Onko se lintu, onko se lentokone? Ei - se on Mikko-Pekka Heikkisen Sähkömies

Ilmastonmuutos prosessina on vaikeasti kerronnallistettavissa, tietävät kaikki 2000-luvulla kertomusteoriaa tai ekokritiikin vääntöjä seuranneet. Kuvauksia ilmastokriisin vaikutuksista yksilöihin ja yhteisöihin onneksi sentään voidaan kirjoittaa. Näin tekee Mikko-Pekka Heikkinen romaanissaan Sähkömies (Johnny Kniga, 2020). 

 

Romaanin maailmassa sään ääri-ilmiöt ovat tuoneet ilmastonmuutoksen käsinkosketeltavaksi osaksi henkilöhahmojen elämänpiiriä. Helsingin on jähmettänyt ennennäkemättömän raju jäämyrsky ja julkinen liikennekin raahustaa jäisiä katuja telaketjuin, että edes jotenkin pidettäisiin työntekijät töissä ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Tai no sanotaan suoraan: kapitalismin rattaathan ne tässä romaanissa raksuttavat etiäpäin piittaamatta fossiilienergiaan pohjaavan kulutusjuhlan seurauksista. 

 

Järjen ääni muuttuvan ilmaston keskellä on sähköasentaja Tarmo Koski, joka ryhtyy yhden miehen kapinaan järjestelmää vastaan. Sähköinsinöörin taidoillaan Tarmo sabotoi öisin bensa-asemat ja kivihiilivoimalat. Vakavasta pohjavireestään huolimatta romaanissa on Heikkiselle tyypillisesti iloa ja komiikkaa. Koko stoori on supersankariparodiaa. Päivisin sähköinsinööri, öisin ilmastokapinallinen naamioitunut sabotööri. 

 

Kytkös sarjakuvasankarien maailmaan on koomisen osoitteleva. Heti romaanin ensimmäistä sabotaasi-iskua kuvaavan prologin jälkeen siirrytään tahallisen kliseiseen supersankaristoorikohtaukseen. Tarmon perhe on aamiaispöydässä. ”Kuka on mystinen SÄHKÖMIES?” kirkuvat otsikot tabletilta leviterasian ja juustokimpaleen välissä. Tavis-Tarmo on pakahtua tiedosta, että tuhatpäisen mediayleisön ahnaissa silmissä rullaavat videoklipit juuri hänen öisestä ilmastosankaruudestaan. Näsäviisas poikapuoli ei sen sijaan kunnioita bonusisäänsä yhtään sen enempää kuin tavallisestikaan ja avovaimokin on kiinnostuneempi kiinalaisista verkkokaupoista tilaamistaan koiratarvikkeista. Voi kun voisi paljastaa oikean sukkahoususankari-identiteettinsä. 

 

Jonkin supersankariuniversumin hahmogalleriasta on peräisin myös myöhemmin mukaan tarinaan astuva Hiili-Marke. Voimayhtiön entinen toimitusjohtaja on irtisanoutunut yhteiskunnasta ja muuttanut kivihiilivuoren uumeniin. Ikävä elinympäristö toimii ikuisena muistutuksena naisen edellisessä elämässään aiheuttamasta ympäristötuhosta. Marken hahmo on ympäristöajattelussaan linkolalainen pessimisti. Hahmona hän on myös myyttinen hahmo: viisauden vaalija ja Tarmon auttaja. ”käytä saamasi tieto viisaasti ystäväni! (--) valmista seuraajiasi romahdukseen”. Myöhemmin Markesta kuoriutuu jotakin muutakin. Mutta ei siitä spoilausvaaran takia sen enempiä. Hahmo on epäuskottava ja pöhkö. Mutta mikäpä siinä – sähkömies ja hiilinainen! Mukavasti realismin rajoja venyttävää ilmastofiktiota. 

 

Heikkisen romaani on paitsi clifiä (climate fiction), supersankarimukaelmaa ja jännitysromaania myös sähkötyön kuvausta (tässä toki mukaan lukien sähkölaitteiden sabotointityö). Sähkö on meikähumanistille täysin vieras elementti. En tiedä kuinka tuttu se on kirjailijalle, mutta uumoilla saattaa, että Tarmon mieleen uppoutuminen on vaatinut taustatyötä volteista ja varauksista. Vaikka kerronta tapahtuu enimmän aikaa kolmannessa persoonassa, sukeltelee kertoja useimmiten Tarmon sähköasentajan mieleen, jossa merkitykset kiertyvät luonnon ja yhteiskunnan sisäisiin sähkövirtoihin ja jännitteisiin. 

 

Sähkömies on romaanina hyvä lisä suomalaiseen insinööriproosaan, jossa on faktat, kaavat ja yksityiskohdat jetsulleen kohdillaan. Itse olin välillä uupua yksityiskohtaisten sähkötöiden tai laitteiden kuvauksiin, vaikka ne olikin upotettu muuhun kerrontaan jouhevasti. My bad – luontokuvaukset, sähkötyöt ja uuninmuuraukset vaan tuppaavat haukotuttamaan. Mutta myöntää täytyy, että romaanissa sähkömotiivi tarjosi paljon myös osumatarkkuudeltaan kiitettäviä metaforia. Sähkö on lyyrinen elementti, joka johdattaa Tarmon ajattelemaan syntyjä syviä, vaikka kertoja Tarmon eroa ”humanisteihin ja kynäniekkoihin” korostaakin: 

 

Kytkentäkaaviota Tarmo seurasi mielessään. Ei tarvinnut lyijykynää, paperia tai muistiinpanoja. Komponenttitason vaatimukset hän aisti soluissaan. Energian olemus valkeni, kun sulki silmät. Tarmo oli auringon lämpösäteilyn tulos kuten kaikki muukin elämä. Ja kuolema. Ne vetivät toisiaan puoleensa kuin erimerkkiset sähkövaraukset. Tarmo asensi osana niin plussaa kuin miinusta. Hän ei askarrellut varauksista arvoasetelmia niin kuin kynäniekat ja humanistit. Hänelle navat edustivat luonnonjärjestystä, jota ihminen voi vain noudattaa, ei koskaan muuttaa tai väännellä mielivaltaisiksi merkityksiksi. (s.67) 

 

Romaanissa on paljon herkullista kulutussatiiria. Stockmannin Hullut päivät ovat jäämyrskyn kunniaksi muuttuneet JÄÄALEKSI. Heh! Ei olla oltu yhtä sensitiivisiä kun meillä täällä Tampereella, jossa Koskikeskuksen 90-luvulta saakka vuosittain järjestetty Miinus viirus -päivät muuttuivat koronan takia ”Kuohuviksi hinnoiksi”.  Tarmo Koski on ekologisen elämäntavan puolestapuhuja ja niukan elämäntavan profeetta. Hänen vastapainonaan romaanissa puhetilaa käyttää poikapuoli Max, joka kuvaa elämäänsä ja myös tuomiopäivän profeettana toimivaa faijapuoltaan omaan vlogiinsa. Runsaassa dialogissa ottavat yhteen sukupolvet ja elämäntavat:

 

”On vastuutonta tehdä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta poikkeustilasta kuluttamisen karnevaali”. 

