arsenal” ovat karmivia tärykalvonkäristäjähirviöitä. Tämän tietää Jaakkokin, mutta hänellä riittää suvaitsevaisuutta kelpuuttaa kauniiden sanojan sanalippaaseensa myös omiin sananystyröihin sopimattomia sanoja: ”Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan”. 

Kurosen ja Pertamon kuvakirjan todellisuudessa abstraktit sanat sekoittuvat materiaaliseen maailmaan kiehtovasti. Sanat muuttuvat näkyviksi sinkoillessaan kuvituksissa puhujiensa suista. Kuvan ja sanan usein erillään pysyvät tasot kietoutuvat tässä kuvakirjassa ihanasti yhteen toinen toistaan tukien. Sanat purkautuva kuvissa kirjaimiksi ja kirjaimet kertyvät jälleen verbaalisessa kerronnassa sanoiksi ja lauseiksi. Kerro minulle kaunis sana onkin kiehtova johdatus kielen monimuotoiseen luonteeseen. Kieli on kirjoitettuja kirjaimia, lausuttuja äänteitä, kirjainnippuja, äännerykelmiä, sanasotkuja. Kieli on ihmisen kognition keskeisiä alueita ja kytköksissä myös havaintoon: onko puhdas havainto edes mahdollinen ilman kieltä? Ainakaan yhdenkään havainnon välittäminen kielen ulkopuolella ei ole mahdollista ja siksi onkin kielifilosofisesti ajatellen osuvaa kuvata kieli tämän kuvakirjan tapaan todellisuuteemme vääjäämättä limittyväksi. 

Tässä kielifilosofisessa kuvakirjassa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää monen ikäisille lukijoille. Parasta kirjassa on kuitenkin lopulta tunne. Jaakon lönnrotmainen keräysmatka päättyy onnellisesti kotiin mojovan sanasaaliin kera. Huolestuneet vanhemmat toivottavat pienen karkulaisen huojentuneina kotiin eikä kotona näy enää kaktuksia ja rumia sanasaasteita päästeleviä aikuisia. Lippaan sisältö levittäytyy kotia koristamaan: ”Lumihiutale hakeutuu äidin hiuksiin ja Arsenal isän taskuun. Kiitos löytää tiensä eteisen lamppuun. Kevytviili noruu olohuoneeseen ja valuu maljakkoon”. Lippaan pohjalle jää kaikista sanoista kaunein nautittavaksi huomenna ja ylihuomenna. Lue kirja niin tiedät mikä. Entä minkä sanan sinä tarjoaisit Jaakon lippaaseen? Itse harkitsen mullisaukkoa. Olen oppinut sen Seitsemästä veljeksestä ja se on minusta ihan mahtava sana. <3