”Miten niin? Mitä mieltä on katsojat kotisohvilla? Mä tiedän et kaikki teistä ei tykkää ostella, koska se lämmittää ilmastoa. Mut tänään kannattaa. Ei oo uuden tavaran voittanutta. Mä vannon: shoppailu on hauskaa!”

”Mitä hauskaa on puuhassa, joka edistää ympäristötuhoa? Muistellaan faktoja. Keskivertosuomalaisen tavarankulutus aiheuttaa vuodessa yli kahdeksansadan kilon hiilipäästöt. Siis enemmän kuin - - - ”

”Boooring!”

”Jos saan sanoa loppun: enemmän kuin lentomatkailusta. Mitä kiivaammin ostetaan, sitä varmemmin kotikulmat jäätyy tai tulvii.” 

”Tajuutsä arvon keski-ikäinen miten epäreilua toi on? Sun sukupolves ei ole muuta tehnytkään ku ostanut, reissannut ja sikaillut. Ja nyt mun pitäis muuttaa maakuoppaan ja hikoilla yksissä Adidaksissa. Ei tuu tapahtumaan.” (s.48)

 

Dialogin viimeinen puheenvuoro on kaikessa koomisuudessaankin hätkähdyttävän osuva. Tarmon ja Maxin persooninen ja puhetapojen erilaisuus on silti mielestäni karikatyyrimäisen voimakasta ja vloggaavan nuoren kulutuskeskeisyys on silkkaa stereotypiaa. Hiljalleen romaanin myötä osat vaihtuvat. Isäukko menee Instagramiin, vaikka hänelle ”applikaatio” on aiemmin tarkoittanut lähinnä mummon koristeompeluja sohvatyynyn päällisissä. Poika joutuu puolestaan tarkistamaan ökyasenteitaan, kun someseuraajia alkaa ärsyttää nuorukaisen edustama kulutuskeskeinen elämäntapa. Siinä missä Maxin suosio laskee, alkaa somessa trendata #sähkömies. Muutokset henkilöhahmoissa tarjoilevat viihdyttäviä käänteitä ja karikatyyrisyydessään vähän osoittelevaa opettavaisuutta. Toisaalta keveässä tekstilajissa tällainen kärjistys lienee sallittua ja komiikan tempoa ajatellen jopa toivottavaa. 

 

Ja on romaanissa tragiikkaakin. Esimerkiksi romaanin kulutuskritiikki kulminoituu rajusti kohtauksessa, jossa Tarmon läheinen menehtyy erään Titanic-henkisen kulutusinnovaation seurauksena. En viitsi spoilata – lukekaa itse.  Myös perheen sisäisessä dynamiikassa on vakavaakin ainesta ja avovaimo Marjaanan feminismi tarjoaa lisäväriä romaanin yhteiskunnalliseen eetokseen. 

 

Romaani tuskin opettaa kenellekään paljoakaan uutta ilmastonmuutoksesta, mutta pieniä oivalluksen hetkiä on tarjolla ja romaanin kanssa voi treenata omaa ilmastomoraaliaan pohtimalla etenkin Tarmon ajattelun tarjoamia pieniä piikkejä. Kun jäämyrsky katkaisee sähköt koko Helsingistä, vakuuttavat yhtiöt pyrkivänsä ”normalisoimaan” tilanteen. ”Mitä normaalia on siinä, että suomalaiset syövät energiaa kuin lampaat nurmea”, pohtii Tarmo alakuloisesti (s.68). 

 

Romaanin hyödyntämään lajikirjoon saadaan vielä post-apokalypsiakin, kun sähköt katkeavat ja ihmiset saavat sinnitellä talvisessa Helsingissä miten taitavat. Sähkönjälkeinen maailma koettelee kaupungilaisten selviytymistaitoja. Saako juomavettä käyttää kuukautisveren pesuun? Miten hävitetään ulosteet? Kuinka pitkäksi aikaa riittää kynttilöitä? Infrastruktuurin luhistuessa myös Tarmon eko-ajattelu kyseenalaistuu. Yhteiskunta on lopultakin riippuvainen sähköstä. ”En voi pelastaa maailma kynttilänvalossa”. Kun yhteiskunta on ajautumassa kaaokseen, tarvitaan ihmeellistä Sähkömiestä. 

Tragikoomista työelämäkuvausta Japanista – Sayaka Muratan Lähikaupan nainen

Sayaka Murata Lähikaupan nainen (Konbini Ningen 2016/2019, Gummerus, suomennos Raisa Porrasmaa)

No nyt on kunnollista – nimittäin kaunokirjallisten työelämäkuvausten saralla! Kylläpä ilahduttaa, että kansainväliseen suosioon noussut japanilainen romaani on nyt luettavissa myös suomeksi. Eipä ainakaan meikämandoliini ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta. Jos teillä sama, tästä on hyvä aloittaa. 

Lähikaupan naisen päähenkilö Keiko on 30+ naimaton nainen Tokiossa. Keikon luonnetta on lapsesta asti leimannut erilaisuus: osattomuus yhteisesti hyväksyttävistä tunteista. Keiko on anomalia, poikkeama hyvin pyörivässä sosiaalisessa järjestelmässä. Siinä missä muut sisäistävät yhteisön normit vaivatta, joutuu Keiko jatkuvasti kamppailemaan ymmärtääkseen ihmisolentoja ympärillään. Miksi naisen on sopimatonta jäädä naimattomaksi tai jättäytyä seksin ja seurustelusuhteiden ulkopuolelle? Miksi 36-vuotiaana ei enää saa olla osa-aikainen kaupan myyjä ja onnellinen työstään? Miksi muut ihmiset lähes hajoavat liitoksistaan, kun yksi ei tavoittelekaan sosiaalista nousua ja perhe/parisuhdeonnea?  

Romaanin alussa kerrotaan joitakin sattumuksia Keikon lapsuudesta. Esimerkiksi tytön löytäessä äitinsä kanssa puistosta kuolleen pikkulinnun, ei Keiko ymmärrä lainkaan, miksi ympärillä muut lapset itkevät. Keikon käytännöllinen ratkaisu on, että linnustahan voi valmistaa illallista, pyytää lintuja vieläpä lisää. Äiti yrittää ohjailla tyttären sopimatonta tunnemaailmaa kohti surua. Lapsi ei kuitenkaan kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi häneltä odotetaan surua kuolleen pikkulinnun äärellä samaan aikaan kun kotona syödään muita lintuja ja eläimiä. Keikon persoonaa ohjaakin järkähtämätön johdonmukaisuus ja kykemättömyys osallistua niihin monimutkaisiin sosiaalisiin peleihin, joita koko muu maailma hänen ympärillään niin vaivattomasti pyörittää.

                      Keikon onneksi hän pääsee nuorena tyttönä osa-aikatöihin konbiniin, pieneen päivittäistavarakauppaan. Työssään Keiko kykenee kääntämään vahvuutensa heikkouksiksi. Pieni kauppa vaihtuvine myymäläpäälliköineen ja osa-aikaisine myyjineen on selkeästi toimiva järjestelmä, jota ohjaavat samana toistuvat mekanismit. Kuumalla ilmalla myydään paljon kuumia juomia, kylmällä taas suklaat kannattaa asetella paremmin esiin. Myymälän päivän tavoite saattaa olla myydä päivän tarjoustuotetta, vaikkapa kanankoipia, sata kappaletta, ja tämänkaltaisiin yksinkertaisiin ja suoraviivaisiin tehtäviin Keikon on helppoa orientoitua. 

Keikolla ei ole persoonan ydintä, vahvaa kokemusta muista erillisestä minästä. Keiko on kiinnostava kameleontti. Hän rakentaa tietoisesti muita jäljitellen jonkinlaisen huteran rakennelman, joka ulospäin näyttää minuudelta. Keiko räätälöi ihmisistä ympärillään itselleen persoonallisuuden ulottuvuuksia: miten työkaverit pukeutuvat, miten meikkaavat, mitä puhuvat ja mitä ajattelevat. Keikoa itseään nämä minän ulottuvuudet eivät kiinnosta lainkaan. Hän tähtää vain välttämään paljastumista, sitä ettei todellisuudessa ymmärrä ihmisistä ympärillään mitään. 

                      Kauppatyössä Keiko sen sijaan on ihmistuntija. Ihmisiä ihmisinä on hankalaa ymmärtää, mutta ihmiset kuluttajina toimivat tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti. Kun Keiko kykenee kohtaamaan ihmiset vain näiden elämän rajatulla alueella: ruokakaupassa, ymmärtää hän asiakkaiden tarpeet ja toiveet sanattomasti pienistä eleistä ja ilmeistä. 

                      Romaania voisi lukea nykyisen työkulttuurin kritiikkinä – kenties jonkinlaisessa marxilaisessa kehyksessä. Keiko elää vain työlleen. Hän on sisäistänyt voimakkaan työetiikan, jossa hänellä on muun muassa velvollisuus pitää kehostaan huolta, jotta jaksaa tehdä työtä. Työntekijän keho ei ole tämän omaa omaisuutta: se on työväline, jonka omistaa työntekijä. Keiko myös syö oman kaupan tuotteita ja juo sen vettä. Hän kertoo itse koruttomasti olevansa kaupan tuote: sen aineksista luotu. Hirvittävä ihmiskohtalo pelkistyä kaikkein pienimmäksi rattaaksi markkinatalouden hirviökoneeseen: työruumiiksi. 

                      Toisaalta tällainen luenta ei tee romaanille lainkaan oikeutta. Keiko on erityinen yksilö, jolle työpaikka on turvasatama ympäröivän maailman moninaisuudelta. Ei hänelle ole olemassa autenttista olemista marxilaisen työstävieraantumisen tuolla puolen. Romaanin sykähdyttävin hetki onkin, kun Keiko lakkaa pyristelemästä muiden odotuksien ristitulessa ja myöntää olevansa konbini-kaupan työntekijä. Hän kokee kauppaan lähes maagista yhteyttä, sulautuu kaupan järjestelmään, kuulee sen puhuvan itselleen. Tällaista työminän kuvausta en ole koskaan kaunokirjallisuudesta lukenut. 

Keikon erilaisuudelle ei teoksessa tarjota selitystä tai diagnoosia. Erilaiset autismin kirjon piirteet sopisivat henkilöhahmon psyyken tarkasteluun varmasti hyvin. Romaani ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kiinnostunut diagnosoimaan: Keiko ei ole sairas, häntä ympäröivä kaavoihinsa kangistunut yhteiskunta on. Keikon sisko tosin pyrkii ymmärtämään Keikon erilaisuuden sairaudeksi. Koska sinä oikein paranet, itkee sisko ja ehdottaa terapiaa. Keiko itsekin hyväksyy tyynesti epäilyn omasta sairaudestaan samaan tapaan kuin hän hyväksyy tyynen rauhallisesti kaikki itseensä kohdistuvat solvaukset. Mitään sen suurempaa tragiikkaa hän ei kuitenkaan omassa mahdollisessa sairaudessaan näe. 

Romaani on satiiri, ja toisinaan tapahtumat yltyvät uskottavuuden tuolle puolen. Kuten satiirille sopiikin. Kulissejaan pystyttävä Keiko muun muassa raahaan kotiinsa miehen, Shirahan. Shiraha on maailmanluokan ketku ja hulttio. Hän vaanii naisia puskassa, kavaltaa rahaa minkä ehtii, haukkuu ja manipuloi Keikoa ja onpa vielä työstäkieltäytyjäkin, joka romaanin kuvaamassa maailmassa on erityisen tuomittavaa. Yönsä mies nukkuu Keikon kylpyammeessa ja vaatii ruokansakin kannettavaksi sinne. Silti yhteisö Keikon ympärillä on ihastuksissaan. Mies, olkoon millainen ilkimys hyvänsä, on matkalippu normaaliuteen ja merkitsee Keikolle välitöntä sosiaalista nousua. Romaanista tuleekin mieleen satu keisarin uusista vaatteista. Sisäistettyjä normeja ymmärtämätön Keiko tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, mikä nyky-Japania tai oikeastaan mitä tahansa yhteiskuntaa vaivaa. 

Romaanin suomennoksessa ihastutti monikielisyys. Japaninkielisiä sanoja oli jätetty tekstiin sopivissa kohdin. Esimerkiksi Keikon työpaikka oli Konbini ja samoin myyjätärten asiakkailleen kajauttama tervehdys toistui alkukielisenä. Monikielisyyden vaarana on toki jättää alkuperäistä kieltä ymmärtämättömät lukijat pihalle osasta teoksen merkityksiä. Näin ei Lähikaupan naisessa käy, vaan kaikki termit selitetään vähintään ensi kertaa käytettäessä ja usein muistutuksena myöhemminkin. Syntyvä pieni toisto tai ikään kuin kaiku alkukielisen sanan kaikuessa suomeksi ei haitannut lukukokemusta lainkaan, vaan jollakin tapaa sopi kerronnan rytmiin. Ja japani toi teokseen paikallisuuden tuntua. Kieli on yksi tapa kiinnittää lukija tarjoiltuun miljööseen. Tätä ulottuvuutta ei alkuperäisessä teoksessa ole, mutta käännökseen se sopi erinomaisesti. 

Vähäeleistä uusperhedraamaa – Philip Teir: Neitsytpolku

Tartuin Philip Teirin uusimpaan romaaniin Neitsytpolku (Jungfrustigen, Otava, 2020) vailla sen kummempaa taustatietoa romaanin todellisuussuhteesta tai -suhteettomuudesta. Autofiktiohälytyskellot alkoivat kuitenkin kilkattaa heti ensi sivuilla, huolimatta kolmannen persoonan kertojasta. Romaani näet starttaa kustantamon bileistä ja Seitsentähdillä vierailleet tunnistavat kyllä miljöön Teirin ja kädessä olevan romaanin kustantamoksi. Romaanin päähenkilökin on kovasti kirjailijaa muistuttava 35 plus suomenruotsalainen kirjailija Richard. 

                      No mikäpä siinä. Autofiktio on aikamme laji ja Teirin suhde lajiin on sopivasti itsensätiedostava. Tämähän on eräänlainen knausgårdilainen projekti, laittaa Teir romaanihenkilönsä kustannustoimittajan sanailemaan Richardin käsikirjoituksen äärellä. Romaanin nimi Neitsytpolkukin lienee kumarrus Henrik Tikkasen osoitesarjan suuntaan. Viimeistään Hesarin juttu kirjasta ja kirjailijasta paljasti, että omista kokemuksista ammennetaan.  

                      Romaanissa seurataan Richardin ihmissuhteita ja samalla niiden työlästä tekeytymistä tekeillä olevaan romaanin sivuille. Kirjoittavista ihmisistä kirjoittaminen on vähän tylsää ja kiinnostanee lähinnä kirjoittavia ihmisiä, mutta koska autofiktiobuumi ei osoita laantumisen merkkejä, ja kirjoittavat ihmiset luonnollisesti autofiktioivat itsestään, lienee syytä vaan tyytyä osaansa ja lukea kiltisti luovan työn kuvauksista. Minusta Richard olisi ollut kiinnostavampi heppu vaikka roskakuskina, mutta näillä mennään. Onneksi romaanissa on sitten paljon muuta ainesta, joka kiinnostanee muitakin kun meitä kirjallisuuskuplassa vellovia.

                      Erityisen ansiokas Teirin romaani on uusperhekuvauksena sekä rakkauskertomuksena. Jälkimmäisellä luonnehdinnalla en viittaa lajiin – mistään romanssista ei ole kyse. Mutta erään rakkaustarinan romaani kertoo sen alkuhetkistä saakka. Kustantamon juhlissa onnellisesti naimisissa oleva ja kahden lapsen isä Richard nimittäin iskee silmänsä itseään 12 vuotta vanhempaan Paulaan ja suistuu hiljalleen kriisiin, joka räjäyttää onnellisen ydinperheen ja pärskyttää kunniallisia puitteita vaalivan suvun vesilasia oikein kunnolla. 

                      Romaanin kerrontaa luonnehtii parhaimmin laatusana ”vähäeleinen”. Tunteita ei paisutella vaan tapahtumia observoidaan viileän etäisesti. Tunteettomasta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Teir johdattelee lukijan charmantin pienin vedoin särkyvään avioliittoon, uuteen ja aikuiseen romanssiin ja uusperheen kimurantteihin kuvioihin. 

                      Richardin hahmon koin hiukan valjuksi ja persoonattomaksi, mutta tämä ei ole moite. Sellainen hän on. Perheenisän, aviopuolison, rakastajan ja kirjailijanroolien väleistä itseään etsivä kunnian mies, joka pelästyy pienintäkään intohimon leimahdusta harmaassa ja valmiiksi viitoitetussa elämässään. 

                      Romaanin naiset sen sijaan ovat eläviä ja hurmaavia. Paula on tunteiltaan leiskuva nainen, joka kiroilee aamuisin Hesarinsa äärellä kulttuurijournalismin ukkovaltaa. Myös Richardin äiti Suvi teki vaikutuksen elävyydellään. Äiti ei osaa suhtautua pojan edesottamuksiin zeniläisellä tyyneydellä, vaan kiukuttelee ja kipuilee uutta tilannetta pahemmin kun Richardin teini-ikäinen tytär ja esiteini-ikäinen poika koskaan. Äiti vuoroin kutsuu tuoreen pariskunnan luokseen, vuoroin heittää heidät ulos, pummii pojaltaan hermosauhuja vaikka on lopettanut tupakoinnin ja on varma, että tästä säädyttömästä avioerosta puhutaan Ruotsia myöten. 

                      Romaanin uusperhekuvaus on uskottavaa. Kun rakastavaiset saavat toisensa ei onni tule automaatista. Rahaa ei ole, romaani ei edisty. Eniten ongelmia aiheuttavat yhteen törmäävät perheenjäsenet. Poika kiukuttelee museoretkellä ja ylikiltti Richard yrittää puolustaa sekä uutta avovaimoaan että lapsiaan konflikteissa. Uudessa asunnossakin alkaa jännitteen symbolina kaikua inhottava ja jatkuva ääni, joka on tehdä pariskunnan hulluksi. Kaikesta kuitenkin selvitään arkisesti ja pienesti ja romaanin päättävä tuokio henkii jo varovaista uusperheidylliä. 

                      Olen aikaisemmin lukenut Teiriltä romaanin Tällä tavalla maailma loppuu (2017). Neitsytpoluntavoin siinäkin kuvattiin työ- ja perhe-elämää – tosin pienin maailmanloppumaustein. Molemmista romaaneista jäi mieleen, että ne ovat häpeämättömästi keskiluokkaisia romaaneja hyvin toimeentulevista pääkaupunkilaisista kesänviettopaikkoineen kaikkineen. Taloudelliset reunaehdot kiristävät elämää ja ihmisten välisiä suhteita, mutta ei samalla tavalla kun leipäjonossa kitkuttavilla.

                      Itse luin romaanin äänikirjana. Kerronta on harvinaisen konstailematonta, voisi sanoa puhdasta ja kirkasta perusproosaa. Välillä ehkä jopa vähän liiankin selkeää ja väritöntä. Toimii kuitenkin hyvin kuunneltuna. Ja vielä kun lukijana oli yksi suosikkilukijoistani eli Antti Virmavirta <3 Suomennoksesta vastaa Jaana Nikula. En verrannut alkukieliseen, mutta suomennos vaikutti oivalliselta.

Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen

Leo Torvalds: Olin tosiaan onnellinen (2019, Teos)

Oikeastaan menin juttelemaan hänelle vain koska hän ulkonäöltään muistutti niin kovasti edellistä tyttöystävääni Ankea. He muistuttivat toisiaan hämmästyttävän paljon. Oman ensiarvioni mukaan hänen älykkyysosamääränsä oli vähän entisen tyttöystäväni alapuolella, eikä luonnekaan ollut kummoinen. Ehkä juuri siitä syystä päädyimme samana iltana sänkyyn. 

Näin railakkaan in medias res alkaa Leo Torvaldsin vimmainen esikoisromaani Olin tosiaan onnellinen. Vaikuttava lukukokemus, vaikka alkuun lukijana en tosiaan ollut onnellinen. Alkukappaletta seuraava seksikohtaus tuntui nimittäin romaanin tyyliin vielä tottumattomalle lukijalle naisvihamieliseltä. 

Miespuolisen minäkertojan seksikumppani kuvataan vastenmielisenä, ällöttävänä ja typeränä, eikä lukija saata ymmärtää, miksi kertojamme tähän seksiaktiin antautuu. Rakastelukohtaus keskeytyy pitkään ekfrasikseen (kuvan kertominen sanoin), jossa kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha -triptyykkiä paratiisin iloineen ja helvetin kauhuineen. Alkukohtauksen naisviha saa viimeisen silauksensa maalauksen Eevan kuvailussa: 

Hänen päässään ei ole kovin paljon ajatuksia ei kovin montaa ainakaan, mutta hän on pohjimmiltaan iloinen ja kiltti ja häntä hyväilee mielellään. Eevan aivoilla ei lasketa lujuuslaskelmia tai polynomiyhtälöitä, kaikki sellainen on Eevalle liian vaikeaa ja monimutkaista. Niitä varten hänen pitäisi käydä kouluja, korkeakoulututkinto olisi eduksi, mutta todennäköisesti Eeva reputtaisi pääsykokeet. Hän työntäisi kulmikkaan palikan pyöreään reikään. Kyse ei ole keskittymiskyvystä tai sen puutteesta, sillä Eeva osaa valmistaa lehmänmaidosta kuohkean juuston. Aatamille Eeva on ensi sijassa vain nainen. 

Toisaalta katkelmassa maalauksen tulkinta ei ole neutraali (voiko tulkinta koskaan ollakaan) vaan sitä ohjaavat minäkertojan ajatukset maailmasta ja sukupuolista. Kiinnostavaa kyllä, siteeratussa katkelmassa kertojan ajatukset liukuvat olettamaan myös Aatamin ajatuksia, kenties hakemaan tukea omalle näkemykselle Aatamista. Sanoin eteemme piirtyvässä maalauksessa meille maailmaa omakseen selittää siis miesten kuoro: Hieronymus Bosch, minäkertoja Leo ja itse miehen prototyyppi Aatami. 

Boschin maalaus on triptyykki ja romaanin alkukuvana se ohjaa vertaamaan koko romaania maalaukseen. Torvaldsin romaanikin on nimittäin triptyykki. Ensimmäinen osio on Jang, toinen Jin, kolmas Vapaus. Siinä missä Boschin maalauksessa maailman dualistinen selitys tiivistyy paratiisiin ja helvettiin, asettuvat romaanin kokonaisuudessa vastakkain maskuliininen Jang ja feminiininen Jin. Yksi romaanin keskeisistä aihelmista onkin sukupuolisuus ja seksuaalisuus, joka kuitenkin ripauksella kiinalaista filosofiaa paisuu perus sukupuolipohdintoja muhevammaksi ajatustaikinaksi. 

Bosch on oivallinen vertailukohta myös romaanin maailman tarkastelussa. Boschin maalausten railakas groteski ja nyrjähtänyt komiikka toistuvat Torvaldsin romaanin tyylissä. Myös Torvaldsin luomassa todellisuudessa ihmiskeho on maailman ja todellisuuden armoilla: osana liikkuvaa, elävää ja vääjäämättä muuttuvaa todellisuutta, jota säätelevät syntymän, kuoleman ja vimmaisen elämänhalun lait. Vai mitä tuumitte seuraavasta minäkertojan muistosta eräästä vesihuvipuistosta, jossa lihava mies juuttuu vesiliukumäkeen:

Eräs yhdeksän- tai kymmenenvuotias poika odotti omaa laskuvuoroaan malttamattomana. Hän tuijotti punaista liikennevaloa, odotti sen vaihtumista vihreäksi, mutta kun väri ei vaihtunut, hän katsoi minua, hymyili suloisesti ja kysyi: Voiko jo laskea. Minä pudistin päätäni ja sanoin: Ehkä olisi parempi, jos odottaisit vielä hetken. Muutaman pitkän minuutin päästä poika sai päähänsä loistavan idean: hän juoksi viiden metrin vauhdin, hyppäsi vesiputkeen ja syöksyi jalat edellä kohti tulppana toimivaa miestä. Osuma oli puhdas. Töytäisyn ansiosta tulppa irtosi ja lähti putoamaan mutkasta seuraavaan syöksyyn hallitsemattomasti kasvavalla voimalla. Ylhäältä katsottuna mies muistutti valtavaa jättiläissiittiötä, joka tunkeutui munanjohtimen läpi kohti munasolua. Mielikuvaa voimisti laiha poika, joka toimi pallossa jonkinlaisena sätkivänä pyrstönä. En varmasti ollut ainoa paikallaolija, jonka päähän tämä mielleyhtymä ilmestyi. 

Seuraavassa kaarteessa siittiö läimäytyi vasten liukumäen sinistä laitaa, halkaisi muoviset pidikkeet ja lävisti reunuksen. Muovinpalaset räjähtivät irti toisistaan villisti sinkoillen. Jättiläissiittiö lensi kaaressa varmasti 20 tai 25 metrin korkeudessa, kohti uima-altaan keskiötä. Allas siittiön alapuolella avautui märkänä kuin valtava kohtu. Se toi mieleeni sirkusnumeron, jossa klovni ammutaan kanuunalla kohti kattoa. 

Esimerkki kuvastaa oivallisesti romaanin omalaatuista kerrontaa. Kertojan todistama sattumus on hirvittävä tragedia ja toisaalta kevyt ja hupaisa anekdootti. Kerronnassa se saa ympärilleen voimakkaan allegorisen kerroksen, kun lukijan silmien eteen piirtyvään kohtaukseen limitetään jonkinlaisella tekstuaalisella montaasitekniikalla kuvia siittiön matkasta munanjohtimesta ja valtavasta märästä kohdusta. Syntymisen ja lisääntymisen teemat ovatkin romaanissa kauttaaltaan läsnä ja ovat myös olennainen osa sen groteskia tenhoa. Bahtinin ajatuksissa groteskista ruumiistahan groteski ruumis on sellainen, jonka aukkojen kautta maailma työntyy kehoon ja keho maailmaan. Torvaldsin romaanin ihminen on juuri tällainen säälittävän ja maallisen kehonsa kautta maailmaan kiinnitetty. 

Vaikka romaanin ensihetket saivat minut epäilemään naisvihaa, kohdistuu sama viha tai ennemminkin inho myös muihin kuin naisiin. Sukupuoliin, yksilöihin, yhteisöihin, eläimiin ja paikkoihin. Romaani ei ole mikään lempeä hyvänmielen romaani vaan vimmainen ja ahdistava. Samalla pidän erityisesti kerrontaa kiinnostavana. Romaania ei voi suositella heikkohermoisille, mutta sen omalakinen painajaismaailma on yhtäkaikki kiehtovaa luettavaa ja kaikille epäluotettavan kerronnan ystäville tämä esikoisromaani on aivan erityistä herkkua. 

Nuortenkirja NYT! Seminaariraporttia Tampereelta

Tänään päivä kului innostavasti Lastenkirjainstituutin järjestämässä Nuortenkirja nyt! -seminaarissa Tampereen pääkirjasto Metsossa. Päivän mittaan seminaariväki sai rautaisannoksen ajankohtaista nuortenkirjallisuusasiaa. Näkökulmat vaihtelivat kustannusalan suunnasta tutkijoiden vinkkeliin ja kirjailijoista itse tärkeimpään porukkaan eli nuoriin lukijoihin. 

Fanikuvassa itse kaikkien nuorten lukusankarin Jyri Paretskoin kanssa! Oh jee!

Päivän avannut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen aloitti päivän nostamalla reippaasti pöydälle nuortenkirjakissan, joka onkin ristiriitainen elikko. Turkki kiiltää kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta samaan aikaan häntä harottaa ja viikset ovat solmussa. Eli sama suomeksi: nuortenkirjallisuus Suomessa on laadukasta ja kiinnostavaa, mutta sille suotu mediahuomio mitätöntä. 

Kaisa Laaksonen

Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö Kaisu-Maria Toiskallio viestitti samaa. Nuortenkirjallisuus on eräänlainen väliinputoaja. Aikuistenkirjallisuus ja lastenkirjallisuuskin kiinnostavat aikuisia, mutta nuortenkirjallisuus usein ei. Poikkeuksen muodostavat YA-hitit, jotka edustavat ikäryhmät ylittävää crossover-kirjallisuutta. Niitä lukevat myös aikuiset ja erityisesti äänikirjabuumissa on Toiskallion mukaan potentiaalia crossover-lukemisen kasvattamiseen. 

Toiskallion puheenvuorossa vilisi nuortenkirjatrendejä ja Otavan menneitä, nykyisiä ja tulevia hittejä. Erityisen innoissaan Toiskallio oli monista kansainvälisistä staroista, joita Otava on tähtitaivaalleen ripustanut. Esimerikiksi Tomi Adeyemin Veren ja luun lapsia Toiskallio hehkutti tämän hetken kuumimpana YA-hittinä, joka toimii takuuvarmasti ainakin Game of thronesin ystäville.  

Trendit juuri nyt!

Yksi kiinnostava genre Toiskallion esityksessä olivat niinkutsutut ilmiökirjat. Näihin Toiskallio luki esimerkiksi suositut Tyttö sinä olet/ Poika sinä olet -kirjat tai Delikourasin Nörtti-sarjan tai Jani Pösön ja Teemu Nikkin Sekaisin. Tämän sarjan uusin ”ilmiö” ovat influensserikirjat, kuten vaikkapa Tubettajan käsikirja tai Mansikan Itke minulle taivas ja Mmiisasin Inspiraatiokalenteri by Mmiisas. Kustantajan näkökulman mukaan näissä kirjoissa perinteinen fanikirjaformaatti ei toimi, vaan kirjan tulee olla tekijänsä näköinen. 

Erityisesti Toiskallio keskittyi tubettaja Miklun (Mike Bäck) vaatimattomasti nimettyyn kirjaan Paras kirja ikinä. Luin sen itsekin läpi ihan vasta. Kirja on sisällöltään köykäinen lyhyt lehdykkä, mutta niinhän sen olla pitääkin, sillä teos suuntaa niille, jotka eivät ole lukemisessa harjaantuneita. Teoksessa kerrotaan tekijän omin sanoin ja piirroksin tämän elämästä ja tsempataan lukemiseen. Samalla lukijaa houkutellaan kohtaamiseen kirjoittajan kanssa. Teokseen on häpeämättä painettu paikka Miklun nimmarille ja teoksessa myös solmitaan salaliitto lukijan kanssa. Kirjan lukeneet tietävät salaisen kooditervehdyksen, jonka Miklulle tavatessa voi esittää. Täytyy kokeilla jos joskus tyypin jossain nään. Miklu-fanien iloksi Toiskallio kertoi keväällä ilmestyvän tubettajastaran seuraavan kirjan. 

Monipuollisen seminaaripäivän ohjelmaan kuului myös kaksiosainen esitys kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta nuortenkirjallisuudessa. Ohjelman ensimmäisestä osiosta vastasi rakas kollegakirjallisuudentutkija lanun rautainen asiantuntija Mia Österlund Åbo akademista. Mia kytki monin kiehtovin esimerkein nykynuortenkirjallisuutta esimerkiksi kehopositiivisuuteen, metoo:hon ja luki jopa nuortenkirjallisuuden ja pamflettiperinteen välille yhtäläisyyksiä. Mian esimerkkien valossa vaikuttaa selvältä, että nuortenkirjallisuus on nykypäivässä ja yhteiskunnassa kiinni ja uskaltaa sanoa. Mia itse sijaitsi seminaarin aikaan kehollisesti toisaalla, joten esitys kuultiin nauhalta. Mutta sen parempi teille, sillä nauha on katsottavissa kokonaisuudessaan Youtubesta:

Keskustelu aiheen parissa jatkui Lastenkirjainstituutin oman väen paneelikeskustelulla, jossa puhetta johti Kaisa Laaksonen ja nuortenkirjallisuudesta keskustelivat Kirjakoplanakin tunnettu kaksikko Aino-Maria Kangas ja Lotta Luukila. Keskustelun mittaan puhuttiin esimerkiksi kehollisesta toimijuudesta, esitettyjen kehojen moninaisuudesta, kehopositiivisuudesta ja kehon itsemääräämisoikeudesta, jotka kaikki ovat nuortenkirjallisuudessa tärkeitä teemoja. 

Kirjakopla ja Kaisa

Näin tutkijan vinkkelistä yksi päivän tärkeimmistä puheenvuoroista oli Lukuklaani-koordinaattorin Lotta-Sofia Aaltosen raportti tähän asti saaduista Lukuklaani-tutkimuksen tuloksista. Lukuklaanihankehan tunnetusti lahjoitti kouluille kirjoja, mutta hankkeeseen kuuluu myös kirjallisuuskasvatuksen alan tutkimushanke, jossa tutkimusryhmä tarkastelee teosten käyttöä kouluissa ja lukemisen merkitystä opettamisessa ylipäätään. 

Opettajille tehdyn haastattelututkimuksen tulokset osoittavat, että lukemiselle ja erityisesti kehittäväksi ja oppimisen kannalta tärkeäksi todetulla kokonaisten teosten lukemiselle ei ole kouluissa riittävästi aikaa. Lukemisen tason lasku näkyy myös kaikessa oppimisessa eli puutteet lukutaidossa kertautuvat muuallakin kuin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Kuten anonyymi haastateltava opettaja tutkimuksessa toteaa: ”Lukeminen ei kiinnosta, pitkiin teksteihin keskittyminen on liian haastavaa, luettua ei enää ymmärretä kunnolla”. Tämä lukemisen haastavuus synnyttää Aaltosen mukaan negatiivisen kehän, jolloin lukeminen ja oppiminen käy aina vain hankalammaksi opetuksen vaikeus- ja abstraktiotason noustessa. 

Mikä sitten neuvoksi? Eräs kiinnostava ulottuvuus Aaltosen esitelmässä oli lukeminen yksilölajina versus lukeminen yhteisöllisenä toimintana. Haastateltujen opettajien kokemuksen mukaan yhteistoiminnalliset työskentelytavat luokissa luetun kanssa voivat innostaa erityisesti lukemaan motivoitumattomia ja heikkoja lukijoita. Lukemisessa tärkeää onkin itsekseen oleilun lisäksi sosiaalinen ympäristö toimintatapoineen, joka on nuorelle erityisen isossa roolissa. Nuorten pitäisi tuntea olevansa osa lukevaa yhteisöä, jossa arvostetaan lukemista sen itsensä takia merkityksellisenä ajankuluna. Tässä meillä kaikilla aikuisilla on peiliinkatsomisen paikka, sillä lukevaa yhteisöllisyyttä synnytetään myös muualla kuin kouluissa – esim. kirjablogosfäärissä (kiillottaa maireasti omaa sädekehäänsä). 

Tutkimusryhmän tuloksissa yllätti myös se, että tietokirjallisuutta luetetaan kouluissa häviävän vähän. Tietokirjallisuus kuitenkin tukee ihan samoja lukutaitoja, kuin kaunonkin lukeminen. Erityisesti muissa oppiaineissa kuin äidinkielessä ja kirjallisuudessa tietokirjojen lukemista tulisi tutkimusryhmän mukaan integroida enemmän opetukseen. Näin lukemista harjoitettaisiin muillakin tunneilla kuin äikässä. 

Päivän ehdoton kohokohta varmaankin kaikkien seminaariosallistujien mielestä oli Juhannuskylän yläkoululaisten haastattelu. Haastateltavina toimivat ysi- ja kasiluokkalaiset Veera Aunola, Maija Mutkala, Pihla Pohjola ja Aukusti Valli. Kaikki nuoret olivat sanavalmiita ja uskalsivat kertoa lukutottumuksistaan ja mielipiteistään avoimen rehellisesti. Porukka oli myös keskenään sopivan kirjava mitä tulee lukumieltymyksiin. Ysiluokkalainen Aunola rakasti kutakuinkin kaikkia kirjoja sillä varauksella, että ne ovat hyviä, ysiluokkalainen Valli keskittyi kirjallisuuden klassikoihin ja tietokirjallisuuteen, kasiluokkalainen Mutkala rakastaa ahmia dekkareita ja on nopea lukemaan ja niin ikään kasia käyvä Pohjola piti dekkareiden lisäksi fantasiasta. 

Kysymykseen siitä, mitä seuraavaksi haluaisit lukea, osasi äkkiseltään vastata vain Valli, jota houkutti Silmarillion ja Sota ja rauha. Olisittepa kuulleet sen aikuisyleisöstä kuuluneen awww-äänen, kun ihastelimme nuoren älykön lukutavoitteita. Yleisöäkin hellittiin lukuvinkeillä nuorten omista suosikeista. Mukaan mahtuivat esimerkiksi ”kaikki Riina Mattilan kirjat”, Minä Simon, Vuonna 1984, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Mihail Gorbatsov näin sen muistan, Da Vinci koodi, ”koko Nälkäpeli-sarja ihan parasta ikinä”, Harry Potterit, Salla Simukan Lumikki-trilogia ja Sisarla ja Neiti etsivät.

No kyllä Jyri Paretskoi tarkemmin arvioiden oli varmaan ihan yhtä kohokohdallinen kuin lukevat nuoretkin. Paretskoi on armoitettu humoristi esimerkiksi K15-sarjassaan ja tiedän, että näitä kirjoja todella luetaan ja rakastetaan nuorison parissa. Olen kuitenkin ihmetellyt, kun tutut äikänopet ovat niin kovasti hehkuttaneet Paretskoin kirjailijavierailuja kouluissa. En ihmettele enää. Paretskoin show oli vauhdikas ja lähestyi tyyliltään jo stand up:ia. Yleisö kikatti hervottomasti. 

Minun seminaaripäiväni päättyi Paretskoihin, kun oli riennettävä toisaalle. Vielä olisi tarjolla ollut Manga-alustus Mae Korvensivulta ja nuortensarjakuvaan keskittyvä alustus kollegatutkija Leena Romulta.

Kaikkiaan kiitän hienosta seminaarista, joskin selkääntaputtelu osuu kiusallisesti vähän myös omalle olalle – olenhan Lastenkirjainstituutin hallituksen puheenjohtaja. Yhtään konkreettista tikkua en kuitenkaan seminaarin eteen ristinyt, kunhan nautin ja siksi kiitokset hyvin järjestetystä seminaarista ja antoisasta sisällöstä lienevät enemmän kuin paikallaan. 

Hurmaavaa pohjois-maagista realismia Akseli Heikkilän esikoisromaanissa Veteen syntyneet

Olen tänä syksynä lukenut paljon autofiktiota ja erityisesti nyt viime aikoina lukulautasella on ollut nuorten miesten kirjoittamia itsen ympärille kehäksi kiertyviä tunneromaaneja. Sitä iloisempi olin, kun Akseli Heikkilän romaani Veteen syntyneet (2019, WSOY) osoittautuikin tyystin toisenlaiseksi. Ensinnäkin Heikkilä ei fiktioautoile tai mistähän autofikioilusta tässä pitäisi puhua, vaan mielikuvittelee. Ja toiseksikin romaani ei edes ole realistinen vaan osin maaginen tai kauhuromanttinen. Ei silti myöskään selkeästi mitään genrefiktiota, vaan omaääninen sekasotku, jota tuntui juuri nyt virkistävältä lukea.

Romaanissa nuori Eeva saapuu monen vuoden jälkeen takaisin kotikyläänsä. Hän on tullut etsimään äitiään, mutta löytääkin vain puolikkaan isän ja puolikkaan veljen – kumpikaan ei ole kokonaan sukua niin kuin äiti, joka on paennut tyttärensä kohtaamista itsemurhan kautta. Äidin kanssa olisi vähän kalavelkoja selviteltävänä. Pun on tässä intended, sillä romaanissa kuvatun kyläyhteisön elämä pyörii pitkälti kalan ympärillä. Tai oikeastaan kalan puutteen ympärillä. Kylän joki on nimittäin salaperäisesti tyhjennyt kaloista. Tästä seikasta huolimatta Eevan isäpuoli ja velipuoli käyvät säännöllisesti kalassa, vaikka tietävät, ettei saalista ole luvassa. Kalastus on heille tyhjä rituaali, haalea muisto elämästä johon ei kuolevan kylän umpiossa enää ole paluuta. Eeva on menettänyt tyttärensä vauva-ikäisenä ja on nyt kylässä tekemässä tilejä selväksi menneisyytensä kanssa. 

Edellä esitetty juonitiivistelmä tuntuu hölmöltä, eikä siihen oikeastaan tiivisty romaanista kuin pieni osa. Heikkilän kieli ja kerronta on kaunista ja lyyristä ja samalla ihastuttavan konstailematonta, ja kielestä riisuttuna juoniselostus vaikuttaa lähinnä haljulta. Lisäksi romaanissa henkilöiden väliset suhteet on kuvattu intensiivisesti, eikä tämä suhteiden verkko välity juonitiivistelmästä.   

Hesarin arviossa romaanista äkeä kriitikko vähän moitiskeli romaania siitä, että tämä kaikki on jo tehty. Koskela vertasi kritiikissään Heikkilää itse mestari Mukkaan, eli ymmärtääkseni peilasi teosta suhteessa niin kutsuttuun pohjoiseen kirjallisuuteen. No jaa – voipa olla, mutta harvemmin sitä mikään teos täysin uusista aineksista kehkeytyy, liikuttiin sitten pohjoisessa tahi etelässä. 

Heikkilän teoksen kiinnittäminen pohjoisen kirjallisuuteen tuntuu minusta hankalalta tai sanotaanko kaksijakoiselta. Toisaalta lienee totta, että on olemassa pohjoinen traditio, jossa korostuu luonto, pohjoinen kulttuuri, pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu. Toisaalta kuten kollega Juha Ridanpää on aikanaan pohjoisen kirjallisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan osoittanut, liittyy pohjoisen kirjallisuuden käsitteeseen usein jonkinlaista pohjoista kolonialismia. Pohjoinen tulee usein kirjallisissa määritelmissä mielletyksi marginalian ja periferian kaltaisten piirteiden kautta ja pohjoisen kirjallisuus nähdään usein eksoottisena toisena suhteessa etelän valtavirtaiseen kirjallisuuteen. Timo K. Mukkaakin on toistuvasti kohdeltu julkisuudessa pohjolan sexuksena. Pohjoisen kirjallisuuteen suuntaava kolonisoiva katse korostaakin usein seksuaalisuutta, eläimellisyyttä, tunteellisuutta, feminiinisyyttä ja myyttistä luonnonläheisyyttä, vaikka pohjoisen kirjailijoista esimerkiksi Rosa Liksom on tietoisesti purkanut tällaista käsitystä pohjoisesta. 

Heikkilän teos kuitenkin itse kirjoittaa itsensä osaksi myyttistä pohjoista ja tekee sen taitavasti ja vangitsevasti. Romaanin henkilöiden maailma sijaitsee puoliksi maagisessa pohjolassa puoliksi modernissa maailmankuvassa. Asutuksen keskellä virtaava joki on lopulta yksi romaanin henkilöhahmoista ja kaiken toiminnan virtaava keskus. Kaloista ehtynyt joki näyttäytyy monen kyläläisen mielestä rangaistuksena muinaisen liiton rikkomisesta. Koska edes joskus yritän muistaa olla spoilaamatta kaikkea ihan pilalle, ei siitä rikkomuksesta sen enempää. Lukekaa itse. Joka tapauksessa eräänlainen luonnonusko sävyttää romaanin ihmisten maailmankuvaa siinä määrin, että nämä ovat valmiita jopa surmatöihin ja ihmisuhreihin joen lepyttääkseen. 

Eevan hahmo tuo romaanin sulkeutuneeseen kyläyhteisöön kiinnostavaa modernia ristivetoa. Eeva on ollut useita vuosia poissa, eikä enää siksi ole samalla tavalla altis yhteisön uskomuksille. Kylään palattuaan hän kuitenkin jossain määrin itsekin taantuu ja samat ihmistä suuremmat voimat, jotka muita kyläläisiä liikuttelevat, ovat temmata hänetkin mukaansa. Eeva on vedenneitojen sukua ja jokeen kuolleen äitinsä ja samaan jokeen kuolleen tyttärensä kautta osa joen ympärille keskittyvää naisten ketjua. Pohjoisen kirjallisuudelle (ja niin – myös Mukalle) tyypillinen feminiinisyys ja naisen ja luonnon yhteyden korostaminen on tärkeää myös Heikkilälle. Romaanin naiset ovat elämää synnyttäviä voimahahmoja, jotka sukupuolensa kautta ovat myös voimakkaasti kytköksissä luontoon. 

Jotain sukua Heikkilän romaani voisi olla Mukan iki-ihanalle Kyyhkylle ja unikolle. Kotikyläänsä palaava Eeva on naispuolinen vastine etelän vuosiltaan kotiin Pohjoiseen palaavalle Pieti Kohlströmille. Molemmissa romaaneissa kylä johon palataan on henkitoreissaan keskellä modernia maailmaa, joka nielee kauhistuttavaan kitaansa vanhat tavat elää ja olla. Molempia romaaneja yhdistää myös sama virta. Mukan Pietin sukunimi ei suotta ole Kohlström – hiilivirta – eräänlainen kuoleman virta. Ja yksi romaanin muistettavimpia kohtauksia on kohtaus, jossa Pieti laskee veteen raskaana olevan rakastettunsa Darjan kuolleen ruumiin. Siinä missä Mukan Kyyhkyn ja unikon surmatuksi tuleva Darja on kuitenkin vertauskuva ja miehen peili, on Heikkilän romaanin naispääosan esittäjä elävä, toimiva ja tahtova, ei mikään luonnonmaisemassa värjyvä haavekuva.   

Palataksemme pohjoisen kirjallisuuden ominaispiirteisiin, on Heikkilän kuvaama kylä myös tieten marginaaliin kirjoitettu. Kylän leimallisin piirre on sen syrjäisyys, etäisyys kaikesta. Romaanin aikapaikallisuus on ihastuttavan hämärää ja todellisiin ajan ja paikan askelmerkkeihin kiinnittymätöntä. Lukija ei voi olla varma, missä ajassa eletään. Romaanin maailmassa ei ole esimerkiksi nykyaikaa signaloivaa elektroniikkaa eivätkä muutkaan yksityiskohdat paljasta missä ajassa liikutaan. Kehnomman kirjoittajan käsissä tällainen ajattomuus saattaisi tuntua ärsyttävältä, mutta Heikkinen kirjoittaa ”ajatonta” proosaa ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Lukijana ihailin sitä historiallisen ajan ulkopuolelle katoamisen tunnetta, jonka kirjailija onnistui jollakin käsittämättömällä kikkakolmosella loihtimaan. Ehkäpä efekti syntyi fantasia- ja kauhuelementtien yhdistämisestä realistiseen kerrontaa – kuka tietää. 

Osittaista hankaluutta Heikkilän teoksen lukemisessa vasten pohjoisen traditiota tuottaa tietenkin se pohjoisen kirjallisuuden selkein tunnusmerkki: teoksen maantieteellinen sijoittuminen pohjoiseen Suomeen. Heikkilän romaanin tapahtumien näyttämö, kuolemaa kohti kituva kylä on eittämättä pohjoisessa ja sen asukkien puhuma Torniojokilaakson murre paikantanee kylän kartalle. Toisaalta kylä häälyy jossakin olevan ja ei-olevan, todellisen ja kuvitellun välillä. Samalla tavoin kuin tapahtumisen aika jää hämäräksi, myös paikka on mahdoton sijoittaa oikealle kartalle. 

Ajan ja paikan hurmaava häilyvyys tuotti vaikutelman siitä, että tämän romaanin tenho tulee kantamaan yhden kirjasesongin hurmaa pidemmälle. Heikkilän romaanin teemat ovat ikuisia: äitiys, luonnon ja vanhemman suhde, yhteisön ja yksilön välit, kosto. Näistä teemoista on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan, eivätkä ne silti tyhjene. Hetkeksi tyydyttävän annoksen pohdittavaa näiden teemojen ympäriltä ainakin itse kuitenkin sain tämän romaanin maagisrealistisesta maailmasta ja sen ihmisyyttään kipuilevista henkilöhahmoista. Tällaista luen mieluusti lisääkin.